Muistan Punavuoren asfaltin ja porttikongit. Muistan tunteen tunnin jälkeen: "Ai tämmöistäkö se olikin. Mikä tässä oli se juttu?" Pidin, mutta en tiennyt mistä. Jooga jäi mysteeriksi.
Viime sunnuntaina olin joogassa ensimmäistä kertaa kuukauden tauon jälkeen. Tuntui, että meillä ei joogatunnin kanssa ollut juurikaan yhteistä. Kaipasin sielujen kohtaamista, mutta koin syvää vierautta. Katsoin kolmatta kertaa kelloa, musiikki hermostutti minua, joogaopettajan ääni oli sietämätön ja ohjeet silti huonoja. Mietin puolet ajasta, mitä yleensä hain täältä ja miksi olin tyytymätön.
Olen noussut seisovaan koiraan tuhansia kertoja ja Punavuoren trikona-asanat ovat seuranneet mukanani aikuisuuteen. Takanani on monen vuoden intensiivinen Bikram-joogasuhde, jonka loppumisesta on jo aikaa. En ole sen jälkeen oikein vieläkään kokenut samaa minkään muun joogasuuntauksen kanssa. Olen käynyt hyvien opettajien tunneilla, ollut tyytyväinen ja kuitenkin lopulta vähän tyytymätön. Etsin yhä Sitä Oikeaa.
Pääsenkö kanssasi taivaaseen?
Puhutaan ihmissuhteista, mutta olen omassa elämässäni huomannut, että minulla on suhde myös työni ja harrastusten kanssa. Kaikkin suhteisiin liittyy arjen lisäksi kiintymystä, paloa ja niiden hännillä suurista odotuksista syntyviä pettymyksiä ja huippuhetkiä.Tiedättekö pitkästä avioliitosta tai suhteesta irronneet ihmiset, jotka etsivät uutta suhdetta mihinkään ja keneenkään päätymättä? He tapailevat tummia ja vaaleita, nuorempia ja vanhempia, menestyneitä ja taviksia. Tarjolla on netillinen ihmisiä, mutta silti rakkaus ei saa mahdollisuutta.
Deiteillä käyminen on aivan kuin lapsuuden leikki, jossa kysyttiin "Pääsenkö kanssasi taivaaseen?" Jos oli valinnut väärän lapsen, tämä vastasi: "Vettä kengässä!" Erona se, että leikissä oikea vastaaja selvisi, kun oli tarpeeksi kauan kysellyt, mutta tiedustelepa samaa internetilliseltä porukkaa!
Voidaanko olla vain ystäviä?
Olen joogaharrastuksessani vaiheessa, jolloin voisin hyvinkin alkaa kehittyä ja edistyä hurjasti, jos kävisin tunneilla enemmän kuin satunnaisesti. Äänettömän joogamarinani keskellä sain lopulta kiinni ajatuksesta, että en selvästikään ole valmis lähes päivittäiseen joogatreeniin. Jooga ei sittenkään ole minulle niin tärkeää. Ei ihme, että hapan nousee kurkkuun: Kuinka lapsellista ja yksisilmäistä on haluta jotain täydellistä, olematta valmis itse sitoutumaan.
Deittaillessa tapaa mielenkiintoisia ihmisiä oman elämänpiirin ulkopuolelta. Tulee käytyä älyttömästi leffassa ja juotua litroittain kahvia. Se on kaikki ihan ok ja monesti parempaa kuin täydellinen yksinäisyys. Joistain ihmisistä tulee facebook-kavereita ja joihinkin tulee pidettyä yhteyttä myös kasvotusten.
Alan vähitellen oivaltaa. että ehkä jooga ei olekaan elämäni rakkaussuhde. Ehkä se on ennenminkin vuodet kestävää ystävyyttä, joka on joskus intensiivisempää ja välillä eletään eri elämänvaiheita. Joogaan varmasti niin kauan kuin pysyn jaloillani. Siirryn takaisin Hathaan, menen vanhoilla päivilläni seniorijoogaan ja ehkä palaan ennen sitä Bikramin syliin.
Joogaan, koska silloin muistan hengittää. Joogaan, koska se hellii selkääni. Joogaan, koska on niin paljon parempi joogata kuin olla joogaamatta.
Enkä tiedä vieläkään ihan täysin, mikä tässä on se juttu. Deittailuvuodet ovat onneksi takana, mutta jooga on yhä oma mysteerinsä.
