Vaellusta kohti vahvuuksia

Facebook on kiva. On se vaan niin kiva. Parikin tuttua oli postannut filosofi Frank Martelan haastattelun Kollega.fi-verkkolehdestä. 

Lauantaikin on kiva. Todella kiva. Makoilen parin tunnin akrobatiatreenien jälkeen sohvalla jälkieuforiassa ja nautin länsimaisen hyvinvointivaltion saavutetuista eduista: vapaapäivästä, täydestä masusta, internetistä ja päätöksenteon vapaudesta.

Vapaapäivän, onnistuneen akrobatiasession, ystävien ja Frank Martelan ajatusten herättämissä tunnelmissa tuli pitkästä aikaa halu kirjoittaa blogikirjoitus.

Pahoittelen pitkää blogihiljaisuutta. Talven ja kevään aikana tapahtuneet elämänmuutokset ovat saaneet minut pohtivalle tuulelle. Olen hengaillut omissa oloissani ja nauttinut olemisesta, katsellut Game of Thronesia ja yrittänyt pysyä liikkeessä, vaikka kuukausia jatkuneesta väsymyksestä ei tunnu tulevan taukoa.

Talvi ja kevät on ollut kiinnostavaa seurattavaa koulun, opettamisen ja oppimisen kehittämisen rintamalla. Olen ollut samaa mieltä yhden, jos toisen tyypin kanssa, ja nauttinut hyvästä pöhinästä, opetusrintamalla tapahtuvasta diskurssin muutoksesta. Ei ole ollut mitään lisättävää.

Seuraamissani koulun kehittymiseen liittyvissä puheenvuoroissa on noussut yhä uudestaan ja uudestaan esiin ajatus, että koulun käytyään jokaisella nuorella olisi käsitys omista vahvuuksistaan, tekemisensä intohimon kohteista ja niiden kautta syntynyttä itseluottamusta ja tekemisen meininkiä. Ajatus on hieno. Olen itsekin toistanut sitä täällä Osaisko oppia -blogissa. 

Mutta miten käytännössä opetetaan lapsia ja nuoria tunnistamaan intohimon kohteitaan, vahvuuksiaan, käyttämään niitä ja uskomaan niihin? Kirkkaasta kasvatusvisiosta on matkaa opettajan arkeen ja koulun käytäntöihin.

Koska olen ottanut omaksi missiokseni auttaa digitaloisoituvan koulutuksen ja kasvatuksen hyvien käytäntöjen luomisessa, laitan tähän blogiin ajatuksiani.

Mitä vahvuudet ovat?

Haastattelussaan Frank Martela ehdotti pohtimaan näitä neljää kysymystä:

1. Mitä haluaisit, jos saisit vapaasti valita? 
2. Mitkä ovat vahvuutesi? 
3. Onko unelmasi mahdollinen? 
4. Minkälaisia esteitä matkalla voi odottaa ja miten ne voisi voittaa? 

Ykkönen panee miettimään. Tämä kysymys on hyvä kysyä itseltään aina tasaisin välein. Kolmosen ja nelosen kanssa huitaisen helposti menemään. Mahdollisuudet ja ratkaisut ovat leipälajini.

Mutta entä vahvuudet?

Vielä viime syksynä olisin ehkä sanonut vahvuudekseni, että saan paljon aikaiseksi. Siirtelen vuoria. Olisin julistanut vahvuudekseni myös kyvyn innostua. Mutta, entä jos on ollut jo monta kuukautta voimaton, ja arjen tavallisetkin työt vievät paljon energiaa? Arjessani pyykki- ja pölyvuorien siirtely vastaa puolimaratonia. Samalla olen menettänyt kyvyn innostua, kun tiedän että en kuitenkaan jaksa, enkä ehdi tehdä kaikkia asioita, mistä ennen olisin ollut tohkeissani. Realisti on piessyt innostujasta tahdon pois.

Ovatko vahvuudet pysyviä? Pitääkö vahvuuden olla syntymässä saatu tai lapsena kehittynyt ominaisuus, vai hyväksymmekö, että vahvuutemme vaihtelevat elämänvaiheiden myötä?

Koska tunsin hukanneeni vahvuuksieni langanpään, pyysin ystäviäni auttamaan. Ehkä saatoin myös epäillä itseäni. Näkevätkö muut saman kuin minä? Ovatko vahvuuteni aidosti vahvuuksia vai lohduttavaa itsepetosta?

Luotan siihen, että ihmiset, jotka tapaavat minut usein ja viettävät kanssani kallisarvoista aikaansa tuntevat vahvuuteni. Toivon, että he, jotka ovat tunteneet minut vuosia, voisivat sanoa missä olen parhaimmillani juuri tänään.

Mutta mitä pyysin heitä näkemään, ja kertomaan, kun pyysin kertomaan vahvuuteni? Ovatko pysyvät tai kehittyvät taidot vahvuuksia? Onko kyky kirjoittaa vahvuus, koska se on työtäni? Kärrynpyörä ei varmaan ole vahvuuteni, koska vauhti loppuu liian aikaisin. Ovatko ominaisuudet vahvuuksia? Onko temperamentti vahvuus?

En tiedä vastausta kysymykseen, mitä vahvuudet ovat. Odotankin jännityksellä tuttujen vastauksia.

Mietin samalla isommassa mittakaavassa, että jos koulussa halutaan opettaa, opiskella ja oppia omien vahvuuksien tunnistamista, jonkun olisi hyvä tehdä päätös - koulutuksen yhteiskuntasopimus - mitä silloin ollaan tekemässä. 

Lahjakas, osaava vai innostunut? 

Tätä koulukuntaa on muutakin, mutta itse olen saanut herätyksen Marcus Buckinghamin kautta. Olen yksinkertaistanut hänen perussanomansa motivaatiosta itselleni miettien aina, mitä arjen ja työn tekoja minun on helppo tehdä. Uskon ajatukseen, että kehitymme parhaiten ja nopeimmin vahvuuksiemme alueella. Ja vaikka kuinka työstäisimme asioita, joissa olemme heikkoja, tulokset jäävät vähäisiksi suhteessa työmäärään. Ehkä joku muu voisi tehdä ne jutut, missä emme ole parhaimmillamme. Alla olevassa lainauksessa on linkki hienoon stooriin aiheesta.

“Your weaknesses will never develop,while your strengths will develop infinitely."

Mutta välillä on niin hiton vaikea tietää, missä olemme parhaimmillamme! Eikä sitä aina näe ja tunnista itse. Tarvitsemme välillä muita näkemään omia vahvuuksiamme ja sanomaan ne ääneen.

Itselleni herätyksen hetki oli joitakin kuukausia sitten, kun valmistelimme töissä workshoppia. Yritin raivokkaasti keksiä fasilitointitehtävää varten esimerkkinä jonkun ominaisuuteni, mutta hiljaiseksi veti. Kollegani A. oli nopeampi ja sanoi esimerkin ääneen puolestani: "Sä olet määrätietoinen."

Ohimenevä satunnainen lausahdus jäi mieleeni kuin pieni kirkas helmi, jota aina pimeän hetken tullen palaan tarkastelemaan: "Oi! Mä olen määrätietoinen". En olisi itse sanonut itsestäni näin, eikä sitä oltu tarkkoitettu kehuksi, mutta kun A. lausui ääneen positiivisen ominaisuuden, voimaannuin valtavasti.

Joudun ajamaan työssäni eteenpäin asioita, jotka eivät välillä voisi vähempää kiinnostaa muuta organisaatiota. Tarvitsen sitkeyttä toistaa asioita ja tekoja samoille ihmisille yhä uusilla foorumeilla. Tunnen, että jankutan päämäärä vain omassa mielessäni. Enkä kutsuisi jankuttamista vahvuudekseni, mutta sana "määrätietoisuus" antoi työni tälle puolelle uuden arvon.  Kun pääsemme perille tavoitteisiimme, tiedän että se tapahtui, koska osasin jotain ja minussa oli puhtia viedä kokonainen porukka ihmisiä päämäärään.

Se on vahvuuteni, vaikka joskus tunnenkin matkalla itseni heikoksi.

Roolittava puhe

En ota kantaa politiikkaan, mutta eduskuntavaalien aikana tuli luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin. Aiheeseen liittyvänä poimintana lukihäiriöstään kirjoittavan Silvia Modigin blogi, jossa hän kertoo pätkän tarinaansa:

"Oma tieni toimittajaksi oli mutkikas. Olin kymppiluokan jälkeen hyvää vauhtia syrjäytymässä, kunnes Helsingin kaupunki lähetti minut Sininen verstas -nimiseen työpajaan. Siellä sain toisen mahdollisuuden ja löysin tulevan ammattini toimittajana. Työpajatoiminta on tärkeä kanava nuorille, jotka eivät kulje syystä tai toisesta suorinta reittiä opinnoista työelämään."

Jäin miettimään, missä ja kenen sanoin käänne tapahtui? Kuka oli se aikuinen tai opettaja, joka sanoi mielestään huonosti kirjoittavalle lukihäröiselle nuorelle Silvialle, ehkä että "Hei, huomaatko, että sulla on sana hallussa ja olet utelias, oletko miettinyt toimittajan työtä?". Jäin taas miettimään, oikeaan aikaan lausuttujen kannustusten merkitystä ja muutosvoimaa. Tarina oli hieno ja tosi!

Me emme lapsina tai edes aikuisina aina tunnista omia voimavarojamme ja mahdollisuuksiamme. Se on oma taitonsa, jota täytyy opetella ja ylläpitää. Siksi on mielestäni äärimmäisen tärkeää, että kerromme toisillemme, mitä hyviä asioita ja ominaisuuksia näemme heissä. Ulkopuolisen - opettajan, kaverin, kollegan, kerho-ohjaajan tai valmentajan - on mahdollista nähdä ominaisuuksia, jotka jäävät meiltä itseltämme sokeaan pisteeseen tai jotka nimeämme negatiivisesti.

Kehitin Roolittava puhe -metodin pari vuotta sitten oivalluksesta, että opettajan puheella on valtava voima, joka näkyy luokan ilmapiirissä ja muuttuu yksittäisen oppilaan minäkäsitykseksi. Opettaja roolittaa oppilaat puheellaan joka tapauksessa. Tietoisesti tehtynä ja positiivista esiin tuova roolittava puhe on

• tapa havaita jokaisen opiskelijan vahvuudet ja sanoa ne ääneen: "Sähän olet hyvä viemään ryhmää eteenpäin, kun keskustelu meinaa pysähtyä."
• tapa luoda hyvää tunnelmaa: "Kiitos, että olette täällä. Tulee aina hyvä olo, kun saan tehdä kanssanne töitä. Olette taitavia. Tämä tehtävä oli vaativa. Näytitte, kuinka paljon teissä on kykyjä. Huomasithan itse. Kiitä itseäsi tekemästäsi työstä."
• tapa lisätä keskenäistä arvostusta: "Mieti, mikä on työparisi vahvuus. Mitä sellaista hän osaa, mitä arvostat? Kerro se hänelle ääneen."
• tapa vahvistaa minäkuvaa oppijana: "Huomasithan, että olet tässä taitava. Huomasin, että koit oppimisen iloa."

Roolittavalla puheella saat luokassa ihmeitä aikaan. Menetelmä perustuu siihen, että valitset aina positiivisen tavan viestiä. Positiivinen roolittava puhe auttaa kulkemaan myös niiden viestintätilanteiden läpi, joista on myönteisyys kaukana.

Negatiivinen roolitus jää elämään, siinä missä positiivinenkin.Vaihtoehtona on sanoa kaikki se hyvä, mitä näkee ja katsoa, kun antamasi rooli alkaa toteuttaa itseään.

Roolittava puhe alkaa myös ohjata myös opettajan ajattelua. Kun keskittyy sanomaan oppilaista hyviä asioita, huomaa ja alkaa ajatella hyviä asioita. Uskomukset alkavat ohjata opettajan toimintaa.

Roolittavalla puheella on voimaa muuttaa opettamista ja oppimista. Roolittava puhe on yksi metodi, jolla voit auttaa oppilasta löytämään vahvuutensa ja tunnistamaan ne asiat, joita rakastaa tehdä. 

Lisää esimerkkejä roolittavasta puheesta Osaisko oppia -bloggauksissa

• Opettajan voimaton puhe ja opettajan puheen voima
• Hypätkää ja antakaa veden kantaa
• Puu, perse ja rautalankamalli

Hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä

Muistatteko tämän Hyvä hyvä hyvä hyvä -klassikkomainoksen?  Positiivisuuden psykologia jyllää ja mielestäni hyvä niin. Positiivisuus ei tietenkään ole vastaus kaikkeen ja kriitikot kokevat, että jatkuva loistavaa- ja upeaa-puhe peittää alleen ongelmat joita olisi viisaampaa käsitellä sen sijaan, että ne hymyillään ja nyökytellään kuoliaaksi.

Kehuminen ja roolittava puhe saattavat kuulostaa samalta, mutta niillä on vankka ero. Kehuminen voi palvella myös kehujansa tarkoituksia, se voi olla manipulointia, mielistelyä tai tarkoitettu vain luomaan vähän hyvää fiilistä. Kehuminen on hieno asia oikein käytettynä, mutta pelkkä imartelu on liian laiskaa roolittavaksi puheeksi.

Roolittava puhe ei ole pelkkää puhetta, se on huomiointi- ja ajatteluprosessi, jossa opettaja yrittää tietoisesti tunnistaa oppijan tekemisestä helppoutta, intoa ja oppimisen iloa. Tunnistamisen juju on oppilaan kaiken tekemisen ja kompetenssien kokonaisvaltaisuus, ei pelkkä oppiaineisiin sidottu oppiminen. Opettaja voi tunnistaa vaikka taidon liikkua metsässä, vitsikkyyden (vs. häirikkö), energisyyden (vs. levoton) tai pohdinnan (vs. ujo). Prosessin tärkeä vaihe on sanallistaa huomiot ja sanoa ne ääneen aidosti sanomaansa tarkoittaen.

Roolittava puhe perustuu pedagogisen rakkauden (=aivan oikea todellinen akateemisessa kirjallisuudessakin viljelty didaktiikan termi) ajatukseen. Roolittava puhe pitää sisällään kohtaamisen, jossa osoitetaan välittämistä ja arvostusta.

Askel ajatusmatkalla

Oivallusten polulla ymmärsin, mikä on metodin merkitys. Olen pari vuotta yrittänyt määritellä ja selittää, mikä on opetusmetodi. Nyt tajusin jotain: opetusmetodi on vastaus siihen, miten opetuksen, opiskelun tai oppimisen muutosvisio muutetaan opetustyön käytännöksi. Metodi on standardisoitava, helposti kokeiltava, käyttöönotettava ja eteenpäin kerrottava työtapa.

Ainoa hyvä visio on pedagogiikan arjessa toimiva visio. Kohti sitä. Määrätietoisesti.

Kuva: Terhi Jaakkola (c)

Opettajan voimaton puhe - opettajan puheen voima

Viestinnän tutkijat heittävät välillä kehiin aika karmeita lukuja viestinnän tehottomuudesta. Prosenteilla ei ole tässä niin väliä, onko se 2,5 % vai 25 % viesteistä, kun menee perille tai vaikuttaa. Pointti on muistaa, että viestin välittyminen, ymmärretyksi tuleminen ja viestin aikaansaama toiminta tai muutos on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää.

Olen ollut alkusyksyn ammattikoulussa opettamassa sisällöntuotantoa ensimmäisen vuosikurssin AV-opiskelijoille. Tuntiopettajana toimiminen ja vain yhden ryhmän opettaminen on antanut aikaa suunnitella ja opettaa pieteetillä.

Ammattikoulujen tuntiopettajan palkkausjärjestelmä ei tosin tunne tällaista työtapaa. Palkka maksetaan vain pidetyistä tunneista, ei suunnittelusta. En tiedä, onko tämä yksi outo tapa säästää vai jonkun suunnittelijan vahinko. Mutta ainakin kyseessä on hyvä esimerkki siitä, miten järjestelmä ei aina tue laadukasta opetusta.

No. Suunnittelutuntini menevät vähän firman piikkiin tai lähtevät selkänahasta. Olen tehnyt parhaani lähinnä opiskelijoiden ja oman opettamiseni vuoksi. Olen tehnyt materiaaleja, käyttänyt erilaisia sähköisiä työkaluja, ryhmätyömuotoja, leikittänyt (Jep. Myös amiksessa.), luetuttanut, löytänyt sopivan yhteistyöprojektin ja vienyt opetuksen ja oppimisen nettiin. Työni tuloksena huomasin jotain, mitä olisi kai pitänyt tajuta vuosia aikaisemmin:

Puhuminen on huono opetusmenetelmä.

Aika alussa selvisi, että viidenneksellä on oppimisvaikeuksia. Siksi annan ohjeet
s e l v ä s t i, puhuttuna ja kirjoitettuna. Istun viereen selittämään ja piirtämään, jos tarvitsee.

Pidin väliarviointina kaikkien kanssa henkilökohtaiset palautekeskustelut. Keskusteluissa kuitenkin selvisi, että Suomessa on erittäin tehokasta ja laadukasta erityisopetusta. Kaikki lukihäiriöiset, dysfaatikot ja erityisopetusta saaneet pärjäävät kurssilla hienosti. Normaalin alkuhämmennyksen jälkeen lapsuudessa kirjoitustaidottomiksi ja sanasokeiksi todetut nuoret kirjoittavat lähes julkaisuvalmiita verkkosivutekstejä. Parempaa tekstiä, kuin normaaliopetuksen piirissä koulua käyneet.  Liikutuin. Uskomattomia tyyppejä!

Väliarviointikeskustelut avasivat silmäni samalla näkemään, minkälaista hissimusiikkia opetuspuheeni on. Luokan edessä puhuva opettaja puhuu kaikille, mutta ei henkilökohtaisesti kenellekään opiskelijoista. Viesti hajoaa puheen vauhdissa pisaroiksi kuin aivastus. Viesti kyllä tarttuu joihinkin, sen olen huomannut. Mutta ei kovin moneen. Viestini eivät ole Malcolm Gladwellin sanoin tarttuvia ja liimaantuvia - contagious & sticky.

Ei oo sun eikä mun syy

Tässä kohtaa tietenkin olisi hyvä syyttää opiskelijoita. Se tuntuu olevan opettajilla pahana tapana. Opettajassa on harvoin vikaa, mutta oppilasaines on tosi pandaa.

Mutta en syytä opiskelijoita. En syytä edes itseäni. Olen opettanut ja ohjannut oppimista huolellisesti ja hyvin. Opiskelijat ovat selvästi opiskelleet. Kyse ei ollut kenenkään laiskuudesta, keskittymiskyvyttömyydestä tai diagnosoidusta oppimisvaikeudesta. Kyse on puheen voimattomuudesta opetusmetodina sisällön tai taidon opettamisessa. 

Mitäs nyt tehdään? 

Opetuspuhetta ei voi eikä pidä lopettaa. Mutta koska koulu muuttuu ja opettaminen muuttuu, jokaisen opettajan täytyy miettiä omaa opetuspuhettaan uusiksi. Mitä puhun, kenelle, koska, miten ja miksi? Puhunko liikaa?

Puhuminenkin on hyvä tapa opettaa, jos varmistaa sen vaikuttavuuden. Alla muutama käyttämäni kikka, millä tehoja voi lisätä.

1. Toisto
Toiston voima ei ole kenellekään opettajalle mikään uusi asia. Viestinnän näkökulma voi kuitenkin tuoda mukaan puheen vaikuttavuutta lisäävän työkalun - pääviestin.

• Mieti, mikä on opetettavassa sisällössä tai taidossa keskeistä. 
• Tiivistä se lauseeseen tai kahden pääviestiksi. 
• Tee tarvittaessa kuvallinen esimerkki tai mallinnus.
• Mieti viestille vertauksia ja esimerkkejä, jotka oppilas tai opiskelija voi ymmärtää oman kokemusmaailmansa kautta. 
• Mieti, voiko viestin viedä toimintaan. Jos voi, teetä luokassa sanoista tekoja. 
• Laita oppilaita toistamaan viestiä ääneen: hokemana, vastauksena toistuvan kysymykseen jne. 

Kenellekään ryhmässäni ei parinsadan toiston jälkeen ole epäselvää, että sisällöntuotanto lähtee aina kohderyhmästä. Sekin on tullut tutuksi, että kurssin tärkein tavoite on tekeminen. Verkkokalvoille lienee piirtynyt taululle useita kertoja ilmestynyt malli kirjoitusprosessin työvaiheista. 

 2. Käsiteankkurit
Jokainen tiedonala on täynnä abstrakteja käsitteitä, joita oppijan on vaikeaa ymmärtää oman kokemusmaailmansa pohjalta. "Koulu" on talo, jonne mennään oppimaan. "Koulu" on myös yhteiskunnan instituutio, työpaikka, kunnallishallinnon osa jne. Käsitteet pitävät sisällään paljon jokaisen tiedonalan ja toimialan ominaista tietoa. Siksi opetettavan sisällön tai taidon keskeiset käsitteet kannattaa nostaa esiin ja tutkia yhdessä, mitä kaikkea ne pitävät sisällään. Muutaman käsitteen ymmärtämisellä voi hallita valtavan määrän tietoa. Siten käsitteet ankkuroivat tiedon ymmärrykseen, eivätkä ole enää ymmärryksen esteenä.

Keinoina voi olla käsitepankit. Oppilas voi "tallettaa" käsitteen, kun hän osaa selittää sen. Käsitepankki voi olla osa arviointia. Jakson lopussa ei tarvitse pitää kokeita, jos oppilas on jo jakson aikana saanut osoitettua, että hän tuntee ja osaa käyttää keskeisiä käsitteitä. Joskus aikanaan teimme 4.-luokkalaisille oikein hienoja käsiteseteleitä - leikkirahalappuja, joihin kirjoitettiin käsite ja setelin sai omakseen, kun oli osannut käyttää käsitettään oikein tai selittää sen.

Isompien opiskelijoiden kanssa on helpompi puhua ammattisanastosta. Keskeiset ammatilliset käsitteet kootaan jaettuun dokumenttiin yhteiselle alustalle ryhmä- ja paritöinä. Käsitteitä käytetään oman opiskelun aikana ja ne on tentitään jakson lopussa. Välissä käsitteet voi nostaa seinälle ja testata, syntyykö niistä käsitekartta.

3. Henkilökohtaisuus
Onneksi pidin väliarvioinnin. Kohtaamiset olivat tärkeitä sekä opiskelijalle että opettajalle. Kaikki luokassa pisaroiksi hajonnut puhe muuttui keskusteluiksi. Kävimme opiskelijoiden kanssa läpi jokaisen henkilökohtaiset vahvuudet ja tehdyt tehtävät. Tässä vaiheessa oppimimispolkua tehtäville ei ollut muita laatuvaatimuksia, kuin että ne oli tehty. "Tärkeintä on tekeminen."

Pääsin henkilökohtaisesti kertomaan, mitä piirteitä ja osaamista arvostan jokaisessa opiskelijassa. Sain suoraa palautetta, miksi sisällöntuotannon oppiminen tökkii ja mikä siinä on innostavaa. Sisällöntuotannon vene vuosi, hyvistä aikeistani huolimatta. Väliarviointi oli telakkakäynti, jonka avulla loppumatka on sujunut hyvin.

Opettajan puheen voima - roolittava puhe

Parhaimmillaan opettajalla puheella on valtava voima, joka näkyy luokan ilmapiirissä ja muuttuu yksittäisen oppilaan minäkäsitykseksi. Opettaja roolittaa oppilaat puheellaan joka tapauksessa. Tietoisesti tehtynä ja positiivista esiin tuova roolittava puhe on 

• tapa havaita jokaisen opiskelijan vahvuudet ja sanoa ne ääneen: "Sähän olet hyvä viemään ryhmää eteenpäin, kun keskustelu meinaa pysähtyä."
• tapa luoda hyvää tunnelmaa: "Kiitos, että olette täällä. Tulee aina hyvä olo, kun saan tehdä kanssanne töitä. Olette taitavia. Tämä tehtävä oli vaativa. Näytitte, kuinka paljon teissä on kykyjä. Huomasithan itse. Kiitä itseäsi tekemästäsi työstä."
• tapa lisätä keskenäistä arvostusta: "Mieti, mikä on työparisi vahvuus. Mitä sellaista hän osaa, mitä arvostat? Kerro se hänelle ääneen."
• tapa vahvistaa minäkuvaa oppijana: "Huomasithan, että olet tässä taitava. Huomasin, että koit oppimisen iloa."

Roolittavalla puheella saat luokassa ihmeitä aikaan. Menetelmä perustuu siihen, että valitset aina positiivisen tavan viestiä. Positiivinen roolittava puhe auttaa kulkemaan myös niiden viestintätilanteiden läpi, joista on myönteisyys kaukana.

Negatiivinen roolitus jää elämään, siinä missä positiivinenkin.Vaihtoehtona on sanoa, kaikki se hyvä, mitä näkee: "Mä näen, että sä oivallat. Ryhmätyössä sulla oli hauskoja toimivia ideoita. Seuraavaksi mä näen, kuinka tuot oivaltamisen myös yksilötasolle. Mä tiedän, että saat samoja oivalluksia, kun teet omat tehtäväsi yksin. Sähän olet kova tekemään, kun saat työn käyntiin."

Rooli alkaa toteuttaa itseään.

Roolittava puhe alkaa myös ohjata myös opettajan ajattelua kuin itsestään. Kun keskittyy sanomaan oppilaista hyviä asioita, huomaa ja alkaa ajatella hyviä asioita. Uskomukset alkavat ohjata opettajan toimintaa.

Roolittavalla puheella on voimaa muuttaa opettamista ja oppimista.

Kuvitus: Terhi Jaakkola

Muutosvastarintaiset opettajat, laihduttakaa!

Opettaja-lehdessä on juttu Pasi Sahlbergista, jonka OAJ on valinnut vuoden koulutusvaikuttajaksi. Oi nostalgiaa, luin vuonna 1996 pääsykokeisiin hiekkalaatikon reunalla. Poikani oli vuoden- ja tytär kolmenvanha. Kirjoja oli muutama, työmuistini ei toiminut silloin, niinkuin ei nytkään, kovin hyvin. Mieleeni jäi oikeastaan vain yksi asia, Pasi Sahlbergin lausahdus: "Kaikkiin vaikeisiin ongelmiin on olemassa yksi vastaus. Ja se on väärä". Pääsin sisälle toiselta varasijalta. Tänä syksynä olen opintovapaalla ja kirjoitan graduni normatiivisesta didaktiikasta ja mitä sen pitäisi nykypäivänä olla. Aika rientää, mutta Pasi pysyy.

Lupa kirjoittaa

Koska Antti Korhos -keskustelun aikaan moni opettaja oli sitä mieltä, että kenenkään koulun ulkopuolisen ei pitäisi ääneen lausua mitään koulusta tai opettajan työstä...

...sovitaan, että olen opetuksen ja oppimisen asiantuntija, koska opintojeni lisäksi minulla on opetuskokemusta neljältä eri koulutusasteelta, osaan analysoida ja mallintaa opetusta ja oppimista sekä yhteiskunnallisessa että koulu- ja luokkatason viitekehyksessä. Osaan suunnitella aihepiiristä kuin aihepiiristä opettajajohtoisen, oppijakeskeisen, tutkivan, ilmiölähtöisen, pelillisen, toiminnallisen, eri ryhmä- ja taidemuotoja hyödyntävän oppimisjakson koulun sisä- tai ulkopuolelle ja toteuttaa sen.

Ja koska minulla on opetusalan lisäksi muutakin koulutusta ja työkokemusta, osaan katsoa opetusta entisen opettajan silmin ulkopuolelta, mutta hieman laajemmalla näkökulmalla kuin opettajavuosinani.

Riittääkö tämä oikeuteen lausua valistunut mielipiteensä?

Miksi me muututtaisiin?

Artikkelissa siteerataan Sahlbergia, jonka mielestä suomalaisen opetuksen Pisan torni horjuu, eikä siihen ole enää syytä nojata. Sahlbergin mielestä perustukset on rakennettava uudelleen, sillä maailma muuttuu vauhdilla.

– Kuntarakenne, sosiaali- ja terveyspalvelut ja eläkejärjestelmä ovat remontissa, mutta koulu polkee paikallaan. Suomessa näyttää olevan helppo saada isojakin asioita aikaan silloin, kun niitä luodaan tyhjästä tai muutosta tehdään pakon edessä. Olemassa olevien asioiden uudistaminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi, ja kehittämisinto on hukkunut tuottavuuden ja tehokkuuden retoriikkaan.

Ydinkysymys suomalaisen koulun muutostarpeen äärellä on, MIKSI koulun pitäisi muuttua?

Koulun tuhansia vuosia vanha tehtävä on tähän saakka ollut tiedon ja kulttuuriperinnön siirtäminen eteenpäin. "Tieto on valtaa", tavattiin hokea vielä 80-luvulla, aikana ennen sähköisiä tietojärjestelmiä ja nettiä.  Aikana, jolloin käytiin kirjastossa ja selattiin puhelinluettelon keltaisia sivuja. Tieto on ollut valtaa tuhansia vuosia. Ihmisen muistiinsa tallettama tieto on ollut arvokasta henkistä pääomaa, jota opettajat ovat milloin kauhalla milloin lusikalla jaelleet, ja käyttäneet omaa valtaansa sitä jakaessaan.

Arvokkaan pääoman ajatuksella luotiin suomalainen peruskoulu rakentamaan tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi mahdollisuus omistaa tietoa. Elettiin modernin ajan loppua, rakennemuutoksen ja kaupungistumisen aikaa. 

Mitä aikaa nyt eletään? 

Ainakin elämme aikaa, jolloin tuhansia vuosia vanha tiedonkäsitys ja tiedon siirtämisen perinne suullisena, käsinkirjoitettuna, painettuna ja sähköisenä on yhden tiensä päässä. Tiedon määrä on niin valtava, että sen arvo on laskenut. Pahimmillaan tieto on jätettä.  Ihminen ei enää tarvitse muistiaan samassa määrin kuin ennen. Ihminen tarvitsee  riittävät pohjatiedot ja kyvyt käsitellä, hyödyntää ja jalostaa kaikkea kohtaamaansa tietoa. Tässä yhteiskunnassa tarvitsemme tiedonkäsittelyn TAITOJA. Taitojen pääomaa.

Kehityksen mennessä eteenpäin kaikilla tiedonaloilla osaaminen ja toimialaan liittyvä tieto siiloutuvat. Yleissivistys ei riitä, vaan tarvitaan erikoisosaamista. Missä tahansa työssä toimimmekin rakennuksilta muotiteollisuuteen ja autokorjaamoihin, toimimme aina erikoisosaajien ketjuissa ja verkostoissa. Tässä yhteiskunnassa tarvitsemme KYKYÄ toimia yhdessä.  

Tulevaisuuteen en näe, etkä näe sinäkään. Voimme vain arvailla. 

Suomalainen koulu ei siis yksinään ole kuilun partaalla, vaan koko käsitys oppimisesta ja opettajuudesta on. Koulua ravistellaan kaikissa kehittyvissä ja kehittyneissä yhteiskunnissa, koska yhteiskunnat ovat muutoksessa, johon koulut julkishallinnon instituutiona ja opettajat yhtenäisenä ammattikuntana eivät ole vielä ehtineet mukaan. Miten suomalainen koulu poliittishallinnollisena rakenteena, kaikkine yksittäisine kouluineen ja opettajineen siirtyisi opettamaan taitoja ja vahvistamaan kykyjä? 

Mitä tekemistä laihduttamisella on tämän asian kanssa? 

Kultaisella 90-luvulla lanseerattiin lyömätön "muutosvastarinta"-termi, joka on aina yhtä kätevä, kun ideat eivät toimi. Syy on jonkun. Syy on muutosvastarinta. Ihmiset kyllä muuttuis, jos ne haluais vaan. 

Olen miettinyt viimeaikoina koulumuutoksen lisäksi myös laihtumista ja laihduttamista. Meillä on kansanterveysongelma, koska ihmiset ovat muutosvastarintaisen lihavia silkkaa tahdonvoimattomuuttaan. Ihmiset kyllä laihtuis, jos ne haluis vaan. 

Viestintäihmisenä minua kiinnostaa termistö, sanojen voima, kielellä rakennettu yhteinen todellisuus. 

Arkikokemukseni mukaan naisten- ja muidenkin lehtien ihmisten painoon, painon vähentämiseen ja hallintaan liittyvät jutut ovat muuttuneet vuosien varrella paljonkin. Vielä 90-luvulla laihdutusjutut olivat jumppaohjeita ja matalaan kalorimäärään perustuvia tehodieettejä. Sittemmin keskusteluun ovat tulleet sanoina ja sävyinä mukaan termit painoindeksi, glygeeminen indeksi, tietenkin proteiinidieetit ja superfoodit. Merkittävää on, että laihduttamisen sijasta on alettu kirjoittaa entistä enemmän syömisestä; ruokailun ja liikunnan tasapainottamisesta, arkisyömisestä, tunnesyömisestä, suolistobakteerien vaikutuksesta, eri ruokailumallien sopivuudesta eri henkilöille ja muutenkin syventämään ja laajentamaan käsitystä, mikä ihmisen painoon vaikuttaa. Parhaimmillaan kirjoituksissa on mukana ajankohtaista tutkimusta ja myytinmurtamista. 

Muutosvastarinta saisi päästä samanlaiseen käsittelyyn kuin laihduttaminen. Haluaisin, että termi nostettaisiin mikroskoopin alle, vanutettaisiin sosiologisissa testeissä äärirajoilleen, purettaisiin palasiksi ja mallinnettaisiin, jotta voitaisiin todeta, että koko muutosvastarintaa yksinkertaistavana käsitteenä ei ole olemassakaan. Muutosvastarinta kaipaa uutta kieltä. Opettajien muutosvastarinta ja koulun muuttumattomuus vaatii analyyttisempaa tarkastelua kuin "koulu ei  muutu". 

Opettajat, nuo muutoksen tarpeessa olevat vastarannankiisket

Kasvatustieteen parissa opettajien katsotaan  opettavan ja tekevän arjen ratkaisuja arvomaailmastaan nousevan uskomustiedon varassa. Sain itse opettajankoulutukseni aikana, jolloin uskottiin "tutkivaan opettajuuteen". Ajatus on hyvä; opettaja pääsee itsereflektion kautta kiinni arvoihinsa, voi muokata uskomuksiaan ja sitä kautta kehittää omaa toimintaansa ja opettajuuttaan. (Tosin ajatus ei ilmeisesti toiminut, koska koulu on melko entisellään.)

Tämän  ajattelun mukaan kaikki opetusta ohjaavassa koulutuspolitiikassa tapahtuvat valtakunnallisen tason muutokset pitäisi saada koskettamaan yksittäisen opettajan arvomaailmaa ja uskomusjärjestelmää. Opettamisen, opiskelun ja koulun muutoksen pitäisi tapahtua syvällä yksilön ihmis- ja oppimiskäsityksessä. Pitäisi ja pitäisi, mutta kuinka se tapahtuu käytännössä, tuntuu olevan koan-tyyppinen arvoitus.

Oma huomioni on, että arvojen ja ajattelun muutoskaan ei vielä riitä, koska opettajuus on käytännöllisistä käytännöllisin ammatti. Opettajuudesta puhutaan tieteessä joskus jopa taiteena "art". Opettajalla on opettajuuteen liittyviä teknisiä taitoja. Hän osaa rytmittää opetusta, rauhoittaa ryhmän, paloitella kymmenjärjestelmän palikoiksi ja pötköiksi. Opettaja rakentaa oppimistilanteita niillä välineillä, joilla osaa. Miltä taiteilijasta tuntuu, kun hän ei yllä haluamalleen tasolle? Miltä opettajasta tuntuu, kun hän ei osaa? 

Miksi opettaja ottaisi käyttöön työmenetelmiä, joita ei hallitse? Opettaja luo osaamisellaan varmuutta oppijoiden ryhmään. Jokainen oho ups! -menetelmällä luokkaa opettanut tietää, että se aiheuttaa oppijoissa huolta, hämmennystä ja levottomuutta. Miksi opettaja ottaisi itselleen vieraan tabletlaitteen opetusvälineeksi 20-30 lapsen ja nuoren edessä? 

Millä ajalla opetella mitään uutta, kun nykyisiäkään töitä ei saa tehtyä? Tiedän opettajien kysyvän ääneen, mitä hyödyttää taloudellisesti olla parempi opettaja. Opettajan muutoksella on oppimista, koulua ja yhteiskuntaa kehittävä arvo, mutta ei taloudellista arvoa opettajalle itselleen. Muissa ammateissa saa keskimäärin enemmän pätäkkää, kun kehittää ammattitaitoaan. 

Hetkittäin ymmärrän opettajien närkästystä, että heidät on roolitettu tekemään ilmaiseksi hyvää muun yhteiskunnan edun nimissä. 

Mutta mutta...

Opetusteknologia muutoksen airueena

Opettaja-lehdessä viitataan Sahlbergin aikasempaan kolumniin, jossa hän peräänkuuluttaa keskustelua opetusteknologian hyödyntämisestä. 

– Yhteiskunta on hankkinut kouluihin isolla rahalla nopeasti vanhenevaa tietotekniikkaa, jota käyttää opetuksessaan aktiivisesti joidenkin selvitysten mukaan vain viidennes opettajista. Tästä asiasta ei kukaan uskalla puhua.

Minulla on tästä paljonkin puhuttavaa, kuka haluaa kuunnella? Koska opettajat kertakaikkisesti toimivat väärin vetäytyessään mukavuusalueilleen lyijykynineen, vihkoineen ja opettajanoppaineen. 

Opetusteknologia ei todellakaan ole mikään muusta yhteiskunnasta erillinen saarekkeensa, josta tietoa ja kulttuuriperintöä eteenpäin siirtävä ammattikunta  voisi keskenään päättää, että tämä ei kuulu meille, ei me tykätä tästä.   

1. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska se on osa päivittäistä tapaamme toimia tässä maailmassa.
2. Opetusteknologia tarvitaan, koska se on lapsille ja nuorille luontainen väline. Nykyään vauvoille annetaan pädi heti purulelun jälkeen. Kosketusnäyttö, näppis ja video ovat koulutulokkaalle tutumpia kuin lyijykynä ja ruutuvihko. 
3. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska tiedon pitää olla yhteisesti jaettavissa, muokattavissa ja jalostettavissa. 
4. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska sähköisillä järjestelmillä hoidetaan samanaikaisesti niin monta tehtävää.
5. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska ne ovat luonteva väylä ja tapa pitää yhteyttä opetus-opiskelu-oppimis-prosessin aikana.

Maksan veroja mielelläni, koska uskon, että se tuo muiden lisäksi itselleni hyvää. Pidän hammaslääkäri-, yliopisto-opiskelu- ja asumismahdollisuuksista, joita niillä tarjotaan. Enkä kaikesta  talousahdistuskeskustelusta huolimatta usko, että kouluista heti rahat loppuvat, jos kuntien budjettihanat ovat vähän tiukemmalla. Näköjään kouluissamme piehtaroidaan yltäkylläisyydessä, jos on varaa jättää käyttämättä sinne hankittuja välineitä, joiden käyttötaito on kansalaistaidon vähittäisvaatimus nyky-yhteiskunnassa. 

Miten käytännössä sitten..?

Aikuiset aina hokevat lapsille, että ruokaa pitää maistaa, täytyy olla reipas, kokeilla kaikkea uutta ja jokaisen kanssa pitää leikkiä. 

Mitä jos eläisi, niin kuin opettaa? 

Ei lopettaisi eikä aloittaisi mitään, vaan kokeilisi tämän lukuvuoden aikana opetuksessaan yhtä uutta välinettä: puhelinta, Moodlea, videota, tablettia. Tai päättäisi viedä jokaisen ryhmän edes kerran oppimaan jotain koulun ulkopuolelle. Jokainen opettaja kokeilisi mitä tahansa uutta sitkeästi, ymmärtäen, että omakin oppiminen sattuu, vie pois mukavuusalueelta, vaatii harjoitusta, mutta palkitsee uskomattomalla voiman tunteella. Jokainen jatkaisi kokeiluaan läpi vuoden periksi antamatta, koska muutos on niin hidasta ja vaatii enemmän toistoa kuin motivaatiota. 

Tulis ne laitteet ja verorahat parempaan käyttöön. Opetettaisiin opiskelijalähtöisemmin ja yhteisöllisemmin. Opettaisiin taitoja ja kehitettäisiin oppilaiden kykyjä. Muutettaisiin Koulu ja Pelastettaisiin Suomi. 

Kun opettelun ja epävarmuuden alkutuska on voitettu, niin jokainen opetusteknologiaa fiksusti käyttävä tajuaa, kuinka mielekästä ja normaalia se on. Vertauksen vuoksi, kuinka moni opettaja haluaisi mennä vielä pankkiin jonottamaan rahatukon ja tilikirjan kanssa, että pääsee maksamaan laskuja? Hoidatte pankkiasiat varmaan mieluiten netissä. Miksi oppilaat pakotetaan yhä arkaaisiin ja varhaisteollisen ajan opetusmetodeihin, vaikka meillä on kaikki oppimisen työkalut käytössämme?

Ihan pakko laittaa tähän loppuun kolmoisyhdyssana, koska tarvitsemme uutta kieltä: 

Muutosvastarintaliivit, tukevat ja kohottavat! Koan: Käytätkö niitä muutoksen vastustamiseen vai vastustamisen muutoksen?

Kokeilkaa edes. 

kuvitus: Terhi Jaakkola

Oot vaan ja opit

Olin loppuviikosta ihan poikki ja kai vähän kipeänä. Makasin sängyssä ja katselin koneelta putkeen TEDTalkseja, tiededokumentteja ja vähän McLeodin tyttäriä.

TEDissä on useampikin Ken Robinsonin puheenvuoro koulun, opetuksen ja oppimisen kehittämisen puolesta. Suosittelen lämpimästi, jo pelkästään kauniin akateemisen brittiaksentin vuoksi, mutta tietenkin myös sisällön puolesta. Hyviä juttuja, taisin väsyneenä vähän itkeskellä niiden äärellä. Oppiminen on niin hieno asia.

Nautin muutaman annoksen myös Sugata Mitraa, joka on kehittänyt opetusmetodin, joka on yksinkertaisuudessaan hyvin vallakumouksellinen. Mitra aloitti tutkimuksensa jättämällä slummiin pari tietokonetta. Ne oli muurattu muuriin ja niitä sai käyttää. Lapset imeytyivät niiden luokse pareittain ja ryhmissä ja alkoivat itseopiskella ja opettaa toisiaan. Kokeilu jatkui kylissä ja kaupungeissa. Kokeilu tuotiin länsimaihin ja kokemusten myötä Mitra on kehittänyt kokonaisen lapriryhmien omaehtoiseen ryhmätyöskentelyyn sopivan virtuaalisen oppimistavan "School in cloud".

Mitra on antanut lasten oppia itse ja koonnut luontaisen oppimisen ympärille vähän raamia, jotta ihmisen luontainen uteliaisuus ja sosiaalisuus saisi tieteellisen hyväksynnän. Jos katsot vain yhden, katso tämä: Children driven education.

Lapsuus ei lopu

Kesä vie helposti lapsuuden tunnelmiin: mustikkamaidon maku, pulahtaminen saunasta nakuna järveen ja korvien väliin tatuoitu isoäidin ääni, joka käskee aurinkoisena päivänä ulos.

Kesäresepti: lisää maito.

Olen miettinyt paljon lapsellisen ihmettelyn, oivaltamisen ja oppimisen iloa myös kaupunkiviljelmieni äärellä.

Olen lähiölapsi ja kaupunkilaistyttö. Ensimmäisen kosketuksen mihinkään viljelemiseen sain, kun omat lapseni viettivät ala-asteikäisinä kesän kasvitarhalla ja pääsin kitkemään vierailupäivänä heidän neliömetrin palstaansa. Siellä kasvoi pinaattia. Elokuussa lapset toivat kotiin perunoita. Ne maistuivat taivaallisilta.

Tänä kesänä Vallilassa kasvaa perunaa, kesäkurpitsa, salaattia ja puutarhapapuja. Satoa ei paljon pukkaa, mutta ensimmäisillä puutarhakokeiluilla on ollut monta muuta arvoa, joista suurimmat ovat olleet kokeilu ja leikki. Ruualla ei leikitä, mutta kun elämänsä ensimmäistä kertaa rakentaa viljelylaatikon ja kaataa sinne multaa ja siemeniä, se tuntuu leikiltä.

leikkipaikka

Leikki jatkuu niin, että yritetään estää kissoja kakkaamasta laatikkoon ja myöhemmin poistetaan kissankakkoja laatikosta. Leikkiin kuuluu myös tajuta heinäkuun alussa, että kesäkurpitsasta tulee ISO. Oletettua isompi. Niin iso, että sisäinen lapsikin ymmärtää, että salaatintaimilla ei ole kasvutoiveita, koska ne eivät saa valoa. Kesäkurpitsan lehtien varjon lisäksi viljelylaatikossa on liian korkeat laidat ja liian vähän multaa. Ei päivä paista, ei kuu kumota.

Perheen selviytyminen ei ole luojan kiitos kiinni viljelytaidoistani. Naapurissa on Alepa ja viestintätoimisto on maksanut minulle palkkaa ajattelusta ja kirjoittamisesta, ei istutuksien onnistumisesta.

Viljely ei ole vakavaa. Ei ole vakavaa, että saatoin oho ups, tunaroida poikki perunanvarret, niitä hellästi pöyhiessäni.

Oho! Kuka on riehunut hellästi perunalaatikossa? 

Eikä ole vakavaa, että ensimmäiset salaatit eivät kasvaneet. Tulossa on uusi sato. Ruukuissa kasvaa ilo; olen jälleen kahden vanha ihmistaimi, kun kyykin ihmettelemässä mullasta pönkeävää herneen itua ja pinaattieni symmetriaa. Kurkistelen aina ohi kulkiessani kesäkurpitsan lehtien alle ja katselen ensimmäistä kasvattamaani vihreää pötkylää, jonka päässä on vielä kukka.

Jokainen pienikin ihme on suuri, koska se on ihme. 

Aikuisessa päässäni on lista, miten tämä homma hoidetaan paremmin ensivuonna. Olen opetellut puutarhanhoitoa kuin lapsi. Minulla ei ole tietokonetta muurissa, mutta multaa laatikoissa.

Kesäkurpitsa saa ainakin oman penkin ja salaatit omansa. Ja multaa pitää ostaa ainakin kahdeksan säkkiä.

Luovuutta kouluun?

Ken Robinson on aateloitu ansioistaan koulutuksen kehittäjänä. Hän on maailmankuulu taidepedagogi ja ajattelija, joka puhuu kovaan ääneen, oivaltavasti ja perustellusti luovuuden puolesta.

Luovuuden kehittäminen ei ole oikeastaan mitään kehittämistä. Se on tilan antamista ominaisuuksille, joita meissä luonnostaan on. 98 % ihmisistä on divergenttejä ajattelijoita. Me kaikki olemme aivan uudenlaisia ratkaisuja etsiviä, mieltä rajaavista laatikoista poistuvia ja omaperäisiä - kolmevuotiaina (Kts. 09.06). Tutkimusten ja Robinsonin näkemysten mukaan ominaisuudet häviävät meidän kasvaessamme. Häviävätkö ne biologisista syistä elinvuosien kertyessä vai hävittääkö koulu ne?

Tiedän etukäteen, mitä osa opettajista kovin henkilökohtaisesti ajattelee, kun he lukevat tällaisia juttuja. "On se helppo professorin huudella ja viestintäkonsultin arvostella. Tulis tänne miettimään, miten opetussuunnitelman sisällöt runnotaan läpi tällä luokkakoolla, kun kodeissa ei opeteta tapoja  ja kaikki aika menee riitojen selvittämiseen."

Älä sano ei, mieti miten

Kesä on mennyt leppeissä hippitunnelmissa. Olen heilunut verkkareissa, shortseissa ja treenipaidoissa, jättänyt meikkaamisen ja nukkunut päiväunia joka päivä. On luonnollista, että ajatukseni kulkevat kohti tilan antamista ja avoimien oppimistilanteiden luomista kouluissa. Lupaan talvisaikaan jakaa strukturoidumpia, tavoitekeskeisempiä ja työn merkitystä painottavia ajatuksia.

Opettamiseen, oppimiseen ja koulun muutokseen liittyvään keskusteluun haluan kuitenkin tänä kesänä nostaa pöydälle nämä kolme tieteellisesti ja arjessa moneen kertaan testattua totuutta:

1. Lapsi oppii vaikka ei opeteta. Ehkä tätä kannattaisi uskaltaa hyödyntää joskus koulussakin, osana arjen koulutyötä. 
2. Me opimme yhdessä, kun meillä on tilaa ja aikaa. Tila täytyy luoda ja aikaa raivata. Ne ovat osa opettajan pedgogisia ja didaktisia taitoja. 
3. Meissä kaikissa on lukemattomia ja pohjattomia voimavaroja. Koulun yksi tehtävä on auttaa meitä ottamaan ne käyttöömme. 

Jos nyt alkaa jo ahdistaa ja kielen päällä on ajatus, joka alkaa: "EI tämä onnistu, koska... ", annan yhden neuvon: Mieti, MITEN se onnistuisi.

Koska se onnistuu, jos sen haluaa onnistuvan.

Leiki ajatusleikkiä. Laita multaan vähän siemeniä. Nyt on vielä kesä ja kasvukausi.