Kaikki elämäni koulut - 20 vuotta teurastuksesta

Kaksikymppisenä, jos nappaa vauvansa kantorinkkaan ja lähtee silakanpyyntiin niemennokkaan, päättyy varmasti nelikymppisenä muistelemaan sitä nostalgian vallassa.

Tapasin Turun silakkamarkkinoilla pari viikkoa sitten joukon ihmisiä, joihin tutustuin 20 vuotta sitten Houtskärin kansanopiston saaristolaiskurssilla. Olimme sekalainen seurakunta välivuotta viettäviä edellisen kevään abeja, työnsä alle uupuneita tai kokonaan työttömiä keski-ikäisiä sapatilla arjesta, eläkeläispariskunta, vauva ja lauma koiria – sakki kaiken ikäisiä ja eri elämänvaihetta eläviä ihmisiä ympäri Suomea. Itse olin nuori äiti, joka otti mukaan koiransa ja puolitoistavuotiaan tyttärensä kantorinkkaan ja muutti syksyksi saareen vailla mitään huolta huomisesta. Näytämme S:n kanssa  kumpikin valokuvissa vauvoilta.

Houtskärin 1994 syyskurssilaisten tapaaminen laittoi miettimään kaikkia käymiäni kouluja. 

Houtskärissä opiskelimme saariston elinkeinoja. Olen opetellut irrottamaan silakat ravistelemalla verkosta ja perkaamaan ne fileiksi selkärankaa katkaisematta. Olen opiskellut matonkudontaa, lampaan- ja metsänhoitoa sekä ruotsia. En tarttunut muiden tapaan mahdollisuuteen suorittaa metsästyskortti tai opiskella moottorinkorjausta, mutta lauloin hetken Houtskärin kirkkokuorossa.

Suhasimme pitkin Saaristomerta Alma-nimisellä entisellä troolarilla, perässämme aakeanlaakea saaristolaisvene, jonka diesel jyskytti, kun lähdimme nostamaan verkkoja. Ajoin samaisen Grållen kerran Jungfruskäristä kotiin ilman merikorttia. Onneksi E. hyppäsi mukaan eläväksi merkortiksi. Olisin muuten varmasti jäänyt sille tielleni. 

En varsinaisesti oppinut yhtään taitoa, mitä olisin myöhemmin käyttänyt. Ruotsinkielini on ruostunut ja elvytetty henkitoreistaan useamman kertaa. En kalasta, navigoin yhä vailla varmuutta ja käsityötkin ovat jääneet. En ole teurastanut 20 vuoteen yhtään lammasta, mutta osaan yhä sanoa: lamn får tacka bässe. Hyödyllistä?

Nostalgiatrippi ja huolenpidon kädenjälki

Kun tapasin lokuussa Turussa kaikki tutut kasvot, edessä oli lähtö parin päivän nostalgiamatkalle. Muisto toisensa perään kaivautui ulos muistojen luolista ja kellareista. Välähdyksiä saarista: miltä tuntui, kun selältä tuuli niin kovaa, että tuuleen saattoi nojata? Houtskärin kirkon hautausmaa viehättävine vanhanaikaisine nimineen. Estonian uppoaminen ja sitä edeltävä myrsky, joka jätti meidät jumiin Kyrkogårdsölle. Kangaspuut, Nelli-vainaa, saariston mallaslimppu, kansanopiston ruokasali, silakat, verkot, silakat, verkot, keltaiset kurahousut, silakat, verkot ja Doc Martinsit, joissa astelin läpi noiden vuosien.

Muisto, joka pysyi 20 vuotta mieleni pinnalla ja näkyvillä, oli kokemani huolenpito. Olin Houtskärissä ollessani siis aivan mukula, höpsö hippityttö, mukanani vauva ja vatsassa toinen. Koin koko syksyn ajan suunnatonta lämpöä ja mutkatonta huomioonottamista muiden kurssilaisten puolelta. Se oli niin pysyvää ja vahvaa, että muuttui mieleni rakenteeksi ja teki minusta vahvemman ihmisen.

Olen käynyt peruskouluni kolmessa eri koulussa ja lukiota kahdessa. Yliopisto-opintoni on kursittu kasaan ainakin kolmen eri korkeakoulun opinnoista. Lisäksi olen tehnyt tutkintoja pariin aikuisoppilaitokseen.

Rakastan oppimista. Olen jopa oppinut nauttimaan opiskelusta, ymmärrettyäni viimein aikuisella iällä, mitä sillä tarkoitetaan. Mietin silti Houtskärin kansanopiston vuoden 1994 syyskurssin 20-vuotistapaamisen jälkeen, mistä käymistäni kouluista on ollut aidosti hyötyä. Hyödyllä tarkoitan asioita, joiden avulla voin tehdä jotain arvokasta tai tuottavaa.

Opiskelu Houtskärin kansanopistossa 20 vuotta sitten oli pelkkää suurta elämystä. Onko sillä arvoa, jos ei silti osaa teurastaa?

On. Tunnen yhä joka päivä, miltä vieraiden huolenpito tuntuu. Arvo on pysynyt mielessäni. Muisto on jäänyt solukkoon.  Tunnen siksi olevani hieman itseäni parempi ihminen. Minussa on Houtskärin kurssilaisten välittämisen kädenjäljet.

Jättäkää tekin omanne. Niiden arvo on mittaamaton.

Tässä kuvassa minä ja S. ohjaamme Alma-troolaria kohti Turun silakkamarkkinoita. 

Pohdintoja olosuhteiden pakosta ja pakottomuudesta

Blogiaiheen valitseminen on oma kiinnostava ja arvaamaton prosessinsa. Varsinkin, jos postausten välinen aika venyy.

Aiheet tulevat tulevat kuin koputtamaan ovelle. Joskus ne jonottavat kiltisti vuoroaan järjestäytyen tärkeysjärjestykseen mielessäni. Mutta usein tuntuu, että kyseessä saattaa olla myös röyhkeysjärjestys, kun arvaamattomin ja kovaäänisin ajatus haluaa tulla jaetuksi.

Joskus blogiaihe pärjää myös sinnikkyydellä. Minulla on ollut alusta asti mielessäni kirjoittaa erityisestä tai muiden erityiseksi luokittelemasta oppimisesta ja sen voimasta. Minua kiinnostavat köyhyyteen liittyvät avautumiset ja keskustelut ja niistä on parikin julkaisematonta aloitusta. Ehkä jonakin päivänä...

Kesästä asti olen kuitenkin ajatellut olosuhteita ja niiden merkitystä oppimiselle. Aihe on ilmestynyt mieleni oven taakse kuin seurallinen iso kolli. Aihe tietää, että ruokin sitä ja pääsevänsä sisään, kunhan oikea aika koittaa. Aihe on antanut käpälää muille, pienemmille aiheille ja antautuu mieleni rapsutettavaksi, kun ajelen Munkan rantoja töistä kotiin.

Mukavuusalueena kesähelle

Kuten edellisessä blogissa kerroin, kesän helle sai minut kovin kovin saamattomaksi. Lämpö valui selkärankaani ja pehmitti sen. Heinäkuussa oli mukava valuttaa hikeä urheillen ja liikkuen, mutta muuten ajauduin tilaan, jota joku kerran kutsui kohtutilaksi. Nukahtelin kirja rinnan päällä mihin sattuu. Söin ja ajattelin mitä sattuu.

Loppuloman pakottomuus toi mieleeni, kuinka tärkeää on saada olla juuri siinä missä on - omalla täydellisella mukavuusalueellaan. Jokaisella on omansa, mutta minulle, joka olen ilmeisesti parantumattoman levoton, täydellinen henkinen laiskuus vastapainona aikataulutetulle elämälleni on äärimmäistä luksusta. Viihdyn fyysisesti kuumassa ilmanalassa.  Viihdyn pitkiä aikoja yksin ja hiljaisuudessa.

Mietin silloin heinäkuussa, että onhan jokaisella joku paikka, henkinen ja fyysinen mukavuusalue, johon voi tulla tankkaamaan tarvitsemaasa energiaa; keräämään karanneen ilman takaisin siipiensä alle, olemaan lötkö tai jäntevä, haaveellinen tai vailla odotuksia.

Mukavuusaleelta poistumisesta on tullut jonkin sortin kansallinen hokema. Olen itsekin sitä käyttänyt. Uskon, että se auttaa meitä oppimimaan.

Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että mukavuusalueelle pitää myös voida palata. Pitää päästä tasaisin väliajoin takaisin sinne, missä on oma vahvin itsensä tai mistä saa väsyneenä voimaa.

Olosuhteiden uhri vai työn sankari?

Loman päättyessä olosuhteet muuttuivat. Sää viileni. Työlista venyi. Työpäivät pitenivät ja hyvät aikomukset unohtuivat. Ulkoisten olosuhteiden muuttuessa, myös sisäinen maailmani muuttui. Ajatus nopeutui, heräsi keskellä yötä, eikä levännyt edes viikonloppuisin. Keskittymisen myötä tunteet terävöityivät ja tekeminen fokusoitui. On jossain epämiellyttävän ja kiehtovan välimaastossa, mitä paljon töitä tekevälle ihmiselle tapahtuu.

Kuinka paljon ja kuinka hyvää voi saada tietokoneensa äärellä aikaiseksi? Kuinka korkea ja pitkäaikainen hinta siitä pitää maksa muussa elämässä?

Ulkoiset olosuhteet muuttuvat sisäisiksi. Se on varmaa. Jos muutos on pysyvä, se aktivoi jopa geenit. Olemme biologisia. Nälänhädästä selvinneisiin rakentuu biologisia ratkaisuja, joilla selvitään seuraavasta nälänhädästä. Tulipa sitä tai ei. Tiukka työtahti nostaa esiin meistä ne puolet, jotka auttavat saamaan nopeasti ja paljon aikaseksi. Sähköpostit lyhenevät. Isot kirjaimet ja tervehdykset katoavat. Asia. Perille. Nopeasti. Myös kotona. Muutunko tällaiseksi lopullisesti? Ennen olin toisenlainen.

Kiireen ollessa kovimmillaan, yritin nukkua riittävästi, että en menisi sen rajan yli, jossa en ole enää stressaantunut vaan pelkkä ihmishirviö. Aina sekään ei auttanut. Lauseet muuttuivat kotonakin lyhyiksi ja teräviksi, jos niitä ylipäätään esiintyi. Olin usein pitkiä aikoja hiljaa.

Sisäiset olosuhteet muuttuvat ulkoisiksi

Suomalainen, nelikymppinen, koulutettu nainen saa nauttia suurempaa päätöksenteon vapautta kuin melkein kukaan muu maailmassa . Olemme hyvinvointivaltion ja pitkään jatkuneen positiivisen taloudellisen kehityksen lapsia - hyvän kehän tuloksia.

Kun suurimmat päivittäiset ongelmamme liittyvät säähän, liikenteeseen, ulkonäköön ja muuhun arjen epämukavuuteen, asiat ovat pohjimmiltaan hyvin. Ihmisillä on tietenkin surua ja vastoinkäymisiä, riitoja, sairautta ja kuolemaa. Ulkoisia olosuhteita, jotka ravistelevat meidät turvallisilta sijoiltamme. Mutta kuitenkin...

Lahjoista suurin on mahdollisuus tehdä valintoja: mihin kouluttaudun, missä asun, kenet valitsen kumppanikseni, kummasta sukupuolesta, yritänkö saada lapsia, mitä työtä haluan tehdä, mitä harrastan ja miten suhtaudun onnistumisiin ja vastoinkäymisiin.

Mietin taas elämääni hallitsevia ja itse rakentamiani olosuhteita toipuillessani alkusyksyn rutistuksesta ja palatessani normaaleihin rutiineihin.

Makasin parin tunnin akrobatiatreenien jälkeen Taitoliikuntakeskuksen kanveesilla venyttelemässä auki kitiseviä lantion ja alaselän lihaksia. Osa porukasta hyppi vielä air trackilla tehden puolikkaita ja kokonaisia voltteja. Katselin näkyä, kuuntelin väsyneen kehoni ääntä ja olin onnellinen: Tämä on minun paikkani. Tämä on minun elämäni ja itseluomieni olosuhteiden ekosysteemiä. Kohta lähettäisin tekstiviestejä kotiin ja kumppanilleni: hyvät treenit, lähden pian polkemaan.

Olen rakentanut sisäistä maailmaani heijastavan ulkoisen maailman. Olen luonut olosuhteet, joissa on minulle täydellisen hyvä elää, horjahtelevan, mutta tahdonvoimalla koossa pysyvän tasapainon työn, harrastusten ja perheen välillä.

Täältä voi poistua epämukavuusalueille, viettää pari kuukautta kiireen keskellä tai viikonlopun märissä kengissä seikkailukisoissa ja vieraassa veneessä. Tänne voi palata, tätä voi muuttaa ja kehittää.

Olen valinnut nämä olosuhteet, koska voin valita. Olen etuoikeutettu. On helppo olla kiitollinen. Yritän olla marisematta pienistä.

Yksityisestä yleiseen - olosuhteista oppimisympäristöihin

Olosuhteet vaikuttavat meihin paljon. Hyvää elämää on, jos voi itse vaikuttaa olosuhteisiinsa, jopa rakentaa ne itselleen sopiviksi.

Tämähän on taas koulujuttuja.

Oppimisympäristöt ovat olosuhteita. Olosuhteet rakentavat sisäistä maailmaa ja muokkaavat meitä. Oppimisympäristö on määräävä tekijä. Se rakentaa oppijalle ja opettajalle toiminnallisen ja samalla mielenmaailman ekosysteemin. Olosuhteet muuttavat meitä. Siksi olosuhteiden luonteeseen - oppimisympäristöihin pitää suhtautua pohdiskellen ja vakavasti.

Pidimme keväällä 2014 ITK-seminaarissa erityisopettaja ja koulunkehittäjä Ulla Hyttisen ja Arkkitehtitoimisto Rudanko & Kankkusen kanssa työpajan tulevaisuuden oppimisympäristöistä. Tuloksena oli, että fyysisten oppimisympäristöjen tulee olla muuntuvia, jotta ne palvelisivat sekä muuttuvien ulkoisten olosuhteiden että erilaisten oppijoiden tarpeita.

Oppimisille suotuisten olosuhteiden luominen ei ole rakettimatikkaa. Sen todisti Maarit Korhonen, joka otti pulpetit pois luokasta ja huomioi oppilaan oppivan parhaiten, jos hän sai liikkua. Perus.

Ei ole. Mutta pitäisi olla.

Koulun ja oppimisympäristön pitää olla olosuhde, joka edes mahdollistaa oppimisen, ei ainakaan estä oppimista tai ohjaa väärään suuntaan. Pulpettiriveihin järjestetty, hiljennetty luokka ei tue oppimista vaan opettajan mielenrauhaa ja minäkuvaa Suurena Johtajana.

Oppimista tukevat erilaiset oppimisympäristöt, missä osassa voi liikkua, osassa rauhoittua, osassa rakentaa, osassa purkaa, yksin tai yhdessä, netissä, pelaten tai oikeassa elämässä elämää harjoitellen. Opettajalle tämä voi olla piinallista. Todella hallitsematon ja raskas epämukavuusalue, jos ei ole vielä sopeutunut ammattinsa muutosta ohjaaviin ulkoisiin olosuhteisiin.

Haluan sanoa, että
a) kannattaa tottua, tässä ollaan oppijan ja oppimisen puolella. Opettaja ei vanno valaa, kuten lääkäri. Mutta jos opettaja vannoisi valan, sen pitäisi pitää sisällään ajatus oppimisen mahdollisuuksien puolustamisesta ja oppijan oppimistarpeiden ymmärtämisestä.
b) muista pitää itselläsi oma mukavuusalueesi, helteinen heinäkuu, rakas harrastus, musiikkia, kirjat, liikunta tai autotalli, mihin paeta tankkaamaan voimavaroja. Tarvitset ne muutoksessa.

On oppijan loppuelämän kannalta äärimmäisen tärkeä kompetenssi ymmärtää olosuhteiden vaikutusta omaan itseen ja omaa itseä olosuhteiden rakentajana.

Miten ajattelitte ohjata olosuhteiden oppimista?

Aina on aikaa kahteen

Myöhästyneet terveiset ITK-seminaarin 9.4. workshop-päivästä, jossa pidimme työpajaa tulevaisuuden koulun oppimisympäristöistä. Me tarkoittaa sattuman ja tahdon synnyttämää poppoota, johon kuuluu oppimisympäristöjen suunnitteluun erikoistunut arkkitehtitoimisto Rudanko & Kankkunen  sekä pitkänlinjan luokan- ja erikoisopettaja Ulla Hyttinen. Ja minä.

Jälkikiitokset arvon kollegoille, mutta ennen kaikkea workshopin osallistujille. Tuli taas mieleen pari juttua osallistujien keskusteluita kuunnellessa.

Samaan aikaan toisaalla

Pääni on meinannut useamman kerran räjähtää viime vuosien aikana. Seuraan samaisten koulun ja opetuksen kehittäjien, opetusteknologiaväen ja  koulutusosaamisen vientiporukan verkkokeskusteluita toisella silmällä ja samaan aikaan loppusuoralla on oma arkeni koululaisen ja opiskelijan äitinä. Koulu tulee illalla iholle nuoren kanssa käymien keskusteluiden kautta.

Joskus on vaan tuntunut, että ei tiedä miten päin olisi, kun toisaalta näkee edistyksen, oppimisen innovaatiot, niitä eteenpäin vievän innon. Sitten toisaalta kuuntelee opetuksen arkea, joka kuulostaa samalta kuin omina kouluvuosinani. Paitsi jotenkin taantuneelta, pysähtyneeltä ja omahyväiseltä. Ja kouluvuosieni jälkeen on maailma kuitenkin hieman muuttunut. Selailupolvi on vaihtunut alaluokilla hipaisusukupolveksi.

No. Tulevaisuuden koulun oppimisympäristöt -workshopissa meillä oli paikalla ihmisiä useilta eri koulutuksen osa-alueilta: yliopistoväkeä, reksejä, maikkoja, koulutus- ja pelialojen yritysten ihmisiä ja suunnittelijoita. Sieluni kelluskeli keskustelun virrassa pitämiemme esitysten välillä. Näiden ihmisten ajattelussa ei ollut mitään pysähtynyttä.

Jos on aikaa vain yhteen... kannattaa ottaa kaksi

Kuten aina, workshop- tai koulutuspäivän jälkeen olo on samaan aikaan euforinen ja kuolemanväsynyt. 110 % läsnäoloa muuttuu hempeän lempeäksi kokemukseksi poissaolosta. Olo on sama, kuin pitkältä purjehduslegiltä rantauduttua; fyysinen mutta kepeän tyhjä.

Jälkitunnelmista keskeiseksi jäi ajatus, että opettajien pitäisi tulla ulos koulusta tutustumaan muuhun maailmaan.

Ihan vaan sillä perustelen, että vaikka sekava  CV:ni aiheutti minulle vuosikausiksi väpättävää itsetuntoa, niin nyt en ole mistään tyytyväisempi! Jos olen mitään elämässä oppinut, ja haluan jotain ilosanomaa jakaa, niin kyllä se liittyy siihen, että olen hankkinut kaksi ammattia, omaksunut niiden mukana kaksi erilaista maailmankuvaa ja tavannut sen myötä erityyppisiä ihmisiä. Väitän, että se on ammatillinen voimavarani ja henkinen pääomani numero yksi. Enkä ole ainoa laatuani.

Lisää sun paradigmaan vähän paradigmaa

Pari päivää ITK-seminaarin jälkeen kävin aiheeseen liittyvän valaisevan lounaskeskustelun haukimurekkeen äärellä. Minulla oli ilo keskustella ihmisen kanssa, joka esitti yksinkertaisuudessan loistavan esimerkin kahden eri ajattelutavan hedelmällisestä yhdistämisestä: Perinteinen bisnesprosessimalli on lineaarinen. Se etenee yhteen suuntaan ja perustuu fantasiaan yksinkertaisista syy-seuraussuhteista. No, kun bisnesihmisellä on kemistin tausta, hän tietenkin yhdistää ajattelussaan kemiallisen reaktion prosessimallit ja tuo niiden suunnanmuutokset bisnesajatteluun.

Ajattelun kauneutta käytäntöön vietynä.

Ja päinvastoin. Teki kerran mieli vähän älähtää, kun koulutusalalla työskentelevä tuttu pahoitteli muutosten jälkeen joutuvansa töihin insinöörien suunnittelemaan organisaatioon. Pitäisi kai näin jälkeenpäin kysyä, mikä muuttui. Voisin arvata, että ainakin osa asioista toimii vähän - edes vähän - fiksummin, kuin käyttäytymistieteilijöiden ja humanistien suunnittelmassa organisaatiossa. Insinööri haluaa, että homma pelaa. Ihmistieteilijä haluaa, että kaikilla on hyvä olla ja organisaatio on demokraattinen. Nämä ovat testatusti hienoja, mutta usein epäkäytännöllisyyttä luovia ajatuksia.

Monien oppilaitosten ja koulujen riesa on kokemukseni mukaan käsittämätön säätäminen ja loputon tunnevellonta. Kyllä insinööritkin säätävät, mutta heillä on ainakin pyrkimys muuhun ja välineet, millä päämäärään päästään. Ja kyllä jokaisessa organisaatiossa myrskyää, milloin vesilasissa ja milloin neukkarissa, mutta kaikissa organisaatioissa ei pyritä ensisijaisesti vaikuttamaan näillä keinoin.

Pointtini ei ole asettaa eri ammattiryhmiä vastakkain vaan laittaa ne yhteen. Haluan nostaa esiin ideaa, että ajattelutapoja, uskomuksia ja mallinnustapoja sekoittamalla syntyy jotain parempaa. Jotain uutta. Jotain käytännöllistä ja toimivaa. Insinööreillä on paljon opittavaa ihmistieteilijöiltä ja toisin päin.

Entä jos johtamisviestintää ei tarkasteltaisi johtamisena, vaan oppimisprosesseina? Entä jos taloushallinnon täsmällisyyttä siirrettäisiin opetuksen suunnitteluun?

Keksikää itse lisää. Olkaa kaksipäisiä luovia hirviöitä. Seotkaa vieraisiin ammatteihin, sukeltakaa toisiin tapoihin nähdä todellisuus. Se on paitsi ammatillisesti palkitsevaa, myös hauskaa.

Jos itse ei voi muuttua moneksi, jos on jo ammattivalintansa tehnyt, on seuraavaksi ehdottomasti paras vaihtoehto pyöriä silmät ja ajatukset avoinna eri ammatti-ihmisten keskellä. Vaikka arkkitehtien. Tai insinöörien. Ehkä maikkojen.

Hilla Rudanko pitää esitystä oppimistiloista.