Vaellusta kohti vahvuuksia

Facebook on kiva. On se vaan niin kiva. Parikin tuttua oli postannut filosofi Frank Martelan haastattelun Kollega.fi-verkkolehdestä. 

Lauantaikin on kiva. Todella kiva. Makoilen parin tunnin akrobatiatreenien jälkeen sohvalla jälkieuforiassa ja nautin länsimaisen hyvinvointivaltion saavutetuista eduista: vapaapäivästä, täydestä masusta, internetistä ja päätöksenteon vapaudesta.

Vapaapäivän, onnistuneen akrobatiasession, ystävien ja Frank Martelan ajatusten herättämissä tunnelmissa tuli pitkästä aikaa halu kirjoittaa blogikirjoitus.

Pahoittelen pitkää blogihiljaisuutta. Talven ja kevään aikana tapahtuneet elämänmuutokset ovat saaneet minut pohtivalle tuulelle. Olen hengaillut omissa oloissani ja nauttinut olemisesta, katsellut Game of Thronesia ja yrittänyt pysyä liikkeessä, vaikka kuukausia jatkuneesta väsymyksestä ei tunnu tulevan taukoa.

Talvi ja kevät on ollut kiinnostavaa seurattavaa koulun, opettamisen ja oppimisen kehittämisen rintamalla. Olen ollut samaa mieltä yhden, jos toisen tyypin kanssa, ja nauttinut hyvästä pöhinästä, opetusrintamalla tapahtuvasta diskurssin muutoksesta. Ei ole ollut mitään lisättävää.

Seuraamissani koulun kehittymiseen liittyvissä puheenvuoroissa on noussut yhä uudestaan ja uudestaan esiin ajatus, että koulun käytyään jokaisella nuorella olisi käsitys omista vahvuuksistaan, tekemisensä intohimon kohteista ja niiden kautta syntynyttä itseluottamusta ja tekemisen meininkiä. Ajatus on hieno. Olen itsekin toistanut sitä täällä Osaisko oppia -blogissa. 

Mutta miten käytännössä opetetaan lapsia ja nuoria tunnistamaan intohimon kohteitaan, vahvuuksiaan, käyttämään niitä ja uskomaan niihin? Kirkkaasta kasvatusvisiosta on matkaa opettajan arkeen ja koulun käytäntöihin.

Koska olen ottanut omaksi missiokseni auttaa digitaloisoituvan koulutuksen ja kasvatuksen hyvien käytäntöjen luomisessa, laitan tähän blogiin ajatuksiani.

Mitä vahvuudet ovat?

Haastattelussaan Frank Martela ehdotti pohtimaan näitä neljää kysymystä:

1. Mitä haluaisit, jos saisit vapaasti valita? 
2. Mitkä ovat vahvuutesi? 
3. Onko unelmasi mahdollinen? 
4. Minkälaisia esteitä matkalla voi odottaa ja miten ne voisi voittaa? 

Ykkönen panee miettimään. Tämä kysymys on hyvä kysyä itseltään aina tasaisin välein. Kolmosen ja nelosen kanssa huitaisen helposti menemään. Mahdollisuudet ja ratkaisut ovat leipälajini.

Mutta entä vahvuudet?

Vielä viime syksynä olisin ehkä sanonut vahvuudekseni, että saan paljon aikaiseksi. Siirtelen vuoria. Olisin julistanut vahvuudekseni myös kyvyn innostua. Mutta, entä jos on ollut jo monta kuukautta voimaton, ja arjen tavallisetkin työt vievät paljon energiaa? Arjessani pyykki- ja pölyvuorien siirtely vastaa puolimaratonia. Samalla olen menettänyt kyvyn innostua, kun tiedän että en kuitenkaan jaksa, enkä ehdi tehdä kaikkia asioita, mistä ennen olisin ollut tohkeissani. Realisti on piessyt innostujasta tahdon pois.

Ovatko vahvuudet pysyviä? Pitääkö vahvuuden olla syntymässä saatu tai lapsena kehittynyt ominaisuus, vai hyväksymmekö, että vahvuutemme vaihtelevat elämänvaiheiden myötä?

Koska tunsin hukanneeni vahvuuksieni langanpään, pyysin ystäviäni auttamaan. Ehkä saatoin myös epäillä itseäni. Näkevätkö muut saman kuin minä? Ovatko vahvuuteni aidosti vahvuuksia vai lohduttavaa itsepetosta?

Luotan siihen, että ihmiset, jotka tapaavat minut usein ja viettävät kanssani kallisarvoista aikaansa tuntevat vahvuuteni. Toivon, että he, jotka ovat tunteneet minut vuosia, voisivat sanoa missä olen parhaimmillani juuri tänään.

Mutta mitä pyysin heitä näkemään, ja kertomaan, kun pyysin kertomaan vahvuuteni? Ovatko pysyvät tai kehittyvät taidot vahvuuksia? Onko kyky kirjoittaa vahvuus, koska se on työtäni? Kärrynpyörä ei varmaan ole vahvuuteni, koska vauhti loppuu liian aikaisin. Ovatko ominaisuudet vahvuuksia? Onko temperamentti vahvuus?

En tiedä vastausta kysymykseen, mitä vahvuudet ovat. Odotankin jännityksellä tuttujen vastauksia.

Mietin samalla isommassa mittakaavassa, että jos koulussa halutaan opettaa, opiskella ja oppia omien vahvuuksien tunnistamista, jonkun olisi hyvä tehdä päätös - koulutuksen yhteiskuntasopimus - mitä silloin ollaan tekemässä. 

Lahjakas, osaava vai innostunut? 

Tätä koulukuntaa on muutakin, mutta itse olen saanut herätyksen Marcus Buckinghamin kautta. Olen yksinkertaistanut hänen perussanomansa motivaatiosta itselleni miettien aina, mitä arjen ja työn tekoja minun on helppo tehdä. Uskon ajatukseen, että kehitymme parhaiten ja nopeimmin vahvuuksiemme alueella. Ja vaikka kuinka työstäisimme asioita, joissa olemme heikkoja, tulokset jäävät vähäisiksi suhteessa työmäärään. Ehkä joku muu voisi tehdä ne jutut, missä emme ole parhaimmillamme. Alla olevassa lainauksessa on linkki hienoon stooriin aiheesta.

“Your weaknesses will never develop,while your strengths will develop infinitely."

Mutta välillä on niin hiton vaikea tietää, missä olemme parhaimmillamme! Eikä sitä aina näe ja tunnista itse. Tarvitsemme välillä muita näkemään omia vahvuuksiamme ja sanomaan ne ääneen.

Itselleni herätyksen hetki oli joitakin kuukausia sitten, kun valmistelimme töissä workshoppia. Yritin raivokkaasti keksiä fasilitointitehtävää varten esimerkkinä jonkun ominaisuuteni, mutta hiljaiseksi veti. Kollegani A. oli nopeampi ja sanoi esimerkin ääneen puolestani: "Sä olet määrätietoinen."

Ohimenevä satunnainen lausahdus jäi mieleeni kuin pieni kirkas helmi, jota aina pimeän hetken tullen palaan tarkastelemaan: "Oi! Mä olen määrätietoinen". En olisi itse sanonut itsestäni näin, eikä sitä oltu tarkkoitettu kehuksi, mutta kun A. lausui ääneen positiivisen ominaisuuden, voimaannuin valtavasti.

Joudun ajamaan työssäni eteenpäin asioita, jotka eivät välillä voisi vähempää kiinnostaa muuta organisaatiota. Tarvitsen sitkeyttä toistaa asioita ja tekoja samoille ihmisille yhä uusilla foorumeilla. Tunnen, että jankutan päämäärä vain omassa mielessäni. Enkä kutsuisi jankuttamista vahvuudekseni, mutta sana "määrätietoisuus" antoi työni tälle puolelle uuden arvon.  Kun pääsemme perille tavoitteisiimme, tiedän että se tapahtui, koska osasin jotain ja minussa oli puhtia viedä kokonainen porukka ihmisiä päämäärään.

Se on vahvuuteni, vaikka joskus tunnenkin matkalla itseni heikoksi.

Roolittava puhe

En ota kantaa politiikkaan, mutta eduskuntavaalien aikana tuli luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin. Aiheeseen liittyvänä poimintana lukihäiriöstään kirjoittavan Silvia Modigin blogi, jossa hän kertoo pätkän tarinaansa:

"Oma tieni toimittajaksi oli mutkikas. Olin kymppiluokan jälkeen hyvää vauhtia syrjäytymässä, kunnes Helsingin kaupunki lähetti minut Sininen verstas -nimiseen työpajaan. Siellä sain toisen mahdollisuuden ja löysin tulevan ammattini toimittajana. Työpajatoiminta on tärkeä kanava nuorille, jotka eivät kulje syystä tai toisesta suorinta reittiä opinnoista työelämään."

Jäin miettimään, missä ja kenen sanoin käänne tapahtui? Kuka oli se aikuinen tai opettaja, joka sanoi mielestään huonosti kirjoittavalle lukihäröiselle nuorelle Silvialle, ehkä että "Hei, huomaatko, että sulla on sana hallussa ja olet utelias, oletko miettinyt toimittajan työtä?". Jäin taas miettimään, oikeaan aikaan lausuttujen kannustusten merkitystä ja muutosvoimaa. Tarina oli hieno ja tosi!

Me emme lapsina tai edes aikuisina aina tunnista omia voimavarojamme ja mahdollisuuksiamme. Se on oma taitonsa, jota täytyy opetella ja ylläpitää. Siksi on mielestäni äärimmäisen tärkeää, että kerromme toisillemme, mitä hyviä asioita ja ominaisuuksia näemme heissä. Ulkopuolisen - opettajan, kaverin, kollegan, kerho-ohjaajan tai valmentajan - on mahdollista nähdä ominaisuuksia, jotka jäävät meiltä itseltämme sokeaan pisteeseen tai jotka nimeämme negatiivisesti.

Kehitin Roolittava puhe -metodin pari vuotta sitten oivalluksesta, että opettajan puheella on valtava voima, joka näkyy luokan ilmapiirissä ja muuttuu yksittäisen oppilaan minäkäsitykseksi. Opettaja roolittaa oppilaat puheellaan joka tapauksessa. Tietoisesti tehtynä ja positiivista esiin tuova roolittava puhe on

• tapa havaita jokaisen opiskelijan vahvuudet ja sanoa ne ääneen: "Sähän olet hyvä viemään ryhmää eteenpäin, kun keskustelu meinaa pysähtyä."
• tapa luoda hyvää tunnelmaa: "Kiitos, että olette täällä. Tulee aina hyvä olo, kun saan tehdä kanssanne töitä. Olette taitavia. Tämä tehtävä oli vaativa. Näytitte, kuinka paljon teissä on kykyjä. Huomasithan itse. Kiitä itseäsi tekemästäsi työstä."
• tapa lisätä keskenäistä arvostusta: "Mieti, mikä on työparisi vahvuus. Mitä sellaista hän osaa, mitä arvostat? Kerro se hänelle ääneen."
• tapa vahvistaa minäkuvaa oppijana: "Huomasithan, että olet tässä taitava. Huomasin, että koit oppimisen iloa."

Roolittavalla puheella saat luokassa ihmeitä aikaan. Menetelmä perustuu siihen, että valitset aina positiivisen tavan viestiä. Positiivinen roolittava puhe auttaa kulkemaan myös niiden viestintätilanteiden läpi, joista on myönteisyys kaukana.

Negatiivinen roolitus jää elämään, siinä missä positiivinenkin.Vaihtoehtona on sanoa kaikki se hyvä, mitä näkee ja katsoa, kun antamasi rooli alkaa toteuttaa itseään.

Roolittava puhe alkaa myös ohjata myös opettajan ajattelua. Kun keskittyy sanomaan oppilaista hyviä asioita, huomaa ja alkaa ajatella hyviä asioita. Uskomukset alkavat ohjata opettajan toimintaa.

Roolittavalla puheella on voimaa muuttaa opettamista ja oppimista. Roolittava puhe on yksi metodi, jolla voit auttaa oppilasta löytämään vahvuutensa ja tunnistamaan ne asiat, joita rakastaa tehdä. 

Lisää esimerkkejä roolittavasta puheesta Osaisko oppia -bloggauksissa

• Opettajan voimaton puhe ja opettajan puheen voima
• Hypätkää ja antakaa veden kantaa
• Puu, perse ja rautalankamalli

Hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä

Muistatteko tämän Hyvä hyvä hyvä hyvä -klassikkomainoksen?  Positiivisuuden psykologia jyllää ja mielestäni hyvä niin. Positiivisuus ei tietenkään ole vastaus kaikkeen ja kriitikot kokevat, että jatkuva loistavaa- ja upeaa-puhe peittää alleen ongelmat joita olisi viisaampaa käsitellä sen sijaan, että ne hymyillään ja nyökytellään kuoliaaksi.

Kehuminen ja roolittava puhe saattavat kuulostaa samalta, mutta niillä on vankka ero. Kehuminen voi palvella myös kehujansa tarkoituksia, se voi olla manipulointia, mielistelyä tai tarkoitettu vain luomaan vähän hyvää fiilistä. Kehuminen on hieno asia oikein käytettynä, mutta pelkkä imartelu on liian laiskaa roolittavaksi puheeksi.

Roolittava puhe ei ole pelkkää puhetta, se on huomiointi- ja ajatteluprosessi, jossa opettaja yrittää tietoisesti tunnistaa oppijan tekemisestä helppoutta, intoa ja oppimisen iloa. Tunnistamisen juju on oppilaan kaiken tekemisen ja kompetenssien kokonaisvaltaisuus, ei pelkkä oppiaineisiin sidottu oppiminen. Opettaja voi tunnistaa vaikka taidon liikkua metsässä, vitsikkyyden (vs. häirikkö), energisyyden (vs. levoton) tai pohdinnan (vs. ujo). Prosessin tärkeä vaihe on sanallistaa huomiot ja sanoa ne ääneen aidosti sanomaansa tarkoittaen.

Roolittava puhe perustuu pedagogisen rakkauden (=aivan oikea todellinen akateemisessa kirjallisuudessakin viljelty didaktiikan termi) ajatukseen. Roolittava puhe pitää sisällään kohtaamisen, jossa osoitetaan välittämistä ja arvostusta.

Askel ajatusmatkalla

Oivallusten polulla ymmärsin, mikä on metodin merkitys. Olen pari vuotta yrittänyt määritellä ja selittää, mikä on opetusmetodi. Nyt tajusin jotain: opetusmetodi on vastaus siihen, miten opetuksen, opiskelun tai oppimisen muutosvisio muutetaan opetustyön käytännöksi. Metodi on standardisoitava, helposti kokeiltava, käyttöönotettava ja eteenpäin kerrottava työtapa.

Ainoa hyvä visio on pedagogiikan arjessa toimiva visio. Kohti sitä. Määrätietoisesti.

Kuva: Terhi Jaakkola (c)

Hyvää aikaa kaikille!

Kesän sana on ollut aika. Olen hetkittäin kuvitellut hallitsevani aikaa, ihmetellyt sen katoamista ja tunnelmoinut sen täyttymistä. Olen kadottanut lomalla ajantajuni useamman kerran. Olen uhrannut aikaani asioihin, joita en haluaisi välttämättä tehdä, mutta jotka tehtyäni saavutan jotain muuta tärkeää. Kesäkuussa ajan kakusta leikkaamani siivut ovat olleet epätasaisia ja ohuita.

Taito ja aika

Alkukesästä siirryimme seurassa kesätreeniin. Jouduin tekemään ajankäyttöön liittyviä valintoja ja wushu hävisi kamppailussa torstai-illasta. Pääsin vain joka toisiin harjoituksiin, mikä ei riitä itselleni oppimiseen. Olen ollut turhautunut ja tuntenut itseni taas dorkaksi. Ottaa se keppi aivoon. Vaikka oikeasti kyse on siitä, että en ole ehtinyt harjoitella riittävästi.

Alkukesästä aloitimme myös seuran sivujen tekstien päivittämisen. Päähän jäi työskentelyn jälkeen viikoiksi pyörimään, mitä kung fu todella tarkoittaa. Kiinan sana kung fu / kungfu / gongfu merkitsee kaikkea oppimista, joka vaatii energiaa, aikaa ja paneutumista. Vaikka termi liitetään wushuun, se voi tarkoittaa mitä tahansa taitoa, jonka voi saavuttaa vain pitkään ja paljon harjoittelemalla. Termiä käytetään myös kiinalaisesta teeseremoniasta. (Helsingissäkin voi päästä halutessaan kokeilemaan, jos piipahtaa Aikatalon Natural Flavor Tea Housen teeseremoniaan joku lauantai.)

Gongfun ajatus on sekä kiehtova että lohdullinen. On päräyttävää miettiä, kuinka paljon pitää treenata tullakseen edes hyväksi saati loistavaksi. Olen vapauttanut itseni lapsekkaan avoimesti fanittamaan niitä, jotka elämä on tyrkännyt sille tielle vapaaehtoisesti tai pakosta.

Wushuzillan Mark kirjoittaa nanquanin aloittelijoille suunnatuissa vinkeissään, että Pekingin wushu-joukkueen huipputyypit ovat treenanneet yli viiden vuoden ajan samaa kymmenen perustekniikan settiä joka tunnilla. Uudestaan ja uudestaan.

Tätipä kumartaa syvään ja palaa omiin realiteetteihinsa.

Kiire niskaotteessa

Kesäkuu oli kuluneesta puolesta vuodesta kiireisin. Siihen osui useampi iso ja pieni projekti, 10 opintopisteen edestä opiskeluita ja päälle kiinan- ja wushutunteja. Ja koska en osaa luopua mistään kivasta, piti toki samalla nähdä kavereita, käydä aamu-uinneilla, hengata perheen kanssa ja fiilistellä isän syntymäpäiviä. Samalla keräsin HeiaHeia-tuntejani itseni kanssa sopimani määrän.

Kun kuukausi tuli täyteen ja pääsin lomalle sisäisten fanfaarien saattelemana, tajusin, että en ollut koko kesäkuun aikana stressannut kertaakaan kiireen vuoksi.

Se on iso asia. Valtava juttu. Torvimusiikkia tähän.

Olen vuosia taistellut milloin aikataulujen puolesta, milloin aikaa vastaan. Olen kokenut taisteluväsymystä, häviön häpeää ja noussut taas uudestaan pystyyn. Olen kuluneet kymmenen vuotta opetellut aikatauluttamaan, vahtimaan aikatauluja, johtamaan projekteja, ottamaan lisäaikaa ja vaatimaan valmista. Tätä kaikkea tehdessäni olen erittänyt tynnyrikaupalla kortisolia,  pyydellyt anteeksi tuhansin eri tavoin sekä kastunut märäksi ja haisevaksi kusevista aikatauluista.

Mutta vähitellen olen oppinut t e k e m ä ä n   k a i k e n   l ä h e s   a j a l l a a n. Olen oppinut tekemään paljon ja annostelmaan voimiani. Olen kymmenen vuotta toistanut samoja ajankäytön ja työskentelyn harjoituksia ja sitten tulee kesäkuu 2013, jonka voisi ennustaa olevan kiireinen katastrofi.

Mutta se ei ole. Se on intensiivinen, hallittu ja selviän vain yhdellä unohduksella.

Hei. Mä olen oppinut jotain. (Ja terveisiä teille kaikille jotka surette siirtymistä 30 ikävuodesta lähemmäksi 40. Tältä se tuntuu, gongfu alkaa toteutua kuin itsestään niissä asioissa, mitä on aikansa jankannut.)

Maalla ja merellä

Päätän, että otan loppukesästä treenitsempin ja teen jonkun sovun keppini kanssa. Jos en opi keppisarjaa tänä kesänä, yritän järjestää aikatauluni fiksummin ensi kesäksi ja kokeilen uudestaan. Aika on puolellani. Aika on reilu.

Mietin kaikkia päätöksiäni purjehtiessani mielettömien purjehtijanaisten nöyränä seuralaisena Helsingistä Hankoon.

Pidän purjehtimisesta ja rakastan merta. Jotain menee sisälläni aina kohdalleen, kun irrotaan laiturista. Joskus aikaa sitten olin lähes valmis myymään mummoni ja pari lähisukulaista päästäkseni purjehtimaan. Olin aina yhtä helkutin pettynyt, kun siirryttiin ulkomereltä sisäsaaristoon tai käynnistettiin koneet.

Aika kuluu, järki kasvaa ja realiteetit kirkastuvat. Tullakseen hyväksi purjehtijaksi, pitää muistaa, että tässä sitä gongfua vasta tarvitaankin.

Veneen nimi oli H-hetki. Istuin pinnassa ja mietin, olenko valmis aloittamaan alusta ja opiskelemaan kaiken, mitä olen unohtanut? Olenko valmis kisoihin joka tiistai ja ottamaan gastin paikkaa aina uudesta veneestä ja tutustumaan aina uusiin ihmisiin? Kestänkö omia tunarointejani ja olenko tarpeeksi nöyrä kuuntelemaan ohjeita ja moitteita? Onko minusta tuijottelemaan keskittyneesti virtauslankoja ja windexiä?

Mistä kaikesta muusta luovun, jos haluaisin sittenkin purjehtia, niinkuin joskus halusin?

Vastaan moneen kysymykseeni ei, ja ohjaillessani tajuan, että olen onnellinen, jos pääsen Tosipurjehtijoiden kanssa merelle edes kerran tai kaksi. Olen onnellinen, jos saan kuunnella purjehdusjuttuja ja fanitan jokaista, joka on valinnut tiekseen aaltojen tien.

Aika armahtaa

Hangossa kiipesin moottoripyörän selkään ja monta hetkeä meni niin, että piti tosissaan keskittyä miettimään mikä päivä on, ja onko meillä joku lautta johonkin varattuna.

Kotiin tullessani laatikkoon istuttamani perunat olivat kasvattaneet liki metriset varret ja kesäkurpitsa kukki lupaavasti. Mietin mitä kaikkea tapahtuukaan, kun ei tee mitään, kun vaan antaa ajan puhaltaa, ja menee hetkien myötäiseen.

Ja toisaalta, jos on tavoite, onko mikään hienompaa kuin ankarasti kryssiä kohti päämäärää, karttalehdeltä toiselle, kunnes on vihdoin ilta, vene rannassa ja shipshape.

Ehkä paras veneen nimi ikinä: H-hetki. Kuvan otti Jaakkolan Terhi.

Tolkun portti - elämänhallintaa by Sherlock

Talven opiskeluun ja oppimiseen liittyvät oivallukseni ovat tiivistyneet kahteen lauseeseen. Yhden ihmisen otokseni on tuottanut nämä uraa-uurtavat tutkimustulokset ja pysäyttävät käyttäytymistieteelliset huomiot:

1. Jos osallistuu opetukseen, tekee tehtävät ja kertaa, niin oppii. 
2. Tekemällä tulee valmista.  

Minua saa ehdottaa Nobel-palkinnon saajaksi.

Tai ehkä näistä on joskus puhuttu ekalla luokalla. Saattaakin olla, että käynnissä on ollut paljon resursseja vienyt henkilökohtainen nollatutkimus. Vei vaan vähän aikaa (34 vuotta), että ymmärsi tietävänsä ja alkoi toimia ymmärryksensä mukaan.

Sherlock!

Ihana Kaisa ja tolkun portti

Oletko käynyt yliopiston uudistetussa pääkirjastossa Kaisa-talossa? Mene, jos et vielä ole. Juo kahvit kahvilassa, innostu hieman kirjakaupan tarjonnasta, nouse toiseen kerrokseen ihmettelemään arkkitehtuuria ja valtaa oma tuolisi keskittyneiden opiskelijoiden keskeltä. Kun et enää jaksa istua, vaeltele hyllyjen välissä, kuljeta sormeasi kirjanselkiä pitkin ja tunne olosi pyhä... eiku hyväksi.

Itse käyn pääkirjastossa alvariinsa, kun punnerran oivallusteni siivittämänä eteenpäin opinnoissani. Voisin vaikka asua siellä, mutta tänään olin ihan ohimennen hakemassa paria gradukirjaa (ihan vaan paria).

Kirjastossa mietin ystävääni, jota näin joku aika sitten. Hän oli ollut akupunktiossa. Korvaan oli kotihoidoksi teipattu pienenpieni kuula akupisteeseen, jonka nimi on "tolkun portti". Ideana on, että kuulaa painellaan tasaisin välein. Se aktivoi akupistettä, joka laskee vähän liiallista intoa ja ylikierroksia.

Tänään kaipasin tolkun portin tukea.

On hienoa, että olen saanut gradun konkreettisesti aloitettua ihan vaan alkamalla töihin. Otin hyllystä kirjan, avasin tietokoneen, luin kirjaa, ajattelin ja kirjoitin. Sherlock!

Tämä on ihan uutta, koska kirjat ja hyllymetrit jotenkin saavat minut aina innostumaan liikaa. Olen pari vuosikymmentä opiskellut jotakuinkin niin, että olen valinnut kasan Ihania Innostavia Kirjoja, vienyt ne kotiin, lukenut takakannet ja unohtanut palauttaa kirjat.

Tulen kirjastossa vähän ahneeksi. Kaikki mieletön tieto on ihan käsillä, ja realismi katoaa täysin. Kuinka monta tuntia viikossa ehdin ja haluan aidosti lukea? Kirjojen etsiminen, valitseminen ja lainaaminen antaa tunteen, että kovasti tässä opiskelen. Vaikka enimmäkseen vain kannan ja kasaan kirjoja ja kerrytän kirjastosakkoja.

Uudet ajat, uudet tavat

Käyttäytymistieteellisen kirjat ovat Minervassa, mutta  Pääkirjastossakin on didaktiikkaa, kun löytää tiensä 6. kerroksen teologiaosastolle. Kirkolliskokouksen nidotuista kokouspöytäkirjoista (ei kotilainaan) pari hyllyriviä eteenpäin aukeaa tuhansia sivuja opetus-opiskelu-oppimis-prosessin ymmärryksen mahdollisuuksia. Kirja-addiktin hengitys kiihtyy ja liikkeisiin tulee terävyyttä. Mä otan ton ja ton ja ton...

...paitsi että en otakaan. Koska nyt on elämänhallintahetki. Otan vain kirjan, joka jäi viimeksi kesken ja tuon toisen, joka on oleellinen klassikko. Kolmannen saan bonuksena, koska en ota enää neljättä.

Paikalla ei vaan paha kyllä ollut yhtään teologia ihailemassa mieletöntä itsehillintääni. Mutta, ei se mitään, olin niin valtavan itsetyytyväisyyden vallassa. Hieno suoritus!

Repsahduksien repsahdus

Lainasin kirjat ja lähdin kevyen kantamuksen kanssa ulos. Heti kirjaston ovelle oli parkkeerattu pari täyttä kirjastokärryä, joissa luki, että kirjoja saa ottaa. Aivan kuin vieroitusklinikan ovelle olisi jätetty täysiä oluttölkkejä siistiin riviin - saa ottaa.

No. Minullahan on tämä juttu. Tämä itsehillintä- ja elämänhallintajuttu. En lankea mihinkään ilmaiskirjoihin, vaikka nyt kuitenkin vähän vilkaisen...

Käpälöin kymmentä kirjaa, jotka yhtäkkiä TIEDÄN tarvitsevani. Itsehillinnän epätoivoinen ininä saa minut luopumaan kahdesta ja ankara sisäinen aikuinen vaatii, että tutkimusläpyskät menevät paperinkeräykseen, sitten kun (jos) niitä on todella käytetty lähdeaineistona. Okei-okei, jos saan pitää nämä edes vähän aikaa, kun näis oli JUST NIITÄ juttuja, mihin mun on ehdottomasti tutustuttava.

Olin jo sen verran huumaantunut, että tein vielä ulos mennessäni pahan virheen. Sen sijaan, että olisin marssinut Anttilan edessä odottavalle Raleighille ja polkaissut sen Vallillaan, poikkesin Yliopiston Kirjakauppaan "ihan vaan katsomaan".

Ostin lopulta kiinan kielen oppikirjan, mihin voi harjoitella kirjoitusmerkkejä. Koska niitä ei voi harjoitella siinä kirjassa, mitä käytetään Aallon kurssilla, eikä siinä toisessa, jota luetaan wushuseuran tunneilla. Tarvitsen kolmannen. Kun se on niin halpakin, ja mullahan on se läksyjentekojuttu. Mä voin sit läksynä harjoitella näitä merkkejä. Sherlock!

Mitä tähän nyt sanoisi? Ihminen on oppivainen? Ensi kerralla otan kirjastoon pitkiä nippusiteitä ja huivin. Sidon silmät ja kädet ja pyydän teologeja antamaan hyllystä vain yhden kirjan. Sitten kirjastohenkilökunta voi taluttaa minut kadulle ja avata nippusiteet.

Nähdään Kaisa-talossa! Minervaa en uskalla juuri nyt ajatellakaan.

Ostamiani kirjoja. Lainaamiani kirjoja. Ottamiani kirjoja. Ja kiinalainen matikanvihko. 

Tomumajan ylläpito- ja kehitystyöt käynnissä

Olen viime vuosina solminut itseni kanssa monta sopua. Joskus sopu pitää, joskus ei.

Yksi ajoittaisista sisäisen neuvottelun aiheista on tomumajan huolto ja kunnossapito (Raamatullinen termi tomumaja tulee kyllä kivasti avuksi: kuinka kevyeltä ihminen kuulostaakaan pölyllä mitattuna!)

Olen aina tiennyt, että minun ei kannata asettaa itselleni mitään tavoitteita (juoksen x kilsaa viikossa tai uin x vauhtia). Tavoitteiden asettaminen on ollut perinteisesti perinteisesti varmin tapa lopettaa liikuntaharrastus tai ratkaisevasti vähentää sitä.

Koska en voi asettaa itselleni tavoitteita, on ollut pakko kehittää muita metodeita. Yksi toimivimmista on "ujutus". Ujutus-metodissa keskeistä on arki. Olen opettanut itselleni, että kaiken mitä voin ujuttaa osaksi elämääni arjen marraskuisissa tunnelmissa, voin pitää elämässäni koko vuoden. Ehkä siksi pidän Heia Heiasta. Voin nähdä toistuvuuden ja pysyvyyden, eikä tarvitse miettiä, mitä on tekemättä.

Laajennustöiden alustava suunnitelma

Olen pari vuotta kasvattanut liikuntamääriäni ujuttamalla tunteja neljästä viiteen ja viidestä kuuteen. Kuuden kohdalla mietin minkälainen kesä on tulossa. Hyppäänkö yhden yli ja kokeilen kahdeksaa vai tulevatko tomumajan seinät lopulta vastaan? Koska kyseessähän ovat jonkilaiset kapasiteetin laajennustyöt.

Teen tomumajalla pikkuhiljaa remonttihommia, koska olen oppinut, että tämä on minulle paras tapa toimia: annan tahdon etsiä omaa väyläänsä ja kiinnittyä aidosti motivoiviin asioihin. Kun asiat löytyvät, ne siirretään kalenteriin. Olen saanut jokaiseen viikkoon ujutettua kuusi pysyvää tuntia ja rapiat päälle, kun pyöräilykausi on viimein avattu. Mutta, onko kesän kalenterissa vielä tilaa ja tomumajalla rakennusoikeutta?

Mistä tulikin mieleeni.

Takajalka ei anna anteeksi

Että osteopaatti soitti jokin aika sitten. Jo kertaalleen useita viikkoja eteenpäin siirtynyt aika siirtyi taas. Pokka ei meinannut pitää, hermostutti vähän: Vasen takareisi oli ollut viikon totaalijumissa ja alaselkä kyseenalaisti potkuharjoituksia kipupiikittelyllä. Jotenkin tuntui, että tomumajan kaikki kantavat rakenteet olivat ihan vinossa. Olin pitänyt laajennustöissä ehkä sittenkin liian kiirettä.

Puhelimessa selvisi, että osteopaatti on aamupahoivoiva. Minä annoin anteeksi, mutta takajalka ei. Jäin odottamaan raskauden etenemistä ja uutta aikaa.

Pidä ylläpito yllä

Olin jotenkin ratsastanut ajatuksella, että voisin vähän lintsata kehon hyvinvoinnin ylläpidosta käymällä väännettävänä  ja naksautettavana silloin tällöin. Pieniin päin oleva osteopaatti oli hyvä muistutus siitä, että vain minä itse voin olla vastuussa arjen hyvinvoinnistani.

Laajennustöiden innossa kehon viikkosiivous oli jäänyt väliin. Nyt yritän tsempata venyttelyn kanssa. Edes kerran viikossa, edes joskus treenien jälkeen (muistaa, viitsii, muistaa, viitsii). Lisäksi olen ottanut uudestaan harkinta- ja toivelistalleni kohtuuhintaisen erinomaisen hierojan ilmestymisen elämääni.

Onnetar puuttui sen verran peliin, että parin kuukauden joogatauon jälkeen voitin 10 kerran lahjakortin air joogaan. Sen myötä kalenteriin on raivattu paikka kivuttomalle selälle ja hengittämiselle. Bonuksena tulee runsaasti pää alaspäin roikkumista. Viihdyttävää.

Uusi sopimuskausi alkaa

Olen luvannut itselleni, että saan jatkaa kesää vasten kahdeksan tunnin projektiani, mutta sitten ei enempää. Määrään pitää sisällyttää laatua, niinkuin säännöllinen venyttely ja todellakin edes se yksi joogatunti. Ehkä hieroja-asiakin järjestyy. Kauppa on kauppa.

Ja kuinkas sitten kävikään?

Tomumajalla tapahtui jotain yllättävää. Teki mieli asettaa kesää varten tavoite. Vaikka inhoan kaikenlaista hyppimistä, tunnen kasvavaa tarvetta kehittää ponnistusvoimaa ja -tekniikkaa.

Mikäpä siinä. Tässähän on koko kesä monta tuntia aikaa hyppiä.