Opetusopillinen sivistys ja osaaminen ilmiöpesuveden mukana?

Professori piirsi paperin kulmaan Herbartin kolmion. Istuimme Kruununhaassa ja puhuimme didaktiikkaa, koska olin esittelemässä ideoitani väitöskirjatutkimukseen.

Sanoin heti mielipiteenäni, että Herbartin (didaktinen) kolmio pitää laittaa taustateoriarakenteena uusiksi, kun puhutaan digitalisoituvan yhteiskunnan koulutuksen didaktiikasta.

Herbartin didaktinen kolmio 

(kuvakaappaus Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen praktikumkäsikirjasta luvusta 1. "Pedagoginen ajattelu")

Se ei mitenkään kuvaa käynnissä olevaa koulutuksen muutosta, eikä anna opettajalle työkaluja toimia nykytodellisuudessa.

Keskustelu päättyi muutaman kuukauden päästä sähköpostikirjeenvaihtoon, jossa professori ilmoitti, että ei halua ohjata väitöskirjaani, koska a) ei hallitse tutkimusmetodia, jota halusin käyttää eikä b) ymmärrä tutkimuskysymyksiäni, joissa kerroin tutkivani opettajan työtä eli t o i m i n t a a, en opettajan ajattelua. Kotiyliopistoni opetus-opiskelu-oppimisprosessin tutkimusperinne kun on keskittynyt tuohon opettajan ajatteluun.

Oman väityöstutkimukseni aloittamiseen liittyvät keskustelut nousivat mieleeni, kun luin luin samaisen Helsingin opettajankoulutuslaitoksen dosentin Jari Salmisen vieraskynäkirjoituksen Hesarista. Heti perään emeritusprofessori Kari Uusikylä otti taas julkisia kierroksia samaisen aviisiin mielipidepalstalla.

Helsinki 2015 - digitalisaatio on digitalisaatio

San Franciscon hippiliike sai oman klassikkobiisinsä 1968. Tullaanko 2015:sta laulamaan myöhemmin vuotena, jolloin "jengi tajus niinku digitalisoitumisen"? Toivottavasti. Niin paljon on tapahtunut puolen vuoden sisällä opetuksen ja oppimisen kehittämisen kentällä. Osa kiitoksesta kuuluu muutoksen ajurina toimineelle Sitran Uusi Koulutus -foorumille, mutta varmasti myös kymmenille muille ihmisille, jotka ovat vuosi toisensa perään vääntäneet muille samaa innostavaa rautalankaa, kulkeneet kentällä kouluttamassa ja viettäneet vapaa-aikaansa blogaten.

Sama muutos on tapahtunut muillakin aloilla. Digitalisoitumisen käsite löi itsensä läpi samaan aikaan liiketoiminnassa ja teollisuudessa.

Taneli Tikka kuvasi 20.5.2015 tulevaisuuspuheenvuorossaan digitalisoitumista sädepyssyksi joka imee sisäänsä kaiken todellisuuden, muuttaa sen ja sädettää sisuksistaan transformaation kokeneena.

Tykkään analogioista. Tanelin oli kiva. Digitalisaatio ei siis ole pelkkää toimintojen automatisointia tai teknologian tuomista tilanteisiin, mitkä ennen ihmiset tekivät mies- ja naistyövoimana. Digitalisaatio on rationaaliteettien muutos. Se on kulttuurista ja kaiken yhteiskunnan toiminnan läpäisevää. Toimimme eri tavoin kuin ennen. Arvostamme eri asioita kuin ennen. Rakennamme filosofiamme eri perustalle kuin ennen. Arvokas arvioidaan eri kriteereillä kuin ennen.

• Bisnes on muutoksessa: Jos et ole vielä törmännyt käsitteeseen disruptiivinen bisnes, niin nyt on oikea hetki. Ala googlettaa. 
• Teollisuus on muutoksessa. "Tiedäthän, että oikeastaan kaikki konepajat on nykyään softataloja*?", asiakas sanoi minulle jokin aika sitten. 
• Pankki ja finanssiala on muutoksessa. Vakuutusyhtiöt menevät mukaan terveydehuoltoon, lainaa elokuvalle tai kirjalle ei haeta aina pankista, vaan rahoitusta voi hakea muilta ihmisiltä joukkorahoituksella. 

Lista on loputon, koska se kattaa kaikki länsimaisen yhteiskunnan elämänalueet.

Myös kasvatustieteen. Myös Herbartin kolmion. 

Onko jotain pysyvää olemassa?

Edesmennyt tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa kirjoitti kirjassaan Jokuveli myös pysyvyydestä. Kulttuurimme ja yhteiskuntamme on aina kerroksinen. Siellä elävät samaan aikaan pysyvyys, luutumat ja järjettömällä vauhdilla eteenpäin menevä muutos.

Koulutusinsitituutiot itsessään edustavat pysyvyyttä, muutosta edustaa konsultti- ja ICT-yritysten ilmestyminen Suomen pääkaupungin opetussuunnitelman esittelyyn.

Hyvät dosentit, emeritusprofessorit ja lehtorit! 

Opetusopillinen sivistys ei ole kadonnut. Se päivittää itseään parhaillaan. Tuijotatte parhaillanne ruudulla pyörivää odota-symbolia hädissänne: Onko kaikesta koneella olevasta back up? Onko menneisyyteni tallella tulevaa varten? 

Animoitu ympyrä pyörii, eikä uusi sivu lataudu: Missään ei näytä olevan juuri nyt mitään selkeäksi asti valmista. Herbartin kolmio ei mallinna enää riittävästi kouluun tulevien ja siellä olevien lasten ja nuorten oppimistarpeita. Kolmiohan ei ole loppujen lopuksi lapsi- vaan tiedonsisältökeskeinen. 

Tarjolle tuodaan kolmion sijaan kokeilemalla kehittämistä, ilmiöoppimista, oppimisappseja, pelejä ja muuta, mitä ei ole kunnolla tutkittu. 

Miksi niitä ei ole tutkittu? minä kysyn. Siksikö, että ei huomattu, että maailma ups! otti ja muuttui kouluinstituution ympäriltä, vai siksi että nukahdettiin omaan tieteenperinteeseen - opetusopilliseen sivistykseen? 

Pitäisikö didaktiikka tieteenä päivittää digitaloisoituvaan yhteiskuntaan vai istutteko Herbartin kolmion äärellä ärtyneen hämmentyneenä ja huolissanne todellisuudesta, jolle ei voi mitään?

Palasin hetki sitten Sitran Uusi koulutus -foorumin päätöstilaisuudesta. Se oli aika tuhti ja tunteita herättävä paketti muutosta. Koulutuksen muutos on jo käynnissä, olitpa valmis tai et. 

Muutosta ei ole ehditty tutkia. Kulttuurinen muutos kehittää meitä kokeilemalla. Tätä ei ohjata ylhäältä. On jokaisen vanhemman, opettajan, reksin, tutkijan ja kehittäjägurun vastuulla, mitä tekee muutoksessa, muutoksesta ja muutokselle. 

Kuva otettu on Sanoma Median strategiajohtajan Masa Peuran esityksestä syksyllä 2014. 

Sitran Uusi koulutus -foorumin loppuyhteenvedon "Maa jossa kaikki rakastavat oppimista" voi lukea täältä. 

Ihme systeemit - meidän äidit maksavat teidän äitien palkat!

Kaikilla aloilla on omat kulttuuriset luutumansa. Minua kiinnostavat myytit, joita joku koko ajan ravistelee, mutta ei murra. Kasvatustieteiden puolella perusmyytti tuntuu olevan, että yritys- ja elinkeinoelämä eli työelämä kokonaisuudessaaan edustaa pahaa riistäjää, jonka tarpeisiin ei lapsia ja nuoria kasvateta.

Jokainen ala on kulkenut läpi kulttuuristen evoluutioiden. Tutkimusparadigmat muuttuvat. Muut aikansa tieteenalat, filosofiat, politiikka ja talouselämä ovat vaikuttaneet jokaiseen alaan. Kaikilla tieteenaloilla ja niistä lähtöisin olevilla toimialoilla on ollut omat herkkyyskautensa, jolloin niihin on kertynyt pitkävaikutteista kovaa kulttuurista paakkua. Olen yrittänyt arvailla, mistä ja koska lapsikeskeiseen kouluumme ja kasvatustieteeseen tuntuu kasvaneen jäsentelemätön inho yrityselämää kohtaan ja kunnon vanhan ajan herraviha.

Suomalaisen kasvatustieteen sisäiset kulttuuriset luutumat ovat kiinnostavia ilmiötä varsinkin nyt, kun elämme aikakausien murroksessa. Rusahtaako "opetusopillinen sivistys ja ymmärrys" vääntyen rikki vai kestääkö taivuttelut?

Digitaalisen ajan luusaha ja onnellinen lapsuus

Jäin pohtimaan kuviota luettuani professori Kari Uusikylän vastineen (15.12.2014, HS) Hannulan ja Longan vieraskynäkirjoitukseen (8.12.2014, HS), johon viittasin edellisessä blogissani "Parhaat koskaan keksimämme pyörät". Uusikylä älähti Hesarin mielipidepalstalla, että koulusta "Ei saa tehdä markkinatoria".

Silloin harvoin, kun lomalla olen ylipäätänsä mitään miettinyt, olen kissan kanssa kylkeä kääntäen palannut uudestaan ja uudestaan samaan ajatukseen: ”Opetusopillinen sivistys” muuttuu maailman muuttuessa, koska käsityksemme sivistyksestä muuttuu. Miksi arvostettu kasvatustieteilijä ja opettajankoulutuksen kehittäjä näkee muun maailman, yritykset ja työelämän ihmisyyden markkinatorina - uhkana? Mihin kulttuurisiin, aikansa rationaliteettiin sidottuihin ajatusrakenteisiin ajattelu perustuu ja onko sitä aika muuttaa digitaalisen ajan koulun kehittämisessä?

En ole mikään suomalaisen kasvatustieteen historian guru, enkä kirjoita tässä siksi asiantuntijan äänellä. Kirjoitan huomioistani, luettuani pari kirjaa yliopistossa ja silkasta naivista ihmetyksestä. Korjatkaa kimpassa virheet, jos niitä on tiedoissa tai käsityksissä.

Arvaukseni elinkeino- ja yrityselämän vieroksumiseen on sekä reformipedagogiikka että yhteiskuntatekninen ajattelu. Suomalaisen kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen ihanteet ja ideologia ovat lähtöisin saksalaisesta reformipedagogiikasta, jonka 1940-luvulta 70-luvulle vaikuttanut vaikuttattanut Koskenniemi toi suomalaiseen opettajankoulutukseen. (Ks. esim. Kansanen 2004, 13) Reformipedagogiikka on lapsi- ja yksilökeskeistä ja pyrkii vaikuttamaan sosiaalisiin ongelmiin tasa-arvoajattelun kautta. Suomalaisen koulun lapsikeskeisyys ja luottamusilmapiiri ovat reformipedagogiikalle ja sen jälkeiselle koulupolitiikalle ja tutkimukselle paljosta velkaa.

Reformipedagogiikka itsessään on hyvin aikaa kestänyt arvorakenne, jolla on kaksi kehitystä jarraavaa ongelmaa: Ensimmäinen on filosofian sisään rakentunut yhteiskunnallinen taistelu, josta aika on ajanut ohi. Ja toinen on, että yksilökeskeisen filosofian toteuttaminen massakasvatuksessa ja arjen opetuksessa on opettajalle ammatillisesti niin vaativaa, että harva maikka viitsii lähteä sille tielle. (Vähemmälläkin pääsee. Opettaja ei lupaa mitään itseään suurempaa tai vanno valoja saadessaan viran. Hän on vain töissä.)

Keskityn näistä ensimmäiseen

Olemme jo vuosisadan välillä tasapainotelleet ja välillä käyneet kissanhännänvetoa, onko yhteiskunnan järjestämä opetus yhteiskuntaa vai yksilöä varten.

Keskeiset ihmis- ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset painottuvat digitaalisessa yhteiskunnassa eri tavoin kuin esiteollisella tai teollisella ajalla. Kun kasvatustieteellinen ajattelu nousi viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä jaloilleen suomalaisessa opettajankoulutuksessa, oli täysin oikein turvata lasten yksilöllinen kasvu aikana, jolloin lapsuuden merkitys oli erilainen kuin nyt: tuleva työvoima, tykinruoka, tilanjatkaja, käsipari, taakka tai perijä.

Nykylapsia ei odota esiteini-iässä tehdas, raskaat maatyöt tai lapsivanhemmuus, vaan hämmennys, miten käyttää tarjolla olevia mahdollisuuksia ja pelastaa maailmasta mitä pelastettavissa on. Meeminä kiertävä vitsi, jossa Maslowin tarvehierarkian perustaan on kirjoitettu WIFI, on mobiilille sukupolvelle totta. Mobiilikansalaisen maailma itsessään muistuttaa virtuaalista markkinatoria. Elämme kaupallisuuden ja kuluttamisen kyllästämässä kulttuurissa, joka ruokkii epäformaalia oppimista. Väitän, että iso osa kersoista on oppinut enemmän englantia Youtube-videoista kuin tunnilla.

Mobiilikansalaisia ei uhkaa ennenaikainen vanhuus tai ahtaissa oloissa leviävä keuhkotauti, vaan verkon kaatuminen ja ekokatastrofi.

Blogia miettiessäni joku joukkoistaja oli jakanut Manifesto15-nimisen ryhmän koulun kehittämisen teesit. Niissä oli mielestäni kuvattu murrosta ja argumentoitu perusteluita hienosti.

"1.0 schools cannot teach 3.0 kids. We need to redefine and build a clear understanding of what we are educating for, why we do it, and for whom our educational systems serve. Mainstream compulsory schooling is based on an outdated, 18th century model for creating citizens with the potential to become loyal, productive factory workers and bureaucrats. In the post-industrial era, this should no longer be the end goal of education. We need to support learners to become innovators, capable of leveraging their own imagination and creativity to realize new outcomes for society. We do this because today’s challenges cannot be solved through old thinking. And, we are all co-responsible for creating futures with positive outcomes that benefit all people in the world."

Sanon, et jep!

En silti sano, että taloudellinen ja sivistyksellinen tasa-arvo olisi jo saavutettu yhteiskunnassamme ja että ne voitaisiin unohtaa koulun kehittämiseen liittyvästä keskustelusta. Mutta sanon, että keskustelu kannattaa vaihteeksi aloittaa muista pohdinnoista ja yhdessä muun yhteiskunnan kanssa.

Kuka saa sanoa ja millä sanoilla?

Päivän analogia: Julkishallinto ja -talous on monin tavoin yhteiskuntamme verenkiertoelimistö. Tässä analogiassa elinkeinoelämä tai yksityissektori on silloin keuhkot. Julkinen puoli ja elinkeinoelämä ovat toisiinsa täysin sulautunut ja toisistaan riippuvainen systeemi, joilla on eri tehtävät.

Kokonaisuudestahan tässä puhutaan. Siksi elinkeinoelämä on aina ottanut kantaa koulun tehtävään, oppimisen sisältöihin, keinoihin ja tavoitteisiin.

1960-luvulla alkunsa saanut peruskoulu-uudistus sijoittui merkittävän yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aikaan, kun Suomi yhteiskuntana kaupungistui ja siirtyi köyhästä pientilallisten ja työläisten maasta varakkaaksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi 1950–1975 välisenä aikana. (Ahonen, S. 2003). Työelämän tarpeisiin tarvittiin lisää luku- ja laskutaitoista väkeä: ammattikoulutuksen saaneita koneistajia, suurkeittiöiden emäntiä, kaupan kassoja ja veturikuskeja.

Miten on nyt?

Perinteiset työpaikat ja -nimikkeet katoavat. Uusia tulee. Ammatit vaihtuvat koko elämän ajan, työn ja vapaa-ajan rajat katoavat.

Pysyvää on yhteiskunnan ja julkisen talouden riippuvuus yksityisen talouden toimivuudesta. Meidän äidit eivät vain laita ruokaa, vaan maksavat myös yhteisöveroja. Meidän mutsit maksaa teidän mutsien palkat. Tässä systeemissä yritykset tuovat hapen/rahan tähän yhteiskuntaan. Riittävän kiva, että yritysjohtajia kiinnostaa ottaa kantaa systeemin tulevaisuuteen yhdessä opetusalan asiantuntijoiden kanssa.

Hannula ja Lonka kirjoittivat työelämän taidoista ja Uusikylä totesi heidän vailla sivistystä "liimailevan uusia nimilappuja vanhojen käsitteiden päälle". Tämä kai on normaalia. Eri toimi- ja tieteenalat nimeävät samat ilmiöt omasta näkökulmastaan käsin. Meidän on osattava tulkita eri näkökulmien kieltä ja tunnistettava yhteiset ilmiöt.

Työelämäntaidot vai elämäntaidot? 

Joskus kultaisella 80-luvulla koulussa oli sellainen näpsä aine nimeltään kansalaistaito. Opimme kutsumaan ambulanssin, kertomaan sosiaaliturvatunnuksemme (oi, niitä turvallisia aikoja) ja syömään terveellisesti. 

Viimeistään ensi keskiviikkona iso osa Suomen kansalaisista palaa töihin pitkältä lomalta. Ja sitten ollaan taas pitkään töissä. Vähintään kolmannes hereilläoloajasta. Onko työelämä kansalaistaito? Mikä ja kuka siihen valmistaa?

Sitran Uusi koulutus -foorumin 4.12. avajaistilaisuuden toisen puheenvuoron piti Marko Parkkinen, joka toi yrityskentältä terveisiä: koulussa pitäisi opettaa tervehtimistä ja muita hyviä tapoja. Parkkisen mukaan nykypäivänä työelämässä tarvitaan myös muutos- ja suorituskykyä, erityisesti ensimmäistä. Myyntitaidot ovat niin ikään tärkeitä, sillä jokainen joutuu työssään myymään jotain: jos ei mitään konkreettista, niin ainakin omia ajatuksia ja osaamista.

"Työnantajaa ei kiinnosta se, kuinka paljon henkilö on kouluttautunut, vaan se, mitä hän saa osaamisellaan aikaan."

Marko Parkkinen, Seedi

Olen itse hankkinut kolme eri koulutusta ja onnekseni voinut valita työni. Oman työni laadulla on minulle suuri merkitys. Koen vastuuta työstäni. Työ ei ole koko elämä, mutta iso osa elämää. Ei kai kukaan oleta minun jättävän vastuuta siitä pelkästään työnantajalle?

Haluan tehdä itseni ja kollegoideni vuoksi mahdollismman hyvää työtä. Haluan onnistua, mutta en onnistu yksin. Monen kaltaiseni tavoin "johdan itseäni" ja "teen päätöksiä", koska pomoni ei ole järkeä päättää puolestani ja tehdä näin kahden ihmisen töitä. Hän hoitaa omat päätöksensä ja minä omani. Ne ovat erilaisia.

ja
niin

edelleen

Tekee mieli ruveta urputtamaan ja jankuttamaan. Mutta asiani oli niinkin yksinkertainen, että menemme suurin osa koulun ja opiskelun jälkeen töihin. Työelämä on osa elämää. Toivottavasti se on hyvää. Hyvä työelämä rakentaa hyvää yhteiskuntaa ja tuo taloudellista hyvinvointia. Yritysten ja koko Suomen kilpailukyvyllä on valtavasti merkitystä. Kilpailukykyisessä yhteiskunnassa piisaa rahaa kasvatustieteen tutkimukseen ja professoreiden eläkkeisiin. 

Huomenna menen duuniin Kari U:n sanoin "lätisemään". En usko silti, että pääsen jonnekin "vallan lemmikiksi" saaden pannan kaulaan ja kupin täyteen. Parin viikon loma on kuitenkin tehnyt hyvää. Ajatus kulkee taas. Osaan myös levätä ja pitää itsestäni huolta. Hyvä kansalaistaito ja loistava työelämäntaito. 

Parhaat koskaan keksimämme pyörät!

Joskus luonne ei vaan kehity. Lämpenin taas, ja silloin on vaikea muodostaa oivalluksistaan ajatuksia ja viestiä niitä. Koen kuitenkin, että nyt on peruskoulun päivittämisen H-hetki monella tapaa. Uusi OPS tulee jo vuoden päästä voimaan. Sen lisäksi, että Krista Kiurulla on uutisoitu olevan uusi kumppani, hän on tehnyt koulutuksen ja oppimisen asiantuntijoiden kanssa raivokkaasti työtä koulun raahaamiseksi agraariajalta digitaaliseen aikakauteen. 

Kaikilla muillakin on joko huoli suomalaisesta koulusta tai palo muuttaa sitä. Sitralaiset olivat laskeneet, että pelkästään opetus- ja koulutuspuolella on tällä hetkellä käynnissä reilu 350 eri hanketta. Eilen 8.12. Hesarin pääsivulla oli kasvatuspsykologian professori Kirsti Longan ja Qentinelin toimitusjohtajan Esko Hannulan vieraskynäkirjoitus työelämäntaitojen opettamisesta jo peruskoulussa.

Itse osallistuin viime torstaina 4.12. Sitran järjestämään Uusi koulutus -työpajaan, joka oli startti puolen vuoden foorumille, jonka aikana on tarkoitus pelmuttaa isoja koulutukseen liittyviä kysymyksiä.

Työelämän murros ja siirtyminen voimakkaammin kohti tieto-, elämys- ja kokeiluyhteiskuntaa haastavat koulutuskenttää kokonaisuutena. Miten koulutus vastaa tulevaisuudessa työelämän osaamisvaatimuksiin, joista korostuvat muun muassa toiminta erilaisissa verkostoissa, luovuus ja projektityötaidot? Maailman monimutkaistuessa korostuu systeemisen ymmärryksen ja eri ilmiöiden välisten riippuvuussuhteiden hahmottamisen tarve.

                                                Lähde: sitra.fi

Oli hauska törmätä tuttuihin ja työpajaosuudet oli hyvin fasilitoitu. Mutta silti ahdistuin, ja vanha turhautuminen nousi pintaan ärtymyksenä. On varmasti itsetutkiskelun paikka ja aika oppia ottamaan koulun kehittämisasiat rauhallisesti. Sen lisäksi haluan nostaa esiin muutaman oleellisen huomion.

1. Joo-joo-joukkoistaja! Muista kotiläksyt

Mitään uutta on hankalaa synnyttää yksin, yhden organisaation tai yhteisön sisällä. Internet on muovannut elämäntapojamme ja kulttuuria sadoin eri tavoin, ja yksi keskeisimmistä on varmasti joukkoistaminen - crowd sourcing. Uskon joukkoistamiseen.

Viime torstaina uskoani koeteltiin, koska #uusikoulutus-työpajoissa meininki oli kuin opettajankoulutuslaitoksen ensimmäisen vuosikurssin ensimmäisillä luennoilla; valtavasti intoa, paljon arkikokemusta ja vähän käsitystä kokonaisuudesta. Joukosta motivoituneita kaikkien alojen asiantuntijoita saa aikaan puheliaan ja nauravaisen joukon perusopetuksen kehittämisen amatöörejä. 

Olin puolikauhuissani. Mistä ihmeestä saamme muutoksen - jotain uutta - aikaiseksi, jos satoja tai kymmeniä vuosia vanhoja ideoita kannetaan pöytään ja sanotaan, että "TÄMÄ vois olla ihan uutta. Tehdään näin, niin koulu muuttuu"?

Piti muistuttaa itselleen, että tämä oli starttityöpaja ja varsinainen foorumi jatkaa työstämistä vielä kevääseen asti. Mutta ehdin tietenkin jo hätääntyä, koska nuo kaikki hienot opetuksen ja oppimisen ideat - yhteistoiminnallisuus, oppijalähtöisyys, oppijan oman kiinnostuksen hyödyntäminen yms. ovat olleet mukana jo edellisessä, ja sitäkin edeltävissä, OPS:issa. 1990-luvulla käynnissä oli varsinaiset koulunuudistuskinkerit, kun koulut vapautettiin miettimään omia opetussuunnitelmiaan. Niistä muutosbileistä on pian 25 vuotta. Silti, kun katson koulua, oppimista ja opettamista, näyttää kuin kuva olisi käsitelty nostalgiasuodattimella. Värit ovat kellastuneet ja aika on pysähtynyt. Koulu poseeraa jäykästi valokuvaushymy huulilla.

Mitä kävi? Mitä aiomme nyt tehdä toisin?

Kun avauduin aiheesta Facebookissa, suuresti arvostamani pitkän linjan kehittäjät, opetus- ja oppimisteknologian käytön tulenkantajat, Mikko Jordman ja Anne Rongas muistuttelivat, että juuri koulun ja opetuksen ulkopuolisten näkemyksiä ja monialaisuutta tarvitaan. Heidän kanssaan pitää katsoa uusin silmin vanhoja teorioita, malleja ja käytäntöjä. 

Siitähän tietenkin joukkoistamisessa on kyse. Anne ja Mikko ovat oikeassa. 

Koska kyseessä on kuitenkin Uusi koulutus -foorumi, turhauduin, koska pyörän keksimisessä uudelleen ei ole mitään uutta. Amatööri vetää intuitiolla ja omaan arkikokemukseensa perustuen. Jokainen meistä on käynyt koulun, iso osa meistä on kasvattajia, joiden omat lapset ovat koulussa. Olemme saaneet maistaa työelämässä ketterää yhteistyötä ja nostelleet kellotaajuudet tappiin. On ihan luontevaa ehdottaa, että näin voisi tehdä myös koulussa.

Mutta.

Suomalaisen koulun ongelma ei ole hyvin ideoiden tai pedagogisen ja didaktisen tiedon puute. Ongelma on, että opetus ja koulussa käytetyt oppimisen tavat eivät ole muuttuneet kaikesta käytössä olevasta tiedosta huolimatta. Ajat ovat vaihtuneet niin paljon, että muutosta hierotaan joka maikan naamaan. Osa ottaa sen innoissaan vastaan. He haluavat kehittää ja kehittyä ammattiyhdistysliikkeen säännöistä, vastahankaisista kollegoista, paloturvallisuussäännöistä, tekijänoikeuslaista ja muutamasta muusta asiasta huolimatta. Osa on vaan väsyneitä, kyllästyneitä, juoksee hamsteripallossa ja toivoo, että reksi vaihtuisi, oppilaat olisivat hiljaisempia ja vanhemmat eivät kyselisi asiakkaan äänellä tekemisten perään.

Ehdotan siis, että kaikki foorumiin ja sen oheistapahtumiin tekisivät kotiläksyt eli selvittäisivät vähän taustoja. Suosittelen esim. vanhoja opseja, Sirkka Ahosen kirjaa Yhteinen koulu (2003), Hellströmin blogin lukemista ja vaikka kasvatustieteen apron rykäisemistä avoimessa yliopistossa, jos tulee aivan toiselta alalta. Jos on koulun ja kouluttamisen ammattilainen, niin sitten on vaan kotiläksynä otettava ilmaa siipien alle, ja noustava näkemään tulevaisuuden koulun kehittäminen suurempana systeemisenä kokonaisuutena.

Pääsisimme pyörän keksimisestä kiinni pyörällä tuotetun voiman hyödyntämiseen.

2. Digitaalisen aikakauden rationaliteetti?

Ok, sitten ohjeista oivalluksiin. Tuon ne esiin, koska totesimme workshopissa Laakson Maurin kanssa, että uuden koulun ja tulevaisuuden koulun kehittämisestä puuttuu viitekehys - raami. Konstruktivistinen oppimisnäkemys ei riitä. Opetus- ja oppimisteknologian käyttöönottokaan ei riitä. Tasa-arvoajattelu, humanistinen lähestyminen tai hallinnon kehittäminen eivät riitä. Mikään työpajassa esiinnostetuista lillukanvarsista ei riitä, jos meiltä puuttuu kokonaisnäkemys.

Olen lukenut ja kuullut koulun kehittämisen yhteydessä pohdittavan paljon tulevaisuudessa tarvittavia taitoja. Me emme näe tulevaisuuteen, mutta emme voi antaa sen lamaannuttaa meitä. On tehtävä isoja poliittisia päätöksiä, vaikka jokainen päätös on paitsi uusi suunta myös potentiaalinen virhe. Me emme vaan etukäteen tiedä. Emme tietenkään, koska aikakausien rationaliteetit ovat muutoksessa.

Olemme tavallista merkityksellisemmässä aikakausien risteyksessä. Murroksessa yhteisen toiminnan logiikka eli aikakauden rationaliteetti vaihtuu. Aikakaudet ovat historiallisia aikayksiköitä, jotka erottuvat sisällöllisesti toisistaan. Kutakin aikakautta luonnehtivat teemat, jotka ovat täyttymystään etsivien pyrkimysten sekä näiden toteutumisen esteiden ”representaatioita”. Teemat ilmaisevat ratkaistavia tehtäviä ja ongelmia.  Aikakaudet täyttyvät sitä mukaa, kun ihmiset käsittävät sen teemat ja ratkaisevat sen tehtävät. Aikakausien vaihtuminen murtaa entisen yhteiskuntalogiikan. Murrosaikoina ilmaantuu lisääntyvästi vaihtoehtoisia tulevaisuuksia (futuribles). Jotkut aiemmin väkevät toiminnan traditiot kuihtuvat ja uusia toiminnan muotoja alkaa versoa.

Lähde: otavanopisto.fi

Pelmuan leipätyössäni ICT-alan markkinointi- ja viestintäpäällikkönä paljon digitalisoitumiseen liityvän keskustelun ja ilmiöiden kanssa. Tuntuu, että elämme ajassa, jossa jälkiteollinen yhteiskunta on juuri muuttumassa digitaaliseksi. Koska aikakaudet vaihtuvat yhä kiihtyvällä temmolla, voi olla että olemme pian jo ubiikissa aikakaudessa ja kaikki tässä hahmottelemani rationaliteetti on auttamatta vanhentunut. Mutta ennen sitä, miltä teistä kuulostaisi ajatus digitaalisen aikakauden koulusta?

Ja miltä maistuu idea, että emme yritäkään nähdä tulevaisuuteen, vaan yritämme ymmärtää digitaalisen ajan rationaliteettia ja nostaa tulevaisuuden koulun suuntaviivat sieltä? Alla sormiharjoituksena tehty epätieteellinen taulukko. Tulevaisuustutkijat ja yhteiskuntahistorijoitsijat, ottakaa, korjatkaa ja kehitelkää:

muuttujat	AGRAARIAJAN LOPPU	TEOLLINEN JA JÄLKITEOLLINEN AIKA	DIGITAALINEN AIKA
kaiken analogia	jumalan kämmenellä	mekaaninen kone	ekosysteemi
media		analoginen	digitaalinen
kanava	painotuote	radio ja televisio	internet
oppimiskäsitys ja -paradigma	ulkoa oppiminen – mitä?	formaali oppiminen, tiedonalakohtaisen tiedon osaaminen ja tietäminen – mitä?	epäformaali oppiminen,  yhdessä oppiminen, pelaamalla ja leikkimällä oppiminen, taitojen oppiminen, oppimaan oppiminen – MITEN?
oppimisparadigma	synnynnäinen kyvykkyys tai kyvyttömyys	behavioristinen - tehokkuus	konstruktivistinen, ilmiölähtöinen, tutkiva ja yhteisöllinen
yhteisö	paikan, säädyn ja ammatin määräämä	paikan, koulutuksen ja ammatin määräämä	itse valitut fyysiset ja virtuaaliset heimot ja alakulttuurit
ihmis- ja minäkuva	määrätyn yhteisön jäsenen identiteetti, syntyperän ja säädyn määräämä	yksilön identiteetti, koulutuksen, ammatin ja taloudellisen statuksen määrämä	yksilön identiteetti muodostuu heimojen kulttuureista, muuttuva minä projektina
tiedon luonne	Uskonnon ja hallinnon määrittelemä totuus, ihminen nöyränä tiedon ääressä.	Tieto on totta, tieteellinen, mitattava, objektiivinen tieto, ihminen tiedon ja sivistyksen säiliönä.	Tieto on tulkinnallista ja kontekstisidonnaista, tiedon etsiminen, koostaminen, jalostaminen ja verifiointi suhteessa kontekstiin, tiedon tulkinnallisuus ja vaikuttavuus.
opettajan rooli	yhteiskunnan institutionaalinen auktoriteetti	tiedon jakaja	oppimisen valmentaja
oppilaan rooli	Totteleminen	Kuunteleminen	Leikki, pelaaminn, kaikkiallinen oppiminen, aktiivinen ajattelu, osallistuminen ja osallisuus

3. Digitaalisen aikakauden koulun kehittämisen periaatteet 

Poimisin koulunkehittämisen raamiin muutaman digitaalisen aikakauden teeman. Teemat ovat jo vallalla muussa yhteiskunnassa, yrityksissä, osassa julkishallintoa ja kolmatta sektoria.

1. Helsingin opetusviraston edustaja kertoi lasten tulevaisuustyöpajasta, jossa lapset kertoivat, miten haluaisivat oppia. Siis miten, ei mitä. Fasilitointityöpajoissa haluttiin räjäyttää luokat, ja viedä oppijat ulos oppimaan oikeassa elämässä. OECD povaa tulevaisuuteen taitojen, ei tietojen, oppimista. Taas - miten - ei mitä. 
2. Opetus- ja oppimisteknologian käyttöönotto ekosysteeminä, ei laitteina, ei teknologioina, ei yksittäisinä järjestelminä ja medioina, vaan kokonaisvaltaisena ja muutoksen mukana mukautuvana ekosysteeminä.
3. Oppiminen on yhtä ubiikkia kuin teknologiakin. Oppiminen on epäformaalia ja kaikkiallista. Oppiminen on sekä tiedon että taitojen oppimista ilmiölähtöisesti, tosielämässä ja monipuolisin menetelmin. Kaikki ympäristöt ovat oppimisympäristöjä.
4. Opettajan tehtävänä on olla oppimisen valmentaja muun maailman ja institutionaalisen koululaitoksen rajapinnassa. Opettajan tehtävänä on opettaa oppimaan koulussa, koulun ulkopuolella, sosiaalisesti, ohjata itseymmärryksen ja -kunnioituksen kasvua. Opettaja kasvattaa ja nostaa jokaisesta oppijasta esiin vahvuuksia ja rakkauden oppilaan omaksi kokemaan lajiin. 
5. Perinteiset oppiainesisällöt opetetaan ilmiölähtöisesti, lähellä oppilaan omaa kokemus- ja elämysmaailmaa, pelillisesti, simuloiden, erilaiset oppijat huomioiden ja ilmiölle sopivassa oppimisympäristössä. Tiedonalat eivät katoa, mutta jäsentyvät uudelleen. 
6. Koulutuspolitiikkaa, kouluinstituutiota, hallintoa, ammattiyhdistysliikettä ja pedagogiikkaa tarkastellaan systeemisesti. Lillukanvarsilla on merkitystä, kun ymmärtää niiden keskinäisiä vuorovaikutussuhteita. 1970-luvun palkkapolitiikka ei saa olla enää esteenä koulun muutokselle. Onnenkyynel meinasi nousta silmään, kun Misukka sanoi, että opettajien pitäisi siirtyä vuosityöaikaan. Vihdoin! Ehdotin tätä jo 15 vuotta sitten. 

Teemoista kaikki ovat realistisia ja mahdollisia! Listassa ei ole mitään uutta. Vanhat pyörät on laitettu vierekkäin ja liikkumaan samaan suuntaan. En ole keksinyt niitä päästäni. Olen oppinut kaiken yliopistosssa, tutkimalla, kokeilemalla, työelämässä, kirjoista, kollegoita ja guruja kuuntelemalla. Koulussa.

Pyöriä vaan tarvitaan useampi, koska saman suuntaisen liikkeen voimalle on nyt käyttöä! 

P.S. Tulen mielelläni puhumaan, luennoimaan ja keskustelemaan näistä asioista mihin vaan! Aiheeseen liittyvä pro gradu -tutkimukseni "Rationaliteettien murtuessa" löytyy verkosta.

Aina on aikaa kahteen

Myöhästyneet terveiset ITK-seminaarin 9.4. workshop-päivästä, jossa pidimme työpajaa tulevaisuuden koulun oppimisympäristöistä. Me tarkoittaa sattuman ja tahdon synnyttämää poppoota, johon kuuluu oppimisympäristöjen suunnitteluun erikoistunut arkkitehtitoimisto Rudanko & Kankkunen  sekä pitkänlinjan luokan- ja erikoisopettaja Ulla Hyttinen. Ja minä.

Jälkikiitokset arvon kollegoille, mutta ennen kaikkea workshopin osallistujille. Tuli taas mieleen pari juttua osallistujien keskusteluita kuunnellessa.

Samaan aikaan toisaalla

Pääni on meinannut useamman kerran räjähtää viime vuosien aikana. Seuraan samaisten koulun ja opetuksen kehittäjien, opetusteknologiaväen ja  koulutusosaamisen vientiporukan verkkokeskusteluita toisella silmällä ja samaan aikaan loppusuoralla on oma arkeni koululaisen ja opiskelijan äitinä. Koulu tulee illalla iholle nuoren kanssa käymien keskusteluiden kautta.

Joskus on vaan tuntunut, että ei tiedä miten päin olisi, kun toisaalta näkee edistyksen, oppimisen innovaatiot, niitä eteenpäin vievän innon. Sitten toisaalta kuuntelee opetuksen arkea, joka kuulostaa samalta kuin omina kouluvuosinani. Paitsi jotenkin taantuneelta, pysähtyneeltä ja omahyväiseltä. Ja kouluvuosieni jälkeen on maailma kuitenkin hieman muuttunut. Selailupolvi on vaihtunut alaluokilla hipaisusukupolveksi.

No. Tulevaisuuden koulun oppimisympäristöt -workshopissa meillä oli paikalla ihmisiä useilta eri koulutuksen osa-alueilta: yliopistoväkeä, reksejä, maikkoja, koulutus- ja pelialojen yritysten ihmisiä ja suunnittelijoita. Sieluni kelluskeli keskustelun virrassa pitämiemme esitysten välillä. Näiden ihmisten ajattelussa ei ollut mitään pysähtynyttä.

Jos on aikaa vain yhteen... kannattaa ottaa kaksi

Kuten aina, workshop- tai koulutuspäivän jälkeen olo on samaan aikaan euforinen ja kuolemanväsynyt. 110 % läsnäoloa muuttuu hempeän lempeäksi kokemukseksi poissaolosta. Olo on sama, kuin pitkältä purjehduslegiltä rantauduttua; fyysinen mutta kepeän tyhjä.

Jälkitunnelmista keskeiseksi jäi ajatus, että opettajien pitäisi tulla ulos koulusta tutustumaan muuhun maailmaan.

Ihan vaan sillä perustelen, että vaikka sekava  CV:ni aiheutti minulle vuosikausiksi väpättävää itsetuntoa, niin nyt en ole mistään tyytyväisempi! Jos olen mitään elämässä oppinut, ja haluan jotain ilosanomaa jakaa, niin kyllä se liittyy siihen, että olen hankkinut kaksi ammattia, omaksunut niiden mukana kaksi erilaista maailmankuvaa ja tavannut sen myötä erityyppisiä ihmisiä. Väitän, että se on ammatillinen voimavarani ja henkinen pääomani numero yksi. Enkä ole ainoa laatuani.

Lisää sun paradigmaan vähän paradigmaa

Pari päivää ITK-seminaarin jälkeen kävin aiheeseen liittyvän valaisevan lounaskeskustelun haukimurekkeen äärellä. Minulla oli ilo keskustella ihmisen kanssa, joka esitti yksinkertaisuudessan loistavan esimerkin kahden eri ajattelutavan hedelmällisestä yhdistämisestä: Perinteinen bisnesprosessimalli on lineaarinen. Se etenee yhteen suuntaan ja perustuu fantasiaan yksinkertaisista syy-seuraussuhteista. No, kun bisnesihmisellä on kemistin tausta, hän tietenkin yhdistää ajattelussaan kemiallisen reaktion prosessimallit ja tuo niiden suunnanmuutokset bisnesajatteluun.

Ajattelun kauneutta käytäntöön vietynä.

Ja päinvastoin. Teki kerran mieli vähän älähtää, kun koulutusalalla työskentelevä tuttu pahoitteli muutosten jälkeen joutuvansa töihin insinöörien suunnittelemaan organisaatioon. Pitäisi kai näin jälkeenpäin kysyä, mikä muuttui. Voisin arvata, että ainakin osa asioista toimii vähän - edes vähän - fiksummin, kuin käyttäytymistieteilijöiden ja humanistien suunnittelmassa organisaatiossa. Insinööri haluaa, että homma pelaa. Ihmistieteilijä haluaa, että kaikilla on hyvä olla ja organisaatio on demokraattinen. Nämä ovat testatusti hienoja, mutta usein epäkäytännöllisyyttä luovia ajatuksia.

Monien oppilaitosten ja koulujen riesa on kokemukseni mukaan käsittämätön säätäminen ja loputon tunnevellonta. Kyllä insinööritkin säätävät, mutta heillä on ainakin pyrkimys muuhun ja välineet, millä päämäärään päästään. Ja kyllä jokaisessa organisaatiossa myrskyää, milloin vesilasissa ja milloin neukkarissa, mutta kaikissa organisaatioissa ei pyritä ensisijaisesti vaikuttamaan näillä keinoin.

Pointtini ei ole asettaa eri ammattiryhmiä vastakkain vaan laittaa ne yhteen. Haluan nostaa esiin ideaa, että ajattelutapoja, uskomuksia ja mallinnustapoja sekoittamalla syntyy jotain parempaa. Jotain uutta. Jotain käytännöllistä ja toimivaa. Insinööreillä on paljon opittavaa ihmistieteilijöiltä ja toisin päin.

Entä jos johtamisviestintää ei tarkasteltaisi johtamisena, vaan oppimisprosesseina? Entä jos taloushallinnon täsmällisyyttä siirrettäisiin opetuksen suunnitteluun?

Keksikää itse lisää. Olkaa kaksipäisiä luovia hirviöitä. Seotkaa vieraisiin ammatteihin, sukeltakaa toisiin tapoihin nähdä todellisuus. Se on paitsi ammatillisesti palkitsevaa, myös hauskaa.

Jos itse ei voi muuttua moneksi, jos on jo ammattivalintansa tehnyt, on seuraavaksi ehdottomasti paras vaihtoehto pyöriä silmät ja ajatukset avoinna eri ammatti-ihmisten keskellä. Vaikka arkkitehtien. Tai insinöörien. Ehkä maikkojen.

Hilla Rudanko pitää esitystä oppimistiloista.