Oot vaan ja opit

Olin loppuviikosta ihan poikki ja kai vähän kipeänä. Makasin sängyssä ja katselin koneelta putkeen TEDTalkseja, tiededokumentteja ja vähän McLeodin tyttäriä.

TEDissä on useampikin Ken Robinsonin puheenvuoro koulun, opetuksen ja oppimisen kehittämisen puolesta. Suosittelen lämpimästi, jo pelkästään kauniin akateemisen brittiaksentin vuoksi, mutta tietenkin myös sisällön puolesta. Hyviä juttuja, taisin väsyneenä vähän itkeskellä niiden äärellä. Oppiminen on niin hieno asia.

Nautin muutaman annoksen myös Sugata Mitraa, joka on kehittänyt opetusmetodin, joka on yksinkertaisuudessaan hyvin vallakumouksellinen. Mitra aloitti tutkimuksensa jättämällä slummiin pari tietokonetta. Ne oli muurattu muuriin ja niitä sai käyttää. Lapset imeytyivät niiden luokse pareittain ja ryhmissä ja alkoivat itseopiskella ja opettaa toisiaan. Kokeilu jatkui kylissä ja kaupungeissa. Kokeilu tuotiin länsimaihin ja kokemusten myötä Mitra on kehittänyt kokonaisen lapriryhmien omaehtoiseen ryhmätyöskentelyyn sopivan virtuaalisen oppimistavan "School in cloud".

Mitra on antanut lasten oppia itse ja koonnut luontaisen oppimisen ympärille vähän raamia, jotta ihmisen luontainen uteliaisuus ja sosiaalisuus saisi tieteellisen hyväksynnän. Jos katsot vain yhden, katso tämä: Children driven education.

Lapsuus ei lopu

Kesä vie helposti lapsuuden tunnelmiin: mustikkamaidon maku, pulahtaminen saunasta nakuna järveen ja korvien väliin tatuoitu isoäidin ääni, joka käskee aurinkoisena päivänä ulos.

Kesäresepti: lisää maito.

Olen miettinyt paljon lapsellisen ihmettelyn, oivaltamisen ja oppimisen iloa myös kaupunkiviljelmieni äärellä.

Olen lähiölapsi ja kaupunkilaistyttö. Ensimmäisen kosketuksen mihinkään viljelemiseen sain, kun omat lapseni viettivät ala-asteikäisinä kesän kasvitarhalla ja pääsin kitkemään vierailupäivänä heidän neliömetrin palstaansa. Siellä kasvoi pinaattia. Elokuussa lapset toivat kotiin perunoita. Ne maistuivat taivaallisilta.

Tänä kesänä Vallilassa kasvaa perunaa, kesäkurpitsa, salaattia ja puutarhapapuja. Satoa ei paljon pukkaa, mutta ensimmäisillä puutarhakokeiluilla on ollut monta muuta arvoa, joista suurimmat ovat olleet kokeilu ja leikki. Ruualla ei leikitä, mutta kun elämänsä ensimmäistä kertaa rakentaa viljelylaatikon ja kaataa sinne multaa ja siemeniä, se tuntuu leikiltä.

leikkipaikka

Leikki jatkuu niin, että yritetään estää kissoja kakkaamasta laatikkoon ja myöhemmin poistetaan kissankakkoja laatikosta. Leikkiin kuuluu myös tajuta heinäkuun alussa, että kesäkurpitsasta tulee ISO. Oletettua isompi. Niin iso, että sisäinen lapsikin ymmärtää, että salaatintaimilla ei ole kasvutoiveita, koska ne eivät saa valoa. Kesäkurpitsan lehtien varjon lisäksi viljelylaatikossa on liian korkeat laidat ja liian vähän multaa. Ei päivä paista, ei kuu kumota.

Perheen selviytyminen ei ole luojan kiitos kiinni viljelytaidoistani. Naapurissa on Alepa ja viestintätoimisto on maksanut minulle palkkaa ajattelusta ja kirjoittamisesta, ei istutuksien onnistumisesta.

Viljely ei ole vakavaa. Ei ole vakavaa, että saatoin oho ups, tunaroida poikki perunanvarret, niitä hellästi pöyhiessäni.

Oho! Kuka on riehunut hellästi perunalaatikossa? 

Eikä ole vakavaa, että ensimmäiset salaatit eivät kasvaneet. Tulossa on uusi sato. Ruukuissa kasvaa ilo; olen jälleen kahden vanha ihmistaimi, kun kyykin ihmettelemässä mullasta pönkeävää herneen itua ja pinaattieni symmetriaa. Kurkistelen aina ohi kulkiessani kesäkurpitsan lehtien alle ja katselen ensimmäistä kasvattamaani vihreää pötkylää, jonka päässä on vielä kukka.

Jokainen pienikin ihme on suuri, koska se on ihme. 

Aikuisessa päässäni on lista, miten tämä homma hoidetaan paremmin ensivuonna. Olen opetellut puutarhanhoitoa kuin lapsi. Minulla ei ole tietokonetta muurissa, mutta multaa laatikoissa.

Kesäkurpitsa saa ainakin oman penkin ja salaatit omansa. Ja multaa pitää ostaa ainakin kahdeksan säkkiä.

Luovuutta kouluun?

Ken Robinson on aateloitu ansioistaan koulutuksen kehittäjänä. Hän on maailmankuulu taidepedagogi ja ajattelija, joka puhuu kovaan ääneen, oivaltavasti ja perustellusti luovuuden puolesta.

Luovuuden kehittäminen ei ole oikeastaan mitään kehittämistä. Se on tilan antamista ominaisuuksille, joita meissä luonnostaan on. 98 % ihmisistä on divergenttejä ajattelijoita. Me kaikki olemme aivan uudenlaisia ratkaisuja etsiviä, mieltä rajaavista laatikoista poistuvia ja omaperäisiä - kolmevuotiaina (Kts. 09.06). Tutkimusten ja Robinsonin näkemysten mukaan ominaisuudet häviävät meidän kasvaessamme. Häviävätkö ne biologisista syistä elinvuosien kertyessä vai hävittääkö koulu ne?

Tiedän etukäteen, mitä osa opettajista kovin henkilökohtaisesti ajattelee, kun he lukevat tällaisia juttuja. "On se helppo professorin huudella ja viestintäkonsultin arvostella. Tulis tänne miettimään, miten opetussuunnitelman sisällöt runnotaan läpi tällä luokkakoolla, kun kodeissa ei opeteta tapoja  ja kaikki aika menee riitojen selvittämiseen."

Älä sano ei, mieti miten

Kesä on mennyt leppeissä hippitunnelmissa. Olen heilunut verkkareissa, shortseissa ja treenipaidoissa, jättänyt meikkaamisen ja nukkunut päiväunia joka päivä. On luonnollista, että ajatukseni kulkevat kohti tilan antamista ja avoimien oppimistilanteiden luomista kouluissa. Lupaan talvisaikaan jakaa strukturoidumpia, tavoitekeskeisempiä ja työn merkitystä painottavia ajatuksia.

Opettamiseen, oppimiseen ja koulun muutokseen liittyvään keskusteluun haluan kuitenkin tänä kesänä nostaa pöydälle nämä kolme tieteellisesti ja arjessa moneen kertaan testattua totuutta:

1. Lapsi oppii vaikka ei opeteta. Ehkä tätä kannattaisi uskaltaa hyödyntää joskus koulussakin, osana arjen koulutyötä. 
2. Me opimme yhdessä, kun meillä on tilaa ja aikaa. Tila täytyy luoda ja aikaa raivata. Ne ovat osa opettajan pedgogisia ja didaktisia taitoja. 
3. Meissä kaikissa on lukemattomia ja pohjattomia voimavaroja. Koulun yksi tehtävä on auttaa meitä ottamaan ne käyttöömme. 

Jos nyt alkaa jo ahdistaa ja kielen päällä on ajatus, joka alkaa: "EI tämä onnistu, koska... ", annan yhden neuvon: Mieti, MITEN se onnistuisi.

Koska se onnistuu, jos sen haluaa onnistuvan.

Leiki ajatusleikkiä. Laita multaan vähän siemeniä. Nyt on vielä kesä ja kasvukausi.

Hyvää aikaa kaikille!

Kesän sana on ollut aika. Olen hetkittäin kuvitellut hallitsevani aikaa, ihmetellyt sen katoamista ja tunnelmoinut sen täyttymistä. Olen kadottanut lomalla ajantajuni useamman kerran. Olen uhrannut aikaani asioihin, joita en haluaisi välttämättä tehdä, mutta jotka tehtyäni saavutan jotain muuta tärkeää. Kesäkuussa ajan kakusta leikkaamani siivut ovat olleet epätasaisia ja ohuita.

Taito ja aika

Alkukesästä siirryimme seurassa kesätreeniin. Jouduin tekemään ajankäyttöön liittyviä valintoja ja wushu hävisi kamppailussa torstai-illasta. Pääsin vain joka toisiin harjoituksiin, mikä ei riitä itselleni oppimiseen. Olen ollut turhautunut ja tuntenut itseni taas dorkaksi. Ottaa se keppi aivoon. Vaikka oikeasti kyse on siitä, että en ole ehtinyt harjoitella riittävästi.

Alkukesästä aloitimme myös seuran sivujen tekstien päivittämisen. Päähän jäi työskentelyn jälkeen viikoiksi pyörimään, mitä kung fu todella tarkoittaa. Kiinan sana kung fu / kungfu / gongfu merkitsee kaikkea oppimista, joka vaatii energiaa, aikaa ja paneutumista. Vaikka termi liitetään wushuun, se voi tarkoittaa mitä tahansa taitoa, jonka voi saavuttaa vain pitkään ja paljon harjoittelemalla. Termiä käytetään myös kiinalaisesta teeseremoniasta. (Helsingissäkin voi päästä halutessaan kokeilemaan, jos piipahtaa Aikatalon Natural Flavor Tea Housen teeseremoniaan joku lauantai.)

Gongfun ajatus on sekä kiehtova että lohdullinen. On päräyttävää miettiä, kuinka paljon pitää treenata tullakseen edes hyväksi saati loistavaksi. Olen vapauttanut itseni lapsekkaan avoimesti fanittamaan niitä, jotka elämä on tyrkännyt sille tielle vapaaehtoisesti tai pakosta.

Wushuzillan Mark kirjoittaa nanquanin aloittelijoille suunnatuissa vinkeissään, että Pekingin wushu-joukkueen huipputyypit ovat treenanneet yli viiden vuoden ajan samaa kymmenen perustekniikan settiä joka tunnilla. Uudestaan ja uudestaan.

Tätipä kumartaa syvään ja palaa omiin realiteetteihinsa.

Kiire niskaotteessa

Kesäkuu oli kuluneesta puolesta vuodesta kiireisin. Siihen osui useampi iso ja pieni projekti, 10 opintopisteen edestä opiskeluita ja päälle kiinan- ja wushutunteja. Ja koska en osaa luopua mistään kivasta, piti toki samalla nähdä kavereita, käydä aamu-uinneilla, hengata perheen kanssa ja fiilistellä isän syntymäpäiviä. Samalla keräsin HeiaHeia-tuntejani itseni kanssa sopimani määrän.

Kun kuukausi tuli täyteen ja pääsin lomalle sisäisten fanfaarien saattelemana, tajusin, että en ollut koko kesäkuun aikana stressannut kertaakaan kiireen vuoksi.

Se on iso asia. Valtava juttu. Torvimusiikkia tähän.

Olen vuosia taistellut milloin aikataulujen puolesta, milloin aikaa vastaan. Olen kokenut taisteluväsymystä, häviön häpeää ja noussut taas uudestaan pystyyn. Olen kuluneet kymmenen vuotta opetellut aikatauluttamaan, vahtimaan aikatauluja, johtamaan projekteja, ottamaan lisäaikaa ja vaatimaan valmista. Tätä kaikkea tehdessäni olen erittänyt tynnyrikaupalla kortisolia,  pyydellyt anteeksi tuhansin eri tavoin sekä kastunut märäksi ja haisevaksi kusevista aikatauluista.

Mutta vähitellen olen oppinut t e k e m ä ä n   k a i k e n   l ä h e s   a j a l l a a n. Olen oppinut tekemään paljon ja annostelmaan voimiani. Olen kymmenen vuotta toistanut samoja ajankäytön ja työskentelyn harjoituksia ja sitten tulee kesäkuu 2013, jonka voisi ennustaa olevan kiireinen katastrofi.

Mutta se ei ole. Se on intensiivinen, hallittu ja selviän vain yhdellä unohduksella.

Hei. Mä olen oppinut jotain. (Ja terveisiä teille kaikille jotka surette siirtymistä 30 ikävuodesta lähemmäksi 40. Tältä se tuntuu, gongfu alkaa toteutua kuin itsestään niissä asioissa, mitä on aikansa jankannut.)

Maalla ja merellä

Päätän, että otan loppukesästä treenitsempin ja teen jonkun sovun keppini kanssa. Jos en opi keppisarjaa tänä kesänä, yritän järjestää aikatauluni fiksummin ensi kesäksi ja kokeilen uudestaan. Aika on puolellani. Aika on reilu.

Mietin kaikkia päätöksiäni purjehtiessani mielettömien purjehtijanaisten nöyränä seuralaisena Helsingistä Hankoon.

Pidän purjehtimisesta ja rakastan merta. Jotain menee sisälläni aina kohdalleen, kun irrotaan laiturista. Joskus aikaa sitten olin lähes valmis myymään mummoni ja pari lähisukulaista päästäkseni purjehtimaan. Olin aina yhtä helkutin pettynyt, kun siirryttiin ulkomereltä sisäsaaristoon tai käynnistettiin koneet.

Aika kuluu, järki kasvaa ja realiteetit kirkastuvat. Tullakseen hyväksi purjehtijaksi, pitää muistaa, että tässä sitä gongfua vasta tarvitaankin.

Veneen nimi oli H-hetki. Istuin pinnassa ja mietin, olenko valmis aloittamaan alusta ja opiskelemaan kaiken, mitä olen unohtanut? Olenko valmis kisoihin joka tiistai ja ottamaan gastin paikkaa aina uudesta veneestä ja tutustumaan aina uusiin ihmisiin? Kestänkö omia tunarointejani ja olenko tarpeeksi nöyrä kuuntelemaan ohjeita ja moitteita? Onko minusta tuijottelemaan keskittyneesti virtauslankoja ja windexiä?

Mistä kaikesta muusta luovun, jos haluaisin sittenkin purjehtia, niinkuin joskus halusin?

Vastaan moneen kysymykseeni ei, ja ohjaillessani tajuan, että olen onnellinen, jos pääsen Tosipurjehtijoiden kanssa merelle edes kerran tai kaksi. Olen onnellinen, jos saan kuunnella purjehdusjuttuja ja fanitan jokaista, joka on valinnut tiekseen aaltojen tien.

Aika armahtaa

Hangossa kiipesin moottoripyörän selkään ja monta hetkeä meni niin, että piti tosissaan keskittyä miettimään mikä päivä on, ja onko meillä joku lautta johonkin varattuna.

Kotiin tullessani laatikkoon istuttamani perunat olivat kasvattaneet liki metriset varret ja kesäkurpitsa kukki lupaavasti. Mietin mitä kaikkea tapahtuukaan, kun ei tee mitään, kun vaan antaa ajan puhaltaa, ja menee hetkien myötäiseen.

Ja toisaalta, jos on tavoite, onko mikään hienompaa kuin ankarasti kryssiä kohti päämäärää, karttalehdeltä toiselle, kunnes on vihdoin ilta, vene rannassa ja shipshape.

Ehkä paras veneen nimi ikinä: H-hetki. Kuvan otti Jaakkolan Terhi.