Kaksi elämäni eksoottisinta kokemusta.
Ensimmäinen oli Nepalissa yli 20 vuotta sitten. Muutaman päivän matkan
päästä Namche Basarista samalle polulle osui sherpaperhe, jossa vauva kulki
otsanauhan varassa korissa äidin selässä. Ja ympärillä kaikki se kauneus,
vuoret ja taivas.18-vuotias tajuntani räjähti.
Toinen kerta tapahtui Juvalla reilu kymmenen vuotta takaperin. Ystäväni oli
muuttanut syvälle Savoon ja lähdimme ensimmäistä kertaa kylään bussikyydillä. Vaihto oli Juvan bussiasemalla. Oli
iltapäivä ja koulukyydit alkoivat purkaa asemalle juvalaisia teinejä: gootteja,
taviksia ja mopopoikia. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Kieli oli
sama, kulttuuri eri. Olin turistina omassa maassani.
Kulttuurisessa tynnyrissä kasvaminen
Niin käy helposti, jos elämänpolku on kulkenut aina samoissa maisemissa.
Kulmille on helppo jäädä – perhetuttavien, koulukavereiden, opiskelijayhteisön
ja työkavereiden muodostamaan samuuteen. Voi noudattaa samoja arvoja, valita
yhteisölleen tyypillisiä ammatteja ja kaltaisensa kumppanin.
Vaikka hoetaan, että elämme yksilöllisyyttä suosivaa aikaa, oma huomioni on
ollut päinvastainen ja vahvistunut vuosien varrella: kuinka yhteisö- ja
kulttuurisidonnaisia olemmekaan! Kun määrittelemme itsemme, määrittelemme usein
sen hetkiset olosuhteemme ja yhteisömme.
Elämme omassa kulttuurisessa tynnyrissämme. Mä ja mun kaverit. Älyttömän
identiteettiä tukevaa ja turvallista! Pahimmillaan hyvin vaarallista,
suvaitsemattomuutta lisäävää ja näkökenttää kaventavaa.
Todellisuuksia on paljon, noin 7,5 miljardia. Ne ovat kaikki jonkun korvien
välissä.
Kylässä länsirannikon todellisuudessa
Luulin aluksi, että se on vitsi. Että, sitä hoetaan, kun joku pyytää
tekemään jotain: "Ai, mää vai?"
Enoni puhuu vanhaa stadin slangia, ässäni suhisevat ja äitini jaksoi
viimeisen asti ylpeänä hokea, että oli Sörkan friiduja (identiteetti vai
meriitti?). En ollut koskaan käynyt Porissa tai sen liepeilläkään.
Sitten löysin kumppanin, joka sanoi pysätä (pirullisen tarttuva sana!),
aamusti ja tuanoinnii.
Oppimismatka länsirannikolle on ollut pitkä ja se jatkuu yhä. Olen
kuitenkin oppinut jo jotain. Osaan esimerkiksi kääntää länsirannikkoa
helsingiksi. Ai, mää vai? on toteamus, jolla otetaan muutama sekunti
reagointiaikaa.
Ei myöskään kannata hermostua ennen aikojaan, jos mies kysyy
ravintolasuositusta toiselta länsirannikkolaiselta: "Et viittis sanoo
mitää surkeet pupii tai muut räkälää". Silloin pitää hyödyntää kymmenen
sekuntia porin kääntämiseen helsingiksi, ennen kuin käyttää
kiukuttelukorttinsa. Tässähän siis kysytään kaupungin parasta ravintolaa.
Kuinka minusta tuli mopotyttö?
Porin kielen ja ulvilanmurteen lisäksi
olen tutustunut MiÄhiin, jotka puhuvat autoa ja moottoria (helsingiksi man
talk). Mitä sanoa, kun keski-ikäiset jampat puhuvat autoista,
siteeraavat väliin Petri Nygårdin biisejä ja sitten hekotetaan?
Ollaan hiljaa ja ihmetellään, että
mikä hitto noille tuli. Tällaista ei ole kotona.
Oikeastihan ulvilalaisen insinöörin sisällä on mopopoika, joka repii
alientyyliin yltään aikuisen ihonsa ja on jälleen viidentoista. Samalla seurueessa
tehdään roolijako. Ässiä suhiseva, hieman pinkeästi smalltalkia yrittävä helsinkiläisemäntä
huomaakin yhtäkkiä olevansa mopotyttö. Mopotytön nahka on tosin vähän kireä,
koska sen sisään sullottu nainen kinnaa hartioista eikä mopotyttö puhu. Kun mopopojat näkevät pitkästä aikaa, mopotytön tehtävänä on olla hengittävää rekvisiittaa.
Tiesin kyllä, että osaan olla hiljaa. Saan uusissa tilanteissa, uusien
ihmisten kanssa ajoittain mykistäviä ujouskohtauksia. Mutta, nyt ei ole kysymys
ujoudesta vaan sanattomuudesta. En osaa autoa, enkä moottoria. Enkä totisesti
osaa petrinygårdia.
En tiedä, olenko oppinut eleet elokuvista vai kehitinkö ne ihan itse. Otan
nyrpeän pitkästyneen ilmeen, pudottelen väliin sarkastisia kommentteja ja valun
autoon (autoon!) näpelöimään kännykkääni. Heh.
Hei beibi, nousetsä kyytiin?
Mopotytölle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuuksia, joista en enää halua jäädä
paitsi.
Olin ollut moottoripyörän selässä vain kerran aikaisemmin. Piti vähän
houkutella, ennen kuin suostuin uudestaan. Onneksi suostuin. Takapenkillä
maailma tuntuu hyvältä. Se tuoksuu ja kiitää ohi tarjoten mopotytölle vapauden
illuusiota. Olen mennyt paikkoihin, joihin en koskaan muuten olisi päätynyt. Olen
istunut takapenkillä Melbournesta Adelaideen ja potkinut antiikkipyörien
renkaita Porissa.
Mopotytön identiteetin myötä maailmaan on auennut ovi, jonka kautta olen
tutustunut paitsi uusiin asioihin ja paikkoihin myös aivan uusiin puoliin
itsessäni.
Ja siinä se jekku onkin! Uusi ihminen elämässä, uusi harrastus, uusi
ammatti tai opiskeluala muuttaa meitä syvästi. Identiteetti laajenee ja
rikastuu kokemusmaailman laajenemisen myötä.
Todellisuus on odotuksiani ihmeellisempi. Todellisuus on kaiken kaikkiaan aika
eksoottista. Ei tarvitse mennä Nepaliin, riittää että päätyy tänne Ulvilaan,
missä nyt kirjoitan anoppilassa.
Just mää.
Kiitän ulvilalaista oikolukijaa porinkiÄle korjauksist.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti