Vaellusta kohti vahvuuksia

Facebook on kiva. On se vaan niin kiva. Parikin tuttua oli postannut filosofi Frank Martelan haastattelun Kollega.fi-verkkolehdestä. 

Lauantaikin on kiva. Todella kiva. Makoilen parin tunnin akrobatiatreenien jälkeen sohvalla jälkieuforiassa ja nautin länsimaisen hyvinvointivaltion saavutetuista eduista: vapaapäivästä, täydestä masusta, internetistä ja päätöksenteon vapaudesta.

Vapaapäivän, onnistuneen akrobatiasession, ystävien ja Frank Martelan ajatusten herättämissä tunnelmissa tuli pitkästä aikaa halu kirjoittaa blogikirjoitus.

Pahoittelen pitkää blogihiljaisuutta. Talven ja kevään aikana tapahtuneet elämänmuutokset ovat saaneet minut pohtivalle tuulelle. Olen hengaillut omissa oloissani ja nauttinut olemisesta, katsellut Game of Thronesia ja yrittänyt pysyä liikkeessä, vaikka kuukausia jatkuneesta väsymyksestä ei tunnu tulevan taukoa.

Talvi ja kevät on ollut kiinnostavaa seurattavaa koulun, opettamisen ja oppimisen kehittämisen rintamalla. Olen ollut samaa mieltä yhden, jos toisen tyypin kanssa, ja nauttinut hyvästä pöhinästä, opetusrintamalla tapahtuvasta diskurssin muutoksesta. Ei ole ollut mitään lisättävää.

Seuraamissani koulun kehittymiseen liittyvissä puheenvuoroissa on noussut yhä uudestaan ja uudestaan esiin ajatus, että koulun käytyään jokaisella nuorella olisi käsitys omista vahvuuksistaan, tekemisensä intohimon kohteista ja niiden kautta syntynyttä itseluottamusta ja tekemisen meininkiä. Ajatus on hieno. Olen itsekin toistanut sitä täällä Osaisko oppia -blogissa. 

Mutta miten käytännössä opetetaan lapsia ja nuoria tunnistamaan intohimon kohteitaan, vahvuuksiaan, käyttämään niitä ja uskomaan niihin? Kirkkaasta kasvatusvisiosta on matkaa opettajan arkeen ja koulun käytäntöihin.

Koska olen ottanut omaksi missiokseni auttaa digitaloisoituvan koulutuksen ja kasvatuksen hyvien käytäntöjen luomisessa, laitan tähän blogiin ajatuksiani.

Mitä vahvuudet ovat?

Haastattelussaan Frank Martela ehdotti pohtimaan näitä neljää kysymystä:

1. Mitä haluaisit, jos saisit vapaasti valita? 
2. Mitkä ovat vahvuutesi? 
3. Onko unelmasi mahdollinen? 
4. Minkälaisia esteitä matkalla voi odottaa ja miten ne voisi voittaa? 

Ykkönen panee miettimään. Tämä kysymys on hyvä kysyä itseltään aina tasaisin välein. Kolmosen ja nelosen kanssa huitaisen helposti menemään. Mahdollisuudet ja ratkaisut ovat leipälajini.

Mutta entä vahvuudet?

Vielä viime syksynä olisin ehkä sanonut vahvuudekseni, että saan paljon aikaiseksi. Siirtelen vuoria. Olisin julistanut vahvuudekseni myös kyvyn innostua. Mutta, entä jos on ollut jo monta kuukautta voimaton, ja arjen tavallisetkin työt vievät paljon energiaa? Arjessani pyykki- ja pölyvuorien siirtely vastaa puolimaratonia. Samalla olen menettänyt kyvyn innostua, kun tiedän että en kuitenkaan jaksa, enkä ehdi tehdä kaikkia asioita, mistä ennen olisin ollut tohkeissani. Realisti on piessyt innostujasta tahdon pois.

Ovatko vahvuudet pysyviä? Pitääkö vahvuuden olla syntymässä saatu tai lapsena kehittynyt ominaisuus, vai hyväksymmekö, että vahvuutemme vaihtelevat elämänvaiheiden myötä?

Koska tunsin hukanneeni vahvuuksieni langanpään, pyysin ystäviäni auttamaan. Ehkä saatoin myös epäillä itseäni. Näkevätkö muut saman kuin minä? Ovatko vahvuuteni aidosti vahvuuksia vai lohduttavaa itsepetosta?

Luotan siihen, että ihmiset, jotka tapaavat minut usein ja viettävät kanssani kallisarvoista aikaansa tuntevat vahvuuteni. Toivon, että he, jotka ovat tunteneet minut vuosia, voisivat sanoa missä olen parhaimmillani juuri tänään.

Mutta mitä pyysin heitä näkemään, ja kertomaan, kun pyysin kertomaan vahvuuteni? Ovatko pysyvät tai kehittyvät taidot vahvuuksia? Onko kyky kirjoittaa vahvuus, koska se on työtäni? Kärrynpyörä ei varmaan ole vahvuuteni, koska vauhti loppuu liian aikaisin. Ovatko ominaisuudet vahvuuksia? Onko temperamentti vahvuus?

En tiedä vastausta kysymykseen, mitä vahvuudet ovat. Odotankin jännityksellä tuttujen vastauksia.

Mietin samalla isommassa mittakaavassa, että jos koulussa halutaan opettaa, opiskella ja oppia omien vahvuuksien tunnistamista, jonkun olisi hyvä tehdä päätös - koulutuksen yhteiskuntasopimus - mitä silloin ollaan tekemässä. 

Lahjakas, osaava vai innostunut? 

Tätä koulukuntaa on muutakin, mutta itse olen saanut herätyksen Marcus Buckinghamin kautta. Olen yksinkertaistanut hänen perussanomansa motivaatiosta itselleni miettien aina, mitä arjen ja työn tekoja minun on helppo tehdä. Uskon ajatukseen, että kehitymme parhaiten ja nopeimmin vahvuuksiemme alueella. Ja vaikka kuinka työstäisimme asioita, joissa olemme heikkoja, tulokset jäävät vähäisiksi suhteessa työmäärään. Ehkä joku muu voisi tehdä ne jutut, missä emme ole parhaimmillamme. Alla olevassa lainauksessa on linkki hienoon stooriin aiheesta.

“Your weaknesses will never develop,while your strengths will develop infinitely."

Mutta välillä on niin hiton vaikea tietää, missä olemme parhaimmillamme! Eikä sitä aina näe ja tunnista itse. Tarvitsemme välillä muita näkemään omia vahvuuksiamme ja sanomaan ne ääneen.

Itselleni herätyksen hetki oli joitakin kuukausia sitten, kun valmistelimme töissä workshoppia. Yritin raivokkaasti keksiä fasilitointitehtävää varten esimerkkinä jonkun ominaisuuteni, mutta hiljaiseksi veti. Kollegani A. oli nopeampi ja sanoi esimerkin ääneen puolestani: "Sä olet määrätietoinen."

Ohimenevä satunnainen lausahdus jäi mieleeni kuin pieni kirkas helmi, jota aina pimeän hetken tullen palaan tarkastelemaan: "Oi! Mä olen määrätietoinen". En olisi itse sanonut itsestäni näin, eikä sitä oltu tarkkoitettu kehuksi, mutta kun A. lausui ääneen positiivisen ominaisuuden, voimaannuin valtavasti.

Joudun ajamaan työssäni eteenpäin asioita, jotka eivät välillä voisi vähempää kiinnostaa muuta organisaatiota. Tarvitsen sitkeyttä toistaa asioita ja tekoja samoille ihmisille yhä uusilla foorumeilla. Tunnen, että jankutan päämäärä vain omassa mielessäni. Enkä kutsuisi jankuttamista vahvuudekseni, mutta sana "määrätietoisuus" antoi työni tälle puolelle uuden arvon.  Kun pääsemme perille tavoitteisiimme, tiedän että se tapahtui, koska osasin jotain ja minussa oli puhtia viedä kokonainen porukka ihmisiä päämäärään.

Se on vahvuuteni, vaikka joskus tunnenkin matkalla itseni heikoksi.

Roolittava puhe

En ota kantaa politiikkaan, mutta eduskuntavaalien aikana tuli luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin. Aiheeseen liittyvänä poimintana lukihäiriöstään kirjoittavan Silvia Modigin blogi, jossa hän kertoo pätkän tarinaansa:

"Oma tieni toimittajaksi oli mutkikas. Olin kymppiluokan jälkeen hyvää vauhtia syrjäytymässä, kunnes Helsingin kaupunki lähetti minut Sininen verstas -nimiseen työpajaan. Siellä sain toisen mahdollisuuden ja löysin tulevan ammattini toimittajana. Työpajatoiminta on tärkeä kanava nuorille, jotka eivät kulje syystä tai toisesta suorinta reittiä opinnoista työelämään."

Jäin miettimään, missä ja kenen sanoin käänne tapahtui? Kuka oli se aikuinen tai opettaja, joka sanoi mielestään huonosti kirjoittavalle lukihäröiselle nuorelle Silvialle, ehkä että "Hei, huomaatko, että sulla on sana hallussa ja olet utelias, oletko miettinyt toimittajan työtä?". Jäin taas miettimään, oikeaan aikaan lausuttujen kannustusten merkitystä ja muutosvoimaa. Tarina oli hieno ja tosi!

Me emme lapsina tai edes aikuisina aina tunnista omia voimavarojamme ja mahdollisuuksiamme. Se on oma taitonsa, jota täytyy opetella ja ylläpitää. Siksi on mielestäni äärimmäisen tärkeää, että kerromme toisillemme, mitä hyviä asioita ja ominaisuuksia näemme heissä. Ulkopuolisen - opettajan, kaverin, kollegan, kerho-ohjaajan tai valmentajan - on mahdollista nähdä ominaisuuksia, jotka jäävät meiltä itseltämme sokeaan pisteeseen tai jotka nimeämme negatiivisesti.

Kehitin Roolittava puhe -metodin pari vuotta sitten oivalluksesta, että opettajan puheella on valtava voima, joka näkyy luokan ilmapiirissä ja muuttuu yksittäisen oppilaan minäkäsitykseksi. Opettaja roolittaa oppilaat puheellaan joka tapauksessa. Tietoisesti tehtynä ja positiivista esiin tuova roolittava puhe on

• tapa havaita jokaisen opiskelijan vahvuudet ja sanoa ne ääneen: "Sähän olet hyvä viemään ryhmää eteenpäin, kun keskustelu meinaa pysähtyä."
• tapa luoda hyvää tunnelmaa: "Kiitos, että olette täällä. Tulee aina hyvä olo, kun saan tehdä kanssanne töitä. Olette taitavia. Tämä tehtävä oli vaativa. Näytitte, kuinka paljon teissä on kykyjä. Huomasithan itse. Kiitä itseäsi tekemästäsi työstä."
• tapa lisätä keskenäistä arvostusta: "Mieti, mikä on työparisi vahvuus. Mitä sellaista hän osaa, mitä arvostat? Kerro se hänelle ääneen."
• tapa vahvistaa minäkuvaa oppijana: "Huomasithan, että olet tässä taitava. Huomasin, että koit oppimisen iloa."

Roolittavalla puheella saat luokassa ihmeitä aikaan. Menetelmä perustuu siihen, että valitset aina positiivisen tavan viestiä. Positiivinen roolittava puhe auttaa kulkemaan myös niiden viestintätilanteiden läpi, joista on myönteisyys kaukana.

Negatiivinen roolitus jää elämään, siinä missä positiivinenkin.Vaihtoehtona on sanoa kaikki se hyvä, mitä näkee ja katsoa, kun antamasi rooli alkaa toteuttaa itseään.

Roolittava puhe alkaa myös ohjata myös opettajan ajattelua. Kun keskittyy sanomaan oppilaista hyviä asioita, huomaa ja alkaa ajatella hyviä asioita. Uskomukset alkavat ohjata opettajan toimintaa.

Roolittavalla puheella on voimaa muuttaa opettamista ja oppimista. Roolittava puhe on yksi metodi, jolla voit auttaa oppilasta löytämään vahvuutensa ja tunnistamaan ne asiat, joita rakastaa tehdä. 

Lisää esimerkkejä roolittavasta puheesta Osaisko oppia -bloggauksissa

• Opettajan voimaton puhe ja opettajan puheen voima
• Hypätkää ja antakaa veden kantaa
• Puu, perse ja rautalankamalli

Hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä

Muistatteko tämän Hyvä hyvä hyvä hyvä -klassikkomainoksen?  Positiivisuuden psykologia jyllää ja mielestäni hyvä niin. Positiivisuus ei tietenkään ole vastaus kaikkeen ja kriitikot kokevat, että jatkuva loistavaa- ja upeaa-puhe peittää alleen ongelmat joita olisi viisaampaa käsitellä sen sijaan, että ne hymyillään ja nyökytellään kuoliaaksi.

Kehuminen ja roolittava puhe saattavat kuulostaa samalta, mutta niillä on vankka ero. Kehuminen voi palvella myös kehujansa tarkoituksia, se voi olla manipulointia, mielistelyä tai tarkoitettu vain luomaan vähän hyvää fiilistä. Kehuminen on hieno asia oikein käytettynä, mutta pelkkä imartelu on liian laiskaa roolittavaksi puheeksi.

Roolittava puhe ei ole pelkkää puhetta, se on huomiointi- ja ajatteluprosessi, jossa opettaja yrittää tietoisesti tunnistaa oppijan tekemisestä helppoutta, intoa ja oppimisen iloa. Tunnistamisen juju on oppilaan kaiken tekemisen ja kompetenssien kokonaisvaltaisuus, ei pelkkä oppiaineisiin sidottu oppiminen. Opettaja voi tunnistaa vaikka taidon liikkua metsässä, vitsikkyyden (vs. häirikkö), energisyyden (vs. levoton) tai pohdinnan (vs. ujo). Prosessin tärkeä vaihe on sanallistaa huomiot ja sanoa ne ääneen aidosti sanomaansa tarkoittaen.

Roolittava puhe perustuu pedagogisen rakkauden (=aivan oikea todellinen akateemisessa kirjallisuudessakin viljelty didaktiikan termi) ajatukseen. Roolittava puhe pitää sisällään kohtaamisen, jossa osoitetaan välittämistä ja arvostusta.

Askel ajatusmatkalla

Oivallusten polulla ymmärsin, mikä on metodin merkitys. Olen pari vuotta yrittänyt määritellä ja selittää, mikä on opetusmetodi. Nyt tajusin jotain: opetusmetodi on vastaus siihen, miten opetuksen, opiskelun tai oppimisen muutosvisio muutetaan opetustyön käytännöksi. Metodi on standardisoitava, helposti kokeiltava, käyttöönotettava ja eteenpäin kerrottava työtapa.

Ainoa hyvä visio on pedagogiikan arjessa toimiva visio. Kohti sitä. Määrätietoisesti.

Kuva: Terhi Jaakkola (c)

Mitä sä haluut?

Lounaskeskustelu kollegan kanssa meni jotakuinkin näin:
M: Mitä sä aiot seuraavaksi tehdä?
J: Olen päättänyt pitää ainakin parin viikon tauon, ennen kuin aloitan mitään uutta projektia. Paitsi, että on mulla jo pari juttua mielessä.
M: Ootko sä vähän levoton?
J: En mielestäni. Levoton on sellainen, joka aloittaa koko ajan jotain, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mä oon aina saanut kaiken, mitä mä olen halunnut ja päättänyt tehdä.

No, hymiöitä tähän. Noinhan se on.

Koska viimeksi halusit jotain: olla fiksumpi, varakkaampi, voittaa, urheilla enemmän, laihtua vähän, opiskella jonkun uuden kielen, käydä ehkä kaupunkilomalla tai aloittaa parvekeviljelyn?

Mitä olet todella tehnyt? Kuinka paljon olet halunnut? Miten olet elänyt tähän asti?

Oman arkesi, tottumuksiesi ja valintojesi tarkastelu kertoo enemmän sinusta ja haluamisestasi kuin tuhatkaan sanaa. Silloinkin, kun arjen tilastot eivät pidä, kun yllätät itsesi kerta toisensa perään, teet asioita, joita et kuvitellut haluavasi, mutta olet huomannut tehneesi.

Carpe niinku diem. Herää ja oivalla! Ristiriita kuvittelmasi haluamisen ja toteutuneen haluamisen välillä on kallisarvoinen viesti. Se kertoo kovaan ääneen, mikä sinulle on tärkeintä ja missä olet vahvoilla.

Samanlainen kuin muut vai oikeasti sinä?

Kulttuurilla on meihin valtava voima. Olemme kuin kaloja kulttuurin akvaariossa, se on elinympäristömme, yhteisömme, tarjoaa meille ravinnon sekä hapen, jota hengitämme. On luonnollista omaksua kulttuurin määreet hyvästä elämästä.

Koska elän kulttuurissa, missä yleissivistukseen ja elämäntapaan kuuluu ajokortti, niin olen minäkin sellaisen ajanut vuonna 1994. Tosin, sitä ei ole pahemmin sen jälkeen käytetty. Ja itseasiassa homma jäi kesken, koska en koskaan ajanut toista vaihetta. Minulla ei siis ole ajokorttia, vaan rämä ja rapainen Raleigh, jolla poljen joka paikkaan silloinkin, kun säät eivät salli.

Ajokortin ajamisestani loppuun on piisannut puhetta pian 20 vuoden ajan. Voisi luulla, että kysymyksessä on rahakysymys. Jostain syystä minulla on ollut varaa polttaa muutamankin ajokortin uusimisen verran pätää kaukomatkoihin. Tästä voi päätellä, että en todellakaan ole halunnut ajokorttia.

Toinen arkinen esimerkki lienee tuttu kaikille, joiden ikä alkaa 40 ja elämäntilanteeseen liittyy pitkäkestoista stressiä. Sama kuinka paljon juoksee ja jumppaa, kortisolin, liian lyhyiden yöunien ja hidastuneen aineevaihdunnan myötä paino vaan hivuttautuu ylöspäin. Jokainen viinilasillinen ja viikonloppuhemmotteluna nautittu juustopiirakan pala muttuu jenkkakahvaksi.

Oletko halunnut laihtua? Kas, niin moni muukin.

Mietin enemmänkin näitä juttuja yhteen aikaan, kun sitten yhtenä päivänä taas tajusin, että kai mä olisin laihduttanut, jos TODELLA olisin halunnut laihtua. Mutta oikeasti halusin paljon enemmän syödä tarpeeksi, kuin laihtua.

Näiden ja parin muun huomion jälkeen olen opetellut kysymään itseltäni, mitä oikeasti haluan. Haluanko vain kulttuurisesti olettamiani asioita vai itselleni tärkeitä ja ominaisia asioita. Mitä haluan niin paljon, että olen valmis tekemään muutoksia elämässäni?

Tää kestää ja sattuu

Olen luopunut laihduttamisen ajatuksesta, mutta yrittänyt korjata muita elintapojani paremmin elämäntilanteeseen sopiviksi. Kyse on yllättävän pienistä, mutta ehkä juuri siksi niin hankalista muutoksista arjessa. Esimerkkinä ajatus, että joisi vihersmoothien joka aamu: Joka päivä on oltava jotain  möyhennettävää vihreää jääkaapissa. Se tarkoittaa, että on ehdittävä kauppaan todella monena päivänä. Ja samoin on muistettava keittää vihreää teetä kannuun illalla sekä varmistettava, että talossa on inkivääriä. Lisäksi on kasvatettava vehnänorasta, eli ostettava multaa ja ruukkuja ja muistettava kastella oraita. Niin, ja se smoothie pitää muistaa tehdä ja juoda.

Käytännössä vihersmoothie aiheuttaa muutoksia kaikkiin arkirutiineihini ja aikatauluihini.

Rakkaat uima-allasfilosofit järjestivät muutama vuosi sitten pikkujouluksi uimaopetusta koko köörille. Uimaopettaja korjasi vetoni ja potkuni parilla yksinkertaisella ohjeella. Monen räkäkroolaajan tavoin olin kauhonut tehottomasti käsilläni edessä ristiin. Uimaopettaja kehotti ajattelemaan vedot lähtemään altaan kulmista. Joo toki. Mutta eihän minulla ollut sellaisia lihaksia. Seuraavat viikot inhosin uimista todella paljon, koska se sattui. Vähitellen lihakset kasvoivat. Halusin uida ja uin.

Hyvä haluamisen mittari onkin miettiä, kuinka paljon epämukavuutta ja kipua on valmis kestämään ja kuinka kauan. Olenko valmis luopumaan tottumuksistani? Olenko valmis sekoittamaan omat ja muutaman muun ihmisen aikataulut? Olenko valmis opiskelemaan uusia asioita muutokseen, itseeni ja lähimmäisten reaktioihin liittyen? Haluanko tätä todella? Haluanko, vaikka se vie aikaani, rahaani, aiheuttaa mielipahaa ympäristössä, ja joudun luopumaan jostakin muusta.

Jos en ole valmis luopumaan tottumuksistani, en halua tarpeeksi. Silloin ei ehkä kannata piinata itseään kuvittelemalla haluavansa. Ei tarvitse laihduttaa, jos ei halua.

Mitä haluat eniten? 

Olen ennenkin viitannut siihen, että elämä maistuu. Olis niin kiva kaikkee... mutta kun on vaan yksi päivä käytössä jokaisena vuorokautena, vain yksi keho ja siinä rajalliset voimat. Rahakaan ei riitä kaikkeen: kymppikortti joogaan vai akrobatialeirille heinäkuussa?

Jokainen päivä sisältää päätöksiä, siitä mitä todella haluan. Mitä haluan eniten, miten jaan aikani, voimani ja rahani? Tässäkin yritän ymmärtää itseani tarkastelemalla nykyisiä valintojani. Jos haluaa joogata, lähtee ajoissa töistä. Jos ei lähde ajoissa töistä, se kertoo varmaan siitä, että työ on itselle tärkeämpää. Jos haluaa matkustella, säästää matkusteluun rahaa. Mutta jos käyttää treenikortteihin kaikki liikenevät euronsa, se kertoo varmaan siitä, että liikunta on tärkeämpää kuin matkustelu.

Aika ei ole aina rahaa, mutta aika on loistava mittari sille, mikä on meille tärkeintä. Kun lapset olivat pieniä, opinnot laahasivat, tein hanttihommia ja elätin perhettä minimituloilla, mutta perheelle oli aikaa. Perhe oli tärkeä.

Joka päivä, kun saan uuden poskettoman hyvän idean, käytän sen aikamittarini läpi. Päivät ovat nyt jo täysiä: mihin kohtaan viikkoa ymppään ideani, mitä pudotan kokonaan pois arjesta tai mitä vähennän saman verran, kuin uusi idea vie aikaa. Mikä on tärkeintä?

korkealla tai nousussa

• pyöräily
• uinti
• akrobatia
• smoothiet
• työnteko
• sauvakävely
• puuro
• netissä roikkuminen ja bloggaaminen
• kissat

matalalla tai laskussa

• siivoaminen ja muu kodinhoito
• ruuanlaitto
• opiskelut
• kaveri- ja ystävyyssuhteiden ylläpito ja hoito
• notkuminen, elokuvien katselu ja muu hengailu
• kulttuuri (museot, elokuvat, taide)
• pihaviljely
• sukulointi

etsii paikkaansa

• vihersmoothie
• jooga
• kungfu
• nukkuminen
• perhe- ja ihmissuhteiden hoito
• lukeminen
• sisustaminen ja remontointi
• pihaviljely

Sinäkö se oot? 

Joskus oman arjen tarkastelu yllättää iloisesti. Minäkö se olen, kun tuota kaikkea niin tomerana puuhaan? Mitä ovat nämä uudet asiat ja ihmiset elämässäni? Mitä valintoja olen jo tehnyt, kun sunnuntaina huomaan varaavani aikaa liikuntaseuran tiedotteelle, enkä lempiharrastukselleni lukemiselle? Ja toisaalta se pakottaa olemaan rehellinen: miten niin en ehdijaksa mennä torstain treeneihin?

Sinä se oot. Voit tehdä kaiken, mitä haluat. Mutta onnistut vain niissä muutoksissa, joita haluat aidosti ja enemmän kuin mitään muuta.

Siksi on tärkeätä ymmärtää, mitä oikeasti haluaa. Muuten on vain levoton. 

Purjehtiminen on parasta mitä tiedän, vai onko, jos en viitsi harjoitella? 

Uudenvuoden tahdonvoimattomuus

Minulla on ystävä K., jota ihailen monestakin syystä. K. on niitä ihmisiä, jotka näkevät maailman mahtavan mutkattomasti ja käytännöllisesti. Olen saanut K:lta monta hyvää neuvoa, joista paras on ollut ehdotus, että yrittäisin hoitaa vuosien kroonisia vatsavaivoja lopettamalla kotimaisten viljojen syönnin.

Minäpä lopetin, ja aloitin samalla aivan uuden elämän. Paremman. Keliakiatestiin en mennyt koskaan. Aina välillä tulee vahingossa tai silkasta tahdonvoiman puutteesta tehtyä kotitestejä. Muutaman vastaleivotun korvapuustin nauttiminen tarjoaa noin kolmen päivän ajan mittaustuloksia, kuinka huonosti elimistö sietää korvapuusteja.

Viljansyönnin lopettamisesta on jo monta vuotta, niin monta, että voin katsoa taakse päin ja miettiä mitä kaikkia vaiheita olen kohdannut, kun olen tehnyt massiivisen ruokavalion muutoksen. Leivän, pastan ja pullansyönnin lopettaminen on ollut viimeaikoina mielessäni, koska yritän päästä eroon sokerista. Valkoisesta sokerista näin ensi alkuun ja sitten varmaan kaikesta sokerista mahdollisuuksien mukaan. Fantasiossani olen raakaruokaa nauttiva ja terveyssmoothieita soseutteleva Ella Woodward. Tosiasiassa söin tänään pakastimesta kaivettua kaupan alennushyllystä ostettua einesporkkanalaatikkoa ja seitä lisäainekevytkermassa. Mutta hei... eikö elämäntapavalmentajat käske aina visualisoimaan ihanteitaan? Mä oisin niiku Ella, muut vaaleahiuksisena. Katselen visualisointia ja kuulen  jo blenderin siellä surisevan pinaattisalaattisellerispirulinasmoothieta taustalla.

Tunne tahdonvoima, Luke

Oikeasti olin jo kaksi viikkoa sitten kirjoittamassa postausta uudenvuodenpäätöksistä ja -päättämättömyydestä. Sitä tehdessäni törmäsin Frank Martelan blogiin Tahdonvoiman käyttöohje. Aluksi mietin, että ihan fiksua kamaa. Jotenkin paljain jaloin juoksemisesta kirjoittavat ja puhuvat ihmiset ovat tosi cool ja vakuuttavia. Nahan kasvattaminen päkiöihin voi tehdä filosofistakin ihan potentiaalisen elämäntapaneuvojan.

Ohjeetkin olivat jotenkin järkeenkäypiä: "Valitse taistelusi" ja "Tee tai älä tee". Jossain zen-neuvoissakin sanotaan, että "Kävele, jos kävelet ja makaa, jos makaat". Olen aina miettinyt tätä ohjetta, kun otan päiväunia erittäin hyvällä omallatunnolla.

Martelan blogi linkittyy saman nimiseen kirjaan. Lueskelin kirjan johdantoa, kun huomasin jo aloittaneeni kovaäänisen sisäisen opponoinnin. Blogin kirjoittaminen jäi sikseen, mutta pääni sisällä olen jatkanut keskustelua. Mikä tahdonvoima? Miksi tahdonvoima? Ja oikeesti hei... menestyminen ja tahdovoima...?

Jäin hengästyksissäni miettimään Martelan tahdonvoimaa, jolla ei tuntunut olevan mitään tekemistä oman elämäni, tahtoni ja voimani kanssa. Mietin, että kenen elämän kanssa on... kolmekymppisten akateemisesti koulutettujen, filosfisten ja treenattujen miesten? Niiden, jotka juoksevat pakkasessa paljain jaloin sanoakseen, että ovat nousseet arkensa ja meidän kengissä kävelevien yläpuolelle?

Ei sitä blogia sitten tullut, mutta ajatus pyörii mielessäni yhä. Mitä tahdonvoima on ja tarvitsemmeko siihen Martelan ja muiden onnellisuusgurujen kirjoittamia pommikoneen kasausohjeita, joiden tulkintaankin menee päivä?

Tahdonvoiman kesyttämisestä

Oletan itsestäni, että minulla on kova tahto. Minulle on lapsesta asti hoettu, että olen itsepäinen. Nykyaikana ja onnellisuusfilosofin perheessä olisi kyllä varmasti sanottu nätimmin, että minulla on tahdonvoimaa.

Olen monien muiden tavoin yrittänyt elämässäni yhtä sun toista muutosta - pienentyä fyysisesti ja kasvaa henkisesti. Olen silti ylipainoinoinen, enkä pidä kotona siisteyttä yllä. Viimeksi tänään kaduin kaikkia läheiselle ärtyneenä sanottuja pahoja sanoja sekä työpaikalla neukkarin pöydälle sylkäistyjä sammakoita. Tahdonvoimattomuutta.

Tahdosta on kuitenkin nykyään hyötyä, koska elämänvaiheeni on sellainen, että minulla on mahdollisuuksia miettiä mitä haluan. Minulla on aikaa ja voimia itselleni ja nuoruden voimia kuluttaneet selviytymistaistelut ovat pitkällä takana. Tahtoa jää omaankin käyttöön ja käytän sitä tyypillisesti, kun neuvottelen itseni treeneihin, silloin kun väsyttää ja on autistinen olo.

Toisaalta väitän, että kovasta tahdosta on ollut takavuosina myös valtavasti haittaa, kun en ole vielä hallinnut sitä. Olen puskenut läpi asioita ja elämänmuutoksia, tullut ja mennyt tahdonvoimani viemänä tavalla, jota seesteisen jälkiviisaana hieman paheksun ja kadun.

Ja toisaalta, tunnen ihmisiä, joilla on heikko tahto, mutta he silti elävät ihan hyvää elämää. Heille elämä elämänä on riittävän ok, eivätkä he halua muuttaa mitään. Mielestäni he ovat silti hyviä ihmisiä, enkä tiedä olisiko kukaan heistä tai meistä sen onnellisempi, jos he olisivat tavoitelleet menestymistä, ja selvinneet elämän vaahtokarkkitesteistä (ks. Martelan kirjan johdanto) voittajina.

Muuttuisko sitä? 

Ei viljojen syönti loppunut kerralla. Mutta,  koska ruokavalion muutoksen myötä aloin nopeasti ja selkeästi voida fyysisesti ja henkisesti paremmin, oli helppo jatkaa valitsemallaan tiellä. Ensimmäisenä vuonna söin kuitenkin joka ainoana juhlapyhänä sesongin herkkuja. Tottumus oli vahvempi kuin tahto. Olin tahdonvoimaton tippaleivän, piparkakkujen ja joulutorttujen edessä. Seuraavana vuonna tottumukset olivat jo muuttuneet. Ostelin välillä gluteenittomia munkkeja ja muuta pahan makuista pahvia, kunnes lakkasin juhlapyhinä kaipaamasta ajankohdan pullarituaaleja. Olin oppinut niistä irti.

Eikä lopu sokerinsyöntikään viikoissa tai edes kuukausissa. Jos aikataulu on sama kuin edellisellä kerralla, niin kolmen vuoden päästä olen ehkä irti sokerista. Eikä kyse ole tahdonvoimasta, vaan hitaasta opiskelusta. Näköjään täytyy taas opetella lukemaan tuoteselosteita: gluteeniton leipä - sokeria, soijamaito - sokeria, välipalapatukka - sokeria! Kampaaja toi kahvin ja karkin. Karkki oli  jo suussani, kun muistin, että en syö sokeria. Täytyy opetella hidastamaan liikkeitään. Täytyy opetella käymään kemuissa olematta syömättä gluteenittomia herkkuja ja oppia sanomaan ei kiitos, kun namipussi on nenän alla. Lista on loputon.

En usko Martelan maalaamaan tahdonvoimaan, uskon oppimiseen ja tekemiseen. Oppiminen on mahdollista, vaikka tahdonvoima olisi villi tai sitä ei olisi. Tahdonvoiman käyttöohjeet eivät saa olla niin monimutkaisia, että niitä ei voi soveltaa ruuhkavuosiin, nuoruuteen, vanhuuteen tai sairauteen. Heikoilla ja vaikeissakin elämänvaiheissa elävillä ihmisillä täytyy olla oikeus itsekunnioitukseen ilman menestymisen vaatimusta.

Oppimisen ohjeet taas jokaisella on mukanaan. Jokainen luo ne itse, itsensä näköisiksi. Jokainen muuttuu, jos aidosti haluaa muuttua. Minä haluan jaksaa ja tuntea itseni terveeksi. Siksi olen valmis opettelemaan uusia tottumuksia.