Muutoksia pysyvyyden näyttämöillä?

Viime aikoina olen miettinyt paljon elämään syntyneitä toistumia, tahdon tai sattuman synnyttämiä rituaaleja. Ne edustavat kaikkea pysyvää ja kertovat siksi heti, kun jokin maailmassa muuttuu.

Luin kevättalvella Kjell Westön Kangastus 38:n. Kirjan päähenkilö kuuluu keskiviikkoseuraan, ystävysten piiriin, joka on vuosikausia kerääntynyt yhteen keskustelemaan, ryypiskelemään ja kiistelemään. Kirjassa keskiviikkoseurasta tulee peili kaikille tapahtumille. Tai pyörän uloin kehä, johon keskustan pyöriminen aiheuttaa valtavia voimia.

Samaan aikaan altaalla

Mietin omaa uima-allasfilosofiemme seuruetta, joka uskollisesti ui ja kahvittelee. Muoto pysyy, ihmiset seurueessa muuttuvat ja vaihtuvat. Kevät on ollut suuren diasporan aikaa. En ole ehtinyt altaalle kuin kerran viikossa. Usein juuri parahiksi päivinä, kun kukaan muu ei ole tullut. Yksi on ollut leikkauksessa ja toiset muuten vaan kipeinä, matkoilla tai kiireisiä.

Rituaalin - uinti, kahvi ja Utula - toistuvuus on kuin näyttämö, jolle astuu aina uusia ihmisiä tai jossa itse esittää vähän uuden setin. Tänä keväänä olen itse olen käynyt uintikilometrini lisäksi vesijumpassa (mikä muutos!) Kun en kerran mahtunut jumppaan, päätin uida koko tunnin, yhden kilometrin sijaan kaksi. Tämä on ennenkuulumatonta, koska olin jo mielessäni päättänyt, että en kertakaikkisesti vaan jaksa uida enempää kuin yhden. Kas. Olin päättänyt väärin.

Lahjaksi hyviä ajatuksia?

Syntymäpäivä on sekin toistuva pysähdyspaikka, missä katsoo taakse edelliseen vuoteen ja  tähyilee tulevan vuoden horisonttiin; miettii onko taitekohta vai tasamaasto. Jatkanko valitsemallani tiellä vai teenkö päätöksiä? Verrattuna viime vuoteen syntymäpäivä ja äitienpäivä olivat hiljaisia ja hyvä niin. Kotona ei ollut ketään ja nautin absoluuttisesta hiljaisuudesta. Kävin juoksemassa ensimmäisen kerran varmaan kahteen vuoteen. Lenkki oli lyhyt, mutta rullasi. Kun tulin kotiin, sieltä löytyi poika ja kimppu ruusuja. Kävimme puistossa tekemässä yhdessä pienen pomppu- ja potkutreenin ja lähdimme isovanhempien luokse äitienpäivän viettoon.

Jos syntympäivä kertoo tulevan vuoden tunnelmista, niin minulla ei ole mitään tällaisia päiviä vastaan: Kaipaan ajatuksilleni tilaa ja taivaalle aurinkoa. Ennen kuin hiljaisuus kääntyy yksinäisyydeksi, jostain tulee aina seuraa, läheisiä ja kaukaisia onnentoivotuksineen. Pidän lenkin jättämästä hämmästyneestä tunteesta kehossani ja puistossa ilmaan potkittujen sarjojen energiasta. Pidän siitä, kun syödään lennossa jotain kevyttä pahimpaan nälkään, kunnes istutaan perheen kanssa pöytään. On hienoa lelliä siskonlikkaa ja saada omalta tyttäreltään Satakunnasta Facebookiin postattu viesti.

"tänään oon ajatellut ja muistanut äitiä (jolla on muuten tänään myös synttärit!) huittisista käsin ja ollut aika kiitollinen kaikesta. mietin itseäni nyt ja äitiä mun ikäsenä, enkä osaa kuvitellakaan, miltä tuntuis saada ensimmäinen lapsi tästä kahden viikon kuluttua. mä aion varmasti keskittyä vielä monta vuotta pelkästään itseeni ja toteuttaa omia unelmia, koska mulle on annettu siihen mahdollisuus ja ihan mielettömästi tukea. kiitos ja onnea Mia Sinisalo, joka on sittenki ollu oikeessa aika monessa asiassa ja opettanut, että elämässä on mentävä aina just sinne minne huvittaa! PUS"

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten olin luomassa elämään pysyvyyttä tekemällä elämänmittaisen päätöksen ilman sen kummempaa huolta huomisesta. Tämä 20. äitienpäivä osoitti, että vanhemmuuden rituaaleista osa on loppusuoralla ja uusia syntymässä, kun ravistelemme itseämme irti äidin ja lasten rooleista. Yksi lähtee pian opiskelemaan, toinen armeijaan ja kolmas miettii haluaako jotain niin paljon, että olisi valmis taas tekemään uusia päätöksiä. Mikä pysyy, mikä muuttuu? Huvittaako mennä ja mihin? Mitkä voimat minua pyörittävät?

Runo on julkaistu Kahvila Utulassa http://kahvilautula.wordpress.com

Juokse ratsu reima

Vuosi sitten tähän aikaan tuntui, että maailma oli pysähtänyt ympärilläni. Työrintamalla oli hiljaista kaikesta vauhdin ja metelin nostatusyrityksistä huolimatta. Aamu-uinnin jälkeen oli aikaa istuksia uimahallin kahvilassa. Yksi aamu avasimme virtuaalisen runokahvilan Kahvila Utulan oudoille jutuillemme. Oli aikaa purjehtimiseen absurditeettien aavoilla kaukana horisontissa vain joku toinen hassusti rikattu sanavene.

Huhtikuussa ei mennyt paljon sen lujempaa, kun kirjoitin käärmeen vuodesta 2013 ja sen nostattamista tunnelmista. Pohdinnat uimahallilla kiersivät samoja ratoja: että, jos vaan olis ja antais tapahtumien tapahtua. Jos olis oma eksentrinen itsensä töissä ja vapaalla, niin mitä siitä seuraisi?

En mennyt aivan lastuna laineilla lopulta kuitenkaan. Tein työn ohessa yli 70 opintopistettä, sisältäen yhden sivuaineen ja gradun, joten painoin päämäärätietoisesti hommia opintojeni eteen. Siitä huomasin vuodenvaihteen tunnelmaa olevan ilmassa, kun yksi päivä pudotin käsilaukkuuni matkalukemisiksi romaanin. Siis kirjan, jota voi lukea h u- v i k s e e n tai olla lukematta, jos ei huvita!

Kuluneen vuoden ja vähän ylikin, mukanani on kulkenut vain tenttikirjoja, essee- ja graduaineistoja sekä tehtävä- ja opiskelumonisteita. Vuoteen ei mahtunut monta juna- tai bussimatkaa, iltaa ja viikonloppua, etten olisi tavannut jotain teosta opintopisteiden kiilto silmissäni. Helmikuussa tarkastin ratikassa business communications -kurssin esityskalvoja ja elokuussa kirjoitin parin vihkon verran kiinaa. Käärmeen vuodesta sanotaan, että se suosii opiskelua. Käärme tai ei, valmista tuli. Sen verran olen oppinut oppimaan.

Nouse ratsun selkään

Kun hevosen vuosi alkoi, seisoin lavalla Lasipalatsin aukiolla pitäen kiinni kulkuelohikäärmeen nivelestä. Luovutimme Kiinan kulttuuriministeriön lahjoittaman lohikäärmeen kaupunginjohtaja Pajuselle. Screeniltä tuli vuoden lähtölaskenta suoraan Kiinasta. Näkymä lavalla ja lavalta oli oudon elokuvamainen: asennossa seisova lohikäärme, yleisön pipo- ja lastenvaunumeri yllään tuulessa keinuvat punaiset lyhdyt, taustalla tumman sininen talvitaivas. Pajunen puhui hevosen vuoden vauhdista ja hepan selkään nousemisesta. Puheeseen mahtui tietenkin pari toiveikasta talousvertausta.

Kun vuosi vaihtui, alkoi lohikäärme tanssia.

Jos vuosi sitten oli hiljaista ja etsivää, on nyt kaikki nopeaa ja päämäärätietoista. Eihän tässä olla vain jäniksen, vaan peräti hevosen selässä. 2013 lastulaboratorion ajelehtimisen lopputuloshan oli, että valitsin kahdesta ammatistani sittenkin markkinoinnin ja viestinnän. En päätynyt kouluun, enkä amikseen opettamaan, vaan siisteihin sisätöihin tietojärjestelmien laadunvarmistuksen pariin. Se on jännä. Olin kuvitellut päättäväni toisin. Kun päätös oli itse päättänyt itsensä, se tuntui kuitenkin heti oikealta ja tukevalta. Marraskuussa seisoskelin jo hevosen vuoden tallin ovella ja sitten hyppäsin selkään.

Sittemmin olen opetellut pitämään kiinni harjasta ja nauttimaan vauhdista.

Mitä muuta opin ajelehtiessani?

Mietin pelkoa ja pelon voittamista koko vuoden. Häpeän pelkoa, epäonnistumisen pelkoa, liikkeen pelkoa ja fyysisen kivun pelkoa. Vähitellen olen oppinut ymmärtämään, että en voi voittaa pelkojani ponnistelemalla, vaan rakentamalla onnistumisen tunnetta. Luottamus korvaa pelon: itseluottamus, luottamus omaan osaamiseen ja oman kehon voimaan. Aikaahan siinä menee. Pitää tunnistaa pienimmätkin oppimisen ja osaamisen merkit, nostaa ne itselleen esiin ja alkaa tietoisesti vahvistaa niitä.

Hevosen vauhdissa ajattelin jaksaa terveyttäni suojellen. Käärmeen vuoden pidemmille yöunille sanoin heipat jo viime vuoden puolella, mutta jotain pysyviä muutoksia ujutin elämääni. Lakkasin juomasta alkoholia syksyllä. Mietin, että koska en ole koskaan pahemmin juonut, niin miksi juon lainkaan. Viini on hyvää, mutta se väsyttää. Lopputulema syksyn tipattomuuskokeilusta oli toteama, että miksipä ei joskus lasillinen kerta kuuhun, mutta arkitissuttelu ei tuo elämääni mitään muuta kuin väsymykselle menetettyjä päiviä.

Isoin oppimani asia ei ole ollut tietoinen. Se ei ole tullut oivalluksen tai pohdinnan kautta. Se on vain tapahtunut. Se on muutos, se voi olla kehitystä, se voi liittyä ikään. En todellakaan tiedä, mistä muutos johtuu, mutta kaikki tekeminen  on alkanut tuntua rauhallisen helpolta ja ponnistelu kevyeltä. Minulla on  sisäinen työrauha. Aivan sama, kuinka nopeasti maailma kiitää ohitseni.

Kulkulupa hevosen vuoteen 2014!

Kiinalainen korvamato - eksentrisyyden ABC

Kesän korva on ollut kiir... siis aktiivinen. Bloggaaminen on pudonnut priorisointilistalla kesäopintojen,  innostavan työsuman ja treenaamisen viedessä suurimman osan ajasta. Olen myös osallistunut Sometime 2013 -tapahtumaan (luonnoksissa on keskeneräinen bloggaus aiheesta), perustanut pihaviljelmän, ehtinyt yksiin kekkereihin, taidenäyttelykierrokselle ja mökille sekä tullut tädiksi. Lauantaina vietettiin perheen parissa isäni 70-vuotisjuhlia.

Arkikin toki jatkuu, mutta kotityöt on poistettu edellisestä listasta. Kodinhengetär hoitaa niitä ja hän taitaa olla juuri nyt päiväunilla.

Olen ollut kuluneet viikot enimmäkseen lapsekkaan innostunut Ihan Kaikesta. Sanavarastossa kuluvat "siistiä, hienoa, mieletöntä, upea, suloinen, söpö, innostava" ja muut käytössä pyöreäksi hioutuneet adjektiivit. Kesä on saanut ajatukseni rehottamaan ja annan kaikkien kukkien kasvaa. Nythän on The Vuosi, jonka olen suonut itselleni pohdinta- ja tarkkailuvuodeksi. Samalla, kun olen asia kerrallaan lakannut miettimästä minkälaisen mielikuvan annan itsestäni, eksentrisempi puoleni on ottanut tilaa.

Ai mitä se tarkoittaa?

Luonnontieteilijöille eksentrisyys tarkoittaa epäkeskisyyttä. Ympyrän e on nolla. Jos venyttelet ympyrää, saat ellipsin eli soikion ja e kasvaa. Wikipediaan on joku ystävällisesti kirjoittanut, että "eksentrisyys on sen polttopisteiden välimatkan suhde ellipsin isoakselin pituuteen".

Kauniisti kirjoitettu. Hyvin runollista.

Itse ajattelin lähinnä, miten erikoisia ihmisiä kuvataan sivistyneesti "eksentrisiksi", kun ei viitsitä sanoa rehellisesti omituinen.

Teininä oli hirveä homma olla tosi erikoinen. Aikuisena on teettänyt töitä olla aivan tavallinen, sisäsiisti ja keskiluokkainen. Nyt olen jättänyt kaikki ponnistelut sikseen ja ollut vaan. Tai siis tehnyt vaan, kun ponnisteluista on vapautunut valtava määrä energiaa toimintaan.

Ken tästä käy

En todellakaan olisi vuosi sitten osannut kuvitella, mitä on Elimäenkatu 20b oven takana, kun hipsin ujona ensimmäisiin wushutreeneihin. Enkä puhu nyt Gar-Tak-salin pönkällä tuetuista palo-ovista, vaan kuvainnollisista ovista, jotka aukeavat uusien ajatusten ja mahdollisuuksien huoneisiin.

Vuodessa elämä onkin yhden oven avauksella muuttunut: huomaan käyttäväni aikaa eri tavoin. En ole tavattavissa tiistaisin ja torstaisin, olen treeneissä. Priolistalla on kokonaan uusi järjestys ja elämään on tullut paljon uusia ihmisiä, mikä on aina rikkaus.

Olen tehnyt asioita, joita en koskaan edes haaveillut haluavani osata. Lievää elokuvallisuutta oli ilmassa, kun kirjoitin ensimmäiset horjuvat kiinalaiset merkkini taululle. Tässä minä vaan kiinaa kirjoittelen muina naisina. Tai siis olenko se minä? Miten minä tähän päädyin?

Vielä syksyllä olin sitä mieltä, että tässä minnekään kiinantunneille mennä, kun treeneissä esiteltiin ajatusta, että seura järjestäisi kurssin. Haloo, lauantaisin levätään!

Keväällä olin niissä aatoksissa, että lauantaiopiskelu on oikeastaan melkein sama kuin lepo. Seuran tunneilla mandriinikiina raoitti oveaan, ja tajusin, että tätähän voi oppia. Ilmoittaudun avoimen yliopiston kiinan tunneille ja samalla  käänsin yhden oven kahvaa kokonaan seuraavaan kerrokseen.

Kynäkaupoilla

Juttelin bileissä yhden Jennin kanssa, joka kertoi kelanneensa työkavereiden kesken, että mihin ihminen hävittää kykynsä innostua. Jennillä on pieni poika. Niin pieni, että jokaisen kuorma-auton ja traktorin kohdalla täytyy rattaissa hieman ylös ponnistaen todeta, että kato äiti takto-i/kuoma-auto.

Sisälläni on tuo sama kaksivuotias. Ostin lyijykynän Sörnäisten S-marketista. Olin vähintäänkin viikon fiiliksissä. En muista koska minulla olisi viimeksi ollut lyijykynä (ja siihen lyijyä ja vielä kumikin). Kynästä tuli kaiken uuden symboli. "Kato, kato! Tää kynä kirjoittaa kiinaa!"

Olen pitänyt kynästä hartaasti huolta (hukannut sen vain pari kertaa) ja tunnen itseni aina lievän tärkeäksi, kun tartun uuteen kynääni. Kumitan hartaasti liian hämähäkkimäisiä merkkejä ja korjaan niitä keskittynein piirroin.

NihaomaNihaomaNihaomaNihaoma

Minulla on ollut kaksi natiiviopettajaa ja olen sen myötä saanut loistavaa kielikylpyä. Kiina on alkanut tarttua mieleeni rytminä ja toistoina ja jää soimaan korviin. Ajan pyörällä ja toistan kiinaksi lauseita: "Minulle kuuluu hyvää, entä sinulle? Minä opiskelen kiinaa Aalto-yliopistossa. Olen suomalainen. Helsinki on kaunis." Tankkaan perheenjäseniä junassa ja tapailen tooneja pysäkillä. Aina en tiedä puhunko ääneen korvamatojen kanssa.

Viime viikolla huomasin seisovani syvällä pusikossa ja toistavani kovalla äänellä zaoshang hao, zaoshang hao (huomenta). Minulla oli hihna kädessäni, toisessa päässä kissa. Varmaan ihan fiksun oloista vakaata meininkiä ohikulkijoiden mielestä. Terve teille. Nimen hao!

Alarivissä  allekirjoittanut harjoittelee uutta kieltä.

Voisin viettää arkipäivää jälleen huomenna

Syntymäpäivieni alla Kahvila Utulaan oli tullut kaino pyyntö, että voisimme kirjoittaa runon, jossa on sana "arki". Jäin miettimään arkea ja mietin sitä vielä eilenkin. 

Kävi nimittäin niin, että heräsin syntymäpäivänäni mahdottoman sotkuisesta kodista. Ei  kovin juhlavaa eikä mitään uutta: Miten tahansa vuodet ovatkin minua muuttaneet, niin kodin hengetärtä ne eivät ole minusta tehneet. Ja samaan kappaleeseen voi lisätä puut ja niistä putoavat omenat. Sinkoilemme kaikki illat harrastuksissamme, ystävien kanssa ja kumppaniemme luona. Kun tulemme kotiin, syömme ja kaadumme puolikuolleina nukkumaan. 

Pyykki- ja tiskivuoret kasvavat. Kissankarvaa kerääntyy kinoksiksi ja tavarapinoista muodostuu sedimenttiä. 

Siihen minä arkisesti heräsin purukisko suussa. Tänään täytyy siivota, ajattelin. Ja nukahdin taas. 

Arki on läheisten

Heräsin uudelleen tyttäreni syntymäpäivätoivotuksiin ja terhakkaan puraisuun. Tytär oli lähdössä tanssitunneille. Kysyin, ehtisikö hän osallistua siivoustalkoisiin. Pikku tinkimisen jälkeen sovimme, että yksi tanssitunti vaihdettaisiin yhteen siivoustuntiin. Sitten se pyyhälsi taas tuulen lailla menemään, ja mietin, että on se aikamoinen. 

Söimme aamiaista poikani kanssa ja luimme lehtiä. Mitä siinä voi muuta, kuin olla kuin kiitollinen, että sotkun keskellä asuu rakkaimpia ihmisiä ja lauantaisin saa lukea monta tuntia. 

Arki on lepoa

Lihakset huokailivat ja inisivät helpotuksesta. Vaikka herään lauantainakin ensimmäisen kerran jo kuudelta, en missään tapauksessa ole mitenkään toimelias ennen aamupäivää. Lauantai on lepopäivä, jolloin kuuntelen miten ihon alla menee. Meni tosi hyvin, mihinkään ei sattunut. Kun kovasti liikkuu viikolla, lauantaisin on vähän sama olo kuin hyvin juhlitun illan jälkeen - väsynyt, mutta onnellinen. 

Arki on työtä

Nukun usein lauantaiaamuisin vielä pikku päikkärit aamupalan jälkeen, mutta nyt oli tosiaan pakko siivota. Yritin ravistella sisäisen kodin hengettären hereille. Parin viikon nokosten jälkeen ilmassa oli nihkeyttä ja tahdottomuutta. Mutta mikäpä kiire tässä, omassa elämässä. 

Zen-siivosin; keräsin rauhassa lehdet paperinkeräykseen, tassuttelin kierrätysjätteet omiin astioihinsa, fiilistelin pesutuvassa, kävin kaupassa ja laitoin pikaruokaa. Lopuksi suostuin kodin hengettären ehdotukseen, että hoidetaan loput sunnuntaina. Mañana. (Se on tänään. Siksi bloggaan.) 

Arki on velvollisuuksia

Ja paikkasin pojan housut, koska osa oli pesussa ja loput rikki. Nuorempana, kun podin vielä laiskan lapsen tragediaa, pohdin usein, että elämässä parasta olisi, jos ei tarvitsisi tehdä mitään. Tähän ikään olen oppinut, että elämän muodostavat ja sitä kuljettavat eteenpäin teot toisten ihmisten hyväksi. 

Farkkujen paikkaaminen ei hirveesti nappaa. Mutta ymmärrän kuinka etuoikeutettua on, että on poika, jonka farkkuja paikata. Ja ompelukone. Ja taito hyppysissä. Hienoahan se on! 

Arki on juhlaa

Illalla menimme lasten kanssa ulos syömään ja sen jälkeen katsomaan stand up -esitystä. Söimme koko menun ja nauroimme kaikille vitseille. Kelluin kevätillassa, keskustelun polveilussa ja onnen tunteessa. Joskus on tärkeää vaihtaa henkistä maisemaa ja tehdä tutuista tutuimpien kanssa jotain poikkeavaa. 

Arki on hyviä ihmisiä

Facebookiin pumpsahteli koko päivän onnentoivotuksia ympäri maailmaa. Ihanat ihmiset ja siunattu Facebook! On huisia, kuinka koko elämänhistorian kaikista käänteistä mukaan jääneet ihmiset ovat  vieläkin tallessa ja olemassa. Suurin lahjoista oli saada tervehdyksiä kouluajoilta, talonvaltausajoilta, vaihto-oppilasvuodelta, opiskeluista ja kesätöistä, luottamustehtävistä, eri duuneista, harrastuksista, perheeltä, ystäviltä ja ystävien perheenjäseniltä. 

Oikeesti! Maailma on täynnä niin hienoja ihmisiä! Hei, vähänkö olen onnekas, kun tunnen niin monta! 41 vuotta kohtaamisia, muistoja ja ymmärryksen kasvamista tyyppi tyypiltä. (Vielä vähän huutomerkkejä. Kunnioitusta. Sydämiä.)

kuva: Terhi Jaakkola

Arki tiivistyy tähän syntymäpäiväni aattona otettuun kuvaan. 

Takki, joka on kuin toinen iho. Arki, joka suojaa ja tuntuu omalta. Vedän sen päälleni, tunnen olevani juuri minä eikä tuuli käy luihin ja ytimiin.

Joogamatto, joka kulkee mukana. Arjessa pitää olla liikettä ja venyvyyttä, suunta ja ponnistelua. Kun jokaisessa päivässä on tekoja itsen ja toisten ihmisten hyväksi, arki saa merkityksensä.

Syntymäpäiväni oli kovin arkinen ja siksi niin juhlava.