Puu, perse ja rautalankamalli

Aikuisena olemisessa ei ole parasta se, että saa syödä karkkia koska haluaa. Parasta on, että tietää kuka on ja saa olla oma itsensä. Joskus tietenkin yllättyy, mutta vietettyään reilut 40 vuotta itsensä kanssa, tietää mitä osaa, kenen kanssa parhaiten viihtyy ja mikä eniten vie voimia.

Lupa olla oma itsensä on jokaisen arkipäiväni lattia, katto, seinät, ikkunat ja ovi ulos.

Voidakseen olla oma itsensä täytyy tuntea itsensä. Täytyy ymmärtää, mikä itsessä on kulttuurin muovaamaa, mikä temperamenttia, mikä on kertyneiden taitojen ja tietojen summaa; mistä "minuna" pitämäni hahmo muodostuu. Täytyy myös sietää sketsihahmoa itsessään. Sitä, joka laskee sormilla, pelkää palloja ja pitää kissavideoista.

Nämä pohdinnat tulivat mieleeni, kun silmiin osui pari artikkelia. Kirpaisi, kun teoria ja todellisuus törmäsivät ja aivoni jäivät väliin. Otin kierroksia, vaikka ei tietenkään ole varaa viskoa ensimmäistä kiveä. Mutta aion kuitenkin vähän kiljua: ettekö nyt jumalauta siellä politiikassa ja kentällä näe, että puuhun voi kiivetä oikeinkin päin?

Perse

Yle uutisten sivuilta löytyi karun hieno kuvaus nuorista, jotka olivat noin vaan jättäneet koulun kesken. Kolme aikuisuuden kynnyksellä elävää nuorta kertoo miten ja miksi ovat lopettaneet koulut toisensa perään. Haastattelun aikana he opiskelevat ja työskentelevät Kuopiossa nuorten Starttipajassa.

Jokaisessa tarinassa on sama juoni. Sankari oppii lopulta tuntemaan oman itsensä ja löytää maailmasta työn, joka häntä kiinnostaa.

Alaleukaa alkaa tärisyttää, kun tarinan Viisas Opettaja, Kari Hilpinen, Tukeva-työvalmennussäätiön yksilövalmentaja, toteaa yksinkertaisen, mutta tärkeän asian:

– Lahjakkuutta on jokaisessa. Jos ei näkyvissä, niin piilevänä. 

Olen iloinen, että neromyytti on menneiden vuosikymmenten lumia. Menestymispuheessa ei painoteta enää ylivoimaista luonnonlahjakkuutta, vaan 10 000 toistoa - ahkeruutta. Jaksaakseen vielä 9 900. toiston jälkeen, ihmisellä täytyy olla innostusta tekemiseensä. 

Oppimisen edellytykset yksinkertaistettuna ovat motivaatio, yhteisö/kulttuuri, esiymmärrys, leikki, toisto ja muisti. Perseilyä on, että tässä yhteiskunnassa, jossa on historiallisen paljon sivistystä, varallisuutta, tietoa, teknologiaa, empatiaa, yhteiskunnallista rauhaa ja tasapainoa, opetetaan lapsille ja nuorille tietoa ja taitoja lähes pelkkään muistiin ja toistoon perustuvilla opetusmenetelmillä. Jos ei ole tutustunut motivaatioonsa, sitä ei tunne! Opettajan tehtävä on ottaa motivaatio mukaan oppimistavaksi. Jos se vie opetusta epäformaaliin suuntaan, niin antaa mennä. Vauhtia! 

No joo. Siinähän se ensimmäinen kivi lensi. 

Elämässä on muutama asia, joita kadun häpeää täynnä. Todellakintodellakin vaihtaisin parikin päivää pois. Minuuttikin riittäisi. Esimerkiksi se minuutti, kun annoin oppilaan väsyneen ironisella letkautuksella ymmärtää, että hän on tyhmä. Poika kutistui ihonsa alla. Enkä unohda sitä koskaan. 

Anteeksi. 

Opettajan työ on vaikeaa. Kenen tahansa on niin helppo puhua itsetunnon ja -tuntemuksen kasvattamisesta. Todellisuudessa toisiin ihmisiin vaikuttaminen - opettaminen, olkoot aikuisia tai lapsia, on hidasta ja randomia. Kasvatuksessa ja opetuksessa hyvät aikomukset jäävät inhimillisen heikkouden, kiireen, rakenteellisen sonnan ja kivikautisen kulttuurin jalkoihin. 

Opettaja kuulostaa oman tahtonsa varassa toimivalta yksilöltä, mutta on kulttuurinen kultakala kouluakvaariossa. Akvaario on sijoitettu yhteiskunnan olohuoneeseen ja siellä lasiin hierovat nenäänsä vanhemmat, poliitikot ja kaikki muut joilla on Mielipide - arkkitehdit, insinöörit ja markkinointipäälliköt. 

Opettajalla on kuitenkin oma tahto. Hän on lisäksi käynyt koulutuksen, jossa kerrotaan, miten ihminen nykytiedon ja biologisten edellytystensä perusteella oppii ja miten se kannattaa huomioida opettajan työssä. On jokaisen opettajan henkilökohtainen tahdon asia, onko hän kultakala vai hyvään pyrkivä opettaja ja kasvattaja. 

Soisin, että useampi opettaja olisi Opettaja. Että lapset ja nuoret voisivat kiivetä oikein päin puuhun, tunnistaen, mitä rakastavat tehdä.

Kato taivasta

Takapuoli edellä puuhun kiipeämisessä on se etu, että näkee mistä on tulossa, viisastelin kerran jollekin. Voi kiivetessä analysoida reittiään. Aina ei kuitenkaan tarvitsisi.

Diggailen Sahlbergin Pasia monesta syystä. Yksi syy on, että hän pitää ääntä yksinkertaisten asioiden puolesta, kuten "miten kiivetä oikein päin elämänpuuhun".

Samoihin aikoihin Kuopion Starttipajan nuorista kertovan jutun kanssa ilmestyi Hesarissa Sahlbergin Frankfurtin kirjamessuilla tehty haastattelu.

"Meidän koulun perusongelma on se, että liian moni käy sen läpi ilman, että ymmärtää, missä minä olen hyvä ja mitä osaan hyvin"

Komppaan Sahlbergia hänen näkemyksessään. Koulun ydintehtävän pitäisi olla auttaa nuorta löytämään oma lahjakkuutensa, kiinnostuksenkohteensa ja omat voimavaransa.

"Jokaisella on joku asia, jossa on lahjakas. Joskus pitää porata kilometrikaupalla maahan, niin sitten se löytyy, ja nuorta ei pysäytä mikään."

Latva häämöttää

Se, että opettaja, oppilaat, vanhemmat, poliitikot ja päättäjät ovat inhimillisiä, ei ole este. Kasvatustyön ja opetuksen vaikuttavuuden epävarmuus ei ole este. Kulttuurikaan ei ole este.

Esteitä ei ole. Jokainen opettaja voi joka päivä pysähtyä kymmeneksi sekunniksi näkemään jotain hyvää oppilaassaan ja sanoa sen ääneen. En puhu kehumisesta tai imartelusta. Puhun toisen ihmisen ominaisuuksien tunnistamisesta, positiivisesta nimeämisestä ja esiin nostamisesta. Puhun siitä, että pitää auttaa oppilasta näkemään ja sanomaan ääneen sen, mitä ominaisuuksiaan ja taitojaan hän arvostaa. Kävin kerran keskustelun introvertin media-alaa opiskelevan lippiskaverin kanssa. Päädyimme siihen, että hän on hyvä unelmoimaan. Ei ihme, että heppu rakasti elokuvia. Toivon joku päivä näkeväni hänen nimensä lopputeksteissä.

Keinoja on. Opetuksen muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Siksi haluan itse kehittää metodeita sen lisäksi, että heittelen kiviä sinne tänne. Roolittava puhe on oivallinen metodi auttaa nuorta tunnistamaan ja löytämään lahjakkuutensa, mutta se ei ole ainoa työtapa. Haastan teitä keksimään lisää rautalankamalleja. Ratkaisut ovat usein yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Laskutaito voi olla kiinni jumppapallolla pomppimisesta, kuten Maarit Korhonen kirjoittaa.

"Namaste" on hindinkielinen tervehdys, joka kääntyy hieman oikaisten: "Kumarran henkeä, jonka näen meissä".

Siinä on se juttu. Lahjakkuus ei ole neroutta. Lahjakkuus on intoa ja rakkautta lajiin. Sitä on meissä kaikissa, mutta voima pitää nähdä ja sitä pitää kumartaa, jotta ihminen pääsee lentoon.

Kiitos jokaiselle perheenjäsenelle, ystävälle ja työkaverille, jotka antavat minun olla se joka olen. 

Sähköjänis dyyneillä

Sunnuntai-iltapäivänä tiskaan puurokattilaa ennen lähtöä. En malta repiä ranneteippejä irti. Olen lähdössä, mutta haluan pitää vielä hetken kiinni leirifiiliksistä.

Loman alkupuolella ajattelin kirjoittaa, miten kytketään päältä pois sähköjänis. Ajatus oli kuvata, miten irrotetaan patterit, viedään sähköjänis luontoon ja nukutetaan sitä vähän. Oletusarvona on, että jäniksestä tulee ihan pupu. Mutta kaikista päiväunista, melonta- ja pyöräretkistä sekä patikoinnista huolimatta sähköjänis ei sammu. Se on kai täynnä varausta. Rentoutuminen onnistuu, mutta pysähtyminen tuntuu olevan vaikeaa. Viikkoa myöhemmin päädyn Yyterin dyyneillä siihen, että ehkä ei kannata pysähtyä. Ehkä kannattaa ottaa kunnolla vauhtia ja tehdä puolivolttiharjoitus.

Näin Yyterin Akrobatialeirin ilmoituksen helmikuussa ja aloitin useamman kuukauden pähkäilyn osallistuako vai ei. Viimeisenä iltapäivänä olen täynnä sulaa kiitollisuutta, että uskalsin kumota päästäni kaikki eit ja päätin tehdä sitä, mikä eniten pelottaa ja kiinnostaa.

Opin pelkäämisestä paljon.

Opin, että kaikki pelkäävät ammattilaisista ja aloittelijoihin, pienikokoiset pelkäävät yhtä paljon kuin isot.
Opin, että pelko vähenee toistamalla, harjoittelemalla ja osaamisen hitaasti lisääntyessä.
Opin, että pelon voi ajottain ylittää, mutta se ei koskaan katoa.
Opin, että on tärkeää pelätä. Pelkääminen pitää paikat ehjinä. Pelkääminen pakottaa minut kuuntelemaan ohjeita, käymään päässäni läpi jokaisen ohjeen ja liikeradan.

Check.

Akrobaatti on kaikkien kaveri

Kaksi minuuttia leirimökissä seisottuani tunnen kotiin saapumisen riemua. Ensimmäinen keskustelu mökkikavereideni M&M:n sekä J:n kanssa käsittelee kaikkea sitä, mitä olen tässäkin blogissa pohtinut; oppimisen riemua, hitautta ja sattumanvaraisuutta sekä kuinka tärkeätä on kestää turhautumista ja olla sitkeä. Joku jakaa ajatukseni sana sanalta. Tiedän olevani juuri oikeassa paikassa oikeiden ihmisten kanssa.

Viikon aikana tutustun moneen ja keskustelut jatkuvat. Puhumme lapsuuden harrastusten vaikutuksesta akrobatian oppimiseen. Keskustelemme treeniohjelmista, edistymisestä, loukkaantumisista ja taantumisesta.

Samalla dyynillä harjoittelee eläinlääkäri, teekkari, sirkustaiteilija, markkinointipäällikkö, peliammattilainen, pianonsoitonopettaja, kemisti ja hävittäjälentäjä. Ammattiakrobaatti erottuu joukosta, mutta muuten on melko mahdotonta sanoa, kuka on kuka.

Kun juoksee ylösalas dyyniä hiekkaisen ja hikisen tyypin kanssa, on aivan sama, kuka tämä on siviilissä. Yyterissä olemme samalla dyynillä, samassa hiekassa. On vaan luotettava siihen, että ne kaksi kaveria, jotka pitävät volttivyöstäni kiinni, nostavat minut ylös.

Samat tyypit tsemppaavat yrittämään, kun jähmetyn pelosta. Kaverit korjaavat ja ohjeistavat: "Katso käsiin. Potkaise jalalla vauhtia. Pidä kädet suorana. Pidä rinta auki. Ponnista oikealla. Kädet suoraksi!!!"

Puolivolttini rakentuu vöiden varassa puoliväliin, mutta työ jää kesken. Kärrynpyörä taantuu. Hiekka ja liika yrittäminen ja jumittava lonkka ovat vahvempia kuin tahtoni. Joka toisena päivänä tsemppaan treeneissä ja joka toinen päivä pakka hajoaa. Silloin istuskelen maassa katselemassa, kun pidempään harrastaneet lentävät ilmassa.

Katsellessani alan hieman ymmärtää, mistä akrobatiassa on kyse ja mitä se vaatii; räjähtävää voimaa, lihaskuntoa sormenpäistä varpaisiin ja suunnan tajua. Teen viileän analyysin itsestäni ja totean, että minulla ei ole riittävästi mitään.

Paitsi motivatiota ja suunnitelma.

Analyysin analyysi

Olen harvoin harrastanut mitään liikuntaa tavoitteellisesti. Teinivuosien tanssitunnit ja muutaman vuoden jatkunut Bikram-jooga lienevät lähinnä sitä, että olen halunnut tulla paremmaksi.

Suhtaudun edistymisavoitteiden asettamiseen nihkeästi, koska tunnen itseni. Useimmiten tavoitteen asettaminen on tarkoittanut sitä, että luovun koko jutusta. Minun juttuni on ujutus. Ujutus perustuu toistoon arjessa ja pyhään uskoon, että edistymistä tapahtuu, kun tekee vaan.

Akrobatian kanssa olen kuitenkin uuden äärellä. On aika ottaa edistymistavoitteet kauniiseen käteen. Muita harrastajia katsellessani ja opetusta kuunnellessani homma kirkastuu. Tajuan, että akrobaatin koollaakan ei ole väliä, kunhan se on suhteessa voimantuottoon.

Minulla ei ole.

Olen aina harrastanut enemmän kestävyyttä kuin voimaa vaativia lajeja. Nykyinen kuntopohjani rakentuu kungfulle, pyöräilylle, uinnille, joogalle ja sauvakävelylle. Vaikka kahden vuoden kungfuharjoittelu on nostanut lihaskuntoani valtavasti, se ei riitä. Olen hidas. En paljon räjähtele.

Tavoite on siis luonut itse itsensä halustani kehittyä sekä kungfussa että akrobtiassa. Voimani riittäisivät nippanappa, jos olisin kevyempi. Mutta nippanappa on liian vähän, jos haluaa pitää paikat ehjinä. Loukkaantumisriskiä voi pienentää, kun ponnistusvoima, keskivartalon hallinta ja käsivoimat ovat riittävät suhteessa taitotasoon ja painoon.

Tavoite syksylle: lisää voimaa ja vähemmän painoa.

Kuinka motivoida sähköjänis?

Motivaatio on tunnistettu ja vuosikymmeniä oppimisen perustekijänä. Mark Moran kirjoitti kuitenkin Wushu Adventures -blogissaan huikean postauksen, miksi pelkkä motivaatio ei pelkästään riitä oppimiseen. Vertaisiko tätä vaikka autolla liikkumiseen... onko motivaatio vähän niinkuin akku? Se tuottaa virtaa käynnistämiseen ja kaikkeen muuhun, mutta liikkeeseen tarvitaan polttoainetta. Olisko ihmisen polttoaine sitkeys ja tahdonvoima?

Minkä räjähtävässä voimassa häviän, sen sitkeydessä voitan. Kuten olen tässäkin blogissa monesti kirjoittanut, olen saanut kungfun myötä lihaskuntoharjoittelun lisäksi mentaalista harjoittelua, kuinka selvitä treeneihin, vetää ne kohtuullisella asenteella, tunnistaa edistymisensä ja iloita siitä.

Painoa on liikaa, mutta kestävyyttä yllättävän paljon. Heiaheiaan saa kertyä yli kymmenen tuntia viikossa, ennen kuin alan olla poissa pelistä. Olen ylpeä treenimääristäni ja kuinka hyvin kroppa kestää niitä.

Odotan syksyä aika liekeissä. Motivaationi on tapissa. Aion uskaltautua oman SWKS-seuramme akrotreeneissä myös jatkoryhmään. Lisäksi kiipesin Yyterissä elämäni ensimmäisen kerran hyppimään trampoliinille ja tajusin, että siitä tulee olemaan minulle suunnaton apu vauhdin ja liikeratojen opettelussa. Olen katsonut jo itselleni trampoliinikurssin. Vaikka sen hinta lähes itkettää, niin uskon, että hyöty on moninkertainen. Ja aah... kirsikkana kakussa... seuraavassa korttelissa on lauantaisin akrobatian alkeiskurssi. Lisäksi tarvitsen lihaskunto- ja ponnistusvoimaharjoitusta, jota voin tehdä myös kotona lyhyinä sarjoina.

Minulla on koko syksy aikaa rakentaa kuntoon puolivolttini, etsiä kadonnut kärrynpyöräni ja seistä käsilläni. Ei ole kiire, mutta tekemistä on paljon.

Nosta kädet ilmaan, sä pystyt mihin vaan
Tein melko randomin päätöksen lähteä Yyteriin oppimaan uutta ja sain elää aika eeppisen viikon. Akrobatiaharjoittelu oli tärkeää, mutta kuten aina poistuessaan omilta henkisiltä tonteiltaan, on auki kaikille elämyksille. Niitä riitti. Nauroimme. Keskustelimme. Kokkasimme ja söimme. Aurinko paistoi lisää. Etsin hämähäkkejä pyyhkeestäni. Kuivattelin uimapukua ja jonotin suihkuun. Taas aurinko paistoi. Nauroimme lisää.

Lähetän rakkaat terveiset ja kiitokset M&M:lle, naisille, jotka opettivat, että vyölaukku on arvokas asuste ja aamulaulu on jokaisen päivän peruskivi.

Jos jollain toisella, jonka lapset eivät kuulu kohderyhmään, on jäänyt Robin väliin, niin kannattaa kuunnella esimerkiksi "Pystyt mihin vaan". Heti aamulla tai ennen treeniä:

Sun ei tarvii feikkaa, mitään roolia veivaa

Yhtään ei tarvii jarruttaa

Sun ei tarvii feikkaa, nyt paeta ei saa

Älä välitä muista, nosta kädet ilmaan

Sä pystyt mihin vaan, oot hyvä juuri noin

Mihin vaan, oot hyvä juuri noin

Sä pystyt mihin vaan, oot hyvä juuri noin

Olen ollut nyt kaksi päivää kotona ja viimein vailla ampeeriakaan virtaa. Kipu irtoaa lihaksista, mutta leirifiilis jää. 

Minulla on leiripaita, jossa lukee rinnassa "Gravity sucks". Mutta koska olen vielä jalat maassa -tilassa, laitan mieluummin kuvan selässä olevista siivistä, joilla jatkan eteenpäin matkaani akrobatian oppimisessa. 

Leikkimään!

Olen ennenkin saanut hyvän endorfiinihumalan milloin mistäkin, pitkästä juoksulenkistä tai hikoiltuani Bikramissa. Mutta mikään ei voita akrobatiatreenien jälkeistä euforista tilaa, joka kestää parhaimmillaan päiviä.

Tapanani on paiskia töitä akrotreenien alkuun asti. Päivä on aina hiton pitkä. Siksi tapanani on käydä myös pitkä sisäinen keskustelu syistä, miksi en menisi treeneihin. Tapanani on ollut voittaa ja päästä Taitoliikuntakeskukseen saakka väsyneenä ja voimattomana.

En tiedä, missä kohtaa ihme tapahtuu, ei vielä alkuhölkässä eikä potkuharjoituksissa, mutta uskon, että kuperkeikoilla ja kärrynpyörillä on tekemistä asian kanssa. Muutaman heitettyäni, olen hyvissä pomppufiiliksissä ja väsymyksestä ei ole tietoakaan. Haluan lisää kärrynpyöriä, niin kauan kuin kädet kantavat. Haluan siltoja, voltteja, hyppypotkuja, punnertamista, pomppimista, möngertämistä ja ukemeita. Lisää!

Älä taistele, selätä sitkeydellä

Olen ennenkin kirjoittanut akrobatian opettelustani, joka ei alkanut hyvin ja on ollut hidasta. Ensimmäinen syksy meni loputtomassa nöyryysharjoittelussa, kun yritin saada kädet ja jalat toimimaan aivan uusilla tavoilla. Minulla on kehonhallintaan ja suuntiin liittyviä hahmotushäiriöitä. Koordinaationi on heikko. Yksinkertaisiakin liikkeitä varten minun on pitänyt kasvattaa päähäni uutta piuhaa kilometritolkulla, että oikea ja vasen ovat asettuneet oikeille paikoilleen ja toimivat synkassa. Talven käännyttyä kevääksi olen itse kannustanut ja minut on kannustettu tekemään asioita, joita tehdessä koko kehoni lähettää yhden selkeän ja voimakkaan viestin: ÄLÄ, kohta sattuu! Olen pelosta huolimatta alkanut vähitellen tehdä volttiharjoituksia, saanut käsilläseisonnan kevennettyä ja pystyyn, asennon korjattua ja kärrynpyörän pyörimään.

Uskon, että olen selättänyt pelkojani, koska en ole koskaan pakottanut itseäni akrobatiatreeneissä mihinkään. En ole voittanut pelkojani, koska en ole taistellut niiden kanssa. Olen maanitellut itseäni eteenpäin, uskonut toiston ja ilolla tekemisen voimaan.

Jos voisin antaa jokaiselle ihmiselle lahjaksi yhden hienon tunteen, antaisin kokemukseni siitä, miten uskalsin kaatua ensimmäiseen siltakaatooni. Toivon, että jokainen voisi joskus kokea samaa kevyttä lapsellista riemua, kikattaa patjalla tajuten, että on tehnyt jotain, mitä on aina halunnut osata tehdä, mutta ei ole aikaisemmin uskaltanut tai kyennyt. Elämässä on aika ennen ja jälkeen ensimmäisen siltakaadon.

Pyöri ja ole onnellinen

Uskon, että akrobatian taika minulle on, että lajissa yhdistyvät sen fyysiset vaatimukset leikkiin ja lapsekkuuteen. Kuperkeikkoja, ukemeita, kärrynpyöriä ja käsilläseisontoja tehdessäni, pyöritän maailmaani uudelleen ja uudelleen kevyesti ympäri. Kai se endorfiini loiskuu siinä liikkeelle... En keksi muutakaan selitystä.

Eikä vaikean lajin nollasta aloittavalle, keski-ikää lähestyvälle toimistotyöntekijälle, ole muita vaihtoehtoja, kuin opetella nauramaan itselleen ja kohdata uudet vaikeat asiat leikkinä, jos meinaa selvitä vakavan ja tavoitteellisen itsensä kanssa.

Hesarissa oli jokin aika sitten mainio pikku artikkeli aikuisten leikkimisestä. Siinä sanotaan, että leikki vie ajantajun, vapauttaa itsetarkkailusta ja tuottaa flow-tilan, jossa ihminen on onnellisimmillaan.

Allekirjoitan joka sanan.

Tee työtäs leikkien

Opettajan ja kouluttajan työ on paljolti ihmisten energiatilojen tarkkailua ja niihin vaikuttamista. Oppimisen teoriat painottavat, että ihminen oppii sisäisesti motivoituneena, voimakkaiden elämysten kautta, yhteisöltään ja yhteisössään sekä rakentaa osaamista ja ymmärtämystä aikaisempiin kokemuksiinsa perustuen.

Siksi en ihmettele, että leikissä on niin paljon voimaa. Neuropsykologi Donald Hebb esitti jo 1949 teorian aivosolujen yhteyksien rakentumisesta: "cells that fire together, wire together" tarkoittaen sillä, että jokainen kokemuksemme lähtien tunteista, ajatuksista ja lihasten toiminnasta muuttuu osaksi aivojemme solurakenteita. Aivoissamme syntyy muistijälki, kun yhtäaikaisesti aktiivisten hermosolujen väliset yhteydet voimistuvat.

Leikki luo valtavan määrän leikkijälle mielekästä informaatiota: yhteisiä elämyksiä, liikettä ja lihastoimintaa, joka lisää neuroniyhteyksiä - kasvattaa päähän piuhaa. Opimme leikkien. Siksi, jos haluamme todella aikaansaada muutosta ja auttaa muita ihmisiä oivaltamaan ja oppimaan, meidän täytyy nostaa ihmisten energiatasoa ja herätellä heidät silloin tällöin leikkimään.

Vakava ei aina vaikuta. Uusia yhteyksiä aivoihin kasvaa pyörimällä ja nauramalla.

Taitoliikuntakeskuksessa rakennetaan temppurataa. #agility #hiki

Et ole turvassa, mutta ei se mitään

Paneuduimme viime syksynä Gertruden kanssa pohtimaan, miksi koulu, oppiminen ja opettaminen ovat kriisissä. Mietimme käytännön keinoja, mitä voisi tehdä ainakin toisin ja jopa paremmin. Gertruden luokse pääsee tästä linkistä.

Graduni yksi pointti oli, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme rationaliteetit muuttuvat ja sen näkyy koulun murroksena. Ajatus rationaliteettien murtumisesta tulee tulevaisuustutkimuksesta, ja itselleni se on toiminut hyvänä selityksenä monille arjen huomioilleni. Hannu Linturi on kirjoittanut asiasta fiksun kansantajuisesti kirjassa "Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen". (Sääli, että kirjan nimi on noin tappavan tylsä ja sulkee pois paljon lukijayhmiä, joita asia koskee ja kiinnostaa. Syy ei kuitenkaan siis ole Linturin, vaan varmaan toimittajan.)

Tulevaisuustutkijoiden mukaan elämme siis yhteiskunnallisten ja kulttuuristen megatrendien loivassa taitteessa (modernin) teollisen ja (post-modernin) jälkiteollisen ajan murroksessa. Samanlaisessa taitekohdassa, kun ihmiskunta eli siirtyessään keskiajalta uuteen aikaan tai maatalousyhteiskunnasta teolliseen aikaan. Täällä blogissani sullon kaiken kahteen lauseeseen, mutta pikkaisen isommista asioistahan tässä on kyse.

Monet yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot, kuten koulu, ovat rakentuneet aikaisempien aikakausien logiikalla. Gertruden kanssa lainasimme Sirkka Ahosen (2003) kirjaa "Yhteinen koulu" ja tulkitsimme asiaa siihen malliin, että suomalaisen koulun "DNA:ssa" elää paitsi käsitys ihmisarvosta ja jokaisen oikeudesta korkealaatuiseen koulutukseen myös ajatus ihmisestä talouden koneiston osana ja kulutuksesta sen polttoaineena. Peruskoulu on hyvinvointivaltion verso. Agraari- ja teollisuusyhteiskuntien koulunuudistajien lähtökohtana oli yhteiskuntapolitiikka, jonka yhteisiä nimittäjiä olivat tasa-arvo ja suunnittelu-usko. (Ahonen 2003)

Tarina on paljon pidempi ja siihen liittyy myös riipaiseva huomio didaktiikan ja kasvatustieteiden tutkimuksesta ja miten ne estävät koulua muuttumasta.  Palaan siihen joskus myöhemmin, mutta jos jollain on kiire keskustella aiheesta, niin voitte tosiaan kääntyä Gertruden puoleen tai laittaa viestiä minulle.

Vuoren laella 

Helmikuun alkupuolella osallistuin nykyisen työni puitteissa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin suomalaisen teollisuuden kilpailukyvystä. Jos joku opettaja nyt miettii, että ei paljon insinöörien jupinat ja höpinät kiinnosta, niin kannattaa kiinnostua. Kyse on nimittäin aivan samasta ilmiöstä kuin omassa työssäsi. Maailma muuttuu ja teknologia muuttuu, mutta systeemit (bisnesmallit, tieteen paradigmat, byrokratia, ajattelu- ja toimintatapamme) joissa toimimme, eivät ole vielä ehtineet mukaan muutokseen.

Työnantajani järjestämässä tutkimusjulkistuksessa tunsin hetken, kuin olisin seissyt vuoren laella; Toisella puolen rinnettä aukesi näkymä suomalaiseen kouluhallintoon ja opetus- ja opiskelukulttuuriin ja toisella maisema investointiteollisuuden kasvukipuiluun ja yt-rumbaan.

Modernin maailman ilmiöistä - suomalaisesta koulujärjestelmästä ja investointiteollisuudesta - tulee mieleen Avaran luonnon Afrikka-dokumentit.  Suomalainen koulu ja teollisuus ovat kuin kalaparvi, joka on pulleana syönyt ja kutenut sadekauden aikaisessa järvessä. Kun kuiva kausi alkaa, ja vesi vähenee, ne vetäytyvät kuraisiin syvänteisiin haukkomaan henkeään.

Tätä kuvaa tukee myös media: yt-ilmoitus, suhdannebarometri, selkärankaseminaari ja PISA-romahdus. Syntyy kuva, että pian kuolemme kaikki.

Luontodokumentit loppuvat aina uuteen toivoon ja taivaanrantaan kerääntyviin pilviin. Mutta miten käy oikeassa elämässä? Tavallisessa arjessa, pienen kansalaisen kiertokulussa, porskutus jatkuu kuin unessa. Sadetta tuntuu piisaavan ja happea riittävän. Ainoa indikaatio muutoksesta voi olla lähikulman videovuokraamon lopettaminen, jollei YT-peikko pure pakaraan.

Kuollaanko me kaikki? 

Vanhat hyvät ajat ovat takana, ja uudet ajat pelottavat. Kyselen itseltäni, että miksi hitossa? Yltäkylläisyytemme ei ole vain taloudellista, se on toistaiseksi myös sivistyksellistä, henkistä ja yhteisöllistä. Lammikossa on vielä vettä ja sen LISÄKSI me tiedämme, että vesi vähenee. Meillä on aikaa reagoida, meillä on suhdannebarometreista ja oireilevista opettajista huolimatta MAHDOLLISUUKSIA reagoida.

Kuulun näihin lammikossa porskuttelijoihin ja olen luonteeltani käytännöllinen, mutta naivi optimisti. Mottoni on, että kaikki järjestyy ja sitten jokaisen on aika kuolla.

Mutta ensin kannattaa elää.

Nyt tää kirkastui

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että mahdollisuuksien lisäksi meillä on kaikki välineet rakentaa jälkiteollisen ajan yhteiskuntaa: menestyvää teollisuusbisnestä, tuloksellista koulua (tasa-arvo, ihmisarvo, oppiminen ja aikaan sopivat kompetenssit) ja hidastaa ekokatastrofeja.

Systeemisenä hidasteena on oma mielemme, organisaatioidemme jaettu mieli/kulttuuri ja haluttomuutemme muuttua, vaikka muutosta ja kriisiä hierotaan naamaan.

Kauhean suuria sanoja, mutta niitä ilmentävät hyvin pienet arjen ja toimintatapojen muutokset: vai olitko vielä 10 vuotta sitten ajatellut, että oppilaat opettavat opettajia? Ajatus, että työaikana tekee mitä haluaa, eikä mitä käsketään, olisi ollut vielä 80-luvulla ennenkuulumaton kaikkialla muualla paitsi taiteilijapiireissä. Hissiyritys keskittyy ihmisten kulkemiseen rakennuksissa eikä hisseihin. Mikä bisnesmalli se olisi ollut vielä 20 vuotta sitten?

Mikä näitä kaikkia pieniä ajatus- ja toimintatapojen muutoksia yhdistää?

Tää on koan, mutta vastaan itse.

Niitä yhdistää ajatus- ja toimintatapojen muutos. Asiat ovat mahdottomia, jos niitä pitää mahdottomina. Kun näkee mahdollisuuksia, alkaa toteuttaa mahdollisuuksia.

Me emme ole avuttomia kaloja olosuhteiden lammikossa. Olemme koulutettuja ja kokeneita ihmisiä tasa-arvoisessa ja yhä edelleen taloudellisesti yltäkylläisessä yhteiskunnassa. Meillä on mahdollisuus oppia ja meillä on mahdollisuus innovoida - tehdä mahdottomasta mahdollista.

Tämän näin vuoreltani.



Kuva: Saga Sinisalo

Ps. Olen tehnyt yhden korjauksen graduuni, verrattuna kirjastossa olevaan sidottuun versioon. Johdantotekstiin on jäänyt virheellinen viittaus vuoden 2014 uuteen opetussuunnitelmaan. Kysehän on siis 2016 OPS-uudistuksesta ja olen muuttanut sen linkin päässä olevaan versioon.

Juokse ratsu reima

Vuosi sitten tähän aikaan tuntui, että maailma oli pysähtänyt ympärilläni. Työrintamalla oli hiljaista kaikesta vauhdin ja metelin nostatusyrityksistä huolimatta. Aamu-uinnin jälkeen oli aikaa istuksia uimahallin kahvilassa. Yksi aamu avasimme virtuaalisen runokahvilan Kahvila Utulan oudoille jutuillemme. Oli aikaa purjehtimiseen absurditeettien aavoilla kaukana horisontissa vain joku toinen hassusti rikattu sanavene.

Huhtikuussa ei mennyt paljon sen lujempaa, kun kirjoitin käärmeen vuodesta 2013 ja sen nostattamista tunnelmista. Pohdinnat uimahallilla kiersivät samoja ratoja: että, jos vaan olis ja antais tapahtumien tapahtua. Jos olis oma eksentrinen itsensä töissä ja vapaalla, niin mitä siitä seuraisi?

En mennyt aivan lastuna laineilla lopulta kuitenkaan. Tein työn ohessa yli 70 opintopistettä, sisältäen yhden sivuaineen ja gradun, joten painoin päämäärätietoisesti hommia opintojeni eteen. Siitä huomasin vuodenvaihteen tunnelmaa olevan ilmassa, kun yksi päivä pudotin käsilaukkuuni matkalukemisiksi romaanin. Siis kirjan, jota voi lukea h u- v i k s e e n tai olla lukematta, jos ei huvita!

Kuluneen vuoden ja vähän ylikin, mukanani on kulkenut vain tenttikirjoja, essee- ja graduaineistoja sekä tehtävä- ja opiskelumonisteita. Vuoteen ei mahtunut monta juna- tai bussimatkaa, iltaa ja viikonloppua, etten olisi tavannut jotain teosta opintopisteiden kiilto silmissäni. Helmikuussa tarkastin ratikassa business communications -kurssin esityskalvoja ja elokuussa kirjoitin parin vihkon verran kiinaa. Käärmeen vuodesta sanotaan, että se suosii opiskelua. Käärme tai ei, valmista tuli. Sen verran olen oppinut oppimaan.

Nouse ratsun selkään

Kun hevosen vuosi alkoi, seisoin lavalla Lasipalatsin aukiolla pitäen kiinni kulkuelohikäärmeen nivelestä. Luovutimme Kiinan kulttuuriministeriön lahjoittaman lohikäärmeen kaupunginjohtaja Pajuselle. Screeniltä tuli vuoden lähtölaskenta suoraan Kiinasta. Näkymä lavalla ja lavalta oli oudon elokuvamainen: asennossa seisova lohikäärme, yleisön pipo- ja lastenvaunumeri yllään tuulessa keinuvat punaiset lyhdyt, taustalla tumman sininen talvitaivas. Pajunen puhui hevosen vuoden vauhdista ja hepan selkään nousemisesta. Puheeseen mahtui tietenkin pari toiveikasta talousvertausta.

Kun vuosi vaihtui, alkoi lohikäärme tanssia.

Jos vuosi sitten oli hiljaista ja etsivää, on nyt kaikki nopeaa ja päämäärätietoista. Eihän tässä olla vain jäniksen, vaan peräti hevosen selässä. 2013 lastulaboratorion ajelehtimisen lopputuloshan oli, että valitsin kahdesta ammatistani sittenkin markkinoinnin ja viestinnän. En päätynyt kouluun, enkä amikseen opettamaan, vaan siisteihin sisätöihin tietojärjestelmien laadunvarmistuksen pariin. Se on jännä. Olin kuvitellut päättäväni toisin. Kun päätös oli itse päättänyt itsensä, se tuntui kuitenkin heti oikealta ja tukevalta. Marraskuussa seisoskelin jo hevosen vuoden tallin ovella ja sitten hyppäsin selkään.

Sittemmin olen opetellut pitämään kiinni harjasta ja nauttimaan vauhdista.

Mitä muuta opin ajelehtiessani?

Mietin pelkoa ja pelon voittamista koko vuoden. Häpeän pelkoa, epäonnistumisen pelkoa, liikkeen pelkoa ja fyysisen kivun pelkoa. Vähitellen olen oppinut ymmärtämään, että en voi voittaa pelkojani ponnistelemalla, vaan rakentamalla onnistumisen tunnetta. Luottamus korvaa pelon: itseluottamus, luottamus omaan osaamiseen ja oman kehon voimaan. Aikaahan siinä menee. Pitää tunnistaa pienimmätkin oppimisen ja osaamisen merkit, nostaa ne itselleen esiin ja alkaa tietoisesti vahvistaa niitä.

Hevosen vauhdissa ajattelin jaksaa terveyttäni suojellen. Käärmeen vuoden pidemmille yöunille sanoin heipat jo viime vuoden puolella, mutta jotain pysyviä muutoksia ujutin elämääni. Lakkasin juomasta alkoholia syksyllä. Mietin, että koska en ole koskaan pahemmin juonut, niin miksi juon lainkaan. Viini on hyvää, mutta se väsyttää. Lopputulema syksyn tipattomuuskokeilusta oli toteama, että miksipä ei joskus lasillinen kerta kuuhun, mutta arkitissuttelu ei tuo elämääni mitään muuta kuin väsymykselle menetettyjä päiviä.

Isoin oppimani asia ei ole ollut tietoinen. Se ei ole tullut oivalluksen tai pohdinnan kautta. Se on vain tapahtunut. Se on muutos, se voi olla kehitystä, se voi liittyä ikään. En todellakaan tiedä, mistä muutos johtuu, mutta kaikki tekeminen  on alkanut tuntua rauhallisen helpolta ja ponnistelu kevyeltä. Minulla on  sisäinen työrauha. Aivan sama, kuinka nopeasti maailma kiitää ohitseni.

Kulkulupa hevosen vuoteen 2014!

Oot vaan ja opit

Olin loppuviikosta ihan poikki ja kai vähän kipeänä. Makasin sängyssä ja katselin koneelta putkeen TEDTalkseja, tiededokumentteja ja vähän McLeodin tyttäriä.

TEDissä on useampikin Ken Robinsonin puheenvuoro koulun, opetuksen ja oppimisen kehittämisen puolesta. Suosittelen lämpimästi, jo pelkästään kauniin akateemisen brittiaksentin vuoksi, mutta tietenkin myös sisällön puolesta. Hyviä juttuja, taisin väsyneenä vähän itkeskellä niiden äärellä. Oppiminen on niin hieno asia.

Nautin muutaman annoksen myös Sugata Mitraa, joka on kehittänyt opetusmetodin, joka on yksinkertaisuudessaan hyvin vallakumouksellinen. Mitra aloitti tutkimuksensa jättämällä slummiin pari tietokonetta. Ne oli muurattu muuriin ja niitä sai käyttää. Lapset imeytyivät niiden luokse pareittain ja ryhmissä ja alkoivat itseopiskella ja opettaa toisiaan. Kokeilu jatkui kylissä ja kaupungeissa. Kokeilu tuotiin länsimaihin ja kokemusten myötä Mitra on kehittänyt kokonaisen lapriryhmien omaehtoiseen ryhmätyöskentelyyn sopivan virtuaalisen oppimistavan "School in cloud".

Mitra on antanut lasten oppia itse ja koonnut luontaisen oppimisen ympärille vähän raamia, jotta ihmisen luontainen uteliaisuus ja sosiaalisuus saisi tieteellisen hyväksynnän. Jos katsot vain yhden, katso tämä: Children driven education.

Lapsuus ei lopu

Kesä vie helposti lapsuuden tunnelmiin: mustikkamaidon maku, pulahtaminen saunasta nakuna järveen ja korvien väliin tatuoitu isoäidin ääni, joka käskee aurinkoisena päivänä ulos.

Kesäresepti: lisää maito.

Olen miettinyt paljon lapsellisen ihmettelyn, oivaltamisen ja oppimisen iloa myös kaupunkiviljelmieni äärellä.

Olen lähiölapsi ja kaupunkilaistyttö. Ensimmäisen kosketuksen mihinkään viljelemiseen sain, kun omat lapseni viettivät ala-asteikäisinä kesän kasvitarhalla ja pääsin kitkemään vierailupäivänä heidän neliömetrin palstaansa. Siellä kasvoi pinaattia. Elokuussa lapset toivat kotiin perunoita. Ne maistuivat taivaallisilta.

Tänä kesänä Vallilassa kasvaa perunaa, kesäkurpitsa, salaattia ja puutarhapapuja. Satoa ei paljon pukkaa, mutta ensimmäisillä puutarhakokeiluilla on ollut monta muuta arvoa, joista suurimmat ovat olleet kokeilu ja leikki. Ruualla ei leikitä, mutta kun elämänsä ensimmäistä kertaa rakentaa viljelylaatikon ja kaataa sinne multaa ja siemeniä, se tuntuu leikiltä.

leikkipaikka

Leikki jatkuu niin, että yritetään estää kissoja kakkaamasta laatikkoon ja myöhemmin poistetaan kissankakkoja laatikosta. Leikkiin kuuluu myös tajuta heinäkuun alussa, että kesäkurpitsasta tulee ISO. Oletettua isompi. Niin iso, että sisäinen lapsikin ymmärtää, että salaatintaimilla ei ole kasvutoiveita, koska ne eivät saa valoa. Kesäkurpitsan lehtien varjon lisäksi viljelylaatikossa on liian korkeat laidat ja liian vähän multaa. Ei päivä paista, ei kuu kumota.

Perheen selviytyminen ei ole luojan kiitos kiinni viljelytaidoistani. Naapurissa on Alepa ja viestintätoimisto on maksanut minulle palkkaa ajattelusta ja kirjoittamisesta, ei istutuksien onnistumisesta.

Viljely ei ole vakavaa. Ei ole vakavaa, että saatoin oho ups, tunaroida poikki perunanvarret, niitä hellästi pöyhiessäni.

Oho! Kuka on riehunut hellästi perunalaatikossa? 

Eikä ole vakavaa, että ensimmäiset salaatit eivät kasvaneet. Tulossa on uusi sato. Ruukuissa kasvaa ilo; olen jälleen kahden vanha ihmistaimi, kun kyykin ihmettelemässä mullasta pönkeävää herneen itua ja pinaattieni symmetriaa. Kurkistelen aina ohi kulkiessani kesäkurpitsan lehtien alle ja katselen ensimmäistä kasvattamaani vihreää pötkylää, jonka päässä on vielä kukka.

Jokainen pienikin ihme on suuri, koska se on ihme. 

Aikuisessa päässäni on lista, miten tämä homma hoidetaan paremmin ensivuonna. Olen opetellut puutarhanhoitoa kuin lapsi. Minulla ei ole tietokonetta muurissa, mutta multaa laatikoissa.

Kesäkurpitsa saa ainakin oman penkin ja salaatit omansa. Ja multaa pitää ostaa ainakin kahdeksan säkkiä.

Luovuutta kouluun?

Ken Robinson on aateloitu ansioistaan koulutuksen kehittäjänä. Hän on maailmankuulu taidepedagogi ja ajattelija, joka puhuu kovaan ääneen, oivaltavasti ja perustellusti luovuuden puolesta.

Luovuuden kehittäminen ei ole oikeastaan mitään kehittämistä. Se on tilan antamista ominaisuuksille, joita meissä luonnostaan on. 98 % ihmisistä on divergenttejä ajattelijoita. Me kaikki olemme aivan uudenlaisia ratkaisuja etsiviä, mieltä rajaavista laatikoista poistuvia ja omaperäisiä - kolmevuotiaina (Kts. 09.06). Tutkimusten ja Robinsonin näkemysten mukaan ominaisuudet häviävät meidän kasvaessamme. Häviävätkö ne biologisista syistä elinvuosien kertyessä vai hävittääkö koulu ne?

Tiedän etukäteen, mitä osa opettajista kovin henkilökohtaisesti ajattelee, kun he lukevat tällaisia juttuja. "On se helppo professorin huudella ja viestintäkonsultin arvostella. Tulis tänne miettimään, miten opetussuunnitelman sisällöt runnotaan läpi tällä luokkakoolla, kun kodeissa ei opeteta tapoja  ja kaikki aika menee riitojen selvittämiseen."

Älä sano ei, mieti miten

Kesä on mennyt leppeissä hippitunnelmissa. Olen heilunut verkkareissa, shortseissa ja treenipaidoissa, jättänyt meikkaamisen ja nukkunut päiväunia joka päivä. On luonnollista, että ajatukseni kulkevat kohti tilan antamista ja avoimien oppimistilanteiden luomista kouluissa. Lupaan talvisaikaan jakaa strukturoidumpia, tavoitekeskeisempiä ja työn merkitystä painottavia ajatuksia.

Opettamiseen, oppimiseen ja koulun muutokseen liittyvään keskusteluun haluan kuitenkin tänä kesänä nostaa pöydälle nämä kolme tieteellisesti ja arjessa moneen kertaan testattua totuutta:

1. Lapsi oppii vaikka ei opeteta. Ehkä tätä kannattaisi uskaltaa hyödyntää joskus koulussakin, osana arjen koulutyötä. 
2. Me opimme yhdessä, kun meillä on tilaa ja aikaa. Tila täytyy luoda ja aikaa raivata. Ne ovat osa opettajan pedgogisia ja didaktisia taitoja. 
3. Meissä kaikissa on lukemattomia ja pohjattomia voimavaroja. Koulun yksi tehtävä on auttaa meitä ottamaan ne käyttöömme. 

Jos nyt alkaa jo ahdistaa ja kielen päällä on ajatus, joka alkaa: "EI tämä onnistu, koska... ", annan yhden neuvon: Mieti, MITEN se onnistuisi.

Koska se onnistuu, jos sen haluaa onnistuvan.

Leiki ajatusleikkiä. Laita multaan vähän siemeniä. Nyt on vielä kesä ja kasvukausi.

Hyvää aikaa kaikille!

Kesän sana on ollut aika. Olen hetkittäin kuvitellut hallitsevani aikaa, ihmetellyt sen katoamista ja tunnelmoinut sen täyttymistä. Olen kadottanut lomalla ajantajuni useamman kerran. Olen uhrannut aikaani asioihin, joita en haluaisi välttämättä tehdä, mutta jotka tehtyäni saavutan jotain muuta tärkeää. Kesäkuussa ajan kakusta leikkaamani siivut ovat olleet epätasaisia ja ohuita.

Taito ja aika

Alkukesästä siirryimme seurassa kesätreeniin. Jouduin tekemään ajankäyttöön liittyviä valintoja ja wushu hävisi kamppailussa torstai-illasta. Pääsin vain joka toisiin harjoituksiin, mikä ei riitä itselleni oppimiseen. Olen ollut turhautunut ja tuntenut itseni taas dorkaksi. Ottaa se keppi aivoon. Vaikka oikeasti kyse on siitä, että en ole ehtinyt harjoitella riittävästi.

Alkukesästä aloitimme myös seuran sivujen tekstien päivittämisen. Päähän jäi työskentelyn jälkeen viikoiksi pyörimään, mitä kung fu todella tarkoittaa. Kiinan sana kung fu / kungfu / gongfu merkitsee kaikkea oppimista, joka vaatii energiaa, aikaa ja paneutumista. Vaikka termi liitetään wushuun, se voi tarkoittaa mitä tahansa taitoa, jonka voi saavuttaa vain pitkään ja paljon harjoittelemalla. Termiä käytetään myös kiinalaisesta teeseremoniasta. (Helsingissäkin voi päästä halutessaan kokeilemaan, jos piipahtaa Aikatalon Natural Flavor Tea Housen teeseremoniaan joku lauantai.)

Gongfun ajatus on sekä kiehtova että lohdullinen. On päräyttävää miettiä, kuinka paljon pitää treenata tullakseen edes hyväksi saati loistavaksi. Olen vapauttanut itseni lapsekkaan avoimesti fanittamaan niitä, jotka elämä on tyrkännyt sille tielle vapaaehtoisesti tai pakosta.

Wushuzillan Mark kirjoittaa nanquanin aloittelijoille suunnatuissa vinkeissään, että Pekingin wushu-joukkueen huipputyypit ovat treenanneet yli viiden vuoden ajan samaa kymmenen perustekniikan settiä joka tunnilla. Uudestaan ja uudestaan.

Tätipä kumartaa syvään ja palaa omiin realiteetteihinsa.

Kiire niskaotteessa

Kesäkuu oli kuluneesta puolesta vuodesta kiireisin. Siihen osui useampi iso ja pieni projekti, 10 opintopisteen edestä opiskeluita ja päälle kiinan- ja wushutunteja. Ja koska en osaa luopua mistään kivasta, piti toki samalla nähdä kavereita, käydä aamu-uinneilla, hengata perheen kanssa ja fiilistellä isän syntymäpäiviä. Samalla keräsin HeiaHeia-tuntejani itseni kanssa sopimani määrän.

Kun kuukausi tuli täyteen ja pääsin lomalle sisäisten fanfaarien saattelemana, tajusin, että en ollut koko kesäkuun aikana stressannut kertaakaan kiireen vuoksi.

Se on iso asia. Valtava juttu. Torvimusiikkia tähän.

Olen vuosia taistellut milloin aikataulujen puolesta, milloin aikaa vastaan. Olen kokenut taisteluväsymystä, häviön häpeää ja noussut taas uudestaan pystyyn. Olen kuluneet kymmenen vuotta opetellut aikatauluttamaan, vahtimaan aikatauluja, johtamaan projekteja, ottamaan lisäaikaa ja vaatimaan valmista. Tätä kaikkea tehdessäni olen erittänyt tynnyrikaupalla kortisolia,  pyydellyt anteeksi tuhansin eri tavoin sekä kastunut märäksi ja haisevaksi kusevista aikatauluista.

Mutta vähitellen olen oppinut t e k e m ä ä n   k a i k e n   l ä h e s   a j a l l a a n. Olen oppinut tekemään paljon ja annostelmaan voimiani. Olen kymmenen vuotta toistanut samoja ajankäytön ja työskentelyn harjoituksia ja sitten tulee kesäkuu 2013, jonka voisi ennustaa olevan kiireinen katastrofi.

Mutta se ei ole. Se on intensiivinen, hallittu ja selviän vain yhdellä unohduksella.

Hei. Mä olen oppinut jotain. (Ja terveisiä teille kaikille jotka surette siirtymistä 30 ikävuodesta lähemmäksi 40. Tältä se tuntuu, gongfu alkaa toteutua kuin itsestään niissä asioissa, mitä on aikansa jankannut.)

Maalla ja merellä

Päätän, että otan loppukesästä treenitsempin ja teen jonkun sovun keppini kanssa. Jos en opi keppisarjaa tänä kesänä, yritän järjestää aikatauluni fiksummin ensi kesäksi ja kokeilen uudestaan. Aika on puolellani. Aika on reilu.

Mietin kaikkia päätöksiäni purjehtiessani mielettömien purjehtijanaisten nöyränä seuralaisena Helsingistä Hankoon.

Pidän purjehtimisesta ja rakastan merta. Jotain menee sisälläni aina kohdalleen, kun irrotaan laiturista. Joskus aikaa sitten olin lähes valmis myymään mummoni ja pari lähisukulaista päästäkseni purjehtimaan. Olin aina yhtä helkutin pettynyt, kun siirryttiin ulkomereltä sisäsaaristoon tai käynnistettiin koneet.

Aika kuluu, järki kasvaa ja realiteetit kirkastuvat. Tullakseen hyväksi purjehtijaksi, pitää muistaa, että tässä sitä gongfua vasta tarvitaankin.

Veneen nimi oli H-hetki. Istuin pinnassa ja mietin, olenko valmis aloittamaan alusta ja opiskelemaan kaiken, mitä olen unohtanut? Olenko valmis kisoihin joka tiistai ja ottamaan gastin paikkaa aina uudesta veneestä ja tutustumaan aina uusiin ihmisiin? Kestänkö omia tunarointejani ja olenko tarpeeksi nöyrä kuuntelemaan ohjeita ja moitteita? Onko minusta tuijottelemaan keskittyneesti virtauslankoja ja windexiä?

Mistä kaikesta muusta luovun, jos haluaisin sittenkin purjehtia, niinkuin joskus halusin?

Vastaan moneen kysymykseeni ei, ja ohjaillessani tajuan, että olen onnellinen, jos pääsen Tosipurjehtijoiden kanssa merelle edes kerran tai kaksi. Olen onnellinen, jos saan kuunnella purjehdusjuttuja ja fanitan jokaista, joka on valinnut tiekseen aaltojen tien.

Aika armahtaa

Hangossa kiipesin moottoripyörän selkään ja monta hetkeä meni niin, että piti tosissaan keskittyä miettimään mikä päivä on, ja onko meillä joku lautta johonkin varattuna.

Kotiin tullessani laatikkoon istuttamani perunat olivat kasvattaneet liki metriset varret ja kesäkurpitsa kukki lupaavasti. Mietin mitä kaikkea tapahtuukaan, kun ei tee mitään, kun vaan antaa ajan puhaltaa, ja menee hetkien myötäiseen.

Ja toisaalta, jos on tavoite, onko mikään hienompaa kuin ankarasti kryssiä kohti päämäärää, karttalehdeltä toiselle, kunnes on vihdoin ilta, vene rannassa ja shipshape.

Ehkä paras veneen nimi ikinä: H-hetki. Kuvan otti Jaakkolan Terhi.

Ruumiinvalvojaisten jatkot - sanoista tekoihin

Puheet ja miekkarit on pidetty, blogeja, kolumneja ja mielipidekirjoituksia on kirjoitettu sankoin määrin ja A-Studion Streamissa asianosaiset keskustelivat. Vielä kerran.

Taisin kovaan ääneen luvata jossain, että vedän yhteen keskusteluita, mutta en sitten pystynytkään. Tarvittaisiin kirja, yhteenvetoihin ei yksi blogi riitä. Mutta toivottavasti tulevaisuus kirjoittaa aiheesta hyvän tarinan.

Pistetäänkö pojat tupakaksi? Kasvatuskeinoja 50-luvulta
Tässä alkuun yksi karmea tarina, jonka kuulin viime viikolla: 60 vuotta sitten, jossain kaukana Itä-Suomessa, pienellä paikkakunnalla yksi poika jäi koulussa kiinni tupakoinnista. Koska yksi poika oli tupakoinut, oli luontevaa rangaista kaikkia luokan kolleja. Opettaja antoi kaikille pojille muutaman tupakan miedosta vahvempaan ja pakotti pojat käryttelemään luokan eteen. Jos alkoi heikottaa, kannettiin ulos haukkaamaan happea. Ja kun tokeni, piti tulla sisään ja jatkaa savuttelua.

Tarina on tosi ja tallennettu. Kertojan lähisukulainen istui takarivissä itkemässä ja katselmassa, miten velipoika sai tuta joukkorangaistusta.

Halusin ottaa osaa tähän keskusteluun, koska mielestäni suomalaisessa nykykoulussa moni asia on hyvin ja lapsen oikeusturva-asiassa on Suomen kouluissa onnistuttu. Täällä lapsen ja nuoren ei tarvitse olla aikuisen mielivallan kohteena. Vaikka monen mielestä homma on mennyt överiksi, niin se on hinta, jonka olemme maksaneet merkittävästä yhteiskunnallisesta saavutuksesta: noin keskimäärin meillä on turvallinen ja tasa-arvoinen koulu.

Jossa on yhä ongelmia ratkaistavaksi.

Mutta ongelmia on ratkaistu aikaisemminkin ja siltä pohjalta uskoisin, että nämäkin ovat ratkaistavissa.

Pappi, lukkari, talonpoika ja opettaja

Opettaja on samanlainen ammatti kuin lääkäri, pappi, poliitikko ja poliisi. Se on yhteinen ja yhteiskunnallinen ja siksi velvoittava ja vaativa. Jokainen ammattinsa edustaja kantaa työnsä puolesta moraalista ja lain suomaa valtaa - ja sen myötä isoja odotuksia meiltä muilta.

Vaikka siellä yläkoulussa tuntuu juuri nyt aivan muulta, niin kyllä opettajalla on sitä valtaa vielä. Tässä yhteiskunnan kehitysvaiheessa pitää vaan täsmentää, mitä se valta on ja miten sitä käytetään. Kuten yksi opettaja kirjoitti:

"Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaivataan napakampaa linjanvetoa. Voimankäyttö on noin yleisesti hankala ja hahmoton termi ripustettavaksi yksittäisen opettajan harkintaan/arjen vaikeisiin tilanteisiin/kasvatusvastuun kantamiseen/työrauhan säilyttämiseen/oppimisen mahdollistamiseen - ja huono kaveri suhteessa pedagogisesti heikkoon ja pelkurimaiseen rehtoriuteen. Todettakoon, että napakampi linjanveto on paitsi opettajan, myös oppilaan oikeusturvan kannalta merkittävä kysymys."

Opettajat ovat keskusteluissa tuoneet esiin, että kokemus koulutyöstä olisi tärkeää, että voi ymmärtää sitä ja antaa kehitysehdotuksia. No, totta toinen puoli ja kääntäen: kouluissa on jo tällä hetkellä kaikki se ammattitaito, mitä tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan.

Nyt koulurauhasta on puhuttu paljon ja seuraavaksi tarvitaan tekoja, koska niistä muutos lähtee. Alla ehdotuksia, joihin pääsääntöisesti ei vaadita lainmuutoksia tai lisäbudjettia. Ne ovat enimmäkseen vain toimintatapojen ja ajattelumallien muutoksia työnohjauksen ja lisäkoulutuksen järjestämistä lukuunottamatta.

1. Vetäkää napakasti linjaa omassa koulussa

Oletan, että jokaisen koulun jokaisessa opettajanhuoneessa on tällä hetkellä käyty läpi, mitä perusopetuksen laki 36 b § voimakeinoista sanoo. Oletan, että siellä on sovittu ja lyöty lukkoon, mitä lain soveltaminen tarkoittaa omassa koulussa; avattu pointit ja pohdittu, mitä tarkoittaa, jos Tilanne sattuu omalle kohdalle. Rehtori on luvannut seisoa omiensa takana Tilanteiden aikana ja jälkeen. Ja arvaan, että kouluturvallisuudesta on puhuttu oppilaille päivänavauksessa ja luokissa, tehden selväksi, mitkä ovat kenenkin oikeudet ja velvollisuudet.

Jos näin ei ole tehty, niin tehkääpä. Noin aluksi. Koska ylempien kouluviranomaisten linjanvetoa voidaan joutua odottamaan, eikä se välttämättä ole kuitenkaan tarpeeksi konkreettinen ohjatakseen koulutyötä. Lakimuutoksesta nyt puhumattakaan.

2. Pitäkää yhteisestä linjanvedosta kiinni

Olen aikanani istunut parissakin sessiossa, missä on luotu tai vedetty yhteen koulurauha- ja rangaistuskäytäntöjä. Keskustelut ovat olleet hyvin polveilevia, johtuen siitä, että koulun aikuisilla voi olla hyvinkin erilaiset käsitykset, mitä on järjestys, koulurauha ja kuri. Yksi kestää lehmän hermoillaan mitä vaan, toinen ei jaksa puuttua ja kolmas näkee selkeästi, että pitää puuttua ja puuttuu. 

Tässä on yksi koulun sisäinen kehityskohde. Jotta voidaan pitää toimintatavoista kiinni, on pakko olla yksi yhteinen tapa toimia. Opettajat itse romuttavat toistensa työtä ja antavat oppilaille sekavaa viestiä, jos toisinaan on ihan ok venyttää sääntöjä ja toisinaan tulee rangaistus. 

Tehkää sellaiset linjaukset, että niihin sitoudutaan. Ja hei opettajat, sitoutukaa.

3. Toistakaa viestiä

Opettajat hokevat myös, että puhe ei auta. Se ei ehkä auta, kun Tilanne on päällä, mutta puhe kuitenkin rakentaa sitä kulttuuria, missä koulua käydään. Toistakaa, toistakaa ja toistakaa, mitä koulurauha, vastuu ja velvollisuudet meidän koulussamme tarkoittavat. Ja jos tuntuu, että se on jo pariin kertaan sanottu, niin ei riitä. Toistakaa, jos haluatte viestin vaikuttavan. Menee aikaa, mutta synnyttää hyvää.

4. Erottakaa vallan ja väkivallan ero käytännössä

Tänään 14.4. Helsingin Sanomissa oli hyvä mielipidekirjoitus erityisopettaja Hannu Olinilta. Hän kertoo, miten toimia oikein Vaikeissa Tilanteissa.

"Tilanne pitää erityisopetuksen kielellä "katkaista" eli oppilasta estetään tekemästä lisää pahaa, vahingoittamasta itseään tai mainettaan. Käytännössä hänet siirretään reippaasti toiseen tilaan. Useimmiten perimmäinen vaikutus perustuu siihen, että hänet eristetään hetkeksi yleisöstään."

Kun kirjoitin edellisen bloggauksen vallasta, vastuusta väkivallasta,  ajatukseni ei ollut ihan vielä kirkastunut. Käytyjen keskusteluiden hyvä puoli on, että oma ajattelu ja näkemykset kehittyvät. Siltä pohjalta yritän uudestaan:

Voimakeinojen käytössä ei ole kysymys pelkästään siitä, mitä ruokalasta poistamisessa tapahtuu, vaan ennen kaikkea, miten se tapahtuu.

En ollut paikalla Alppilan ruokalassa, ja sikäli varmasti yhtä väärässä kuin kaikki muutkin. Mutta jostain Antti Korhosen omien kommenttien sävyistä minulle syntyi mielikuva, että opettaja joutui valtataisteluun nuoren kanssa ja päätyi näyttämään kaapin paikkaa eikä vain poistamaan vastustelevaa oppilasta ruokalasta.

Vaihtoehtona poliisien voimakeinojen pohjalta voisi syntyä hyvä ohjeistus myös kouluun. Poliisi puhuttaa ensin ja kertoo sen jälkeen siirtyvänsä voimankäyttöön ja sitä kautta fyysiseen voimankäyttöön. Poliisin on oleellista pystyä todistamaan, että on edennyt oikeassa järjestyksessä ja vastapuoli on ollut tietoinen fyysisen voimankäytön todennäköisyydestä jatkaessaan häiriökäyttäytymistä.

Pointtini on tuo hiuksenhieno, mutta iso ero, toimiiko aikuinen provosoituneena ja ärtymyksen vallassa vai toimiiko hän yhteisten ohjeiden mukaan rauhallisesti, harkiten ja tietoisesti. 

5. Vaatikaa työnohjausta
Poliisien lisäksi hyviä käytäntöjä löytyy muiltakin aloilta, missä toimitaan yhteiseksi hyväksi yhteiskunnan mandaatilla. Ehdotan työnohjausta samanlaiseksi osaksi koulutyön ammattilaisten arkea, kuin se on sosiaalitoimen puolella ja osin tervedenhuollossa.

Olikohan se koulun johtamisen tutkija ja konsultti Jukka Ahonen, joka kirjoitti kirjassaan Ammattina rehtori, että koulu on regressiivinen työyhteisö. Sillä hän tarkoitti tilannetta, jossa koko koulun henkilökunta elää lasten ja nuorten synnyttämässä toimintakulttuurissa, missä aikuinen joutuu ponnistelemaan ja pitämään kiinni aikuisesta ja ammattimaisesta tavasta ajatella, tuntea ja toimia.

Voi olla, että muistan lähteen väärin (kirja on ihan fiksua luettavaa joka tapauksessa, voin suositella). Mutta ehdotukseni on, että opettajilla olisi maksutonta apua, millä omasta henkisestä työkunnosta voi pitää kiinni oikeasti haastavassa ihmissuhdeammatissa. Tämä vaatii tietenkin sitä budjettia, mutta toimintamalli ja tarjonta on jo valmiina.

6. Työskennelkää työpareina
Monessa ammatissa liikutaan aina kaksin. Poliisin, kotihoidon ja monen muun ammatin tapaan työparina toimiminen voisi olla apu vaikeiden tilanteiden ratkaisemiseen.

Työpareina on toimittu nykykoulun sivu. Tietenkään työparityöskentely ei sovi kaikkialle ja kaikille, mutta se voisi olla yksinkertainen apu joissakin tilanteissa. Lisäksi järjestelyt ovat lukujärjestystekninen ja tahdon asia eli mahdollista toteuttaa hallinnosta käsin, jos opettajat tahtovat.


7. Turhat säännöt pois kouluista
Joku kansatieteilijä osaisi varmaan kertoa miltä vuosisadalta tämä hattu pois -tapa on peräisin. Voisiko siitä luopua? Ja samalla luovuttaisiin muista koulun tavoista joille ei 1) löydy tässä päivässä olevia perusteluita ja  jotka 2) aiheuttavat jatkuvaa uuvuttavaa nillitystä kouluihin.

Oppilaat on varmaan helppo puhua mukaan määrittelemään yhdessä, mikä on turhaa ja mikä turvallisuutta tuovaa ohjeistamista ja käskemistä.

8. Turvallisuus- ja itsepuolustuskoulutusta saataville ammatin kaikissa vaiheissa
Ei ole mikään itsestäänselvä rasti olla siirtämässä mukuloita toisiin tiloihin rauhoittumaan samalla itsekin rauhallisena pysyen. Poliisit harjoittelevat sitä varmaankin koko opiskeluaikansa ja kertaavat taitojaan vielä ammatissaan.

Suomalaisessa opettajankoulutuksessa on paljon hyvää, mutta se ei totisesti valmista tulevaa opettajaa kouluelämän verbaalisiin tai fyysisiin painiotteluihin. Eli turvallisen oppimis- ja toimintaympäristön luomisen ja ylläpitämisen -kurssi osaksi opettajankoulutusta. Sisältää juridiikkaa, didaktiikkaa, uhkatilanteiden estämistä ja fyysisiä taitoja niissä toimimiseksi.

Koulutusta toistetaan ammatissa toimiville vuosittain samaan tapaan kuin muilla turvallisuutta korostavilla aloilla. Tässä voidaan kurkata vaikka ilmailun puolelle, missä jokainen työntekijä osallistuu säännöllisiin turvallisuuskoulutuksiin.

Koska koulutusta ei vielä ole, eikä tiedetä tuleeko koskaan, tähän hätään jokainen voi lukea vaikkapa kirjan Henkilöturvallisuus kouluissa ja jutella itsepuolustusalan harrastajien ja ammattilaisten kanssa. He tarjoavat hyviä ajatuksiaan uhkatilanteiden hoitamiseksi.

Kyllä tää järjestyy

Opettajat tuntevat varmasti parhaiten oman työnsä, mutta koska ilmoilla on niin kova tuskanhuuto nykykeinojen riittämättömyydestä, niin suosittelen etsimään ratkaisuja myös koulumaailman ulkopuolelta.

Ongelmat ovat ratkaistavissa, kun ne vain päätetään ratkaista. Nopein tapa on tutkia omaa työtään ja ajatteluaan ja lähteä tekemään muutoksia henkilökohtaisella ja työyhteisön tasolla.

Aika entinen ei koskaan enää palaa.

kuva: Terhi Jaakkola

Kirjoittaja on didaktiikkaa rakastava entinen luokanopettaja, joka työskenteli Helsingin eri kouluissa vajaa kymmenen vuotta. Opettajavuosiensa jälkeen hän toimi lastensa koulujen johtokunnissa yhteensä 8 vuotta. Monista kasvattajan virheistään huolimatta, kirjoittaja on onnistunut kasvattamaan kahdesta lapsestaan kaksi tervepäistä aikuista. 

Tähän tekstiin on lainattu suoraan julkisesta tai luvalla yksityiskeskusteluista eri kirjoittajia. Monien keskusteluun osallistuneiden hyviä käytännön ehdotuksia olen tuonut ideatasolla mukaan, jotta ne tulisivat kuulluiksi ja nähdyiksi laajemmaltikin.

Kirjoittaja kiittää vilpittömästi kaikkia keskusteluun osallistuneita sekä erityisesti heitä, jotka olivat mukana tämän blogin kirjoitustyössä auttamalla minua jäsentämään ajatuksiani ja lopullista tekstiä kommentoimalla.

Ensi viikolla ajattelin kirjoittaa smoothieista, länsirannikkolaisuudesta tai moottoripyöräilystä eli lopetan Suuren Koulurauhakeskustelun Osaisko oppia -blogin osalta ainakin hetkeksi tähän. 

Eskon kanssa sunnuntailapsikävelyllä

Sunnuntailapsen asenne on purrut hyvin. Ihmisen mieli on yksinkertainen. Kun keskityin miettimään mitä jo osaan - siis tekemään aivan tavallisia vanhoja juttujani, uudet jutut alkoivat tuntua jänniltä, eivät enää epämukavilta.

Ei tarvittu mindfullness-mediaatiota tai kiitollisuuslistoja. KISS

No, leppeissä tunnelmissani olen tehnyt asioita, joista vilpittömästi nautin, kuten lukenut. Päädyin pään sisäiselle sunnuntailapsikävelylle Esko Valtaojan kanssa. "Kaiken käsikirja" käynnisti ajatusmyrskyn, mikä on tietenkin lukemisessa aivan parasta.

Esko pohti kosmoksen syntyä ja minä tepastelin vierellä ihmetellen: osaa ihminen olla viisas. Joskus on vaan niin hienoa kuunnella, imeä ajatuksia kuin sieni ja kellua oivallusten valtameressä. Siinähän ihan oppii.

"Kosminen evoluutio, joka loi maailmankaikkeuden; fysikaalinen evoluutio, joka loi tähdet ja planeetat; kemiallinen evoluutio, joka loi elämän; darwinistinen evoluutio, joka loi ihmisen; ja nyt, seuraava vaihe; hengen evoluutio, joka luo - niin, mitä?"

Torjunta ja pako

Minulla oli vaikeuksia kirjan alkuosan kanssa, missä pelataan fysiikan peruskäsitteillä. Kas, kun koulussa fysiikan- ja kemiantunnit menivät vähän patjavarastomeiningillä; höpötin niitä näitä pojista ja bilettämisestä, häsläsin ja luin kokeisiin bussimatkalla. Lukiossa vaihdoin luonnontieteen kurssit lennossa puheilmaisuun.

Luonnontieteitä olisi pitänyt opiskella, kun niitä ei voinut noin vaan oppia. (Hissa kymppi, fyssa seiska.)

Sain itseni kiinni rysän päältä. Olen mielihyväoppija. Opin kaiken, mikä oli miellyttävää, ja koska sitä oli riittävän paljon, onnistuin torjumaan opiskelun koko kouluaikani. Nyt, kun pitäisi opiskella, pakenen hämmennykseeni.

Esko se vaan naureskeli ja haroi partaansa, kun sain ahaa-elämykseni.

Lopettelin tiistai-iltapäivänä kirjan ratikassa ylevissä tunnelmissa. (Oi, Esko!) Olin tehnyt päätöksen, sunnuntailapsen päätöksen. Ollaan tässä nimittäin sen verran naisen iässä, että kestän kyllä vähän opiskelukipuja. Varsinkin, kun kipu on epätodellista, pelkkiä ajatusten ja tunteiden väpäjäviä sähkökäyriä. Kaiken voi nähdä myös toisin. Olla mukavuusalueella myös epämukavuusalueellaan.

"Kenties aivot olivat evoluution myötä kehittyneet niin monimutkaisiksi, että ne tulivat tietoisiksi itsestään; kenties jokin mutaatio mahdollisti puhekyvyn kehittymisen aikaisempien murahteluiden ja viittelöintien sijaan, kenties jotain muuta tapahtui - mutta joka tapauksessa me heräsimme, havahduimme näkemään maailman ja itsemme aivan eri tavalla kuin aikaisemmin."

Lainaukset: Esko Valtaoja, Kaiken käsikirja, Ursa 2012

Esko Valtaoja, kuva on lainattu YLEN sivuilta: http://areena.yle.fi/radio/1742477 

Palatsit palasiks

"Pidätkö sä itsenäisestä opiskelusta?" Kävimme keittiön pöydän ääressä iltakeskustelua, jonka tarkoitus ainakin itselleni on bondata mukuloiden kanssa. Yleensä keskustelu menee näin: "Miten päivä?". "Ihan hyvin, meillä oli tanssia/matikankoe/kokous toimistuksessa".

Keskustelu jatkuu yleisistä bondaustarpeista riippuen. Tämän keskustelun alla olin ollut monta päivää missä lie kursseilla, yökylillä ja potkimassa ilmaan, joten yritin olla läsnä ja päädyimme keskustelemaan oppimisesta ja opiskelusta linssipadan syömisen ajan.

Minä ite ja mustikkapiirakka

Pidän oikeastaan kaikesta, mikä alkaa sanalla itsenäinen. Tämän elämäni merkittävimpiä opetuksia on ollut oppia toimimaan toisten ihmisten kanssa ja heidän ehdoillaan. Mutta pohjimmiltani, luontaisesti dusailisin kaikki asiat yksin ja omalla tavallani

Ystäväni L, jonka kanssa kävin peruskoulua, jaksaa muistuttaa muutaman kerran vuodessa köksän tunnista, jolloin teimme ryhmässä mustikkapiirakkaa. Koska olin vasta 13 ja kykenemätön työskentelmään kenekään muun kanssa, tein piirakan tietenkin yksin.

Kun piirakka otettiin uunista, pohja oli jännän vihertävä ja limainen. Vaikka olinkin Erinomainen Mustikkapiirakkaleipuri, niin tästä piirakasta olin jättänyt vehnäjauhon pois ihan itse.

Monien käännynnäisten ja parannuksen tehneiden tavoin minusta on kehittynyt erittäin hyvä työskentelemään ryhmässä ja työparina. Olen vuosien varrella jopa parantunut auktoriteettivammoistani, ja sielua on tullut tutkittua sen verran, että tunnistan kyllä mitä vahvuuksia tarvitsen toisilta ihmisiltä, kun ne itseltä puuttuvat.

Mutta oppiminen, Oi! oppiminen

Nykyään en mene enää asiakkaan luona kipsiin, kun menen kipsiin: "En osaa heti sanoa tähän mitään. Tää on sellainen asia, että mun täytyy vähän miettiä."

Minulla on oma tapani oppia. Itseoppia. Koska minun täytyy vähän miettiä. Minulle opetetaan sisältöjä, mutta koska opetustapa ei aina vastaa omaa oppimisen tapaani, keräilen tiedon- ja taidonmuruset mukaani ja mietin niitä itse.

Minulla on taito purkaa sisällöt osiinsa ja muodostaa niistä taas kokonaisuuksia. Osaan analysoida ja mallintaa. Mutta, jos joku toinen on mallintanut sisällön eri tavalla, voin olla aika pihalla sen mallin kanssa, vaikka sisältö olisi käsitettävä. Palatsit palasiks ja uusi malli, niin sitten opin.

Ja poikani kysymys, pidänkö itsenäisestä opiskelusta lykkäsi minut muistamaan, miksi minusta tuli alunperin opettaja. Pura ja rakenna -opiskelumetodini myötä minun on helppo avata tietoja ja taitoja. Osaan auttaa muita ihmisiä purkamaan ja kokoamaan omia kokonaisuuksiaan.

Kesällä 2009 veneilimme veljeni veneellä. Aurinko paistoi ja koko matka luukutettiin suomi reggaeta. Sillä sekunnilla, kun ajattelin sanaa paloitella, alkoi päässäni soida Raappanan biisi:  

"Maasta maahan ja maassa maan tavalla,

saarelt saareen mä sukellan pinnan alla,

palatsilt palatsilmää mä pistän palatsit palasiks

ja moni muukin tekis samalla kaavalla."

Kesää 2013 odotellessa.

Sisäinen sunnuntailapsi ja ameeba

Tunnistatko sunnuntailapsen, tyypin jolla on kaikki aina ok?

Mietin sunnuntailapsia tänään tiistaina. Ajelin junalla pois opettamasta. Maaliskuinen Tikkurila näytti massiiviselta lasipallolta, jossa lumi putoili hiljaa aseman remonttikulisseihin.

Vetämälläni kurssilla on sunnuntailapsi. Rakensimme tuotantosimulaatioita ja roolitusta varten piti listata vahvuudeksi kokemiaan ominaisuuksia. "Olen rento ja rauhallinen", sunnuntailapsi totesi. Opettaja allekirjoitti. Toiset vaan on.

En tiedä minä päivänä olen itse syntynyt. En usko kuitenkaan, että sunnuntaina. Viime viikkoina en ole ollut kovinkaan rauhallinen ja joudun työskentelemään kovasti pysyäkseni rentona. Olen siirynyt kauteen, jonka otsikkona voisi olla "Epämukavuusalue". Olen palannut vanhojen opintojeni pariin, päättänyt opiskella yhtä sun toista uutta asiaa ja harrastan lajeja, joihin minulta puuttuu luontaisia edellytyksiä.

Kysymys on kehittämättömien taitojen kohtaamisen lisäksi uusista opiskeluryhmistä ja niiden vieraista ihmisistä, kielen vaihtamisesta rakkaasta äidinkielestä toiseen ja pitkistä päivistä, jotka olen itse itselleni aikatauluttanut.

Ameeba

Aloitimme tiistaisen opiskelupäivän leikkimällä ameebaa. Leikki on herättely, missä kivi-paperi-sakset -valinnoilla edetään ameebasta heinäsirkaksi ja gorillaksi, kunnes ollaan jo ihmisiä. "Mä laitan oven kiinni. Mä oon viimeksi leikkinyt tätä yläasteella. Noloa", yksi opiskelijoista sanoi.

Onnistuin olemaan hiljaa, enkä kertonut, että elän ison osan päivistäni ameebana. Aloitan asioita nollasta tai nolla piste viidestä. Heilutan käsiäni ja ääntelen bulibulibuli.

Matkalla kaupunkiin katselin junan ikkunasta ja mietin, miksi on niin vaikeaa olla Alussa, olla Avuton, olla Osaamaton? Kun opetin vielä pieniä lapsia, toistin päivittäin: "Eihän sun tarvitse vielä osata, sähän olet täällä oppimissa." Nyt kuulen, kuinka tyypillinen aikuisen neuvo se oli. Hyvä, mutta mahdoton noudattaa.

Oppimisen ytimessä on osaamattomuus. Ennen tavoitetta on matka perille. Mistä kummasta nousee matkanteon häpeä, jota tunnistan itsestäni ja muista? Mistä tahansa aikuisopiskeluiden kurssista muodostuu hetkessä oppimislaboratorio, missä peitellään puuttuvia taitoja ja korostetaan osaamista. Voi pojat! En todellakaan ole hämmennyksessäni yksin. Puna nousee monille poskille.

Sunnuntailapsi

Täysin uutta asiaa oppiessamme muutumme lapsiksi. Käymme läpi kehityspolun ryömimisestä kävelyyn ja juoksuun. Laita asiantuntija joogtunnille tai pitkänmatkanjuoksija kamarikuoroon, viikon päästä tapaat joogalapsen ja kuorolapsen. Eikä heidän tiensä muutu sen lyhyemmäksi, vaikka kiirehtisivät kuinka. Opittava sisältö tai taito puretaan palasiksi, jotka nautitaan hitaasti ja pureskellaan huolellisesti.

Malmin kohdalla päädyin mietteisiin, että ameeban kehittyneempi versio ei ole heinäsirkka (nosta sormet tuntosarviksi ja sano tsirptsirp) vaan sunnuntailapsi. Sunnuntailapselle on ihan ok, vaikka kielioppi ei suju viestintäkurssilla. Sunnuntailapsi on kävelystä ja raittiista ilmasta nauttivaa sorttia, koska jokainen oppimisvaihe on ok, ja jos minä en osaa, joku toinen voi hoitaa tämän. Sunnuntailapsi on mukavuusalueella myös epämukavuusalueillaan.

Päätin, että jatkuvan tutinan ja tärinän vastapainoksi alan tietoisesti tankata mukavuusalueen fiiliksiä. Muistan tehdä asioita, joissa olen jo hyvä ja jotka hallitsen. Muistutan itseäni, miltä osaamisen flow tuntuu. Olen rauhallinen ja rento, nautin sisäisen sunnuntailapsen seurasta ja kuljetan tuota tunnetta läpi jokaisen päivän.

Pikku tiikeri

Harjoittelemme kungfussa Nanquan-tyyliä. Minulla on yhä massiivisia ongelmia käsisarjojen opettelun ja koko sarjan muistamisen kanssa. (Kiitos valmentajille jatkuvista toistoista,  pitkäpinnaisuudesta ja väännellyistä rautalankakeristä.)

Jotain olen kuitenkin oppinut, sillä minulle on kasvamassa tiikerintassut. Ne heiluvat vielä pentumaisen huterasti, mutta välillä tuntuu, että tassuissa on voimaa. Ajattelin olla hetken aikaa pikku tiikeri. Tiikereiden sunnuntailapsi.

Jokainen joutuu joskus Kapkaupunkiin

Yksi itseäni eniten puhutelleista zen-tarinoista kertoo, miten suhteellisia onni ja epäonni ovat. Ehkä niin -tarina kertoo kiinalaisesta maanviljelistä, jonka hevonen karkaa ja käynnistää tapahtumien sarjan. 

En ole vanha kiinalainen maanviljelijä, vaan suomalainen kaupunkilaisnainen. Elämäni ei ole kiinni hevosesta, vaan minulla on mahdollisuus valitsemisen luksukseen. 

Nuorempana valinnat tuli vedettyä fiiliksellä (hyvä), mutta koska nykyään tajuaa vuorokausien, voimiensa ja vuosien rajallisuuden, yrittää tehdä elämässään kantavia valintoja. Jos saa valita vain yhden tien, Lahdentie sulkee pois Tampereenväylän. Olen kuitenkin vähän ahne; haluaisin kulkea kumpaakin ja kokeilla vähän vesireittejä. Huomaan Isojen Valintojen tekemisen kestävän vuosia. 

Aika stoori

Tässä hetkessä arkeeni kuuluu miellyttävä ystäväpiiri, jonka kautta pääsen seuraamaan muiden valintoja ja arjen zen-tarinoita. Yhdessä niistä seikkailee fiksu ja kaunis aikuinen nainen, joka teki pitkään harkittuaan Ison Valinnan ja lähti ihmissuhteen perässä Etelä-Afrikkaan.  No. Perillä Pretoriassa (nyk. Tshawane) ilmeni, että pitkään ja huolella rakennettu ihmissuhde olikin sillä välin fiilispohjalta päätynyt aloittamaan suhteen fiksun aikuisen eteläafrikkalaisen naisen kanssa. 

Ystäväni ystävä oli myynyt asuntonsa Suomessa, tehnyt valinnan jättää työpaikkansa ja oli nyt ilman ihmisuhdetta ja kotia kirjaimellisesti toisella puolella maapalloa. "Voi kauheeta!", kiljuin siinä kahvilan pöydässä. 

"Ehkä niin", sanoi vanha kiinalainen maanviljelijä. 

Koditon soitti kotiin, lähimmäinen tuli Etelä-Afrikkaan, soitti kontakteilleen ja hoiti ystäväni ystävälle asuinpaikan Kapkaupungista jostain kivasta kommuunista. Tarinan viimeisimmässä osassa päähenkilö eli onnellista elämänvaihetta mukavien ihmisten ympäröimänä kapkaupunkilaisessa soluasunnossaan. 

Yritän muistaa tämän tarinan, kun kun mietin tulevia valintojani. Koska lähdinpä mille tielle tahansa, on aina olemassa valtava todennäköisyys, että Lahden sijasta päädyn Lohjalle ja Tampreenväylän valittuani voin olla Lempäälässä Pauliinan kyökissä kissoja paijaamassa. Tai Kapkaupungissa.

Ei voi tietää

Viime vuodet olen yrittänyt opetella tyhjän tilan jättämistä valintojen ympärille. Omat valintani voivat olla vääriä, vaikka ne tuntuisivat kuinka järkeviltä ja punnituilta. Yritän luottaa siihen, että elämä kuljettaa oikeaan aikaan, oikeiden ihmisten luo ja oikeille mantereille. 

Ikävää on tietenkin, että hetki, kun huomaa kaikesta huolimatta tehneensä väärän valinnan, on äärimmäisen tuskallinen. Pelkkä kuukausien ja vuosien pohdintakin aiheuttaa aina henkisiä hiertymiä ja marssimurtumia. Jos löytänyt itselleen kodin, ja on arvostettu ammattilainen sikahyvässä duunissa, on kovaa sisäistä työtä päättää luopua niistä, kuten tarinamme sankaritar päätti tehdä. 

Vaikeiden päätösten kohdalla itsestäni tuntuu erityisen epäreilulta, että jos on kerrankin harkiten kiivennyt nenä edellä puuhun ja tajuaa, että puu on väärä. Vaikka tulee perssi edellä maahan, niin tulee kovaa. 

"Ehkä niin."

Koska ehkä itselle turvallisempaa/hauskempaa/tarpeellisempaa onkin olla maassa, vaikka  takapuolta vähän särkisinkin. 

"Ehkä niin."

Yritän elää elämääni hyvin ja tehdä viisaitä valintoja. Yritän ottaa vastaan tarinani käänteet, joita en ole itse suunnitellut. Virhe voi olla mahdollisuus, enkä silloin halua keskittyä kipeän kannikkani suremiseen. Tai ehkä minun vaan täytyy.

Yritän oppia elämään sen kanssa, että vaikka voin yrittää vaikuttaa tähän hetkeen, en voi tietää sen merkitystä huomenna. 

Sama tarina on puhutellut muitakin kirjoittajia. Lainaisin kuvan täältä: http://www.zenplicity.org/2011/12/zen-story-maybe-so-maybe-not.html

Hajatelmia rakkaudesta lajiin (kuin lajiin)

"Oppiminenhan on epämiellyttävää ja sattuu". Heräsin kuin pitkästä unensta, kun tämä totuus lausuttiin ääneen.

Olin niitä onnekkaita, joille oppiminen oli koulussa helppoa. Muistan miettineeni, mikä on äidinkielen harjoituskirjan funktio, miksi sinne kirjoitetaan asioita, jotka jo osaa. Oppiminen tuntui enimmäkseen järjettömän hyvältä ja jos se sattui, niin jätin sen väliin. Vietin mm. kaikki ala-asteen liikuntatunnit patjavarastossa ja jossain kentän takareunalla mukavia rupattelemassa.

Ai, miten niin oppiminen sattuu?

Kun on taapertamalla, kävellen ja joskus loikkien päässyt elämäntiensä puoliväliin, on silleen vähän viisaampi. Ja pirusti varovaisempi.

Kun keski-ikää tulee, uuden oppiminen vaikeutuu. On helpompi täydentää aikaisempia muistirakenteitaan kuin luoda uusia. Kun saavutukset on saavutettu, jää helposti nohevana omaan henkisen ja fyysisen tilannehallinnan valtakuntaansa: tämän osaan, tiedän ja hallitsen. On niin hyvä, että voi heittäytyä neuvomaan muita. Päämääräänsä päässeillä ja sinne jääneillä ihmisillä on vain ilmeisen inhimillinen taipumus alkaa pitää omaa mailmankaikkeuttaan vallitsevana todellisuutena. Mukavuusalueeseen saattaa liittyä joustamattomuutta ja yksilmäisyyttä.

Yritän pitää sen verran rotia, että minusta ei tulisi ihan mahdottoman rasittava ihminen. Hinaudun pois mukavuusalueeltani säännöllisesti ollakseni vähän rähmälläni ja nenä mudassa. Ja totta hitossa se sattuu! Toissailtana viimeksi seisoin avuttomana käsiäni heilutellen, koska oli ilmeisen mahdotonta pyörittää kättään vartalonsa edessä rannepuoli ulospäin. Ja sitten kahdella kädellä. Heh. (Mikä sen leffan nimi oli? Idiootit!)

Moinen kädettömyys pitää nöyränä ja on hyvä analogia sille, kuinka vähän mistään tietää mitään. Oman vallitsevan todellisuutensa ulkopuolelle astuminen asettaa asiat suhteisiinsa.

Miksi ryhtyä mahdottomaan?
Elämänpolun säänvaihteluissa olen muodostanut oman teoriani rakkaudesta. Parhaimmillaan se on hullun huumaava pakkomielteisiin ajava tunne, mutta pohjimmiltaan rakkaus on mielestäni tavallista pitävämpää ja venyvämpää liimaa.

Kestämme melkein mitä tahansa ihmisiltä, joita rakastamme. Sama muiden intohimojen kanssa: Joku jaksaa seistä lapsen lätkäkentän reunalla kymmenen vuotta ja toinen nousta joka aamu kuudelta koiran kanssa räntälenkille. Ja kuka olikaan se kaveri, joka harrasti pitkänmatkan lentoja; lensi Tokioon ja takaisin ihan huvikseen. Voi veritulppa, mä sanon.

Rakkaus ihmiseen voi ajaa hulluteen, ja rakkaus lajiin ajaa meidät aamulla töihin, henkisesti hereille, salille hikoilemaan ja käyttämään loputkin rahamme kirjoihin tai lokomotiivien pienoismalleihin.

Harjoittelu on oppimisen kivunlievitystä

Olen miettinyt pari päivää niitä käsiä. Aivoissa alkaa rakentua siltoja (synapseja, aksoneja ja mitä niitä olikaan), kun pääsen eroon oppimislukostani. Ehkä ensi viikolla tai sitä seuraavalla, ja joka tapauksessa kevääseen mennessä, kädet pyörivät ihan oikeaan aikaan, oikeaan suuntaan ja oikein päin.

Oppimisen ja osaamisen välissä on kamalasti harjoittelua ja toistoa, mutta samalla kipu alkaa lievittyä. Mukaan tulee oman keskeneräisyytensä kestämistä ja toiveikkaita katseita tavoitteen horisontiin. Mukavuusalue laajenee treeni treeniltä.

Kipu tulee ja menee pienten onnistumisten ja suurten kysymysmerkkien myötä. Motoriikka kehittyy hitaasti, ja tunnen itseni dorkaksi nopeasti,  mutta joka ti-to lähden salille odotusta täynnä.

Kuuluvatko oppiminen ja rakkaus yhteen? Tarvitsemmeko rakkauden liimaa jaksaaksemme loputtomat toistot opiskelun ja ja oppimisen välissä? Minä ainakin tarvitsen. Lajin vain täytyy olla se oikea. Minulla ei ole koiraa, eikä kukaan ole koskaan harrastanut meillä jääkiekkoa, mutta wushusta ja käsien pyörittämisestä tykkään.


Tämä kuva pyöri pitkään Facebookissa. Tykkäsin ja jaoin. Tykkään ja jaan sen vieläkin. Alkuperäinen (?) löytyi täältä: http://www.reallifecoaching.net/stepping-outside-your-comfort-zone/

Kolme kiukuttelukorttia ja kaksi muuta aikuista käytäntöä

Tempperamenttitutkija Keltikangas-Järvinen tuo lohtua ja tolkkua ihmisen elämään, jos puheet, reaktiot ja toimet ovat livenneet vähän lapasesta.

Tempperamenttihan se siinä puhuu.

Itse taidan kuulua muun muassa  tempperamenttiryhmään intensiivinen. Nuorempana se tarkoitti lähinnä sitä, että olin se tyyppi, joka kuljeskeli ympäri bensakanisterin ja tikkujen kanssa ja pisti siltoja palamaan. Jos oli sanomista, niin sanottiin. Ei niin kovin väliä, halusiko vastapuoli kuulla bensankatkuisia mielipiteitäni. Intensiivinen ihminen ei paljon suodata.

Mutta, sitä saa mitä tilaa. Kun ikää kertyi, huomasin olevani melko tyytymätön tilauksiini. Oppiminen lähti siitä, että  piti saada elämään hyviä asioita mustuneiden sillanpalkkien sijaan.

Jos on sekunnissa nollasta sataan kiihtyvää tyyppiä, ei muutos ole helppo. Jatkuva kierrosten ottaminen rasittaa kuitenkin niin itseäni kuin muita. Kun kokemus ihan sanoo, että maailma ei parane raivomalla,valittamalla ja moitteilla. Koska maailma sellaisena kuin sen käsitän, on olemassa vain omassa mielessäni, toistaiseksi ainoa tapani vaikuttaa maailmaan on ollut oma asenteeni ja oma tapani toimia.

Käytännön ihmisenä olen ratkaissut asian esimerkiksi kiukuttelukorteilla, pistekupeilla ja ööö... liikunnalla.

Kiukuttelukortit

On mahdotonta olla koko ajan rauhallinen, koska maailmassa on esimerkiksi tietokoneita, ihmisiä jotka haluavat antaa lapsilleen nimiä, joista ei selviä sukupuoli sekä opettajia, joille ei makseta ylimääräistä ammatillisesta kehittymisestä.

Ei ole terveellistä olla koko ajan hermona, mutta ei ole hyväksi myöskään tukahduttaa tunteitaan päivästä toiseen. Siksi olen myöntänyt itselleni joka viikoksi käyttöön kolme kiukuttelukorttia. Saan ottaa kolmet nopeat ja ohimenevät kilarit viikossa. Siksi mietin nykyään tarkkaan, mistä kannattaa hermostua ja lopputuloksena hermostun nykyään hyvin harvoin. Yksikin kortti saattaa viikolla riittää.

Toimii. Idea on lainattavissa.

Pistekuppi

Jos sinä ja läheinen ihmisesi olette kumpikin koko ajan oikeassa, niin se voi vähän etäänyttää. Noin pidemmän päälle.

Pistekuppi on läheisten ihmissuhteiden pöydälle kummallekin osapuolella nostettava näkymätön astia, johon saa pisteitä aina kun toinen myöntää sinun olleen oikeassa. Kääntäen, jos olit väärässä: TUNNUSTA! (Piste läheiselle ihmissuhteelle.)

Toimii. Yllätytkö, jos sanon, että pisteet menevät tasan, koska kumpikin on noin vuorotellen oikeassa. Parisuhdeneuvot eivät yleisesti ole toimialuettani, mutta tätä kannattaa kokeilla useamman besserwisserin lähisuhteessa.

Liikunta

Ei siitä sen enempää.

Toimii. Kokeile.