Aina on aikaa kahteen

Myöhästyneet terveiset ITK-seminaarin 9.4. workshop-päivästä, jossa pidimme työpajaa tulevaisuuden koulun oppimisympäristöistä. Me tarkoittaa sattuman ja tahdon synnyttämää poppoota, johon kuuluu oppimisympäristöjen suunnitteluun erikoistunut arkkitehtitoimisto Rudanko & Kankkunen  sekä pitkänlinjan luokan- ja erikoisopettaja Ulla Hyttinen. Ja minä.

Jälkikiitokset arvon kollegoille, mutta ennen kaikkea workshopin osallistujille. Tuli taas mieleen pari juttua osallistujien keskusteluita kuunnellessa.

Samaan aikaan toisaalla

Pääni on meinannut useamman kerran räjähtää viime vuosien aikana. Seuraan samaisten koulun ja opetuksen kehittäjien, opetusteknologiaväen ja  koulutusosaamisen vientiporukan verkkokeskusteluita toisella silmällä ja samaan aikaan loppusuoralla on oma arkeni koululaisen ja opiskelijan äitinä. Koulu tulee illalla iholle nuoren kanssa käymien keskusteluiden kautta.

Joskus on vaan tuntunut, että ei tiedä miten päin olisi, kun toisaalta näkee edistyksen, oppimisen innovaatiot, niitä eteenpäin vievän innon. Sitten toisaalta kuuntelee opetuksen arkea, joka kuulostaa samalta kuin omina kouluvuosinani. Paitsi jotenkin taantuneelta, pysähtyneeltä ja omahyväiseltä. Ja kouluvuosieni jälkeen on maailma kuitenkin hieman muuttunut. Selailupolvi on vaihtunut alaluokilla hipaisusukupolveksi.

No. Tulevaisuuden koulun oppimisympäristöt -workshopissa meillä oli paikalla ihmisiä useilta eri koulutuksen osa-alueilta: yliopistoväkeä, reksejä, maikkoja, koulutus- ja pelialojen yritysten ihmisiä ja suunnittelijoita. Sieluni kelluskeli keskustelun virrassa pitämiemme esitysten välillä. Näiden ihmisten ajattelussa ei ollut mitään pysähtynyttä.

Jos on aikaa vain yhteen... kannattaa ottaa kaksi

Kuten aina, workshop- tai koulutuspäivän jälkeen olo on samaan aikaan euforinen ja kuolemanväsynyt. 110 % läsnäoloa muuttuu hempeän lempeäksi kokemukseksi poissaolosta. Olo on sama, kuin pitkältä purjehduslegiltä rantauduttua; fyysinen mutta kepeän tyhjä.

Jälkitunnelmista keskeiseksi jäi ajatus, että opettajien pitäisi tulla ulos koulusta tutustumaan muuhun maailmaan.

Ihan vaan sillä perustelen, että vaikka sekava  CV:ni aiheutti minulle vuosikausiksi väpättävää itsetuntoa, niin nyt en ole mistään tyytyväisempi! Jos olen mitään elämässä oppinut, ja haluan jotain ilosanomaa jakaa, niin kyllä se liittyy siihen, että olen hankkinut kaksi ammattia, omaksunut niiden mukana kaksi erilaista maailmankuvaa ja tavannut sen myötä erityyppisiä ihmisiä. Väitän, että se on ammatillinen voimavarani ja henkinen pääomani numero yksi. Enkä ole ainoa laatuani.

Lisää sun paradigmaan vähän paradigmaa

Pari päivää ITK-seminaarin jälkeen kävin aiheeseen liittyvän valaisevan lounaskeskustelun haukimurekkeen äärellä. Minulla oli ilo keskustella ihmisen kanssa, joka esitti yksinkertaisuudessan loistavan esimerkin kahden eri ajattelutavan hedelmällisestä yhdistämisestä: Perinteinen bisnesprosessimalli on lineaarinen. Se etenee yhteen suuntaan ja perustuu fantasiaan yksinkertaisista syy-seuraussuhteista. No, kun bisnesihmisellä on kemistin tausta, hän tietenkin yhdistää ajattelussaan kemiallisen reaktion prosessimallit ja tuo niiden suunnanmuutokset bisnesajatteluun.

Ajattelun kauneutta käytäntöön vietynä.

Ja päinvastoin. Teki kerran mieli vähän älähtää, kun koulutusalalla työskentelevä tuttu pahoitteli muutosten jälkeen joutuvansa töihin insinöörien suunnittelemaan organisaatioon. Pitäisi kai näin jälkeenpäin kysyä, mikä muuttui. Voisin arvata, että ainakin osa asioista toimii vähän - edes vähän - fiksummin, kuin käyttäytymistieteilijöiden ja humanistien suunnittelmassa organisaatiossa. Insinööri haluaa, että homma pelaa. Ihmistieteilijä haluaa, että kaikilla on hyvä olla ja organisaatio on demokraattinen. Nämä ovat testatusti hienoja, mutta usein epäkäytännöllisyyttä luovia ajatuksia.

Monien oppilaitosten ja koulujen riesa on kokemukseni mukaan käsittämätön säätäminen ja loputon tunnevellonta. Kyllä insinööritkin säätävät, mutta heillä on ainakin pyrkimys muuhun ja välineet, millä päämäärään päästään. Ja kyllä jokaisessa organisaatiossa myrskyää, milloin vesilasissa ja milloin neukkarissa, mutta kaikissa organisaatioissa ei pyritä ensisijaisesti vaikuttamaan näillä keinoin.

Pointtini ei ole asettaa eri ammattiryhmiä vastakkain vaan laittaa ne yhteen. Haluan nostaa esiin ideaa, että ajattelutapoja, uskomuksia ja mallinnustapoja sekoittamalla syntyy jotain parempaa. Jotain uutta. Jotain käytännöllistä ja toimivaa. Insinööreillä on paljon opittavaa ihmistieteilijöiltä ja toisin päin.

Entä jos johtamisviestintää ei tarkasteltaisi johtamisena, vaan oppimisprosesseina? Entä jos taloushallinnon täsmällisyyttä siirrettäisiin opetuksen suunnitteluun?

Keksikää itse lisää. Olkaa kaksipäisiä luovia hirviöitä. Seotkaa vieraisiin ammatteihin, sukeltakaa toisiin tapoihin nähdä todellisuus. Se on paitsi ammatillisesti palkitsevaa, myös hauskaa.

Jos itse ei voi muuttua moneksi, jos on jo ammattivalintansa tehnyt, on seuraavaksi ehdottomasti paras vaihtoehto pyöriä silmät ja ajatukset avoinna eri ammatti-ihmisten keskellä. Vaikka arkkitehtien. Tai insinöörien. Ehkä maikkojen.

Hilla Rudanko pitää esitystä oppimistiloista. 

Lue kuin viimeistä päivää

Tommy Helstenillä on kirja, jonka nimi on "Saat mistä luovut". En ole koskaan lukenut sitä, mutta komppaan otsikon ajatusta hieman muunneltuna: Luopumalla jostakin, voit testata sen merkitystä itsellesi. En tiedä, mitä Tomppa ajatteli, mutta itse luotan siihen, että seepra ei pääse raidoistaan. Eli jos jokin elämässä on minulle tyypillistä ja olennaista, se tulee olemaan tyypillistä olennaista vielä kuukausien tai vuosikymmenten päästäkin.

Itselleni turvallisen luopumisen ajatuksella on paljon merkitystä, koska olen kovin elämännälkäinen ihminen. Haluaisin harrastaa enemmän kuin viikossa on päiviä, tehdä enemmän asioita, kuin mihin on varaa ja enemmän töitä, kuin mitä jaksan. On ollut pakko opetella päästämään irti, katsoa mennäänkö ympäri ja tullaanko taas yhteen. Testi pätee ihmis- ja ystävyyssuhteisiin, ammatteihin, harrastuksiin ja oikeastaan kaikkeen.

Tuhansien sivujen addiktio

Tätä talvea on leimannut asia, joka palasi elämääni kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Se on tuottanut minulle iloa, mielenrauhaa, innostusta ja ihmetystä. Olen alkanut ahmia jälleen kirjoja. Luen kirjan toisensa perään, valitsen hitaamman junan töihin, että ehtisin lukea, enkä ole avannut televisiota viikkoihin.

Muistan hetken, kun opin lukemaan ensimmäisellä luokalla. Seitsemänymmentäluvun lähiökolmioon tilattiin Seura-lehteä. Sieltä luin artikkelin susista. En tajunnut lukevani. Kun äiti tuli kotiin, kerroin hänelle innoissani koko susistoorin.
"Luitko sä sen?"
"En lukenut, kun se oli täällä lehdessä."
"Mutta, miten sait selville? Sinähän siis  luit?"
"Ai, luinko?"

Sen jälkeen luin tauotta, koko ajan ja kaikkialla seuraavat reilu kymmenen vuotta. Kirjojen takakansissa ei ole ikärajoja, ja kun kotona oli kerran kirjahylly, kirjastosta nyt puhumattakaan, olin lasten- ja nuortenkirjojen lisäksi lukenut yläasteen loppuun mennessä Waltarin koko tuotannon sekä paljon muuta, jonka näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut jättää lukemattakin. Kun Madonna tuli muutamia vuosia sitten Suomeen ensimmäiselle keikalle, en pitänyt sitä minään. Mutta, kun John Irving jakoi uutuuteensa nimikirjoituksia, olin tietenkin jonossa. Jokaisella on omat nuoruuden idolinsa!

Vaihto-oppilasvuosi oli tuskallinen, koska vaikka opin espanjankielen vain parissa kuukaudessa, kummassakaan niistä perulaisista pikkukaupungeista, joissa asuin, ei ollut julkista kirjastoa. Sain kotoa lähetyksenä laatikollisen kirjoja. Vaihto-oppilasvuoteni anti oli kolmeen kertaan luettu Tolstoin Anna Karenina. Jos olen joskus pärjännyt Trivial Pursuitissa, se johtuu yksin siitä, että laatikossa oli myös tietosanakirja - Pikkujätti, jonka luin myös pariin kertaan kannesta kanteen lukemisennälässäni. Aistideprivaatio lienee melko tunnettu kidutuskeino, mutta myös kirjatta pitäminen aiheuttaa kipua ja ahdistusta.

Palasin Suomeen ja kouluun ja yhtäkkiä pohjaton lukemisenhimoni lakkasi. Muistissani on taitekohtana kirja, jota minulle suositeltiin "hienona, poikkeuksellisena lukukokemuksena". Sadan sivun jälkeen luovutin ja muistan ajatelleeni, että miksi käyttäisin aikaani lukeakseni kirjaa, josta en pidä, ja jota en tajua. Kokemus oli niin voimakas, että voin palata siihen vieläkin. En ollut enää kiinnostunut kirjoista, vain siksi, että ne ovat kirjoja.  Tajusin sen myötä, että suuri rakkauteni lukemiseen oli hiipunut.

Luonnollisesti olen sen jälkeen lukenut kirjan jos toisenkin. Ei ole ollut lomaa, jolloin en olisi laiminlyönyt läheisiäni katoamalla kirjojen maailmoihin. Monen vuoden ajan Harry Pottereita putoili juuri sopivasti suklaamunien sekaan monen pääsiäisen ajaksi. Kun minulla oli vielä vauvoja, hyödynsin luonnollisesti kaikki imetyshetket lukuhetkinä, enkä koskaan ole lähtenyt millekään lyhyellekään matkalle ilman tarkoin mietittyä valikoimaa pokkareita. Mutta tämä kaikki on aivan eri asia kuin pohjaton, samalla riipaiseva ja kaiken kattava rakkaus kirjoihin ja lukemiseen. Siihen verrattuna, en mielestäni yli kahteenkymmeneen vuoteen ole oikeastaan lukenut mitään. Kirja kuukaudessa on eri asia kuin kirja päivässä.

Tuhlaajalukijan paluu

Minulla olisi ollut varmaan puhuttelevampiakin blogiaiheita, kuin lukuaddiktioni uho, tuho ja uusi nousu, jollei ympyrä olisi oudosti sulkeutunut Pasilan asemalla pari viikkoa sitten .

Sovin itseni kanssa, että saan ostaa Pocket Shopista kirjan palkkapäivän kunniaksi. Kaikkien addiktien tavoin, kiinnitän tietenkin huomion ennen kaikkea määrään, en laatuun. Valitsin amerikkalaisen kirjallisuuden professoreiden kirjoista paksuimman, mitä löysin. Olin juuri saanut luettua sekä Kjäll Wästön Kangastus 38, Alice Munron novelleja ja puhunut heidän sekä John Irvingin kirjoista siihen sävyyn, että pidän selkeästä lauseesta ja hyvin juoksutetuista tarinoista. Koemaistelin pullean pokkarini tekstiä ajatuksella, onko kirkasta. Kirja lähti mukaani junaan.

Kirja oli Mark Helprinin "Talvinen tarina". Tajusin aika pian, että olin lukenut sitä aikaisemminkin. Kyseessä oli täsmälleen sama kirja, mihin koin lukuaddiktioni päättyneen. Huvittavaa on, että Mark Helprin on vuolas kirjoittaja, joka sotkee surutta sanapuuroa velliin. Hänen lauseensa ovat kaukana  kirkkaasta. Helprin on pahimmillaan raskas, mutta useimmiten vain rasittava.  Muistin heti, miksi jätin kirjan kesken joskus aikoinaan. Tarina on käsittämätön sekoitus maagista realismia ja maagista maagista. Olen silti sivulla 715, enkä missään vaiheessa ole ajatellut jättäväni kirjaa kesken. Että näin. Onhan se kirja.

Tunnen kuin palanneeni pitkiltä matkoiltani lapsuudenkotiini: niihin hiljaisiin tiloihin, joita kirjat mielessäni synnyttävät, virkistävään sanasateeseen, uusiin maailmoihin, maailmankatsomuksiin ja vanhoihin aikoihin.

Loppuuko lukutaito maailmasta?

Olen miettinyt paljon kirjan, lukutaidon ja lukemisen taidon merkitystä paluuni jälkeen. En todellakaan ole ainoa tuntemani lukutoukka. Moni 70-luvulla tai sitä ennen syntynyt tuntee tästä tarinansa. Synnyimme ja kasvoimme aikaa ennen pelejä ja verkkoa. Lukeminen on ollut paitsi himo, myös tapa selviytyä lapsuudesta ja nuoruudesta, sosiaalinen kokemus ja tapa tyydyttää elämän- ja tiedonnälkeää. Koen olevani yhtälailla kirjojen, kuin vanhempieni kasvattama.

Luku- ja kirjoitustaito, kirjapainotaito ja nykyisin sähköiset viestintävälineet ja verkko ovat länsimaisen yhteiskunnan perusta. Tiede, vapaa lehdistö ja kirjallisuus taiteenlajina ovat osa kulttuurista ilmaa, jota hengitämme. Ilman niitä meitä ei olisi täällä, ei tällaisessa yhteiskunnassa.

Tulevaisuus ei ala huomenna, se on osiltaan läsnä jo nyt, ja alkaa toisaalta vasta vuosikymmenten päästä. Jokaisessa yhteiskunnassa on yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kerrostumia - emergenssiä. Vuonna 2014 kirja ja kirjattomuus, lukeminen ja lukemattomuus elävät rinnakkaiseloa.

Millä tää yhteiskunta pyörii, jos lukeminen loppuu?

Saska Saarikoski kirjoitti tammikuisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan heikosta ymmärryksestä ja siitä johtuvasta heikosta argumentoinnista, kun ei osata tai viitsitä lukea ja ottaa asioista selvää. Sivistys, käsitys tiedosta ja totuudesta, on alkanut jakaa nyky-Suomessa ihmisiä luokkiin enemmän kuin taloudellinen asema.

Kun kirjoitin blogiini oppikirjattomasta koulusta, en tietenkään tarkoittanut kirjatonta koulua. Mielestäni kirjoja ja lukemista tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen, oli lukemisen tapa ja media mikä tahansa. Pelkkä lukeminen ei kuitenkaan ketään pelasta.

Rationaliteettien muurrokseen liittyvät kulttuuriset arvomuutokset. Mietin tekstin ja lukutaidon, lukemisen ja viestinnän roolia nyt ja tulevaisuudessa. Täti minussa sanoo, että aikkauheeta, miten se nuoriso ehtii digitaalisuudeltaan lukemaan. Jos pisin luettu teksti mahtuu kännykän ruudulle, niin miten oppii poimimaan luetusta olennaisen? Miten kukaan voi oppia muodostamaan mielessään kuvia, kun maailma tulee kaikkialta silmille kuvina? Mutta olen oikeassa vain omaan taustaani nähden. Antaa jokaisen sukupolven rakentaa oma rationaliteettinsa. Niin kauan, kun sukupolvia tulee. Nasa on tutkinut, että yhteiskuntarakenteemme romahtaa.

Länsimaisen yhteiskunnan romahdusta odotellessa, kannattaa viettää päivänsä hyvin. Suosittelen lähipiiriin kustantamossa tai painotalossa työskenteleviä lähimmäisiä sekä muita lukutoukkia, jotka toimivat vapaaehtoisina kirjastoautoina, pistävät pokkarit kiertoon tai antavat kirjoja lahjaksi.

Minulle lahjoitetut ja lainatut lukukokemukset tältä talvelta: 

Malcolm Gladwell: David and Goliath, Underdogs, Misfits and tha Art of batteling Giants
Malcolm on aina hyvää hengenravintoa, kun haluaa käännellä konventioiden kiviä uuteen asentoon ja katsoa maailmaa hieman eri näkökulmasta.

Barbara Demic: Suljettu maa
Karu ja koukuttava lukukokemus. Sivistävä ja avartava, jos on tähän asti pitänyt Pohjois-Koreaa vitsinä. Ei naurata enää.

Kjäll Wästö: Kangastus 38
En osaa kuvitella elämää ilman Westön kirjoja. Niiden myötä rakastun Helsinkiin aina uudelleen, mietin taustaani ja kulttuuriperimääni. Nautin kielestä, jokaisesta lauseesta. Teksti meni tunnetasolle; kirjan loputtua tajusin, että sen surullinen tunnelma oli tarttunut minuun. En suosittele, jos pukkaa muutenkin melankoliaa, mutta sopii maadottumiseen tai kesälomalla helteisessä Helsingissä.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
T. sanoi, että kirja on hömppää. Olin toista mieltä. Se oli aivan liian hyvin kirjoitettu hömpäksi. Kevyttä, mutta pohdintoja herättävää. Lomalukemista. Ehdottomasti.

Sain sen, mistä en koskaan lopullisesti luopunut. Jos maailma loppuu, voin ainakin kuolla kirja kädessä. 

Et ole turvassa, mutta ei se mitään

Paneuduimme viime syksynä Gertruden kanssa pohtimaan, miksi koulu, oppiminen ja opettaminen ovat kriisissä. Mietimme käytännön keinoja, mitä voisi tehdä ainakin toisin ja jopa paremmin. Gertruden luokse pääsee tästä linkistä.

Graduni yksi pointti oli, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme rationaliteetit muuttuvat ja sen näkyy koulun murroksena. Ajatus rationaliteettien murtumisesta tulee tulevaisuustutkimuksesta, ja itselleni se on toiminut hyvänä selityksenä monille arjen huomioilleni. Hannu Linturi on kirjoittanut asiasta fiksun kansantajuisesti kirjassa "Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen". (Sääli, että kirjan nimi on noin tappavan tylsä ja sulkee pois paljon lukijayhmiä, joita asia koskee ja kiinnostaa. Syy ei kuitenkaan siis ole Linturin, vaan varmaan toimittajan.)

Tulevaisuustutkijoiden mukaan elämme siis yhteiskunnallisten ja kulttuuristen megatrendien loivassa taitteessa (modernin) teollisen ja (post-modernin) jälkiteollisen ajan murroksessa. Samanlaisessa taitekohdassa, kun ihmiskunta eli siirtyessään keskiajalta uuteen aikaan tai maatalousyhteiskunnasta teolliseen aikaan. Täällä blogissani sullon kaiken kahteen lauseeseen, mutta pikkaisen isommista asioistahan tässä on kyse.

Monet yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot, kuten koulu, ovat rakentuneet aikaisempien aikakausien logiikalla. Gertruden kanssa lainasimme Sirkka Ahosen (2003) kirjaa "Yhteinen koulu" ja tulkitsimme asiaa siihen malliin, että suomalaisen koulun "DNA:ssa" elää paitsi käsitys ihmisarvosta ja jokaisen oikeudesta korkealaatuiseen koulutukseen myös ajatus ihmisestä talouden koneiston osana ja kulutuksesta sen polttoaineena. Peruskoulu on hyvinvointivaltion verso. Agraari- ja teollisuusyhteiskuntien koulunuudistajien lähtökohtana oli yhteiskuntapolitiikka, jonka yhteisiä nimittäjiä olivat tasa-arvo ja suunnittelu-usko. (Ahonen 2003)

Tarina on paljon pidempi ja siihen liittyy myös riipaiseva huomio didaktiikan ja kasvatustieteiden tutkimuksesta ja miten ne estävät koulua muuttumasta.  Palaan siihen joskus myöhemmin, mutta jos jollain on kiire keskustella aiheesta, niin voitte tosiaan kääntyä Gertruden puoleen tai laittaa viestiä minulle.

Vuoren laella 

Helmikuun alkupuolella osallistuin nykyisen työni puitteissa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin suomalaisen teollisuuden kilpailukyvystä. Jos joku opettaja nyt miettii, että ei paljon insinöörien jupinat ja höpinät kiinnosta, niin kannattaa kiinnostua. Kyse on nimittäin aivan samasta ilmiöstä kuin omassa työssäsi. Maailma muuttuu ja teknologia muuttuu, mutta systeemit (bisnesmallit, tieteen paradigmat, byrokratia, ajattelu- ja toimintatapamme) joissa toimimme, eivät ole vielä ehtineet mukaan muutokseen.

Työnantajani järjestämässä tutkimusjulkistuksessa tunsin hetken, kuin olisin seissyt vuoren laella; Toisella puolen rinnettä aukesi näkymä suomalaiseen kouluhallintoon ja opetus- ja opiskelukulttuuriin ja toisella maisema investointiteollisuuden kasvukipuiluun ja yt-rumbaan.

Modernin maailman ilmiöistä - suomalaisesta koulujärjestelmästä ja investointiteollisuudesta - tulee mieleen Avaran luonnon Afrikka-dokumentit.  Suomalainen koulu ja teollisuus ovat kuin kalaparvi, joka on pulleana syönyt ja kutenut sadekauden aikaisessa järvessä. Kun kuiva kausi alkaa, ja vesi vähenee, ne vetäytyvät kuraisiin syvänteisiin haukkomaan henkeään.

Tätä kuvaa tukee myös media: yt-ilmoitus, suhdannebarometri, selkärankaseminaari ja PISA-romahdus. Syntyy kuva, että pian kuolemme kaikki.

Luontodokumentit loppuvat aina uuteen toivoon ja taivaanrantaan kerääntyviin pilviin. Mutta miten käy oikeassa elämässä? Tavallisessa arjessa, pienen kansalaisen kiertokulussa, porskutus jatkuu kuin unessa. Sadetta tuntuu piisaavan ja happea riittävän. Ainoa indikaatio muutoksesta voi olla lähikulman videovuokraamon lopettaminen, jollei YT-peikko pure pakaraan.

Kuollaanko me kaikki? 

Vanhat hyvät ajat ovat takana, ja uudet ajat pelottavat. Kyselen itseltäni, että miksi hitossa? Yltäkylläisyytemme ei ole vain taloudellista, se on toistaiseksi myös sivistyksellistä, henkistä ja yhteisöllistä. Lammikossa on vielä vettä ja sen LISÄKSI me tiedämme, että vesi vähenee. Meillä on aikaa reagoida, meillä on suhdannebarometreista ja oireilevista opettajista huolimatta MAHDOLLISUUKSIA reagoida.

Kuulun näihin lammikossa porskuttelijoihin ja olen luonteeltani käytännöllinen, mutta naivi optimisti. Mottoni on, että kaikki järjestyy ja sitten jokaisen on aika kuolla.

Mutta ensin kannattaa elää.

Nyt tää kirkastui

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että mahdollisuuksien lisäksi meillä on kaikki välineet rakentaa jälkiteollisen ajan yhteiskuntaa: menestyvää teollisuusbisnestä, tuloksellista koulua (tasa-arvo, ihmisarvo, oppiminen ja aikaan sopivat kompetenssit) ja hidastaa ekokatastrofeja.

Systeemisenä hidasteena on oma mielemme, organisaatioidemme jaettu mieli/kulttuuri ja haluttomuutemme muuttua, vaikka muutosta ja kriisiä hierotaan naamaan.

Kauhean suuria sanoja, mutta niitä ilmentävät hyvin pienet arjen ja toimintatapojen muutokset: vai olitko vielä 10 vuotta sitten ajatellut, että oppilaat opettavat opettajia? Ajatus, että työaikana tekee mitä haluaa, eikä mitä käsketään, olisi ollut vielä 80-luvulla ennenkuulumaton kaikkialla muualla paitsi taiteilijapiireissä. Hissiyritys keskittyy ihmisten kulkemiseen rakennuksissa eikä hisseihin. Mikä bisnesmalli se olisi ollut vielä 20 vuotta sitten?

Mikä näitä kaikkia pieniä ajatus- ja toimintatapojen muutoksia yhdistää?

Tää on koan, mutta vastaan itse.

Niitä yhdistää ajatus- ja toimintatapojen muutos. Asiat ovat mahdottomia, jos niitä pitää mahdottomina. Kun näkee mahdollisuuksia, alkaa toteuttaa mahdollisuuksia.

Me emme ole avuttomia kaloja olosuhteiden lammikossa. Olemme koulutettuja ja kokeneita ihmisiä tasa-arvoisessa ja yhä edelleen taloudellisesti yltäkylläisessä yhteiskunnassa. Meillä on mahdollisuus oppia ja meillä on mahdollisuus innovoida - tehdä mahdottomasta mahdollista.

Tämän näin vuoreltani.



Kuva: Saga Sinisalo

Ps. Olen tehnyt yhden korjauksen graduuni, verrattuna kirjastossa olevaan sidottuun versioon. Johdantotekstiin on jäänyt virheellinen viittaus vuoden 2014 uuteen opetussuunnitelmaan. Kysehän on siis 2016 OPS-uudistuksesta ja olen muuttanut sen linkin päässä olevaan versioon.

Uudenvuoden tahdonvoimattomuus

Minulla on ystävä K., jota ihailen monestakin syystä. K. on niitä ihmisiä, jotka näkevät maailman mahtavan mutkattomasti ja käytännöllisesti. Olen saanut K:lta monta hyvää neuvoa, joista paras on ollut ehdotus, että yrittäisin hoitaa vuosien kroonisia vatsavaivoja lopettamalla kotimaisten viljojen syönnin.

Minäpä lopetin, ja aloitin samalla aivan uuden elämän. Paremman. Keliakiatestiin en mennyt koskaan. Aina välillä tulee vahingossa tai silkasta tahdonvoiman puutteesta tehtyä kotitestejä. Muutaman vastaleivotun korvapuustin nauttiminen tarjoaa noin kolmen päivän ajan mittaustuloksia, kuinka huonosti elimistö sietää korvapuusteja.

Viljansyönnin lopettamisesta on jo monta vuotta, niin monta, että voin katsoa taakse päin ja miettiä mitä kaikkia vaiheita olen kohdannut, kun olen tehnyt massiivisen ruokavalion muutoksen. Leivän, pastan ja pullansyönnin lopettaminen on ollut viimeaikoina mielessäni, koska yritän päästä eroon sokerista. Valkoisesta sokerista näin ensi alkuun ja sitten varmaan kaikesta sokerista mahdollisuuksien mukaan. Fantasiossani olen raakaruokaa nauttiva ja terveyssmoothieita soseutteleva Ella Woodward. Tosiasiassa söin tänään pakastimesta kaivettua kaupan alennushyllystä ostettua einesporkkanalaatikkoa ja seitä lisäainekevytkermassa. Mutta hei... eikö elämäntapavalmentajat käske aina visualisoimaan ihanteitaan? Mä oisin niiku Ella, muut vaaleahiuksisena. Katselen visualisointia ja kuulen  jo blenderin siellä surisevan pinaattisalaattisellerispirulinasmoothieta taustalla.

Tunne tahdonvoima, Luke

Oikeasti olin jo kaksi viikkoa sitten kirjoittamassa postausta uudenvuodenpäätöksistä ja -päättämättömyydestä. Sitä tehdessäni törmäsin Frank Martelan blogiin Tahdonvoiman käyttöohje. Aluksi mietin, että ihan fiksua kamaa. Jotenkin paljain jaloin juoksemisesta kirjoittavat ja puhuvat ihmiset ovat tosi cool ja vakuuttavia. Nahan kasvattaminen päkiöihin voi tehdä filosofistakin ihan potentiaalisen elämäntapaneuvojan.

Ohjeetkin olivat jotenkin järkeenkäypiä: "Valitse taistelusi" ja "Tee tai älä tee". Jossain zen-neuvoissakin sanotaan, että "Kävele, jos kävelet ja makaa, jos makaat". Olen aina miettinyt tätä ohjetta, kun otan päiväunia erittäin hyvällä omallatunnolla.

Martelan blogi linkittyy saman nimiseen kirjaan. Lueskelin kirjan johdantoa, kun huomasin jo aloittaneeni kovaäänisen sisäisen opponoinnin. Blogin kirjoittaminen jäi sikseen, mutta pääni sisällä olen jatkanut keskustelua. Mikä tahdonvoima? Miksi tahdonvoima? Ja oikeesti hei... menestyminen ja tahdovoima...?

Jäin hengästyksissäni miettimään Martelan tahdonvoimaa, jolla ei tuntunut olevan mitään tekemistä oman elämäni, tahtoni ja voimani kanssa. Mietin, että kenen elämän kanssa on... kolmekymppisten akateemisesti koulutettujen, filosfisten ja treenattujen miesten? Niiden, jotka juoksevat pakkasessa paljain jaloin sanoakseen, että ovat nousseet arkensa ja meidän kengissä kävelevien yläpuolelle?

Ei sitä blogia sitten tullut, mutta ajatus pyörii mielessäni yhä. Mitä tahdonvoima on ja tarvitsemmeko siihen Martelan ja muiden onnellisuusgurujen kirjoittamia pommikoneen kasausohjeita, joiden tulkintaankin menee päivä?

Tahdonvoiman kesyttämisestä

Oletan itsestäni, että minulla on kova tahto. Minulle on lapsesta asti hoettu, että olen itsepäinen. Nykyaikana ja onnellisuusfilosofin perheessä olisi kyllä varmasti sanottu nätimmin, että minulla on tahdonvoimaa.

Olen monien muiden tavoin yrittänyt elämässäni yhtä sun toista muutosta - pienentyä fyysisesti ja kasvaa henkisesti. Olen silti ylipainoinoinen, enkä pidä kotona siisteyttä yllä. Viimeksi tänään kaduin kaikkia läheiselle ärtyneenä sanottuja pahoja sanoja sekä työpaikalla neukkarin pöydälle sylkäistyjä sammakoita. Tahdonvoimattomuutta.

Tahdosta on kuitenkin nykyään hyötyä, koska elämänvaiheeni on sellainen, että minulla on mahdollisuuksia miettiä mitä haluan. Minulla on aikaa ja voimia itselleni ja nuoruden voimia kuluttaneet selviytymistaistelut ovat pitkällä takana. Tahtoa jää omaankin käyttöön ja käytän sitä tyypillisesti, kun neuvottelen itseni treeneihin, silloin kun väsyttää ja on autistinen olo.

Toisaalta väitän, että kovasta tahdosta on ollut takavuosina myös valtavasti haittaa, kun en ole vielä hallinnut sitä. Olen puskenut läpi asioita ja elämänmuutoksia, tullut ja mennyt tahdonvoimani viemänä tavalla, jota seesteisen jälkiviisaana hieman paheksun ja kadun.

Ja toisaalta, tunnen ihmisiä, joilla on heikko tahto, mutta he silti elävät ihan hyvää elämää. Heille elämä elämänä on riittävän ok, eivätkä he halua muuttaa mitään. Mielestäni he ovat silti hyviä ihmisiä, enkä tiedä olisiko kukaan heistä tai meistä sen onnellisempi, jos he olisivat tavoitelleet menestymistä, ja selvinneet elämän vaahtokarkkitesteistä (ks. Martelan kirjan johdanto) voittajina.

Muuttuisko sitä? 

Ei viljojen syönti loppunut kerralla. Mutta,  koska ruokavalion muutoksen myötä aloin nopeasti ja selkeästi voida fyysisesti ja henkisesti paremmin, oli helppo jatkaa valitsemallaan tiellä. Ensimmäisenä vuonna söin kuitenkin joka ainoana juhlapyhänä sesongin herkkuja. Tottumus oli vahvempi kuin tahto. Olin tahdonvoimaton tippaleivän, piparkakkujen ja joulutorttujen edessä. Seuraavana vuonna tottumukset olivat jo muuttuneet. Ostelin välillä gluteenittomia munkkeja ja muuta pahan makuista pahvia, kunnes lakkasin juhlapyhinä kaipaamasta ajankohdan pullarituaaleja. Olin oppinut niistä irti.

Eikä lopu sokerinsyöntikään viikoissa tai edes kuukausissa. Jos aikataulu on sama kuin edellisellä kerralla, niin kolmen vuoden päästä olen ehkä irti sokerista. Eikä kyse ole tahdonvoimasta, vaan hitaasta opiskelusta. Näköjään täytyy taas opetella lukemaan tuoteselosteita: gluteeniton leipä - sokeria, soijamaito - sokeria, välipalapatukka - sokeria! Kampaaja toi kahvin ja karkin. Karkki oli  jo suussani, kun muistin, että en syö sokeria. Täytyy opetella hidastamaan liikkeitään. Täytyy opetella käymään kemuissa olematta syömättä gluteenittomia herkkuja ja oppia sanomaan ei kiitos, kun namipussi on nenän alla. Lista on loputon.

En usko Martelan maalaamaan tahdonvoimaan, uskon oppimiseen ja tekemiseen. Oppiminen on mahdollista, vaikka tahdonvoima olisi villi tai sitä ei olisi. Tahdonvoiman käyttöohjeet eivät saa olla niin monimutkaisia, että niitä ei voi soveltaa ruuhkavuosiin, nuoruuteen, vanhuuteen tai sairauteen. Heikoilla ja vaikeissakin elämänvaiheissa elävillä ihmisillä täytyy olla oikeus itsekunnioitukseen ilman menestymisen vaatimusta.

Oppimisen ohjeet taas jokaisella on mukanaan. Jokainen luo ne itse, itsensä näköisiksi. Jokainen muuttuu, jos aidosti haluaa muuttua. Minä haluan jaksaa ja tuntea itseni terveeksi. Siksi olen valmis opettelemaan uusia tottumuksia.

Eskon kanssa sunnuntailapsikävelyllä

Sunnuntailapsen asenne on purrut hyvin. Ihmisen mieli on yksinkertainen. Kun keskityin miettimään mitä jo osaan - siis tekemään aivan tavallisia vanhoja juttujani, uudet jutut alkoivat tuntua jänniltä, eivät enää epämukavilta.

Ei tarvittu mindfullness-mediaatiota tai kiitollisuuslistoja. KISS

No, leppeissä tunnelmissani olen tehnyt asioita, joista vilpittömästi nautin, kuten lukenut. Päädyin pään sisäiselle sunnuntailapsikävelylle Esko Valtaojan kanssa. "Kaiken käsikirja" käynnisti ajatusmyrskyn, mikä on tietenkin lukemisessa aivan parasta.

Esko pohti kosmoksen syntyä ja minä tepastelin vierellä ihmetellen: osaa ihminen olla viisas. Joskus on vaan niin hienoa kuunnella, imeä ajatuksia kuin sieni ja kellua oivallusten valtameressä. Siinähän ihan oppii.

"Kosminen evoluutio, joka loi maailmankaikkeuden; fysikaalinen evoluutio, joka loi tähdet ja planeetat; kemiallinen evoluutio, joka loi elämän; darwinistinen evoluutio, joka loi ihmisen; ja nyt, seuraava vaihe; hengen evoluutio, joka luo - niin, mitä?"

Torjunta ja pako

Minulla oli vaikeuksia kirjan alkuosan kanssa, missä pelataan fysiikan peruskäsitteillä. Kas, kun koulussa fysiikan- ja kemiantunnit menivät vähän patjavarastomeiningillä; höpötin niitä näitä pojista ja bilettämisestä, häsläsin ja luin kokeisiin bussimatkalla. Lukiossa vaihdoin luonnontieteen kurssit lennossa puheilmaisuun.

Luonnontieteitä olisi pitänyt opiskella, kun niitä ei voinut noin vaan oppia. (Hissa kymppi, fyssa seiska.)

Sain itseni kiinni rysän päältä. Olen mielihyväoppija. Opin kaiken, mikä oli miellyttävää, ja koska sitä oli riittävän paljon, onnistuin torjumaan opiskelun koko kouluaikani. Nyt, kun pitäisi opiskella, pakenen hämmennykseeni.

Esko se vaan naureskeli ja haroi partaansa, kun sain ahaa-elämykseni.

Lopettelin tiistai-iltapäivänä kirjan ratikassa ylevissä tunnelmissa. (Oi, Esko!) Olin tehnyt päätöksen, sunnuntailapsen päätöksen. Ollaan tässä nimittäin sen verran naisen iässä, että kestän kyllä vähän opiskelukipuja. Varsinkin, kun kipu on epätodellista, pelkkiä ajatusten ja tunteiden väpäjäviä sähkökäyriä. Kaiken voi nähdä myös toisin. Olla mukavuusalueella myös epämukavuusalueellaan.

"Kenties aivot olivat evoluution myötä kehittyneet niin monimutkaisiksi, että ne tulivat tietoisiksi itsestään; kenties jokin mutaatio mahdollisti puhekyvyn kehittymisen aikaisempien murahteluiden ja viittelöintien sijaan, kenties jotain muuta tapahtui - mutta joka tapauksessa me heräsimme, havahduimme näkemään maailman ja itsemme aivan eri tavalla kuin aikaisemmin."

Lainaukset: Esko Valtaoja, Kaiken käsikirja, Ursa 2012

Esko Valtaoja, kuva on lainattu YLEN sivuilta: http://areena.yle.fi/radio/1742477