Voi pyhä yksinkertaisuus!

Jostain on hiipinyt minun ja blogikirjoittamisen välille kuukauden tauko. Luulen, että se johtuu siitä, että en ole oppinut mitään uutta.

Eeppisen Yyterin leirin jälkeen tuli helle, joka löi minut lempeästi kesän kanveesiin valumaan laiskana päivästä toiseen jääkahvia siemaillen. En tavannut kahteen viikkoon ketään. Keräsin 20 litraa mustikkaa, mutta muuten makoilin, mietin menneitä, ajattelin tulevia ja lepäsin pois vuoden väsymystä. Ei ollut mitään sanottavaa.

Sitten tuli elokuu. Kytkin sähköt takaisin jänikseen, aloin nauttia kahvini kuumana ja kirjoitin täräyttävän backlogin (nakkilistan, niinkuin meillä ennenvanhaan sanottiin). Töiden aloittamisen jälkeen on ollut paljon sanottavaa muilla foorumeilla. Kirjaimia ei ole riittänyt enää blogiksi asti.

Mutta tänään on perjantai. Kaikki muut kissoja myöten ovat poissa. Vallilassa vallitsee rauha ja hiljaisuus.

Perjantai on ihmisen parasta aikaa.

Enkä ole vieläkään oppinut mitään. Lähinnä olen hämmästellyt elämänmuutosta ja miettinyt onko se oppimista vai sopeutumista. Vai onko sopeutuminen oppimista ja tarvitseeko näitä käsitteellisiä rajoja ihmisen vetää?

Askeesiin, mä vaivun askeesiin

Keväästä asti elämässäni on tapahtunut hiljainen, mutta mullistava muutos: Minä, joka aina olen pitänyt itseäni jonkin sortin ruokaentusiastina tai jopa näppäränä foodiena, olen päätynyt elämään perunoilla, kaalilla, kananmunilla, pavuilla, mustikoilla ja tattaripuurolla.

Olen laittanut joka päivä lämpimän ruuan yli 20 vuoden ajan. Olen järjestänyt kymmeniä juhlia, syöminkejä ja ruokakekkereitä. Olen elättänyt itseni vuosikausia kirjoittamalla ravintoloista. Olen katsellut ruokaohjelmia ja keskustellut loputtomasti ruuasta, resepteistä ja syömisestä.

Nyt keitän perunoita ja puuroa. Jos jaksan. Syön yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ruoka ei vaan jaksa kiinnostaa. Noin lähtökohtaisesti, ovatko linssit kiinnostavia 7 päivänä viikossa?

Kun en ole töissä, olen tatamilla, kanveesilla, altaalla tai lenkillä. En ole koskaan ennen liikkunut niin paljon kuin nykyään. Olen aika paljon töissä, usein tatamilla ja lopun aikaa yritän pitää yllä ihmis- ja perhesuhteitani. Muu elämä on siirtynyt taka-alalle, kadonnut jonnekin arjen ilmaperspektiiviin.

Meille ei tule enää Hesaria, joten en lue lehtiä.
Televisio on siirretty eteiseen, koska en katso sitä.
En kestä enää yhtään sanaa Ukrainan kriisistä, joten en seuraa uutisia.
Elän jatkuvassa kongnitiivisessa ylikuormituksessa, enkä siksi kaipaa lisää virikkeitä - elokuvia, taidetta tai kansantapahtumia.

Elämästä on tullut yksinkertaista.

Ehkä sittenkin olen oppinut jotain uutta? 

Kesällä päivetystä hoitaessani heittäydyin nurmikolla filosofiseksi. Selasin mieleni kirjastoja ja hahmottelin tulevaa. Mutta ei, en oppinut mitään uutta.

Pari viikkoa sitten olin akrobatian intensiivikurssilla, jossa palauttelin mieleen menneitä; korjasin kärrynpyörää ja seison käsilläni pahemmin kauhusta kiljumatta. Pyllersin volttivöissä ja hypin airtrackilla. Mutta varsinaisesti en oppinut mitään uutta. Jatkoin siitä, mihin Yyterissä jäin.

Olen pyöräillyt vanhoja reittejä ja lukenut uudestaan kauan sitten lukemiani kirjoja.

Yksinkertaisuudessa kaikki kirkastuu. Kun elämän häly on siirtynyt taka-alalle, menu-suunnittelu loppunut ja aikaa on käytössä vain olennaiseen, on ollut helppo määritellä olennainen seuraamalla omia valintojaan.

Listani olennaisesta
perhe
läheiset
työ
allas-tatami-kanveesi-pyörätie
papu&peruna, puuro&mustikka

Voin tunnistaa oppimispolun, jota olen kulkenut ja voin ymmärtää valintojani. Mutta silti yllätin itseni: tännekö päädyin, pyhään yksinkertaisuuteen?

Väliaikaraportti lastulaboratoriosta

Elämässä on monta hienoa asiaa. TOP 10:ssä on uima-allasfilosofien seurue, johon sattuma on minut valinnut. Uima-allasfilosofien avustuksella olen tutustunut moneen tärkeään asiaan, kuten tarkkaan liikuntakirjanpitoon, uimalakin käyttöön ja Marcus Buckinghamiin.

Marcus Buckinghamin viesti on hyvin yksinkertainen. Tee työtä, mikä on sinulle luontaista. Luithan oikein: työtä, mikä on sinulle luontaista, ei siis vain työtä, missä olet hyvä.

2013 käärmeen vuosi

Nyt on mustan vesikäärmeen vuosi. En ota sen enempää kantaa kiinalaisen tai länsimaisen astrologian totuusarvoon, mutta jotenkin ajatus muutoksen syklisyydestä helpottaa omaa todellisuuttani. Se vie eteenpäin ihan arkisia valintojani, kuinka tätä elämää elellään ja mihin keskityn seuraavaksi.

Kiinalaisessa uskomusperinteessä vesikäärmeen vuoden sanotaan sopivan pohdiskeluun, opiskeluun ja itsetutkiskeluun. Tästä ajatuksesta olen ottanut kiinni. Onko ajatus totta? Minulle on, koska päätin tehdä siitä itselleni totta.

Olen tehnyt monta vuotta asioita päämäärä- ja tavoitetietoisesti ja aivan apinan raivolla. Se on ollut äärimmäisen hauskaa, aika hemmetin työlästä ja totaalisen palkitsevaa. Työ on tarjonnut huippuhetkiä, huipputyyppejä, seikkailua ja tasapainon vuoksi muutaman törmäyksen täyttä vauhtia tiiliseinään.

Joku sykli lienee täynnä, sillä viime kuukausina vauhti on rauhoittunut ja kyselen itseltäni, että mitähän seuraavaksi.

Mitä Marcus tästä sanoisi?

Kirjoitin viimeksi identiteetistä. Minäkuva muuttuu ja elää ja muu elämä sen myötä. Kun perustin yrityksen vuosia sitten, ostin pinon jakkuja ja konsulttimekon. Käytin niitä monta vuotta, mutta nyt  luonnonvalkoisessa lempijakussani on pinttynyt tahra.

Konsulttimekko kiristää sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Olen kerryttänyt useamman keski-ikäisen istumatyöläisen sitkeän kortisolikilon ja uinut  itselleni hartiat. Tänä päivänä, jos ohjelmassa ei ole myyntitapaamisia tai palavereja, en paljon paitoja silittele. Puen pehmeät farkut ja pimeässä valitun löysän paidan.

Pidän yhä valtavasti työstäni ja tartun siihen mielelläni. Asiakkaiksi on valikoitunut oikeasti kiinnostavia bisneksiä, jotka saavat minut tuntemaan ylpeyttä, että saan olla niiden kehittämisessä mukana. Minulla on etuoikeus tehdä töitä ihmisille, joita arvostan.

Elämän painopiste on kuitenkin vuosien intensiivisen työperioidin jälkeen siirtynyt muihin asioihin. Tilanne tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sekä työtäni että työminääni ulkopuolelta.

Pystyn kirjoittamaan nopeasti listan asioista, joissa olen hyvä ja toisen asioista, joissa en ole kehittynyt ponnisteluistani huolimatta. Mutta mikä on minulle luontaista? Missä ovat aidot vahvuuteni?

Kahdentoista kuukauden lastulaboratorio

Tunnistaakseni aidot vahvuuteni, päätin jatkuvien tulevaisuuden tavoitteiden asettamisen sijaan seurata vuoden ajan nykyhetkeä. On paljon asioita, joita on pakko tehdä ja joita haluan tehdä. Ne teen. Kaikki ovat sisäisessä kalenterissani. Lopun aikaa ajattelin mennä kuin lastu laineilla.

Sanonta viittaa täyteen ajautumiseen ja sattumanvaraisuuteen. Näinhän ei ole. Lastua ohjaavat voimat: veden virtaukset ja tuulen nostattamat aallot. Pointtini on, että seuraavaan saareen haluamisen sijaan haluan oppia, mitä pinnan alla ja päällä tapahtuu. Mikä minua ohjaa ja mihin? Saanko otettua arjen luonnonvoimat käyttööni vai puskenko vahingossa niitä vastaan?

Kyse ei todellakaan ole mystiikasta. Enemmän kyse on oman ja ympäristön toiminnan tunnistamisesta. Jos on vuosia mennyt kartta kädessä pisteestä A pisteisiin B-Z, on hyvä aika vähän tsekkailla, että mihin ja minkä voimalla menisi, jos yrittäisi ilman karttaa. Jäänkö pyörteeseen pyörimään ympyrää? Vajoanko pohjaan vai löydänkö uuden saaren?

Löytöretken väliaikaraportti

Lopullinen tutkimusraporttihan on mahdollista julkaista vasta käärmeen vuoden kelluntojen ja uiskenteluiden lopussa. Nopeina väliaikahuomioina voin jo listata muutaman asian:

1. Blogin myötä kirjoittamisesta on tullut taas hauskaa. Kahvila Utulan myötä saan kirjoittaa yhdessä, mikä on vielä hauskempaa. 
2. Vuosien lenkkien, kuntosalikorttien, jooga- ja jumppatuntien jälkeen olen löytänyt liikunnallisen kodin wushusta. Olenkin ihminen, joka tykkää könytä tatamilla, lyödä ja potkia.
3. Ammatillinen vanha suola jaksaa janottaa: rakastan yhä kouluttamista ja opettamista. Kun opetan, tuntuu kuin käytössäni olisi samanaikaisesti tasokartta, kaikuluotain- ja tutkakuvaa todellisuudesta. Opetuksen suunnittelu ja opettaminen saavat minut yhtäaikaa hereille ja rauhalliseksi. Ja koulukeskustelu saa minut näköjään yhä edelleen liekkeihin. 

Teen tätä, koska se tuntuu oikealta

Nyt on sellainen elämänvaihe, että voi tehdä vähän valintojakin. Ohjaan aikaani fiilispohjalta ja katson mihin randomiteetti vie. Luontaisesti.

Viime tiistaina päädyin ennen treenejä istumaan salin kuoppaisille sohville miettimään wushuseuran viestintää ja markkinointia.

"Kiva, että autat tässä."

Niin minustakin.

Sitten minua huudettiin treeneihin. Siellä tapahtui ihme. Muistin noin 75 % sarjasta ja tajusin oppivani loputkin.

Mitähän etsivä vielä löytää?

Kokemuksen rintaääni: Lepo vaan!

Tiedäthän tunteen, kun tutun mökki- tai lenkkireitin varrella on tehty avohakkuut? Järki sanoo, että metsä on jonkun omaisuutta. Siis ihan pisnestä, ja metsä kuuluu ajallaan hakata. Mutta pieni sielu huutaa, että on sen niin väärin, kun mun maisemat pilasitte.

Vuoden päästä kesällä aukea kasvaa vihreänään pihlajaa ja vattupuskaa. Pörriäiset kiertävät horsmankukkia.

Peikkometsän pääsiäispeijaiset

Pääsiäisenä meillä on reilut viisitoista vuotta ollut tapana mennä mökille. Sinne on lähdetty gerbiilien, kissojen, poika- ja tyttöystävien kanssa koko suvun voimin. Nyt olemme talvisten kelien vuoksi kaupungissa ja pääsiäisenviettokriisi on käsitelty: risutalkoot korvaavaa ohjelmaa on tarjolla. Esimerkiksi lepäily ja lorviminen. Kuulostaisi ehkä henkistyneemmältä, jos puhuisin kuitenkin rauhoittumisesta.

Joitakin vuosia sitten pääsiäismaisemat olivat menneet uusiksi mökin takapihalla, kun Suuri Syysmyrsky oli avohakkuuna kaatanut tontin täyteen valtavia vanhoja puita.

Moottorisaha soi, nuotio savusi ja kirves lauloi läpi pääsiäisen. Kun kesä alkoi, takapihan peikkometsä oli pelkkä muisto. Mökkitontti näytti aivan uudelta, kun kaikki paikat olivat täynnä valoa. Siinä, missä ennen oli vanhojen kuusten alla hiljaisia varjoja,  saattoi melkein kuulla kaiken uuden kasvavan.

Loman tarpeessa?

Olen innokasta ihmistyyppiä, jolle on suotu hitaahko, mutta sinnikäs tomumaja. Aika-ajoin huomaan ajaneeni itseni hieman ylikuormittuneeseen pisteeseen. Arjen kohtaamisissa, saavutuksissa ja muutostilanteissa työskennellyt mieli on kuin vähitellen umpeen kasvanut takametsä, joka kaipaa raivausta tai pahimmillaan avohakkuita. On pakko päästä hetkeksi sivuun kaikesta ja antaa syysmyrskyjen puhaltaa päässään.

Pääsiäisloma on aina tullut kuin parahiksi akuuttiin hiljentymisen tarpeeseen. Mökillä voi vain syödä, lukea ja nukkua päiväunia. Eikä mikään ole niin mieltä selkeyttävää kuin hakata tuntikausia halkoja ja kärrätä niitä vajaan. Neljän päivän päästä aurinko taas paistaa henkiselle raivausaukiolle.

Tasaista tasausta

Aina ei voi odottaa pääsiäistä. Kokemuksen tuoma opetus on ollut, että on jokaiselle päivällä pitäisi olla yksi hetki ihan yksin, ilman ketään tai mitään. Mä ja mun ajatukset. Ja jos ei ihan joka päivä, niin ainakin kerran viikossa. Ja jos kerran viikossa ei ole ehtinyt, niin kerran kuukaudessa parasta luksusta ikinä on hiiviskellä tyhjässä kodissa, mistä perhe on pois.

En kertakaikkiaan ehdi paljon surra ja murehtia kaiken työn, perheen, harrastusten ja ystävien tapaamisen keskellä. Siksi arjen vastoinkäymiset alkavat muodostaa helposti vesakosta metsää, jos tasaisin väliajoin ei käy vähän raivaamassa. Takaraivoon, ikäänkuin tontin reunamille, on saattanut kasvaa vähän isompikin ajatusjumi, joka voi olla syytä kaataa.

Usko tai älä, kannattaa levätä

Liekö kaikissa tuntemissani uskonnoissa ohjeita ja kehotuksia lepoon ja uskonnon harjoittamiseen liittyy vetäytyminen kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa.

Vaikka en ole uskonnollinen, ajattelin ottaa pääsiäisen kuoleman ja ylösnousemuksen tematiikan hyvään käyttöön. Joskus täytyy antaa vanhojen ajatusten ja asioiden mennä, että saa uusia tilalle.

Se vaatii joskus pysähtymistä ja lepoa. Samalla voi antaa itselleen anteeksi, jos on arkena tullut oltua inhimillinen ja vajavainen