Muutoksia pysyvyyden näyttämöillä?

Viime aikoina olen miettinyt paljon elämään syntyneitä toistumia, tahdon tai sattuman synnyttämiä rituaaleja. Ne edustavat kaikkea pysyvää ja kertovat siksi heti, kun jokin maailmassa muuttuu.

Luin kevättalvella Kjell Westön Kangastus 38:n. Kirjan päähenkilö kuuluu keskiviikkoseuraan, ystävysten piiriin, joka on vuosikausia kerääntynyt yhteen keskustelemaan, ryypiskelemään ja kiistelemään. Kirjassa keskiviikkoseurasta tulee peili kaikille tapahtumille. Tai pyörän uloin kehä, johon keskustan pyöriminen aiheuttaa valtavia voimia.

Samaan aikaan altaalla

Mietin omaa uima-allasfilosofiemme seuruetta, joka uskollisesti ui ja kahvittelee. Muoto pysyy, ihmiset seurueessa muuttuvat ja vaihtuvat. Kevät on ollut suuren diasporan aikaa. En ole ehtinyt altaalle kuin kerran viikossa. Usein juuri parahiksi päivinä, kun kukaan muu ei ole tullut. Yksi on ollut leikkauksessa ja toiset muuten vaan kipeinä, matkoilla tai kiireisiä.

Rituaalin - uinti, kahvi ja Utula - toistuvuus on kuin näyttämö, jolle astuu aina uusia ihmisiä tai jossa itse esittää vähän uuden setin. Tänä keväänä olen itse olen käynyt uintikilometrini lisäksi vesijumpassa (mikä muutos!) Kun en kerran mahtunut jumppaan, päätin uida koko tunnin, yhden kilometrin sijaan kaksi. Tämä on ennenkuulumatonta, koska olin jo mielessäni päättänyt, että en kertakaikkisesti vaan jaksa uida enempää kuin yhden. Kas. Olin päättänyt väärin.

Lahjaksi hyviä ajatuksia?

Syntymäpäivä on sekin toistuva pysähdyspaikka, missä katsoo taakse edelliseen vuoteen ja  tähyilee tulevan vuoden horisonttiin; miettii onko taitekohta vai tasamaasto. Jatkanko valitsemallani tiellä vai teenkö päätöksiä? Verrattuna viime vuoteen syntymäpäivä ja äitienpäivä olivat hiljaisia ja hyvä niin. Kotona ei ollut ketään ja nautin absoluuttisesta hiljaisuudesta. Kävin juoksemassa ensimmäisen kerran varmaan kahteen vuoteen. Lenkki oli lyhyt, mutta rullasi. Kun tulin kotiin, sieltä löytyi poika ja kimppu ruusuja. Kävimme puistossa tekemässä yhdessä pienen pomppu- ja potkutreenin ja lähdimme isovanhempien luokse äitienpäivän viettoon.

Jos syntympäivä kertoo tulevan vuoden tunnelmista, niin minulla ei ole mitään tällaisia päiviä vastaan: Kaipaan ajatuksilleni tilaa ja taivaalle aurinkoa. Ennen kuin hiljaisuus kääntyy yksinäisyydeksi, jostain tulee aina seuraa, läheisiä ja kaukaisia onnentoivotuksineen. Pidän lenkin jättämästä hämmästyneestä tunteesta kehossani ja puistossa ilmaan potkittujen sarjojen energiasta. Pidän siitä, kun syödään lennossa jotain kevyttä pahimpaan nälkään, kunnes istutaan perheen kanssa pöytään. On hienoa lelliä siskonlikkaa ja saada omalta tyttäreltään Satakunnasta Facebookiin postattu viesti.

"tänään oon ajatellut ja muistanut äitiä (jolla on muuten tänään myös synttärit!) huittisista käsin ja ollut aika kiitollinen kaikesta. mietin itseäni nyt ja äitiä mun ikäsenä, enkä osaa kuvitellakaan, miltä tuntuis saada ensimmäinen lapsi tästä kahden viikon kuluttua. mä aion varmasti keskittyä vielä monta vuotta pelkästään itseeni ja toteuttaa omia unelmia, koska mulle on annettu siihen mahdollisuus ja ihan mielettömästi tukea. kiitos ja onnea Mia Sinisalo, joka on sittenki ollu oikeessa aika monessa asiassa ja opettanut, että elämässä on mentävä aina just sinne minne huvittaa! PUS"

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten olin luomassa elämään pysyvyyttä tekemällä elämänmittaisen päätöksen ilman sen kummempaa huolta huomisesta. Tämä 20. äitienpäivä osoitti, että vanhemmuuden rituaaleista osa on loppusuoralla ja uusia syntymässä, kun ravistelemme itseämme irti äidin ja lasten rooleista. Yksi lähtee pian opiskelemaan, toinen armeijaan ja kolmas miettii haluaako jotain niin paljon, että olisi valmis taas tekemään uusia päätöksiä. Mikä pysyy, mikä muuttuu? Huvittaako mennä ja mihin? Mitkä voimat minua pyörittävät?

Runo on julkaistu Kahvila Utulassa http://kahvilautula.wordpress.com

Entinen äitee ja kootut kasvatusneuvot

Terveisiä vaan kentältä. Helsinki-Vantaalta, mihin saattelin tyttären koneeseen, joka lensi Berliiniin. Sieltä nuori nainen, joka on lennellyt elämässään vain yhden kerran (edes-takas), lentää Abu-Dhabiin, mistä sitten pääsee viimein Kathmanduun. Siellä meneekin sitten kevätpuolelle vapaaehtoistöissä orpokodissa.

Lentämistä varten opettelimme keittiön pöydän ääressä viime viikolla, miten turvatarkastuksessa laitetaan tavaroita tarjottimelle.

Tähän samaan hetkeen osuu poikani 18. syntymäpäivä kolmen viikon päähän. Olen käytännössä enää kolme viikkoa kenenkään virallinen huoltaja. Siirryn uuteen vaiheeseen elettyäni edellistä pian 20 vuotta. Puolet elämästäni.

Saanko jakaa kasvatusneuvoja? 

.... Ihan vähän vaan ja tarkkaan pohdittuja. Tekee niin kovasti mieleni, koska tässä elämäni taitekohdassa menee ajantaju. Olen katsokaas reilu 20-vuotiaasta asti ajatellut, että miltä sitten tuntuu, kun on nelkyt ja lapset ovat aikuisia.

Tuntuu nimittäin tosi hyvältä. Vaikka kyynel tirahtikin lentokentällä, tuntui juuri oikealta nähdä jännityksestä tutiseva tyttärensä siirtämässä hammastahnojaan ja rasvojaan pakastepussista lentokentän minigrippiin. Lentokone lentää niin kauas, että meidät yhdistävä henkinen napanuora venyy niin pitkäksi, että se NAPS vaan menee poikki, kun on sen aika.

Mitä sitä sitten neuvoisi?

Kattokaa, kun ei meillä ole aina mennyt kuin Strömsössä. 20 vuoteen on mahtunut tasaisen elon väliin myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Noin lapsen kasvun kannalta. Silti olen useammin kuin kerran kuullut kehuja lapsistani. Aluksi kehut olivat sitä, että "he osaavat kätellä".

1. Opeta lapsesi kättelemään. 

Mikael "kaikki on mahdollista" -Jungnerin jutut vapaasta kasvatuksestaan huvittavat minua. Tunnistan niistä omien vanhempieni kanssa käytyjä keskusteluita. "Ei me olla haluttu puuttua teidän päätöksiin, kyllä jokainen on saanut tehdä omia juttujaan." Lapsuudenperheessäni ei ole onneksi mennyt ihan niin överiksi kuin Jungnerin vanhemmilla, mutta vastapainona vapaalle kasvatukselle, itsestäni tuli Tiukka Äiti: Olen heittänyt leluja pois, kun niitä ei ole siivottu, vaatinut kovaan ääneen tekemään kotitöitä, vahtinut kotiintulo- ja tietokoneaikoja ja pitänyt nollatoleranssia päihteisiin. Uskon, että se näkyy lapsissani elämänhallintana.

2. Opeta elämisen normaali.

Olen itse 70-luvun lapsi. Silloin oli ihan normisetti, että 5-vuotias sai avaimen kaulaan ja käveli päiväkodista itse kotiin. Nykyäänhän se olisi heitteillejättö. Olen tuonut, vienyt ja paaponut mukuloita, mutta osan meille avainkaulalapsille kehittyneestä selviytymisen ja vapauden eetoksesta olen siirtänyt lapsilleni. Olen opettanut, miten puhelinta, verokorttia ja lentokenttää käytetään ja luottanut siihen, että lapset osaavat ja selviytyvät. Maailmassa on muitakin turvallisia paikkoja kuin Käpylä-Vallila -sektori. Jos on hätä, pitää soittaa kotiin. Kyllä mamsu auttaa.

3. Pidä huolta, mutta usko lastesi selviytymiskykyyn. 

Oman elämäni suuria oivalluksia on ollut yhteisön merkityksen ymmärtäminen. Pieniä valaistumisia on tullut matkan varrella useita, mutta lopullinen leiskahdus tuli kymmenisen vuotta sitten yhdellä kesämökillä, missä teimme koko viikonlopun nurmikkotalkoita: kaivoimme porukalla kiviä ja kantoja maasta, ajelimme maata kottikärryillä, tamppasimme, tasoitimme ja lopulta kylvettiin nurmi.

Konkreettisella yhdessä tekemisellä on valtava yhteisöä rakentava ja kiinni pitävä voima. Jos on vain saamamiehenä, niinkuin lapsille vanhempien heitä kovin rakastaessa usein käy (Lue Virpi Suutarin hyvä kolumni aiheesta), jäävät lapset paitsi siitä ylpeyden ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, kun on paiskinut töitä yhteisönsä eteen.

Sitäpaitsi uskon, että kokemukset kasvattavat itsetuntoa paremmin kuin sanat. Joo, pitää kannustaa ja kehua, mutta myös ohjata tilanteisiin, missä ihminen pääsee ponnistelemaan, onnistuu ja arvostaa itseään sen vuoksi.

Ja juuri velvollisuudet tekevät yhteisöstä siihen kuuluvalle yksilölle tärkeän. Toisen työtä ei aina tajua arvostaa, mutta ponnistelu antaa asioille merkityksen.

4. Anna lapsillesi mahdollisuus tehdä jotain yhteisölle aidosti arvokasta, kuten pyykätä.

Yhteisöä pitää kiinni myös läheisyys, tilan ja ajan jakaminen. Siksi olen itse noudattanut neuvoa syödä ateriat yhdessä. Siksi olen ottanut murrosiässä irti räpistelevät teinit mökille, ystäväperheiden luokse kylään, isovanhemmille ja sukuloimaan. Siksi olen lukenut iltasadun varmaan vielä yläasteikäisille. Siksi perjantaisin on ollut leffailta ja olemme maanneet läjässä sohvalla. Siksi olemme pelanneet lautapelejä.

Siksi, että perheen siteet ovat sitkeitä, mutta ohuita. Niitä pitää varjella.

5. Syökää yhdessä päivällinen ja lue iltasatu.

Ja kuten huomaat, olen lähinnä kertonut, mitä olen äitinä elämäni varrella itse oppinut. Ehkä nämä neuvot eivät koske sinua. Ehkä ajattelet toisin. Ehkä sinulla on huono kokemus yhteisöistä ja olet nähnyt, miten absoluuttinen vapaa kasvatus nostaa ihmisen siivilleen. Jos neuvot tuntuvat vierailta, älä missään tapauksessa noudata niitä.

Kato hei. Me kaikkihan elämme omien arvojemme mukaan. Arvomme siirtyvät lapsillemme paitsi äidinmaidossa, myös aamulla eteisessä, kun mietitään niitä kurahousujuttuja.

6. Tärkein neuvoni on, että tunnista omat arvosi ja kasvata lapsesi niiden mukaan. 

On niin monta tapaa elää hyvin ja kasvaa hyväksi ihmiseksi. 

Kasvatustyö ja vanhemmuus on siitä kätevää, että omat virheensä saa naamalleen melkein heti. Aika moni mainitsemistani vaarallisista tilanteista on liittynyt siihen, että olen hoitanut vanhemman hommiani vasemmalla kädellä tai ollut vielä kertakaikkisesti keskeneräinen ihminen.

Eikä ne virheet merkitse niin paljon. Merkitseviä ovat korjausliikkeet ja halu tehdä oikein. Parhaiden vanhemman taitojensa mukaan.

Sitten 20 vuoden päästä voi päästää lapsensa hyvillä mielin pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään.

Ps. Haluan kiittää omia vanhempiani, että he ovat uskoneet omiin arvoihinsa ja antaneet niiden mukaisesti minun olla juuri sellainen ihminen kuin olen.

Ps. S. Olet rakas. Soita mamsulle, jos on hätä.