Muutoksia pysyvyyden näyttämöillä?

Viime aikoina olen miettinyt paljon elämään syntyneitä toistumia, tahdon tai sattuman synnyttämiä rituaaleja. Ne edustavat kaikkea pysyvää ja kertovat siksi heti, kun jokin maailmassa muuttuu.

Luin kevättalvella Kjell Westön Kangastus 38:n. Kirjan päähenkilö kuuluu keskiviikkoseuraan, ystävysten piiriin, joka on vuosikausia kerääntynyt yhteen keskustelemaan, ryypiskelemään ja kiistelemään. Kirjassa keskiviikkoseurasta tulee peili kaikille tapahtumille. Tai pyörän uloin kehä, johon keskustan pyöriminen aiheuttaa valtavia voimia.

Samaan aikaan altaalla

Mietin omaa uima-allasfilosofiemme seuruetta, joka uskollisesti ui ja kahvittelee. Muoto pysyy, ihmiset seurueessa muuttuvat ja vaihtuvat. Kevät on ollut suuren diasporan aikaa. En ole ehtinyt altaalle kuin kerran viikossa. Usein juuri parahiksi päivinä, kun kukaan muu ei ole tullut. Yksi on ollut leikkauksessa ja toiset muuten vaan kipeinä, matkoilla tai kiireisiä.

Rituaalin - uinti, kahvi ja Utula - toistuvuus on kuin näyttämö, jolle astuu aina uusia ihmisiä tai jossa itse esittää vähän uuden setin. Tänä keväänä olen itse olen käynyt uintikilometrini lisäksi vesijumpassa (mikä muutos!) Kun en kerran mahtunut jumppaan, päätin uida koko tunnin, yhden kilometrin sijaan kaksi. Tämä on ennenkuulumatonta, koska olin jo mielessäni päättänyt, että en kertakaikkisesti vaan jaksa uida enempää kuin yhden. Kas. Olin päättänyt väärin.

Lahjaksi hyviä ajatuksia?

Syntymäpäivä on sekin toistuva pysähdyspaikka, missä katsoo taakse edelliseen vuoteen ja  tähyilee tulevan vuoden horisonttiin; miettii onko taitekohta vai tasamaasto. Jatkanko valitsemallani tiellä vai teenkö päätöksiä? Verrattuna viime vuoteen syntymäpäivä ja äitienpäivä olivat hiljaisia ja hyvä niin. Kotona ei ollut ketään ja nautin absoluuttisesta hiljaisuudesta. Kävin juoksemassa ensimmäisen kerran varmaan kahteen vuoteen. Lenkki oli lyhyt, mutta rullasi. Kun tulin kotiin, sieltä löytyi poika ja kimppu ruusuja. Kävimme puistossa tekemässä yhdessä pienen pomppu- ja potkutreenin ja lähdimme isovanhempien luokse äitienpäivän viettoon.

Jos syntympäivä kertoo tulevan vuoden tunnelmista, niin minulla ei ole mitään tällaisia päiviä vastaan: Kaipaan ajatuksilleni tilaa ja taivaalle aurinkoa. Ennen kuin hiljaisuus kääntyy yksinäisyydeksi, jostain tulee aina seuraa, läheisiä ja kaukaisia onnentoivotuksineen. Pidän lenkin jättämästä hämmästyneestä tunteesta kehossani ja puistossa ilmaan potkittujen sarjojen energiasta. Pidän siitä, kun syödään lennossa jotain kevyttä pahimpaan nälkään, kunnes istutaan perheen kanssa pöytään. On hienoa lelliä siskonlikkaa ja saada omalta tyttäreltään Satakunnasta Facebookiin postattu viesti.

"tänään oon ajatellut ja muistanut äitiä (jolla on muuten tänään myös synttärit!) huittisista käsin ja ollut aika kiitollinen kaikesta. mietin itseäni nyt ja äitiä mun ikäsenä, enkä osaa kuvitellakaan, miltä tuntuis saada ensimmäinen lapsi tästä kahden viikon kuluttua. mä aion varmasti keskittyä vielä monta vuotta pelkästään itseeni ja toteuttaa omia unelmia, koska mulle on annettu siihen mahdollisuus ja ihan mielettömästi tukea. kiitos ja onnea Mia Sinisalo, joka on sittenki ollu oikeessa aika monessa asiassa ja opettanut, että elämässä on mentävä aina just sinne minne huvittaa! PUS"

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten olin luomassa elämään pysyvyyttä tekemällä elämänmittaisen päätöksen ilman sen kummempaa huolta huomisesta. Tämä 20. äitienpäivä osoitti, että vanhemmuuden rituaaleista osa on loppusuoralla ja uusia syntymässä, kun ravistelemme itseämme irti äidin ja lasten rooleista. Yksi lähtee pian opiskelemaan, toinen armeijaan ja kolmas miettii haluaako jotain niin paljon, että olisi valmis taas tekemään uusia päätöksiä. Mikä pysyy, mikä muuttuu? Huvittaako mennä ja mihin? Mitkä voimat minua pyörittävät?

Runo on julkaistu Kahvila Utulassa http://kahvilautula.wordpress.com

Vuosi vierähti - olen osannut oppia

Vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen postauksen. Olin voittanut itseni työrintamalla olleessa ponnistuksessa. Mietin oppimista ja oppimislukkojen avaamista.

Vuoden aikana olen sekä mielessäni että blogissani useamminkin kerran pyöritellyt samoja aiheita: rakkautta lajiin, koulun ja oppimisen kehittämistä ja kehittymistä ylipäätään.

Blogin lukijat ovat enimmäkseen pieni joukko ystäviä, tuttavia ja perheenjäseniä. Toisinaan tulee otettua kantaa keskusteluun, joka kiinnostaa muitakin. Antti Korhos -postaus kiinnosti yli 4000 ihmistä normaalin kahdenkymmenen sijaan.

Blogin anti on omalla äänellään kirjoittaminen ja omien aiheidensa löytäminen. Kun elää yritysviestinnän kielellisten ja muodollisten struktuurien keskellä päivät, on ihanaa ja rentouttavaa mennä ajatusten ja kielen virrassa.

Vuosi sitten aloitin akrobatiatreenit. Toinen postaukseni 15.1.2013 käsittelikin revähtäneitä nivelsiteitä. Eilen akrobatiassa alkoi kevätkausi, nivelsiteet ovat toistaiseksi ehjinä ja toukkahyppely kehittyy hitaasti ja epävarmasti perhoshypyiksi. Vaikka vielä ollaan lähempänä päin lamppua törmäilevää yöperhosta, niin perhosta kuitenkin.

Keskeneräisyys on uuden oppimista joka treeneissä, ja se on parasta. Samat alkeet ja lähes näkymättömät kehitysaskeleet viikosta toiseen.

Vuosi sitten siteerasin haavoittunutta lumilautailijaa, jota salakuuntelin Haartmannissa. Blogin syntymäpäivän kunniaksi siteeraan uudestaan, koska tää on niin hyvä:

Tyttö: "Mä hyppäsin, mut en saanut asentoa korjattua ja tulin naamalleni maahan."
Äiti: "Etkö sä ikinä opi?"
Tyttö: "Enhän mä voi ikinä oppia mitään, jos en kokeile jotain uutta."

Tällä tiellä jatketaan. Kiitos kaikille, että olette seuranneet, jakaneet ja ottaneet kantaa. Erityiskiitos Terhi Jaakkolalle kuvitusavusta ja sparraamisesta.

kuva: Terhi Jaakkola