Mopotyttö - ai mää vai?

Kaksi elämäni eksoottisinta kokemusta. 

Ensimmäinen oli Nepalissa yli 20 vuotta sitten. Muutaman päivän matkan päästä Namche Basarista samalle polulle osui sherpaperhe, jossa vauva kulki otsanauhan varassa korissa äidin selässä. Ja ympärillä kaikki se kauneus, vuoret ja taivas.18-vuotias tajuntani räjähti. 

Toinen kerta tapahtui Juvalla reilu kymmenen vuotta takaperin. Ystäväni oli muuttanut syvälle Savoon ja lähdimme ensimmäistä kertaa kylään bussikyydillä. Vaihto oli Juvan bussiasemalla. Oli iltapäivä ja koulukyydit alkoivat purkaa asemalle juvalaisia teinejä: gootteja, taviksia ja mopopoikia. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Kieli oli sama, kulttuuri eri. Olin turistina omassa maassani. 

Kulttuurisessa tynnyrissä kasvaminen

Niin käy helposti, jos elämänpolku on kulkenut aina samoissa maisemissa. Kulmille on helppo jäädä – perhetuttavien, koulukavereiden, opiskelijayhteisön ja työkavereiden muodostamaan samuuteen. Voi noudattaa samoja arvoja, valita yhteisölleen tyypillisiä ammatteja ja kaltaisensa kumppanin. 

Vaikka hoetaan, että elämme yksilöllisyyttä suosivaa aikaa, oma huomioni on ollut päinvastainen ja vahvistunut vuosien varrella: kuinka yhteisö- ja kulttuurisidonnaisia olemmekaan! Kun määrittelemme itsemme, määrittelemme usein sen hetkiset olosuhteemme ja yhteisömme.

Elämme omassa kulttuurisessa tynnyrissämme. Mä ja mun kaverit. Älyttömän identiteettiä tukevaa ja turvallista! Pahimmillaan hyvin vaarallista, suvaitsemattomuutta lisäävää ja näkökenttää kaventavaa. 

Todellisuuksia on paljon, noin 7,5 miljardia. Ne ovat kaikki jonkun korvien välissä. 

Kylässä länsirannikon todellisuudessa

Luulin aluksi, että se on vitsi. Että, sitä hoetaan, kun joku pyytää tekemään jotain: "Ai, mää vai?"

Enoni puhuu vanhaa stadin slangia, ässäni suhisevat ja äitini jaksoi viimeisen asti ylpeänä hokea, että oli Sörkan friiduja (identiteetti vai meriitti?). En ollut koskaan käynyt Porissa tai sen liepeilläkään.

Sitten löysin kumppanin, joka sanoi pysätä (pirullisen tarttuva sana!), aamusti ja tuanoinnii. 

Oppimismatka länsirannikolle on ollut pitkä ja se jatkuu yhä. Olen kuitenkin oppinut jo jotain. Osaan esimerkiksi kääntää länsirannikkoa helsingiksi. Ai, mää vai? on toteamus, jolla otetaan muutama sekunti reagointiaikaa. 

Ei myöskään kannata hermostua ennen aikojaan, jos mies kysyy ravintolasuositusta toiselta länsirannikkolaiselta: "Et viittis sanoo mitää surkeet pupii tai muut räkälää". Silloin pitää hyödyntää kymmenen sekuntia porin kääntämiseen helsingiksi, ennen kuin käyttää kiukuttelukorttinsa. Tässähän siis kysytään kaupungin parasta ravintolaa. 

Kuinka minusta tuli mopotyttö?

Porin kielen ja ulvilanmurteen lisäksi olen tutustunut MiÄhiin, jotka puhuvat autoa ja moottoria (helsingiksi man talk). Mitä sanoa, kun keski-ikäiset jampat puhuvat autoista, siteeraavat väliin Petri Nygårdin biisejä ja sitten hekotetaan?

Ollaan hiljaa ja ihmetellään, että mikä hitto noille tuli. Tällaista ei ole kotona. 

Oikeastihan ulvilalaisen insinöörin sisällä on mopopoika, joka repii alientyyliin yltään aikuisen ihonsa ja on jälleen viidentoista. Samalla seurueessa tehdään roolijako. Ässiä suhiseva, hieman pinkeästi smalltalkia yrittävä helsinkiläisemäntä huomaakin yhtäkkiä olevansa mopotyttö. Mopotytön nahka on tosin vähän kireä, koska sen sisään sullottu nainen kinnaa hartioista eikä mopotyttö puhu. Kun mopopojat näkevät pitkästä aikaa, mopotytön tehtävänä on olla hengittävää rekvisiittaa.

Tiesin kyllä, että osaan olla hiljaa. Saan uusissa tilanteissa, uusien ihmisten kanssa ajoittain mykistäviä ujouskohtauksia. Mutta, nyt ei ole kysymys ujoudesta vaan sanattomuudesta. En osaa autoa, enkä moottoria. Enkä totisesti osaa petrinygårdia.

En tiedä, olenko oppinut eleet elokuvista vai kehitinkö ne ihan itse. Otan nyrpeän pitkästyneen ilmeen, pudottelen väliin sarkastisia kommentteja ja valun autoon (autoon!) näpelöimään kännykkääni. Heh.

Hei beibi, nousetsä kyytiin?

Mopotytölle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuuksia, joista en enää halua jäädä paitsi.

Olin ollut moottoripyörän selässä vain kerran aikaisemmin. Piti vähän houkutella, ennen kuin suostuin uudestaan. Onneksi suostuin. Takapenkillä maailma tuntuu hyvältä. Se tuoksuu ja kiitää ohi tarjoten mopotytölle vapauden illuusiota. Olen mennyt paikkoihin, joihin en koskaan muuten olisi päätynyt. Olen istunut takapenkillä Melbournesta Adelaideen ja potkinut antiikkipyörien renkaita Porissa.

Mopotytön identiteetin myötä maailmaan on auennut ovi, jonka kautta olen tutustunut paitsi uusiin asioihin ja paikkoihin myös aivan uusiin puoliin itsessäni.

Ja siinä se jekku onkin! Uusi ihminen elämässä, uusi harrastus, uusi ammatti tai opiskeluala muuttaa meitä syvästi. Identiteetti laajenee ja rikastuu kokemusmaailman laajenemisen myötä. 

Todellisuus on odotuksiani ihmeellisempi. Todellisuus on kaiken kaikkiaan aika eksoottista. Ei tarvitse mennä Nepaliin, riittää että päätyy tänne Ulvilaan, missä nyt kirjoitan anoppilassa.

Just mää.

 Kiitän ulvilalaista oikolukijaa porinkiÄle korjauksist.

Entinen äitee ja kootut kasvatusneuvot

Terveisiä vaan kentältä. Helsinki-Vantaalta, mihin saattelin tyttären koneeseen, joka lensi Berliiniin. Sieltä nuori nainen, joka on lennellyt elämässään vain yhden kerran (edes-takas), lentää Abu-Dhabiin, mistä sitten pääsee viimein Kathmanduun. Siellä meneekin sitten kevätpuolelle vapaaehtoistöissä orpokodissa.

Lentämistä varten opettelimme keittiön pöydän ääressä viime viikolla, miten turvatarkastuksessa laitetaan tavaroita tarjottimelle.

Tähän samaan hetkeen osuu poikani 18. syntymäpäivä kolmen viikon päähän. Olen käytännössä enää kolme viikkoa kenenkään virallinen huoltaja. Siirryn uuteen vaiheeseen elettyäni edellistä pian 20 vuotta. Puolet elämästäni.

Saanko jakaa kasvatusneuvoja? 

.... Ihan vähän vaan ja tarkkaan pohdittuja. Tekee niin kovasti mieleni, koska tässä elämäni taitekohdassa menee ajantaju. Olen katsokaas reilu 20-vuotiaasta asti ajatellut, että miltä sitten tuntuu, kun on nelkyt ja lapset ovat aikuisia.

Tuntuu nimittäin tosi hyvältä. Vaikka kyynel tirahtikin lentokentällä, tuntui juuri oikealta nähdä jännityksestä tutiseva tyttärensä siirtämässä hammastahnojaan ja rasvojaan pakastepussista lentokentän minigrippiin. Lentokone lentää niin kauas, että meidät yhdistävä henkinen napanuora venyy niin pitkäksi, että se NAPS vaan menee poikki, kun on sen aika.

Mitä sitä sitten neuvoisi?

Kattokaa, kun ei meillä ole aina mennyt kuin Strömsössä. 20 vuoteen on mahtunut tasaisen elon väliin myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Noin lapsen kasvun kannalta. Silti olen useammin kuin kerran kuullut kehuja lapsistani. Aluksi kehut olivat sitä, että "he osaavat kätellä".

1. Opeta lapsesi kättelemään. 

Mikael "kaikki on mahdollista" -Jungnerin jutut vapaasta kasvatuksestaan huvittavat minua. Tunnistan niistä omien vanhempieni kanssa käytyjä keskusteluita. "Ei me olla haluttu puuttua teidän päätöksiin, kyllä jokainen on saanut tehdä omia juttujaan." Lapsuudenperheessäni ei ole onneksi mennyt ihan niin överiksi kuin Jungnerin vanhemmilla, mutta vastapainona vapaalle kasvatukselle, itsestäni tuli Tiukka Äiti: Olen heittänyt leluja pois, kun niitä ei ole siivottu, vaatinut kovaan ääneen tekemään kotitöitä, vahtinut kotiintulo- ja tietokoneaikoja ja pitänyt nollatoleranssia päihteisiin. Uskon, että se näkyy lapsissani elämänhallintana.

2. Opeta elämisen normaali.

Olen itse 70-luvun lapsi. Silloin oli ihan normisetti, että 5-vuotias sai avaimen kaulaan ja käveli päiväkodista itse kotiin. Nykyäänhän se olisi heitteillejättö. Olen tuonut, vienyt ja paaponut mukuloita, mutta osan meille avainkaulalapsille kehittyneestä selviytymisen ja vapauden eetoksesta olen siirtänyt lapsilleni. Olen opettanut, miten puhelinta, verokorttia ja lentokenttää käytetään ja luottanut siihen, että lapset osaavat ja selviytyvät. Maailmassa on muitakin turvallisia paikkoja kuin Käpylä-Vallila -sektori. Jos on hätä, pitää soittaa kotiin. Kyllä mamsu auttaa.

3. Pidä huolta, mutta usko lastesi selviytymiskykyyn. 

Oman elämäni suuria oivalluksia on ollut yhteisön merkityksen ymmärtäminen. Pieniä valaistumisia on tullut matkan varrella useita, mutta lopullinen leiskahdus tuli kymmenisen vuotta sitten yhdellä kesämökillä, missä teimme koko viikonlopun nurmikkotalkoita: kaivoimme porukalla kiviä ja kantoja maasta, ajelimme maata kottikärryillä, tamppasimme, tasoitimme ja lopulta kylvettiin nurmi.

Konkreettisella yhdessä tekemisellä on valtava yhteisöä rakentava ja kiinni pitävä voima. Jos on vain saamamiehenä, niinkuin lapsille vanhempien heitä kovin rakastaessa usein käy (Lue Virpi Suutarin hyvä kolumni aiheesta), jäävät lapset paitsi siitä ylpeyden ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, kun on paiskinut töitä yhteisönsä eteen.

Sitäpaitsi uskon, että kokemukset kasvattavat itsetuntoa paremmin kuin sanat. Joo, pitää kannustaa ja kehua, mutta myös ohjata tilanteisiin, missä ihminen pääsee ponnistelemaan, onnistuu ja arvostaa itseään sen vuoksi.

Ja juuri velvollisuudet tekevät yhteisöstä siihen kuuluvalle yksilölle tärkeän. Toisen työtä ei aina tajua arvostaa, mutta ponnistelu antaa asioille merkityksen.

4. Anna lapsillesi mahdollisuus tehdä jotain yhteisölle aidosti arvokasta, kuten pyykätä.

Yhteisöä pitää kiinni myös läheisyys, tilan ja ajan jakaminen. Siksi olen itse noudattanut neuvoa syödä ateriat yhdessä. Siksi olen ottanut murrosiässä irti räpistelevät teinit mökille, ystäväperheiden luokse kylään, isovanhemmille ja sukuloimaan. Siksi olen lukenut iltasadun varmaan vielä yläasteikäisille. Siksi perjantaisin on ollut leffailta ja olemme maanneet läjässä sohvalla. Siksi olemme pelanneet lautapelejä.

Siksi, että perheen siteet ovat sitkeitä, mutta ohuita. Niitä pitää varjella.

5. Syökää yhdessä päivällinen ja lue iltasatu.

Ja kuten huomaat, olen lähinnä kertonut, mitä olen äitinä elämäni varrella itse oppinut. Ehkä nämä neuvot eivät koske sinua. Ehkä ajattelet toisin. Ehkä sinulla on huono kokemus yhteisöistä ja olet nähnyt, miten absoluuttinen vapaa kasvatus nostaa ihmisen siivilleen. Jos neuvot tuntuvat vierailta, älä missään tapauksessa noudata niitä.

Kato hei. Me kaikkihan elämme omien arvojemme mukaan. Arvomme siirtyvät lapsillemme paitsi äidinmaidossa, myös aamulla eteisessä, kun mietitään niitä kurahousujuttuja.

6. Tärkein neuvoni on, että tunnista omat arvosi ja kasvata lapsesi niiden mukaan. 

On niin monta tapaa elää hyvin ja kasvaa hyväksi ihmiseksi. 

Kasvatustyö ja vanhemmuus on siitä kätevää, että omat virheensä saa naamalleen melkein heti. Aika moni mainitsemistani vaarallisista tilanteista on liittynyt siihen, että olen hoitanut vanhemman hommiani vasemmalla kädellä tai ollut vielä kertakaikkisesti keskeneräinen ihminen.

Eikä ne virheet merkitse niin paljon. Merkitseviä ovat korjausliikkeet ja halu tehdä oikein. Parhaiden vanhemman taitojensa mukaan.

Sitten 20 vuoden päästä voi päästää lapsensa hyvillä mielin pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään.

Ps. Haluan kiittää omia vanhempiani, että he ovat uskoneet omiin arvoihinsa ja antaneet niiden mukaisesti minun olla juuri sellainen ihminen kuin olen.

Ps. S. Olet rakas. Soita mamsulle, jos on hätä.

Evoluutio sekunneissa - Kuinka oppia kävelemään 1-4 jalalla?

"Sinulla on tapana ratkaista asiat toiminnallisesti", sain kuulla kerran. Huomio oli tietenkin osuva, ja siinä saattoi piillä moite. Uskon, että pikku pysähtyminen ja tilanneanalyysi voivat ajaa saman asian kuin itselleni tyypilliset käytännön ratkaisut. Jollain muulla ihmisellä.

Itse uskon kuitenkin tekemiseen ja ryhtymiseen. Iso osa minäkuvastani yhdistyy toimintakykyyni ja samalla suurimmat pelkoni liittyvät toimintakyvyn menettämiseen.

En ole niitä, jotka jotka muistavat hokea "tärkeintä on terveys", koska terveys on ollut minulle aina itsestään selvää. En tiedä, mitkä itäsuomalaisten ja hämäläisten kansojen ristisiitoksessa syntyneet selviytyjägeenit olen pakasta vetänyt, mutta niihin kuuluu hyvä vastustuskyky. Ja vaikka olen 70-luvun pihaleikkisukupolvea, olin kuitenkin ennemmin lukeva kuin liikkuva lapsi, enkä muista lapsenakaan juuri kolhineeni itseäni.

Minun ei ole tarvinnut käydä juuri koskaan lääkärissä, lukuunottamatta pakollisia elämänkaareen liittyviä tarkastuksia ja tietenkin äidiksi tulemista. Olen silti kuluneen vuoden aikana tarvinnut lääkäriä enemmän kuin aikaisemman 39 vuoden aikana yhteensä. Samalla suurin pelkoni on käynyt toteen pariinkin kerran matkan varrella.

Yksijalkainen

Muutos kaksijalkaisesta yksijalkaiseksi käy yhdellä tasapainon menetyksellä. Miten poistua bussista, jonne on noussut kaaduttuaan ovella? Matkalla tulee kivuliaan selväksi, että jotain on käynyt, kun jalka ei kestä astumista eikä kanna. Jalan epäkunto.

Olethan muistanut harjoitella yhdellä jalalla hyppimistä, taitoa jota treenattiin päiväkodissa? Yksijalkaisuus on kätevää pienissä tiloissa, matalammissa portaissa ja tilanteissa, missä olet jättänyt kyynärsauvat noin 1.5 metrin päähän. Olen järjestänyt ylioppilasjuhlat osin yhdellä jalalla hyppien ja pienessä keittiössämme akselini ympäri pyörien.

Nelijalkainen

Ensimmäinen viikko kahden sauvan varassa on yhtä kaottista kolinaa. Kaikki arjen motoriikka on opeteltava uusiksi: vaikka jalkoja on neljä, käsiä ei ole vapaana yhtään. Mitään ei voi kantaa. Koikkelehdittuani vessaan, tajuan puolessa välissä, että ovi on auki. Lisää koikkelehtimista ja oven sulkeminen. Toistan virheen kymmenisen kertaa, ennen kuin kehitän uudet muuvit. Koska meillä on kissoja, ulko-ovesta on poistuttava liukkaasti ja torjuttava karkaavat eläimet vasemmassa kädessä olevalla tietokonelaukulla tai treenikassilla. Lisää yhtälöön kyynärsauvat ja saat tulokseksi raivon kyyneliä, kun tajuaa, että yhtään kättä  ei ole vapaana torjuntoihin, saati karanneiden kattien sisälle nostamiseen. Jep.

Nelijalkaisuuteen kuitenkin oppii lopulta. Kun päädyin uudestaan kyynärsauvoille pari viikkoa sitten, olin vallan kotonani: Osasin järjestää itseni ja ylimääräisen jalkaparin auton kyytiin. Lensin Lontooseen, konkkasin uima-altaalle ja uin yhdellä jalalla potkien.

Kolmejalkainen

Sairastamisessa mahtavinta on toipuminen! Jokaisena päivänä saa elämältä pienen lahjan, kun huomaa, että jalalle uskaltaa varata, sillä voi tönkösti kävellä, jalka alkaa kantaa jooga-asanoissa, tajuaa juosseensa kivutta bussiin, mustelmat vaalenevat ja tietää kohta pääsevänsä treeneihin.

Ennen lopullista paranemista on kolmijalkainen siirtymäkausi, missä kuljetetaan kyynärsauvaa mukana enemmän henkisenä kuin fyysisenä tukena. Kolmijalkaisena oppii odottamaan päivää, jolloin uskaltaa siirtyä kokonaan kahdelle jalalle. Oppii odottamaan ja odotus palkitaan.

Kaksijalkainen

Toimintakyvyn menettämisessä parasta on ymmärtää, että elämä jatkuu toimintakyvyttömänäkin. Elämä hidastuu, mutta jatkuu. Läheisiltä menee passaamiseen hermo, mutta apua on silti saatavilla.

Toimintakyvyn menettäminen pakottaa poistumaan mukavuusalueelta ja löytämään uusia tapoja olla ja tehdä. Toimintakyky ei katoakaan, se vaan muuttuu.

Tulee uusia muuveja, jotka ovat käytössä kaksijalkaisenakin. Olin jo kauan suunnitellut, että voisin siirtyä kokonaan uimaan vaparia. Aina on kuitenkin ollut joku epäpätevä syy, että en ole siirtynyt. Mutta yksijalkaiseen vaiheeseen liittyi muutospotentiaali; yksijalkainen ei ui revenneillä nivelsiteillä rintaa. Ja nyt, kun muutos on tapahtunut, takaisin ei ole enää paluuta, olen siirtynyt kokonaan vapaauintiin.

Vapaa. Ui.

Nelijalkaisena lentokentällä, toisessa jalassani poikani kenkä kokoa 46 ja toisessa oma kenkäni. 

En koskaan - ajatuksia ajatuslukkojen avaamisesta

Ajamme kollegan kanssa usein pitkiä matkoja asiakastapaamisiin. Olemme varsinainen Teiden Dream Team: minulla ei ole ajokorttia ja kollega on hankkinut korttinsa vasta aikuisella iällä. Kuluneen vuoden aikana hän on oppinut paljon itsestään autoilijana. Tai siis, pakon edessä ajokortittoman yhteistyökumppanin kanssa, hän on joutunut rikkomaan kaikki mielikuvansa itsestään kuskina: En koskaan aja pitkiä matkoja. Paitsi käyn usein edestakas Länsirannikolla, helppo 6-8 tunnin ajopäivä. En koskaan aja lumimyrskyssä. Paitsi, jos sattuu olemaan lumimyrsky.

Jouduin taannoin työssäni En koskaan -tilanteeseen. Tiedättehän, että yrittäjä ei sano työlle "ei". Ei on yleellisyyssana, jota lakkaa jossain vaiheessa yrittäjyyttään kaipaamasta

Minulta tilattiin työ, jollaista en ollut koskaan tehnyt. Se ei paljon eronnut aikaisemmista töistäni, paitsi juuri siinä kohtaa, missä kohtasivat onnistumisen pakko ja epäonnistumisen mahdollisuus.

Jos osaa ajaa autoa, osaa ajaa sitä myös lumimyrskyssä rannikolta toiselle. On vain oltava tarkempana, ja ajettava hitaammin.  Jos osaa tehdä viestintää, osaa tehdä sitä myös uusissa välineissä. On vain tehtävä entistä paremmat taustatyöt ja mietittävä sanomisensa entistä tarkemmin.

Pelkäsin silti. En tiedä oikeastaan mitä. En koskaan -pelot ovat ajatuslukkoja, joita todellisuus pakottaa meitä avaamaan. Arki työntää nenään nipun ruosteisia raskaita avaimia ja käsikirjoituksesta poistetaan kaikki vuorosanat, jotka alkavat: en osaa.

Niin minä sitten tein sen työn ja onnistuin. Pääsin ammatillisesti turvallisesti lumimyrskyssä perille. Samalla En koskaan -lukko aukesi ja työnsi minut kivaan työhuoneeseen. 

Oppiminen tuntui järjettömän hyvältä. Se oli saavutus, onnistuminen ja makea voitto!