Oot vaan ja opit

Olin loppuviikosta ihan poikki ja kai vähän kipeänä. Makasin sängyssä ja katselin koneelta putkeen TEDTalkseja, tiededokumentteja ja vähän McLeodin tyttäriä.

TEDissä on useampikin Ken Robinsonin puheenvuoro koulun, opetuksen ja oppimisen kehittämisen puolesta. Suosittelen lämpimästi, jo pelkästään kauniin akateemisen brittiaksentin vuoksi, mutta tietenkin myös sisällön puolesta. Hyviä juttuja, taisin väsyneenä vähän itkeskellä niiden äärellä. Oppiminen on niin hieno asia.

Nautin muutaman annoksen myös Sugata Mitraa, joka on kehittänyt opetusmetodin, joka on yksinkertaisuudessaan hyvin vallakumouksellinen. Mitra aloitti tutkimuksensa jättämällä slummiin pari tietokonetta. Ne oli muurattu muuriin ja niitä sai käyttää. Lapset imeytyivät niiden luokse pareittain ja ryhmissä ja alkoivat itseopiskella ja opettaa toisiaan. Kokeilu jatkui kylissä ja kaupungeissa. Kokeilu tuotiin länsimaihin ja kokemusten myötä Mitra on kehittänyt kokonaisen lapriryhmien omaehtoiseen ryhmätyöskentelyyn sopivan virtuaalisen oppimistavan "School in cloud".

Mitra on antanut lasten oppia itse ja koonnut luontaisen oppimisen ympärille vähän raamia, jotta ihmisen luontainen uteliaisuus ja sosiaalisuus saisi tieteellisen hyväksynnän. Jos katsot vain yhden, katso tämä: Children driven education.

Lapsuus ei lopu

Kesä vie helposti lapsuuden tunnelmiin: mustikkamaidon maku, pulahtaminen saunasta nakuna järveen ja korvien väliin tatuoitu isoäidin ääni, joka käskee aurinkoisena päivänä ulos.

Kesäresepti: lisää maito.

Olen miettinyt paljon lapsellisen ihmettelyn, oivaltamisen ja oppimisen iloa myös kaupunkiviljelmieni äärellä.

Olen lähiölapsi ja kaupunkilaistyttö. Ensimmäisen kosketuksen mihinkään viljelemiseen sain, kun omat lapseni viettivät ala-asteikäisinä kesän kasvitarhalla ja pääsin kitkemään vierailupäivänä heidän neliömetrin palstaansa. Siellä kasvoi pinaattia. Elokuussa lapset toivat kotiin perunoita. Ne maistuivat taivaallisilta.

Tänä kesänä Vallilassa kasvaa perunaa, kesäkurpitsa, salaattia ja puutarhapapuja. Satoa ei paljon pukkaa, mutta ensimmäisillä puutarhakokeiluilla on ollut monta muuta arvoa, joista suurimmat ovat olleet kokeilu ja leikki. Ruualla ei leikitä, mutta kun elämänsä ensimmäistä kertaa rakentaa viljelylaatikon ja kaataa sinne multaa ja siemeniä, se tuntuu leikiltä.

leikkipaikka

Leikki jatkuu niin, että yritetään estää kissoja kakkaamasta laatikkoon ja myöhemmin poistetaan kissankakkoja laatikosta. Leikkiin kuuluu myös tajuta heinäkuun alussa, että kesäkurpitsasta tulee ISO. Oletettua isompi. Niin iso, että sisäinen lapsikin ymmärtää, että salaatintaimilla ei ole kasvutoiveita, koska ne eivät saa valoa. Kesäkurpitsan lehtien varjon lisäksi viljelylaatikossa on liian korkeat laidat ja liian vähän multaa. Ei päivä paista, ei kuu kumota.

Perheen selviytyminen ei ole luojan kiitos kiinni viljelytaidoistani. Naapurissa on Alepa ja viestintätoimisto on maksanut minulle palkkaa ajattelusta ja kirjoittamisesta, ei istutuksien onnistumisesta.

Viljely ei ole vakavaa. Ei ole vakavaa, että saatoin oho ups, tunaroida poikki perunanvarret, niitä hellästi pöyhiessäni.

Oho! Kuka on riehunut hellästi perunalaatikossa? 

Eikä ole vakavaa, että ensimmäiset salaatit eivät kasvaneet. Tulossa on uusi sato. Ruukuissa kasvaa ilo; olen jälleen kahden vanha ihmistaimi, kun kyykin ihmettelemässä mullasta pönkeävää herneen itua ja pinaattieni symmetriaa. Kurkistelen aina ohi kulkiessani kesäkurpitsan lehtien alle ja katselen ensimmäistä kasvattamaani vihreää pötkylää, jonka päässä on vielä kukka.

Jokainen pienikin ihme on suuri, koska se on ihme. 

Aikuisessa päässäni on lista, miten tämä homma hoidetaan paremmin ensivuonna. Olen opetellut puutarhanhoitoa kuin lapsi. Minulla ei ole tietokonetta muurissa, mutta multaa laatikoissa.

Kesäkurpitsa saa ainakin oman penkin ja salaatit omansa. Ja multaa pitää ostaa ainakin kahdeksan säkkiä.

Luovuutta kouluun?

Ken Robinson on aateloitu ansioistaan koulutuksen kehittäjänä. Hän on maailmankuulu taidepedagogi ja ajattelija, joka puhuu kovaan ääneen, oivaltavasti ja perustellusti luovuuden puolesta.

Luovuuden kehittäminen ei ole oikeastaan mitään kehittämistä. Se on tilan antamista ominaisuuksille, joita meissä luonnostaan on. 98 % ihmisistä on divergenttejä ajattelijoita. Me kaikki olemme aivan uudenlaisia ratkaisuja etsiviä, mieltä rajaavista laatikoista poistuvia ja omaperäisiä - kolmevuotiaina (Kts. 09.06). Tutkimusten ja Robinsonin näkemysten mukaan ominaisuudet häviävät meidän kasvaessamme. Häviävätkö ne biologisista syistä elinvuosien kertyessä vai hävittääkö koulu ne?

Tiedän etukäteen, mitä osa opettajista kovin henkilökohtaisesti ajattelee, kun he lukevat tällaisia juttuja. "On se helppo professorin huudella ja viestintäkonsultin arvostella. Tulis tänne miettimään, miten opetussuunnitelman sisällöt runnotaan läpi tällä luokkakoolla, kun kodeissa ei opeteta tapoja  ja kaikki aika menee riitojen selvittämiseen."

Älä sano ei, mieti miten

Kesä on mennyt leppeissä hippitunnelmissa. Olen heilunut verkkareissa, shortseissa ja treenipaidoissa, jättänyt meikkaamisen ja nukkunut päiväunia joka päivä. On luonnollista, että ajatukseni kulkevat kohti tilan antamista ja avoimien oppimistilanteiden luomista kouluissa. Lupaan talvisaikaan jakaa strukturoidumpia, tavoitekeskeisempiä ja työn merkitystä painottavia ajatuksia.

Opettamiseen, oppimiseen ja koulun muutokseen liittyvään keskusteluun haluan kuitenkin tänä kesänä nostaa pöydälle nämä kolme tieteellisesti ja arjessa moneen kertaan testattua totuutta:

1. Lapsi oppii vaikka ei opeteta. Ehkä tätä kannattaisi uskaltaa hyödyntää joskus koulussakin, osana arjen koulutyötä. 
2. Me opimme yhdessä, kun meillä on tilaa ja aikaa. Tila täytyy luoda ja aikaa raivata. Ne ovat osa opettajan pedgogisia ja didaktisia taitoja. 
3. Meissä kaikissa on lukemattomia ja pohjattomia voimavaroja. Koulun yksi tehtävä on auttaa meitä ottamaan ne käyttöömme. 

Jos nyt alkaa jo ahdistaa ja kielen päällä on ajatus, joka alkaa: "EI tämä onnistu, koska... ", annan yhden neuvon: Mieti, MITEN se onnistuisi.

Koska se onnistuu, jos sen haluaa onnistuvan.

Leiki ajatusleikkiä. Laita multaan vähän siemeniä. Nyt on vielä kesä ja kasvukausi.

Ruumiinvalvojaisten jatkot - sanoista tekoihin

Puheet ja miekkarit on pidetty, blogeja, kolumneja ja mielipidekirjoituksia on kirjoitettu sankoin määrin ja A-Studion Streamissa asianosaiset keskustelivat. Vielä kerran.

Taisin kovaan ääneen luvata jossain, että vedän yhteen keskusteluita, mutta en sitten pystynytkään. Tarvittaisiin kirja, yhteenvetoihin ei yksi blogi riitä. Mutta toivottavasti tulevaisuus kirjoittaa aiheesta hyvän tarinan.

Pistetäänkö pojat tupakaksi? Kasvatuskeinoja 50-luvulta
Tässä alkuun yksi karmea tarina, jonka kuulin viime viikolla: 60 vuotta sitten, jossain kaukana Itä-Suomessa, pienellä paikkakunnalla yksi poika jäi koulussa kiinni tupakoinnista. Koska yksi poika oli tupakoinut, oli luontevaa rangaista kaikkia luokan kolleja. Opettaja antoi kaikille pojille muutaman tupakan miedosta vahvempaan ja pakotti pojat käryttelemään luokan eteen. Jos alkoi heikottaa, kannettiin ulos haukkaamaan happea. Ja kun tokeni, piti tulla sisään ja jatkaa savuttelua.

Tarina on tosi ja tallennettu. Kertojan lähisukulainen istui takarivissä itkemässä ja katselmassa, miten velipoika sai tuta joukkorangaistusta.

Halusin ottaa osaa tähän keskusteluun, koska mielestäni suomalaisessa nykykoulussa moni asia on hyvin ja lapsen oikeusturva-asiassa on Suomen kouluissa onnistuttu. Täällä lapsen ja nuoren ei tarvitse olla aikuisen mielivallan kohteena. Vaikka monen mielestä homma on mennyt överiksi, niin se on hinta, jonka olemme maksaneet merkittävästä yhteiskunnallisesta saavutuksesta: noin keskimäärin meillä on turvallinen ja tasa-arvoinen koulu.

Jossa on yhä ongelmia ratkaistavaksi.

Mutta ongelmia on ratkaistu aikaisemminkin ja siltä pohjalta uskoisin, että nämäkin ovat ratkaistavissa.

Pappi, lukkari, talonpoika ja opettaja

Opettaja on samanlainen ammatti kuin lääkäri, pappi, poliitikko ja poliisi. Se on yhteinen ja yhteiskunnallinen ja siksi velvoittava ja vaativa. Jokainen ammattinsa edustaja kantaa työnsä puolesta moraalista ja lain suomaa valtaa - ja sen myötä isoja odotuksia meiltä muilta.

Vaikka siellä yläkoulussa tuntuu juuri nyt aivan muulta, niin kyllä opettajalla on sitä valtaa vielä. Tässä yhteiskunnan kehitysvaiheessa pitää vaan täsmentää, mitä se valta on ja miten sitä käytetään. Kuten yksi opettaja kirjoitti:

"Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaivataan napakampaa linjanvetoa. Voimankäyttö on noin yleisesti hankala ja hahmoton termi ripustettavaksi yksittäisen opettajan harkintaan/arjen vaikeisiin tilanteisiin/kasvatusvastuun kantamiseen/työrauhan säilyttämiseen/oppimisen mahdollistamiseen - ja huono kaveri suhteessa pedagogisesti heikkoon ja pelkurimaiseen rehtoriuteen. Todettakoon, että napakampi linjanveto on paitsi opettajan, myös oppilaan oikeusturvan kannalta merkittävä kysymys."

Opettajat ovat keskusteluissa tuoneet esiin, että kokemus koulutyöstä olisi tärkeää, että voi ymmärtää sitä ja antaa kehitysehdotuksia. No, totta toinen puoli ja kääntäen: kouluissa on jo tällä hetkellä kaikki se ammattitaito, mitä tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan.

Nyt koulurauhasta on puhuttu paljon ja seuraavaksi tarvitaan tekoja, koska niistä muutos lähtee. Alla ehdotuksia, joihin pääsääntöisesti ei vaadita lainmuutoksia tai lisäbudjettia. Ne ovat enimmäkseen vain toimintatapojen ja ajattelumallien muutoksia työnohjauksen ja lisäkoulutuksen järjestämistä lukuunottamatta.

1. Vetäkää napakasti linjaa omassa koulussa

Oletan, että jokaisen koulun jokaisessa opettajanhuoneessa on tällä hetkellä käyty läpi, mitä perusopetuksen laki 36 b § voimakeinoista sanoo. Oletan, että siellä on sovittu ja lyöty lukkoon, mitä lain soveltaminen tarkoittaa omassa koulussa; avattu pointit ja pohdittu, mitä tarkoittaa, jos Tilanne sattuu omalle kohdalle. Rehtori on luvannut seisoa omiensa takana Tilanteiden aikana ja jälkeen. Ja arvaan, että kouluturvallisuudesta on puhuttu oppilaille päivänavauksessa ja luokissa, tehden selväksi, mitkä ovat kenenkin oikeudet ja velvollisuudet.

Jos näin ei ole tehty, niin tehkääpä. Noin aluksi. Koska ylempien kouluviranomaisten linjanvetoa voidaan joutua odottamaan, eikä se välttämättä ole kuitenkaan tarpeeksi konkreettinen ohjatakseen koulutyötä. Lakimuutoksesta nyt puhumattakaan.

2. Pitäkää yhteisestä linjanvedosta kiinni

Olen aikanani istunut parissakin sessiossa, missä on luotu tai vedetty yhteen koulurauha- ja rangaistuskäytäntöjä. Keskustelut ovat olleet hyvin polveilevia, johtuen siitä, että koulun aikuisilla voi olla hyvinkin erilaiset käsitykset, mitä on järjestys, koulurauha ja kuri. Yksi kestää lehmän hermoillaan mitä vaan, toinen ei jaksa puuttua ja kolmas näkee selkeästi, että pitää puuttua ja puuttuu. 

Tässä on yksi koulun sisäinen kehityskohde. Jotta voidaan pitää toimintatavoista kiinni, on pakko olla yksi yhteinen tapa toimia. Opettajat itse romuttavat toistensa työtä ja antavat oppilaille sekavaa viestiä, jos toisinaan on ihan ok venyttää sääntöjä ja toisinaan tulee rangaistus. 

Tehkää sellaiset linjaukset, että niihin sitoudutaan. Ja hei opettajat, sitoutukaa.

3. Toistakaa viestiä

Opettajat hokevat myös, että puhe ei auta. Se ei ehkä auta, kun Tilanne on päällä, mutta puhe kuitenkin rakentaa sitä kulttuuria, missä koulua käydään. Toistakaa, toistakaa ja toistakaa, mitä koulurauha, vastuu ja velvollisuudet meidän koulussamme tarkoittavat. Ja jos tuntuu, että se on jo pariin kertaan sanottu, niin ei riitä. Toistakaa, jos haluatte viestin vaikuttavan. Menee aikaa, mutta synnyttää hyvää.

4. Erottakaa vallan ja väkivallan ero käytännössä

Tänään 14.4. Helsingin Sanomissa oli hyvä mielipidekirjoitus erityisopettaja Hannu Olinilta. Hän kertoo, miten toimia oikein Vaikeissa Tilanteissa.

"Tilanne pitää erityisopetuksen kielellä "katkaista" eli oppilasta estetään tekemästä lisää pahaa, vahingoittamasta itseään tai mainettaan. Käytännössä hänet siirretään reippaasti toiseen tilaan. Useimmiten perimmäinen vaikutus perustuu siihen, että hänet eristetään hetkeksi yleisöstään."

Kun kirjoitin edellisen bloggauksen vallasta, vastuusta väkivallasta,  ajatukseni ei ollut ihan vielä kirkastunut. Käytyjen keskusteluiden hyvä puoli on, että oma ajattelu ja näkemykset kehittyvät. Siltä pohjalta yritän uudestaan:

Voimakeinojen käytössä ei ole kysymys pelkästään siitä, mitä ruokalasta poistamisessa tapahtuu, vaan ennen kaikkea, miten se tapahtuu.

En ollut paikalla Alppilan ruokalassa, ja sikäli varmasti yhtä väärässä kuin kaikki muutkin. Mutta jostain Antti Korhosen omien kommenttien sävyistä minulle syntyi mielikuva, että opettaja joutui valtataisteluun nuoren kanssa ja päätyi näyttämään kaapin paikkaa eikä vain poistamaan vastustelevaa oppilasta ruokalasta.

Vaihtoehtona poliisien voimakeinojen pohjalta voisi syntyä hyvä ohjeistus myös kouluun. Poliisi puhuttaa ensin ja kertoo sen jälkeen siirtyvänsä voimankäyttöön ja sitä kautta fyysiseen voimankäyttöön. Poliisin on oleellista pystyä todistamaan, että on edennyt oikeassa järjestyksessä ja vastapuoli on ollut tietoinen fyysisen voimankäytön todennäköisyydestä jatkaessaan häiriökäyttäytymistä.

Pointtini on tuo hiuksenhieno, mutta iso ero, toimiiko aikuinen provosoituneena ja ärtymyksen vallassa vai toimiiko hän yhteisten ohjeiden mukaan rauhallisesti, harkiten ja tietoisesti. 

5. Vaatikaa työnohjausta
Poliisien lisäksi hyviä käytäntöjä löytyy muiltakin aloilta, missä toimitaan yhteiseksi hyväksi yhteiskunnan mandaatilla. Ehdotan työnohjausta samanlaiseksi osaksi koulutyön ammattilaisten arkea, kuin se on sosiaalitoimen puolella ja osin tervedenhuollossa.

Olikohan se koulun johtamisen tutkija ja konsultti Jukka Ahonen, joka kirjoitti kirjassaan Ammattina rehtori, että koulu on regressiivinen työyhteisö. Sillä hän tarkoitti tilannetta, jossa koko koulun henkilökunta elää lasten ja nuorten synnyttämässä toimintakulttuurissa, missä aikuinen joutuu ponnistelemaan ja pitämään kiinni aikuisesta ja ammattimaisesta tavasta ajatella, tuntea ja toimia.

Voi olla, että muistan lähteen väärin (kirja on ihan fiksua luettavaa joka tapauksessa, voin suositella). Mutta ehdotukseni on, että opettajilla olisi maksutonta apua, millä omasta henkisestä työkunnosta voi pitää kiinni oikeasti haastavassa ihmissuhdeammatissa. Tämä vaatii tietenkin sitä budjettia, mutta toimintamalli ja tarjonta on jo valmiina.

6. Työskennelkää työpareina
Monessa ammatissa liikutaan aina kaksin. Poliisin, kotihoidon ja monen muun ammatin tapaan työparina toimiminen voisi olla apu vaikeiden tilanteiden ratkaisemiseen.

Työpareina on toimittu nykykoulun sivu. Tietenkään työparityöskentely ei sovi kaikkialle ja kaikille, mutta se voisi olla yksinkertainen apu joissakin tilanteissa. Lisäksi järjestelyt ovat lukujärjestystekninen ja tahdon asia eli mahdollista toteuttaa hallinnosta käsin, jos opettajat tahtovat.


7. Turhat säännöt pois kouluista
Joku kansatieteilijä osaisi varmaan kertoa miltä vuosisadalta tämä hattu pois -tapa on peräisin. Voisiko siitä luopua? Ja samalla luovuttaisiin muista koulun tavoista joille ei 1) löydy tässä päivässä olevia perusteluita ja  jotka 2) aiheuttavat jatkuvaa uuvuttavaa nillitystä kouluihin.

Oppilaat on varmaan helppo puhua mukaan määrittelemään yhdessä, mikä on turhaa ja mikä turvallisuutta tuovaa ohjeistamista ja käskemistä.

8. Turvallisuus- ja itsepuolustuskoulutusta saataville ammatin kaikissa vaiheissa
Ei ole mikään itsestäänselvä rasti olla siirtämässä mukuloita toisiin tiloihin rauhoittumaan samalla itsekin rauhallisena pysyen. Poliisit harjoittelevat sitä varmaankin koko opiskeluaikansa ja kertaavat taitojaan vielä ammatissaan.

Suomalaisessa opettajankoulutuksessa on paljon hyvää, mutta se ei totisesti valmista tulevaa opettajaa kouluelämän verbaalisiin tai fyysisiin painiotteluihin. Eli turvallisen oppimis- ja toimintaympäristön luomisen ja ylläpitämisen -kurssi osaksi opettajankoulutusta. Sisältää juridiikkaa, didaktiikkaa, uhkatilanteiden estämistä ja fyysisiä taitoja niissä toimimiseksi.

Koulutusta toistetaan ammatissa toimiville vuosittain samaan tapaan kuin muilla turvallisuutta korostavilla aloilla. Tässä voidaan kurkata vaikka ilmailun puolelle, missä jokainen työntekijä osallistuu säännöllisiin turvallisuuskoulutuksiin.

Koska koulutusta ei vielä ole, eikä tiedetä tuleeko koskaan, tähän hätään jokainen voi lukea vaikkapa kirjan Henkilöturvallisuus kouluissa ja jutella itsepuolustusalan harrastajien ja ammattilaisten kanssa. He tarjoavat hyviä ajatuksiaan uhkatilanteiden hoitamiseksi.

Kyllä tää järjestyy

Opettajat tuntevat varmasti parhaiten oman työnsä, mutta koska ilmoilla on niin kova tuskanhuuto nykykeinojen riittämättömyydestä, niin suosittelen etsimään ratkaisuja myös koulumaailman ulkopuolelta.

Ongelmat ovat ratkaistavissa, kun ne vain päätetään ratkaista. Nopein tapa on tutkia omaa työtään ja ajatteluaan ja lähteä tekemään muutoksia henkilökohtaisella ja työyhteisön tasolla.

Aika entinen ei koskaan enää palaa.

kuva: Terhi Jaakkola

Kirjoittaja on didaktiikkaa rakastava entinen luokanopettaja, joka työskenteli Helsingin eri kouluissa vajaa kymmenen vuotta. Opettajavuosiensa jälkeen hän toimi lastensa koulujen johtokunnissa yhteensä 8 vuotta. Monista kasvattajan virheistään huolimatta, kirjoittaja on onnistunut kasvattamaan kahdesta lapsestaan kaksi tervepäistä aikuista. 

Tähän tekstiin on lainattu suoraan julkisesta tai luvalla yksityiskeskusteluista eri kirjoittajia. Monien keskusteluun osallistuneiden hyviä käytännön ehdotuksia olen tuonut ideatasolla mukaan, jotta ne tulisivat kuulluiksi ja nähdyiksi laajemmaltikin.

Kirjoittaja kiittää vilpittömästi kaikkia keskusteluun osallistuneita sekä erityisesti heitä, jotka olivat mukana tämän blogin kirjoitustyössä auttamalla minua jäsentämään ajatuksiani ja lopullista tekstiä kommentoimalla.

Ensi viikolla ajattelin kirjoittaa smoothieista, länsirannikkolaisuudesta tai moottoripyöräilystä eli lopetan Suuren Koulurauhakeskustelun Osaisko oppia -blogin osalta ainakin hetkeksi tähän. 

Valta, vastuu ja väkivalta - pohdintoja opettajauhrin äärellä

Sanon sen heti: maikka mokasi.

Näin se vaan menee. Käsi ylös se ope, jonka ei olisi kerran tai kaksi tehnyt mieli tehdä juuri samalla tavalla: niskaperseote ja nytriittää. Ja hei, käsi ylös te, jotka olette tehneet juuri näin ainakin kerran. Jep.

Laki on silti hyvin yksiselitteinen: oppilaaseen ei käydä käsiksi siksi, että se soittaa suutaan eikä poistu ruokalasta.

En tunnusta kaikkia vanhoja syntejäni, mutta niitä on lukuisia. Olen pitänyt oppilaita holdingissa, istunut raivoavan lapsen päällä, irrotellut sormia naulakoista ja ovenkarmeista ja antanut ymmärtää, että kohta pesee, jos toi ei lopu...

... ymmärtäen joka sekunti, että olen harmaalla alueella, joka voi päättyä keltaisiin lööppeihin.  Ymmärtäen, että ammattitaitoni on ollut kovalla koetuksella. Ja siinä missä ammattitaito loppuu, reagointi alkaa.

Mutta silti. Oppilaaseen ei kajota fyysisesti sen takia, että huppu ei lähde päästä tai kaveri ruokalasta. Jos näin käy, on silloin ihan itse mokannut opettajana. Piste.

Puurot ja vellit

On ihan ymmärrettävää, että tämä aihe kuohuttaa. Olen järjettömän iloinen, että näinkin pienellä opettajauhrilla saatiin näin suuri keskustelu koulutyön arjesta ja opettajien mahdollisuuksista hoitaa opetus- ja kasvatustyötään. Onhan arjen moraalikäsityksen vastaista, että laista joka on tarkoitettu suojelemaan oppilaita, on tullut este koulutyölle.

Mutta tässä on nyt sekaisin pari asiaa.

1. Ensinnäkin koulujen työskentelyrauha, sen toimivuus ja puute, ovat yksi iso yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kysymys. Jostain syystä koulutyön hyvää ajavasta sallivasta ja ymmärtävästä kasvatuskulttuurista on tullut levottomien lapsien ja alisuoriutuvien aikuisten ryöstöviljelyn kohde. (Opettajiakin on joka junaan huippuammattilaisista tunareihin.)
2. Toinen asia on opettaja, joka kilahti ja rikkoi opettajan eettistä koodistoa, käyden virkamiehen roolissaan kiinni suuta soittavaan mukulaan.

Musta ja valkoinen

Olen miettinyt fyysisen koskemattomuuden lakia ja lain vaihtoehtoja eilisestä asti. Vaihtoehtoja ei ole. Jos lakia lähdetään tulkitsemaan; saako vetää vaatteista ulos ja saako töniä liikkeelle, ollaan heti tulkintakentässä. Alppilan tapauksessakin opettaja ei kokenut käyttäneensä väkivaltaa, vaan tulkitsi sen normaaliksi nyt-jumalauta-riittää –pakottamiseksi. Tunne ja tilanne, jonka jokainen vanhempi ja ammattikasvattaja tunnistaa. 

Mutta.

Kuka haluaa meille koulun, jossa näitä asioita joudutaan tulkitsemaan? Kuka haluaa meille koulun, jossa pikku töniminen on sallittu, jos ei totella? Oikeesti. Haluatteko?

Siksi meillä on sekä kasvatuskulttuuri että lait,  joissa sanotaan, että lapseen ei saa käydä käsiksi, jollei hän ole selkeästi vaaraksi itselleen ja muille. Eli satuta itseään tai hyökkää toisen oppilaan tai koulun aikusen kimppuun saksien kanssa tai ilman.

Koulut laativat ohjeet näihin tilanteisiin. Oletan, että myös Alppilassa on koulun henkilökunnan laatima ja aikanaan koulun johtokunnan hyväksymä dokumentti nimeltään "koulun kurinpito-ohjeet" tms. Siellä on luultavasti todettu: "Jos oppilas kieltäytyy... tekemästä jotain... Kutsu paikalle toinen aikuinen ja... Oppilasta on rangaistava...". 

Varmasti oli ohje tai toimintamalli kohun alla oleviin tilanteisiin. Koska tilanteet eivät todellakaan ole harvinaisia. Jokainen maikka ruudun sillä puolen on kinannut ruokalassa lippiksistä ja hupuista. Ohjetta olisi pitänyt noudattaa. Samoin kuin lakia. 

On siis eri ongelma, että ohje ei ole riittävä. Ja jälleen toinen toinen ongelma, jos ei ole noudattanut opettajan etiikkaa, koulun yhteistä sopimusta ja lakia ja tulee irtisanotuksi. 

Kaikkein suurin ongelmista on, jos lasten ja nuorten fyysiseen koskemattomuuteen liittyviä lakeja ja sääntöjä aletaan venyttää tulkinnoilla. 

Tässä asiassa voi olla vain mustavalkoinen. En tiedä, miten koulujen kurinpito-ongelmat ratkaistaan, mutta opettajien lisääntynyt oikeus töniä mukuloita ei voi olla ratkaisu. Se ei ole mahdollista. 

Vastuu ja valta

Opettaja on ammattinimike. Opettajuus on työtä, jota ihminen tekee yhteiskunnan mandaatilla. Opettaja on kunnan virkamies, jota sitovat paitsi virkamiestä koskevat ohjeet, myös opettajan ammattiin liittyvät moraaliset ja kasvatukselliset velvoitteet.

Kun lopetin itse opettajan työni, tunsin ensimmäiset kaksi vuotta lähes joka päivä helpotusta siitä, että en ole vastuussa kenenkään oppimisesta (= tulevaisuudesta), sosiaalisesta roolista, hengestä tai terveydestä. Se on raskas vastuu. Ja jokaisella opettajalla on yhtä paljon vastuuta kuin valtaa. Tai pitäisi olla. 

Uskoisin, että iso osa irtisanomiskohun takana olevasta keskustelusta johtuu siitä, että opettajan vallan ja vastuun tasapaino on vinossa. Valtaa on valunut lapsille, jotka eivät voi ikänsä ja roolinsa puolesta ottaa kuitenkaan vastuuta. Opettajan pitäisi olla luotettava aikuinen ja vastuussa kymmenjärjestelmän, lukutaidon ja kansalaistaitojen opettamisesta. Oppilaat eivät kuitenkaan halua aina oppia ja opiskella. Kansalaistaidoista se, missä otetaan ruokalassa huppu pois päästä, ei kiinnosta 15-vuotiasta. Aika normisetti.

Koulussa työskentely sekä opettajana että oppijana on loputtomia keskusteluita ja kohtaamisia. Koulussa ollaan jatkuvassa psykodynaamisessa myllyssä, joka uuvuttaa. Varsinkin, jos tuntuu, että keinot loppuvat.  

Jokainen suomalainen on ollut tai on koululainen ja aika moni on vanhempi. Koulu koskee meitä kaikkia. Siksi opettajan vastuuseen ja valtaan liittyvää keskustelua pitää jatkaa tämän ihmisuhrin jälkeenkin. Vallan ja vastuun tasapainosta on synnyttävä äänen lausuttu sopimus, joka alkaa synnyttää terveempää koulukulttuuria. On väärin, että alaikäiset saavat tehdä mitä tahansa lapsikeskeisen kasvatuksen hengessä, ja yhtä väärin, että aikuinen taantuu tönimään. 

Valta ja väkivalta

Koska ihminen, jolta loppuu valta, altistuu pakottamaan - käyttämään väkivaltaa. Jokaisen aikuisen päässä on naksahtanut joskus lasten kanssa, mutta mikään naksahdus milloinkaan ei saa johtaa väkivaltaan. Kaikkein viimeisimmäksi demokraattisen yhteiskunnan ylläpitämässä instituutiossa, jonka myllystä jokainen kansaan ja kulttuuriin kuuluva kulkee läpi. 

Aikuisten passiivisagressiivinen tönimis- ja huitomisesimerkki leviää lapsiin. Aikuisten teoillaan luomasta kadonneen vallan kulttuurista on vaarana syntyä systeemistä väkivaltaa. 

En ole ihan varma, onko Antti Korhosen irtisanominen liioittelua vai ei. On sellainen napatuntuma, että taustalla on paljon asioita, joita koulu viranomaistahona ja työnantajana ei voi sanoa ääneen.

Opettajien ei kuitenkaan pitäisi ajatua työssään naksahduspisteeseen. Siinä pitää koulun työnantajatahona olla tukena. Kentälle lisää työnohjausta, koulutusta, työvälineitä ja rehellistä keskustelua (Huom! Ei kauhistelua ja taivastelua) aiheesta. Opettajat ja kouluviranomaiset ovat aika fiksua sakkia, kun draamakuninkaallinen kohtaus on ohi. 

Jos koulunjohtaminen on ollut Alppilassa vähän hukassa, (Ei oo helppoa hommaa, terveisiä ja respect Sirpalle ja muille.) niin  ratkaisu ei ole opettajan irtisanominen. Jos homma oli rehtorin hallussa, niin ehkä irtisanomiselle oli perusteet. 

Koska niin se vaan oli. Maikka mokasi.