Oletko puuttuva palaseni?

Jotkut oppimisen hetket jäävät ovat jääneet erityisesti mieleeni. Hetken oivallukset ovat porautuneet syvälle persoonani rakenteisiin, muuttuneet arvomaailmaksi ja tavaksi hahmottaa maailmaa.

Joskus tajunnan räjäyttäviä oivalluksia on syntynyt tyhjään tauluun, kun olen ensimmäisen kerran oppinut jotain täysin uutta. Toisinaan oppiminen on ollut hetki, kun puolivalmis ajatus on saanut joltain sanat ja konkretisoitunut kokonaiseksi. Joskus on ollut kova oivaltamisen nälkä ja tarve ymmärtää. Silloin olen tarttunut jokaiseen ideaan ja uuteen asiaan.

Totaalisten Oppimiskokemusteni listan top 10:ssä on hetki, jolloin tajusin yhteistyön merkityksen. Tein ensimmäisen kerran elämässäni yhdessä tutkielmaa L:n ja O:n kanssa. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, istuimme kai O:n vanhempien kotona ja neuvottelimme aineistoa kasaan.

Ihme tapahtui päässäni. Ymmärsin punaisen viimein punaiseksi. Yhdessä tekemisen - puhumisen, ajatustenvaihdon ja ideoiden synnyttämisen prosessin merkitys avautui ja muuttui maailmankuvaksi siinä yläkerran sängyllä istuessa.

Hyväksytty nykykäsitys on, että oppiminen perustuu sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Minä opin, mutta vain jos paikalla on me. Opimme yhteisössä ja yhteisöltä.

Puolen vuoden pakkaukset

Jään lomalle parin päivän päästä. Ajamme auton lauttaan Korppoosta ja pystytämme teltan Kökariin. Loma on taitekohta. Ensimmäinen reilu puolivuotinen työpaikassa on takana. En sano enää, että minulla on uusi työ. Työ ei ole vielä vanhakaan, mutta jo hyvällä tavalla tuttu.

Puolen vuoden aikana kertyneet ajatukseni muistuttavat tällä hetkellä kotoista kesälogistiikkaa:  Kaikkialla on puoliksi purettuja ja pakattuja kasseja tulossa mökiltä ja puolivalmiina leirille. Osa varusteista on fiksusti purettu, pesty ja kuivumassa, osa on pyykissä matkalla koneeseen kohti seuraava kesäkohdetta.

Kuitenkin päällimäisenä, oppimisen kaappiin kauniisti viikattuna, on jälleen ajatus yhdessä tekemisen ja oppimisen merkityksestä.

Kyse ei ole vain sisällöistä, että joku asiantuntija auttaa ymmärtämään Uusia Asioita. Sekin on tärkeää ja merkityksellistä, mutta vielä hauskempia ovat asiat, joita on tehty ja synnytetty yhdessä.

Palavereissa nyökkäillään, kehutaan, pidetään hiljaisuutta, vängätään, kolistellaan sarvia, tuetaan ja kannustetaan, innostutaan, päätetään muutoksista, päätetään olla muuttamatta mitään, esitellään saavutuksia, saavutetaan esityksiä. Palavereissa kuunnellaan, kadotaan omiin ajatuksiin ja tartutaan sanoihin. Perjantai-iltapäivisin väsyttää, menee kikattamisen puolelle, yritetään pysyä agendassa, laaditaan todo-listoja, jaetaan töitä, varataan lisää tapaamisaikoja ja rakennetaan yhteisiä tavoitteita syksyyn.

Memo

Ei siinä sen kummoisempaa tapahdu. Pelkkiä arjen ihmeitä, kun ajatus kohtaa toisen ja kasvaa suuremmaksi. Tahdot yhdistyvät ja suunnittelussa syntynyt energia saa olon tehokkaan huolettomaksi. Tekemisessä on ponnistusvoimaa ja iloa.

Flow

On yksi toinenkin juttu

Purkamattomissa oppimispakaaseissa ja ajatuspyykkivuoressa on lajittelematonta materiaalia käynneistäni lukuisilla epämukavuusalueilla.

Kuten meillä kaikilla, minullakin on osaamisen keskiö. Ominaisuuksien ja taitojen keskus, jonka ympärille laajenevat, tietämieni ja kohtuullisesti hallitsemieni asioiden renkaat. Niiden ulkopuolella on hataraa käsitystä yhdestä sun toisesta asiasta. Ja sitten on enää osaamattomuutta; alue jossa olen täysin toisten ihmisten ominaisuuksien ja taitojen varassa. Se vetää välillä epävarmaksi.

Yhdessä tekeminen vaatii rehellisyyttä. On voitava sanoa en osaa tai osaan.

Se ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Kenenkään on nykymaailmassa turha yrittää olla kaikkein alojen maisteri. Toimialaan liittyvä tieto siiloutuu kaikilla tiedonaloilla. Yleissivistys ei riitä, vaan tarvitaan erikoisosaamista. Missä tahansa työssä toimimmekin, toimimme aina erikoisosaajien ketjuissa ja verkostoissa.

On osattava olla nöyrä ja pyytää apua. On oltava rohkea ja tarjottava apua. On osattava luottaa ja antaa hyvän tapahtua. Arkinen juttu. Mitään hienoa on vaikeaa toteuttaa yksin. Opimme yhdessä, kun teemme yhdessä. Olemme toistemme puuttuvia palasia.

Leppoisaa kesää kaikille. 

Pikku-Thaimaa

Viime lokakuussa olimme lenkillä. Kävimme keskustelua marraskuun alkuun suunnitellusta Barcelonan matkasta. Venkoilin, valittelin ja vääntelin matkalle lähtöä. Lopulta mieheni päätyi kysymään, että onko tää taas tätä, perinteinen "ei sittenkään lähdetä mihinkään", jonka järjestän aina ennen jokaista matkaa.

No. Peruimme Barcelonan matkaliput ja lähdimme mökille Mäntsälään.

En pidä matkustamisesta. Tai siis pidän tai ainakin luulen pitäväni, mutta aikuisten oikeasti teen mieluummin muita asioita, kun lähden vieraisiin maihin ja kaupunkeihin "rentoutumaan". Poikkeuksena ovat paikat, joissa voin tavata ystäviäni, tyhjentää matkalaukkuni jonkun vierashuoneeseen, istua pitkillä illallisilla ja tulla miellyttävään hiprakkaan nostalgiasta, hyvien ihmisten seurasta ja paikallisista juomista.

Oma teoriani on, että vaihto-oppilasvuoteni on pilannut minut. Minusta ei kasvanut kunnon turistia, mielessäni muutan aina johonkin asumaan. Reppumatkailu-urani jäi lyhyeksi, vaihdoin sen äitiyteen, heti kun kehtasin. Ja nyt, lomalla haluan rentoutua. Haluan olla aikaansaamaton, vaipua eteerisen runollisiin mielentiloihin ja jättää hiukset pesemättä. Se onnistuu kotona tai mökillä. Kerran olin mökillä yksin pari päivää. Totesin, että vielä pari, ja olisin taantunut puhekyvyttömäksi erakoksi, joka ei vaihda vaatteitaan ja syö kissojen kanssa samoja eineksiä, koska ne voi nauttia kätevästi lämmittämättä suoraan pussista.

Matkoilla sen sijaan pitää olla hereillä koko ajan: mistä taksi, ruokaa tai bussi? Vuokrataanko fillarit ja miten tohvelit vaihdetaan ryokanissa? Mitä maksaa, kauan kestää, riittääkö kameran muistikortti ja onko me lähetetty postikortit?

Se, että en itse pidä matkustelusta, ei estä minua kadehtimasta muiden matkoja. Tämä on paradoksi, johon törmäsin, kun joululomalla to-del-la moni oli Thaimaassa. Todella todella moni.

Onkos tullut loma, työn keskelle? 

Kirjoittelin syksyn korvilla väsymyksen ja jaksamisen anatomiasta. Siedän huonosti väsymystä, nälkää tai kylmää. Osan asioista voi hoitaa pitämällä ylälaatikossaan appelsiineja ja riisikakkuja tai pukeutumalla nilkkapituiseen untuvatakkiin elokuusta toukokuuhun. Väsymys on vähän toinen juttu. Järjellä ymmärrän, että joku painaa apinan raivolla vuoden ympäri ja sitten lähtee kuukaudeksi Thaimaahan, upottaa varpaat hiekkaan ja imee auringosta voimaa. Minulla se ei toimi.

Olen joutunut ratkaisemaan asian hieman toisella tavalla. Joskus kauan sitten puhuin lahnapäivistä. Nimitys on kovin kuvaava; ensin maataan yhdellä kyljellä, sitten toisella. Mutta litteenä ja lötkönä. Nykyään en ole niin paljon pitkälläni, ja olen jalostanut rentoutumisreseptiäni. Tavoitteena on luoda viikonoloppuun Pikku-Thaimaa, tila jossa pää tyhjenee, kroppa rentoutuu ja mihin voi mielessään palata, kun on vähemmän rentoa.

Toimintaloma

Perjantaisin on pyhä uintiaamu. Viides perättäinen 5.30 herätys ei tuntunut enää missään, koska tiesin, että edessä oli kolmen päivän Pikku-Thaimaa. Lomalla pitää olla tekemistä, joten uin puolikkaan ja menin bonuksena vesijumppaan. Parasta lomassa on lorviminen hyvässä seurassa. Istuimme aamiaisella riittävän pitkään, jotta pääsin kiinni siihen illuusioon, missä aika on loputonta ja kuuluu kaikki minulle. On ylellisyyttä, että ei tarvitse katsoa kelloa.

Paitsi sitten, kun on hoito. Lomallahan kaikki käyvät hoidoissa. Siksi olin varannut itselleni puolentoista tunnin urheiluhierojan. Okei, räntäinen Pasila, johon eksyin etsiessäni hierojaa, ei ollut ihan sama kuin Thaimaa, mutta lopputulos oli.

"Ei ihme, että pyörryttää", kaveri sanoi kokeillessaan niskalihaksiani. Puolentoista tunnin päästä olo oli sitä luokkaa, että ainoa terve ratkaisu oli kellahtaa kotona päiväunille.

Siitä olikin kätevää jatkaa iltaa lepäilyllä, pötköttelyllä ja loikoilulla.

Ostosloma

Lomalla shoppaillaan. En ole noin vuoteen ostanut juuri mitään. Pitkä lista asioita on siirtynyt uusittavien listalle. Perjantain lomapäivästä notkistuneena, siirryin lauantaina kaupungille. Ja hei! Ale ei ollutkaan ohi. Ja hei! Jos löytää uuden kappaleen lempiuimapuvustaan, oikeassa koossa ja 70% alennuksessa, niin voi sanoa jo onnen suosineen.

Illalla kotona oli hauska tunnelma, kun materiasta huumaantunut äiti ja elämäntapaoppaita vaihtoehtomessuilta myymästä tullut poika kohtasivat. Toinen oli henkistynyt ja toinen vaan hengästynyt. Totesin, että päivä ostoksilla oli tuonut elämääni mukavan annoksen mind emptynessiä ja poika taas oli täyttänyt mielensä kaikella, mitä sinne mahtuu.

Söimme lauantaiana talvisen tuhtia vuohenjuustotomaattipastaa. Tomaattien päälle kaadetaan kermaa ja se on ihan ok, jos on sitä ennen ulkoillut pari tuntia pakkasessa. Mutta oli se ihan ok ilman ulkoiluakin.

Rantaloma  

Kotona pyörii kirjoja, joita olen ajatellut lukevani sitten joskus... kun olen lomalla. Viikonloppuna yksin kotona kävin sisäistä keskustelua. Sen sijaan, että kysyin, menennäänkö rannalle, kysyn luetaanko vähän? Rannalla olo ja kirjassa olo näyttävät erilaisilta, mutta lopputulos on sama. Päästän mieleni valumaan sanoihin, kieleen ja toisen ihmisen ajatuksiin kuin kahlaisin lämpimään kirkkaaseen veteen.

Tassuun sattui Eat Pray Love. Olen nähnyt leffan ja katsonut kirjailijan, Elizabeth Gilbertin, TED-talks -puheen. Lomapäivinä kaipaa juuri tälläista lukemista. Jotain kevyttä, joka samalla työntää ajatuksia liikkeeseen. Lukiessa henkilökohtainen muuttuu yleiseksi ja yleinen yksityiseksi. On kiva olla Italiassa syömässä, kun ei tarvitse poistua omasta sängystään. Sivuilla kirjailijan läpielämä kriisi kevenee, kun tosielämässä se taisi olla aika painava. Kun sivu kääntyy, voi tuntea lukemisen lämmön. Vähän kuin ottaisi aurinkoa.

Herkutteluloma

Lomalla herkutellaan, enkä nyt listaa tähän kaikkea, mitä olen syönyt vuohenjuustopastan lisäksi. Mutta mukana on ollut paljon hiilihydraatteja, joista osa on ollut tosi nopeita. Illalla saan kylään vanhempani, ja pidämme pienet blinikekkerit. Lomalla on hyvä saada vaihtelua riisikakkuihin ja appelsiineihin.

Siirryn mielessäni vähitellen arkeen. Alan hamuta imuria kaapista ja järjestää keittiötä kokkailukuntoon. Kolmessa päivässä on mahdollista matkustaa arjesta niin kauas, että tuntuu hyvältä tulla taas kotiin.

Maalis-huhtikuun vaihteeseen on jo ostettu lentoliput. Ystäväperhe on palannut Barcelonaan, ja on sopiva hetki rämäyttää vuodesohva auki, laittaa kattilat höyryämään ja korkata viini. En pidä matkustelusta, mutta ystävien vuoksi vaihdan lomapaikaksi Vallilan sijaan Barcelonan.

Kerran yksissä bileissä juotiin vähän samppanjaa, ja päädyin ostamaan lentoliput Floridaan, ystävän ystävän luokse. 

Väsymyksen ja jaksamisen anatomiasta

Joskus sisäinen puhe pitäisi voida tallentaa korviensa välistä ihan demo-mielessä. Pari viikkoa sitten olin istunut koko päivän opiskelijakirjastossa. Treenikamat akrobatiaharjoituksia varten olivat toisessa pyörälaukussa, tietokone ja kirjat toisessa. Laukut painoivat ja pyöräilykypärä kolisi, kun vielä lähtiessäni kävin etsimässä kellarikerroksista paria lähdettä niitä löytämättä. Ärsytti.

Aloin heti miettiä, että nyt väsyttää, en kyllä jaksa treeneihin. Tajusin kuitenkin, että väsymys oli ehkä enemmän henkistä laatua ja siihen tunnetusti auttavat kärrynpyörät ja kuperkeikat. Vielä pyörän selässä väittelin itseni kanssa joka kadunkulmassa, käännynkö kotiin vai ajanko Taitoliikuntakeskukseen Punavuoreen. Pääsin perille ja nautin joka sekunnista. Onneksi menin.

Väsymystä vai pelkoa?

Akrobatiatreeneihin lähteminen on itseni kohdalla esimerkki siitä, miten perustelen yhden tunteen toisella, koska se on selityksenä notkempi. Hankaluus lähteä treeneihin ei johdu yleensä väsymyksestä vaan pelosta. Olen päätynyt harrastamaan lajia, jossa joudun koko ajan tekemään asioita, jota olen lapsesta asti vältellyt - koska pelkään.

Pelkään nopeaa liikettä: pyörimistä, kaatumista ja hyppypotkuja, enkä koskaan aja kovaa pyörällä. Pelkään ylösalaisin olemista: käsilläseisomista, kärrynpyöriä ja volttiharjoituksia. Mutta wushusta pidän niin paljon, että olen valmis kokeilemaan kaikkea ja sietämään pelkoani. Haaveilen, että joskus vielä voitan sen, mutta toistaiseksi käymme treeneissä käsikädessä, pelko ja minä.

"En jaksa mennä treeneihin" tarkoittaa oikeasti siis "pelkään akrobatiaa". Noin periaatteesta, silkkaa itsepäisyyttäni, en halua antaa pelon päättää harjoittelustani.

Väsyttäkö mua vai enkö mä vaan viitsi?

Minusta on parin viime vuoden aikana tullut entistä tanakampi, mutta sitäkin hyväkuntoisempi ihminen. Edustan nelikymppisten tätien fit and fat -elämäntyyliä ilolla. Jaksan liikkua kymmenenkin tuntia viikossa, vaikka kuusi on lähempänä sopivaa. Jaksan hyppiä, punnertaa, potkia ja juosta pari tuntia ihan kovaa, mutta en mitenkään jaksaisi nostaa imuria kaapista. Imuri on painava. Ajatuskin sen liikuttelusta saa minut kaipaamaan päiväunia.

Jotkut asiat ei vaan kiinnosta. Aina on kotitöitä parempaa puuhaa, kuten juustoleivän tekeminen tai kännykän räplääminen. Ihan turha puhua jaksamisesta, jos aidosti ei viitsi.

Aiheesta on olemassa ihan loistava sarjakuva theoatmeal.com -sivustolla. Piirtäjä on tiivistänyt yleisen mukavuudenhalun ja saamattomuuden Blerch-hahmoon. Helppo tunnistettava! Myös minun olkapäälläni istuu Blerch. Keskiviikko- ja perjantaiaamuisin se myös herää vierestäni, kun pitäisi lähteä uimaan. "Ei mennä, vesi on kylmää. Me ei tykätä uimisesta, eikä me tiedetä, mihin me laitettiin uimalasit viime viikolla. Ei mennä, koska sämpylä on kallis, eikä mennä, koska kello on vasta kuusi."

Luojan kiitos, olen LUVANNUT mennä. Ainoa ajatus, joka minut saa ylös sängystä, on T. joka ajaa Mäkelänrinteeseen jostain Espoon hämäriltä perukoilta, niin kaukaa, että paikka on pudonnut kartan reunan yli. Olisi todellatodellatodella epäreilua olla menemättä.

Joskus väsyttää oikeasti

Minulla on vain hämäriä muistoja joistakin elämistäni vuosista ajalta, jolloin lapset olivat pieniä, opiskelin ja tein parhaimmillaan paria eri työtä. Uupumus on useammin kuin kerran pyyhkinyt kaikki pankkitunnukset, nimet ja puhelinnumerot mielestäni. Olen ollut joskus kauan sitten uupumuksen vuoksi sairaslomalla. En muista ajasta muuta kuin loputtoman nukkumisen ja pitkät kävelylenkit.

Erinäisten kompastelujen jälkeen opin varomaan kertyvää väsymystä ja pitämään huolta jaksamisestani. Onneksi on ne kantapäät, miten sitä muuten oppisi mitään.

Julkaisen itseni ja syksyn iloksi erittäin epätieteellisen jaksamislistani

1. Ihmistet auttavat jaksamaan. Läppä, läheisyys, rohkaisu ja kannustus, realistinen suhtautuminen, jaettu työ tai arjen apu. 
2. Liikunta auttaa jaksamaan, koska silloin lakkaan ajattelemasta sanoilla ja voin ajatella lihaksien ja liikkeen kautta. Se rentouttaa aivoni. Liikunnasta uupuneena nukun kuin tukki.   
3. Ruokavalio voi olla avain jaksamiseen. Jos olet aina poikki, kannattaa kokeilla viljatonta, maidotonta, sokeritonta tai vähähiilihydraattista dieettiä. Olen kokenut ja kuullut käsittämättömiä tarinoita, miten elämä muuttuu yksinkertaisilla ruokavalion muutoksilla. Itseltäni katosi kymmenien vuosien krooninen väsymys, kun siirryin gluteenittomaan ruokavalioon. 
4. Ponnistelu auttaa jaksamaan. Pidän keskeneräisten asioiden kivireen mahdollismman kevyenä. Jos jonkun homman voi hoitaa pois alta, se kannattaa hoitaa pois alta. Paitsi, jos kyse on imuroinnista. 
5. Lepo auttaa jaksamaan. Tänään on maanantai. Jätin akrobtiatreenit väliin, koska halusin olla kotona. Halusin kuunnella, kun poika laulelee keittiössä ja maata sängyssä selälläni kirjoittamassa. 

Kokemuksen rintaääni: Lepo vaan!

Tiedäthän tunteen, kun tutun mökki- tai lenkkireitin varrella on tehty avohakkuut? Järki sanoo, että metsä on jonkun omaisuutta. Siis ihan pisnestä, ja metsä kuuluu ajallaan hakata. Mutta pieni sielu huutaa, että on sen niin väärin, kun mun maisemat pilasitte.

Vuoden päästä kesällä aukea kasvaa vihreänään pihlajaa ja vattupuskaa. Pörriäiset kiertävät horsmankukkia.

Peikkometsän pääsiäispeijaiset

Pääsiäisenä meillä on reilut viisitoista vuotta ollut tapana mennä mökille. Sinne on lähdetty gerbiilien, kissojen, poika- ja tyttöystävien kanssa koko suvun voimin. Nyt olemme talvisten kelien vuoksi kaupungissa ja pääsiäisenviettokriisi on käsitelty: risutalkoot korvaavaa ohjelmaa on tarjolla. Esimerkiksi lepäily ja lorviminen. Kuulostaisi ehkä henkistyneemmältä, jos puhuisin kuitenkin rauhoittumisesta.

Joitakin vuosia sitten pääsiäismaisemat olivat menneet uusiksi mökin takapihalla, kun Suuri Syysmyrsky oli avohakkuuna kaatanut tontin täyteen valtavia vanhoja puita.

Moottorisaha soi, nuotio savusi ja kirves lauloi läpi pääsiäisen. Kun kesä alkoi, takapihan peikkometsä oli pelkkä muisto. Mökkitontti näytti aivan uudelta, kun kaikki paikat olivat täynnä valoa. Siinä, missä ennen oli vanhojen kuusten alla hiljaisia varjoja,  saattoi melkein kuulla kaiken uuden kasvavan.

Loman tarpeessa?

Olen innokasta ihmistyyppiä, jolle on suotu hitaahko, mutta sinnikäs tomumaja. Aika-ajoin huomaan ajaneeni itseni hieman ylikuormittuneeseen pisteeseen. Arjen kohtaamisissa, saavutuksissa ja muutostilanteissa työskennellyt mieli on kuin vähitellen umpeen kasvanut takametsä, joka kaipaa raivausta tai pahimmillaan avohakkuita. On pakko päästä hetkeksi sivuun kaikesta ja antaa syysmyrskyjen puhaltaa päässään.

Pääsiäisloma on aina tullut kuin parahiksi akuuttiin hiljentymisen tarpeeseen. Mökillä voi vain syödä, lukea ja nukkua päiväunia. Eikä mikään ole niin mieltä selkeyttävää kuin hakata tuntikausia halkoja ja kärrätä niitä vajaan. Neljän päivän päästä aurinko taas paistaa henkiselle raivausaukiolle.

Tasaista tasausta

Aina ei voi odottaa pääsiäistä. Kokemuksen tuoma opetus on ollut, että on jokaiselle päivällä pitäisi olla yksi hetki ihan yksin, ilman ketään tai mitään. Mä ja mun ajatukset. Ja jos ei ihan joka päivä, niin ainakin kerran viikossa. Ja jos kerran viikossa ei ole ehtinyt, niin kerran kuukaudessa parasta luksusta ikinä on hiiviskellä tyhjässä kodissa, mistä perhe on pois.

En kertakaikkiaan ehdi paljon surra ja murehtia kaiken työn, perheen, harrastusten ja ystävien tapaamisen keskellä. Siksi arjen vastoinkäymiset alkavat muodostaa helposti vesakosta metsää, jos tasaisin väliajoin ei käy vähän raivaamassa. Takaraivoon, ikäänkuin tontin reunamille, on saattanut kasvaa vähän isompikin ajatusjumi, joka voi olla syytä kaataa.

Usko tai älä, kannattaa levätä

Liekö kaikissa tuntemissani uskonnoissa ohjeita ja kehotuksia lepoon ja uskonnon harjoittamiseen liittyy vetäytyminen kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa.

Vaikka en ole uskonnollinen, ajattelin ottaa pääsiäisen kuoleman ja ylösnousemuksen tematiikan hyvään käyttöön. Joskus täytyy antaa vanhojen ajatusten ja asioiden mennä, että saa uusia tilalle.

Se vaatii joskus pysähtymistä ja lepoa. Samalla voi antaa itselleen anteeksi, jos on arkena tullut oltua inhimillinen ja vajavainen

Lepäävä tiikeri ja Wushuzillan kohtaaminen

Piti kirjoittaa oppimishäiriöistä, mutta olenkin ollut vähän puolikuntoinen. Se sai minut pohtimaan kirjoitusvihreiden ja pallosilmän puutteen sijaan lepäämistä.

Olen ollut vailla normaalia arkista tomeruuttani, mistä olen tavallaan ihan kiitollinenkin. Hetken on ollut aika hektistä, joten hidastettuun arkeen ja typistettyyn liikkumiseen siirtyminen on ollut ihan mukavaa.

Ihan kiinaa

En mennyt treeneihin vaan makoilin läppärin kanssa sängyssä etsimässä kiinan kielen lausumisharjoituksia. Verkossa on hämmästyttävä määrä kielten opetusta. Toistelin keskenäni tervehdyksiä ja tooneja. Tarvitsen kuulokanavan oppimiseen.  Kun on elämänsä voimissa, on harvoin aikaa paneutua mihinkään tallaiseen.

• Konfutse-instituutin itseopiskelumateriaaleja
• Polyglot Kiina-Suomi

Wushuzilla 

Ja kun Kiinaan asti pääsin, aloin etsiä wushu-blogeja. Ajattelin, että ehkä jossain muuallakin on täti, joka ottaa ensimmäisiä kungfuaskeleitaan. No, ei tärpännyt ihan täysin, mutta löysin kuitenkin Wushuzillan. Mikä on ehkä vielä paljon parempaa.

En tiedä, mikä universumin vitsi oli koostaa ihminen nopeasta mielestä ja hitaasta kehosta. Mutta joskus vitsi toimii.