Väsymyksen ja jaksamisen anatomiasta

Joskus sisäinen puhe pitäisi voida tallentaa korviensa välistä ihan demo-mielessä. Pari viikkoa sitten olin istunut koko päivän opiskelijakirjastossa. Treenikamat akrobatiaharjoituksia varten olivat toisessa pyörälaukussa, tietokone ja kirjat toisessa. Laukut painoivat ja pyöräilykypärä kolisi, kun vielä lähtiessäni kävin etsimässä kellarikerroksista paria lähdettä niitä löytämättä. Ärsytti.

Aloin heti miettiä, että nyt väsyttää, en kyllä jaksa treeneihin. Tajusin kuitenkin, että väsymys oli ehkä enemmän henkistä laatua ja siihen tunnetusti auttavat kärrynpyörät ja kuperkeikat. Vielä pyörän selässä väittelin itseni kanssa joka kadunkulmassa, käännynkö kotiin vai ajanko Taitoliikuntakeskukseen Punavuoreen. Pääsin perille ja nautin joka sekunnista. Onneksi menin.

Väsymystä vai pelkoa?

Akrobatiatreeneihin lähteminen on itseni kohdalla esimerkki siitä, miten perustelen yhden tunteen toisella, koska se on selityksenä notkempi. Hankaluus lähteä treeneihin ei johdu yleensä väsymyksestä vaan pelosta. Olen päätynyt harrastamaan lajia, jossa joudun koko ajan tekemään asioita, jota olen lapsesta asti vältellyt - koska pelkään.

Pelkään nopeaa liikettä: pyörimistä, kaatumista ja hyppypotkuja, enkä koskaan aja kovaa pyörällä. Pelkään ylösalaisin olemista: käsilläseisomista, kärrynpyöriä ja volttiharjoituksia. Mutta wushusta pidän niin paljon, että olen valmis kokeilemaan kaikkea ja sietämään pelkoani. Haaveilen, että joskus vielä voitan sen, mutta toistaiseksi käymme treeneissä käsikädessä, pelko ja minä.

"En jaksa mennä treeneihin" tarkoittaa oikeasti siis "pelkään akrobatiaa". Noin periaatteesta, silkkaa itsepäisyyttäni, en halua antaa pelon päättää harjoittelustani.

Väsyttäkö mua vai enkö mä vaan viitsi?

Minusta on parin viime vuoden aikana tullut entistä tanakampi, mutta sitäkin hyväkuntoisempi ihminen. Edustan nelikymppisten tätien fit and fat -elämäntyyliä ilolla. Jaksan liikkua kymmenenkin tuntia viikossa, vaikka kuusi on lähempänä sopivaa. Jaksan hyppiä, punnertaa, potkia ja juosta pari tuntia ihan kovaa, mutta en mitenkään jaksaisi nostaa imuria kaapista. Imuri on painava. Ajatuskin sen liikuttelusta saa minut kaipaamaan päiväunia.

Jotkut asiat ei vaan kiinnosta. Aina on kotitöitä parempaa puuhaa, kuten juustoleivän tekeminen tai kännykän räplääminen. Ihan turha puhua jaksamisesta, jos aidosti ei viitsi.

Aiheesta on olemassa ihan loistava sarjakuva theoatmeal.com -sivustolla. Piirtäjä on tiivistänyt yleisen mukavuudenhalun ja saamattomuuden Blerch-hahmoon. Helppo tunnistettava! Myös minun olkapäälläni istuu Blerch. Keskiviikko- ja perjantaiaamuisin se myös herää vierestäni, kun pitäisi lähteä uimaan. "Ei mennä, vesi on kylmää. Me ei tykätä uimisesta, eikä me tiedetä, mihin me laitettiin uimalasit viime viikolla. Ei mennä, koska sämpylä on kallis, eikä mennä, koska kello on vasta kuusi."

Luojan kiitos, olen LUVANNUT mennä. Ainoa ajatus, joka minut saa ylös sängystä, on T. joka ajaa Mäkelänrinteeseen jostain Espoon hämäriltä perukoilta, niin kaukaa, että paikka on pudonnut kartan reunan yli. Olisi todellatodellatodella epäreilua olla menemättä.

Joskus väsyttää oikeasti

Minulla on vain hämäriä muistoja joistakin elämistäni vuosista ajalta, jolloin lapset olivat pieniä, opiskelin ja tein parhaimmillaan paria eri työtä. Uupumus on useammin kuin kerran pyyhkinyt kaikki pankkitunnukset, nimet ja puhelinnumerot mielestäni. Olen ollut joskus kauan sitten uupumuksen vuoksi sairaslomalla. En muista ajasta muuta kuin loputtoman nukkumisen ja pitkät kävelylenkit.

Erinäisten kompastelujen jälkeen opin varomaan kertyvää väsymystä ja pitämään huolta jaksamisestani. Onneksi on ne kantapäät, miten sitä muuten oppisi mitään.

Julkaisen itseni ja syksyn iloksi erittäin epätieteellisen jaksamislistani

1. Ihmistet auttavat jaksamaan. Läppä, läheisyys, rohkaisu ja kannustus, realistinen suhtautuminen, jaettu työ tai arjen apu. 
2. Liikunta auttaa jaksamaan, koska silloin lakkaan ajattelemasta sanoilla ja voin ajatella lihaksien ja liikkeen kautta. Se rentouttaa aivoni. Liikunnasta uupuneena nukun kuin tukki.   
3. Ruokavalio voi olla avain jaksamiseen. Jos olet aina poikki, kannattaa kokeilla viljatonta, maidotonta, sokeritonta tai vähähiilihydraattista dieettiä. Olen kokenut ja kuullut käsittämättömiä tarinoita, miten elämä muuttuu yksinkertaisilla ruokavalion muutoksilla. Itseltäni katosi kymmenien vuosien krooninen väsymys, kun siirryin gluteenittomaan ruokavalioon. 
4. Ponnistelu auttaa jaksamaan. Pidän keskeneräisten asioiden kivireen mahdollismman kevyenä. Jos jonkun homman voi hoitaa pois alta, se kannattaa hoitaa pois alta. Paitsi, jos kyse on imuroinnista. 
5. Lepo auttaa jaksamaan. Tänään on maanantai. Jätin akrobtiatreenit väliin, koska halusin olla kotona. Halusin kuunnella, kun poika laulelee keittiössä ja maata sängyssä selälläni kirjoittamassa. 

Hyvää aikaa kaikille!

Kesän sana on ollut aika. Olen hetkittäin kuvitellut hallitsevani aikaa, ihmetellyt sen katoamista ja tunnelmoinut sen täyttymistä. Olen kadottanut lomalla ajantajuni useamman kerran. Olen uhrannut aikaani asioihin, joita en haluaisi välttämättä tehdä, mutta jotka tehtyäni saavutan jotain muuta tärkeää. Kesäkuussa ajan kakusta leikkaamani siivut ovat olleet epätasaisia ja ohuita.

Taito ja aika

Alkukesästä siirryimme seurassa kesätreeniin. Jouduin tekemään ajankäyttöön liittyviä valintoja ja wushu hävisi kamppailussa torstai-illasta. Pääsin vain joka toisiin harjoituksiin, mikä ei riitä itselleni oppimiseen. Olen ollut turhautunut ja tuntenut itseni taas dorkaksi. Ottaa se keppi aivoon. Vaikka oikeasti kyse on siitä, että en ole ehtinyt harjoitella riittävästi.

Alkukesästä aloitimme myös seuran sivujen tekstien päivittämisen. Päähän jäi työskentelyn jälkeen viikoiksi pyörimään, mitä kung fu todella tarkoittaa. Kiinan sana kung fu / kungfu / gongfu merkitsee kaikkea oppimista, joka vaatii energiaa, aikaa ja paneutumista. Vaikka termi liitetään wushuun, se voi tarkoittaa mitä tahansa taitoa, jonka voi saavuttaa vain pitkään ja paljon harjoittelemalla. Termiä käytetään myös kiinalaisesta teeseremoniasta. (Helsingissäkin voi päästä halutessaan kokeilemaan, jos piipahtaa Aikatalon Natural Flavor Tea Housen teeseremoniaan joku lauantai.)

Gongfun ajatus on sekä kiehtova että lohdullinen. On päräyttävää miettiä, kuinka paljon pitää treenata tullakseen edes hyväksi saati loistavaksi. Olen vapauttanut itseni lapsekkaan avoimesti fanittamaan niitä, jotka elämä on tyrkännyt sille tielle vapaaehtoisesti tai pakosta.

Wushuzillan Mark kirjoittaa nanquanin aloittelijoille suunnatuissa vinkeissään, että Pekingin wushu-joukkueen huipputyypit ovat treenanneet yli viiden vuoden ajan samaa kymmenen perustekniikan settiä joka tunnilla. Uudestaan ja uudestaan.

Tätipä kumartaa syvään ja palaa omiin realiteetteihinsa.

Kiire niskaotteessa

Kesäkuu oli kuluneesta puolesta vuodesta kiireisin. Siihen osui useampi iso ja pieni projekti, 10 opintopisteen edestä opiskeluita ja päälle kiinan- ja wushutunteja. Ja koska en osaa luopua mistään kivasta, piti toki samalla nähdä kavereita, käydä aamu-uinneilla, hengata perheen kanssa ja fiilistellä isän syntymäpäiviä. Samalla keräsin HeiaHeia-tuntejani itseni kanssa sopimani määrän.

Kun kuukausi tuli täyteen ja pääsin lomalle sisäisten fanfaarien saattelemana, tajusin, että en ollut koko kesäkuun aikana stressannut kertaakaan kiireen vuoksi.

Se on iso asia. Valtava juttu. Torvimusiikkia tähän.

Olen vuosia taistellut milloin aikataulujen puolesta, milloin aikaa vastaan. Olen kokenut taisteluväsymystä, häviön häpeää ja noussut taas uudestaan pystyyn. Olen kuluneet kymmenen vuotta opetellut aikatauluttamaan, vahtimaan aikatauluja, johtamaan projekteja, ottamaan lisäaikaa ja vaatimaan valmista. Tätä kaikkea tehdessäni olen erittänyt tynnyrikaupalla kortisolia,  pyydellyt anteeksi tuhansin eri tavoin sekä kastunut märäksi ja haisevaksi kusevista aikatauluista.

Mutta vähitellen olen oppinut t e k e m ä ä n   k a i k e n   l ä h e s   a j a l l a a n. Olen oppinut tekemään paljon ja annostelmaan voimiani. Olen kymmenen vuotta toistanut samoja ajankäytön ja työskentelyn harjoituksia ja sitten tulee kesäkuu 2013, jonka voisi ennustaa olevan kiireinen katastrofi.

Mutta se ei ole. Se on intensiivinen, hallittu ja selviän vain yhdellä unohduksella.

Hei. Mä olen oppinut jotain. (Ja terveisiä teille kaikille jotka surette siirtymistä 30 ikävuodesta lähemmäksi 40. Tältä se tuntuu, gongfu alkaa toteutua kuin itsestään niissä asioissa, mitä on aikansa jankannut.)

Maalla ja merellä

Päätän, että otan loppukesästä treenitsempin ja teen jonkun sovun keppini kanssa. Jos en opi keppisarjaa tänä kesänä, yritän järjestää aikatauluni fiksummin ensi kesäksi ja kokeilen uudestaan. Aika on puolellani. Aika on reilu.

Mietin kaikkia päätöksiäni purjehtiessani mielettömien purjehtijanaisten nöyränä seuralaisena Helsingistä Hankoon.

Pidän purjehtimisesta ja rakastan merta. Jotain menee sisälläni aina kohdalleen, kun irrotaan laiturista. Joskus aikaa sitten olin lähes valmis myymään mummoni ja pari lähisukulaista päästäkseni purjehtimaan. Olin aina yhtä helkutin pettynyt, kun siirryttiin ulkomereltä sisäsaaristoon tai käynnistettiin koneet.

Aika kuluu, järki kasvaa ja realiteetit kirkastuvat. Tullakseen hyväksi purjehtijaksi, pitää muistaa, että tässä sitä gongfua vasta tarvitaankin.

Veneen nimi oli H-hetki. Istuin pinnassa ja mietin, olenko valmis aloittamaan alusta ja opiskelemaan kaiken, mitä olen unohtanut? Olenko valmis kisoihin joka tiistai ja ottamaan gastin paikkaa aina uudesta veneestä ja tutustumaan aina uusiin ihmisiin? Kestänkö omia tunarointejani ja olenko tarpeeksi nöyrä kuuntelemaan ohjeita ja moitteita? Onko minusta tuijottelemaan keskittyneesti virtauslankoja ja windexiä?

Mistä kaikesta muusta luovun, jos haluaisin sittenkin purjehtia, niinkuin joskus halusin?

Vastaan moneen kysymykseeni ei, ja ohjaillessani tajuan, että olen onnellinen, jos pääsen Tosipurjehtijoiden kanssa merelle edes kerran tai kaksi. Olen onnellinen, jos saan kuunnella purjehdusjuttuja ja fanitan jokaista, joka on valinnut tiekseen aaltojen tien.

Aika armahtaa

Hangossa kiipesin moottoripyörän selkään ja monta hetkeä meni niin, että piti tosissaan keskittyä miettimään mikä päivä on, ja onko meillä joku lautta johonkin varattuna.

Kotiin tullessani laatikkoon istuttamani perunat olivat kasvattaneet liki metriset varret ja kesäkurpitsa kukki lupaavasti. Mietin mitä kaikkea tapahtuukaan, kun ei tee mitään, kun vaan antaa ajan puhaltaa, ja menee hetkien myötäiseen.

Ja toisaalta, jos on tavoite, onko mikään hienompaa kuin ankarasti kryssiä kohti päämäärää, karttalehdeltä toiselle, kunnes on vihdoin ilta, vene rannassa ja shipshape.

Ehkä paras veneen nimi ikinä: H-hetki. Kuvan otti Jaakkolan Terhi.

Kiinalainen korvamato - eksentrisyyden ABC

Kesän korva on ollut kiir... siis aktiivinen. Bloggaaminen on pudonnut priorisointilistalla kesäopintojen,  innostavan työsuman ja treenaamisen viedessä suurimman osan ajasta. Olen myös osallistunut Sometime 2013 -tapahtumaan (luonnoksissa on keskeneräinen bloggaus aiheesta), perustanut pihaviljelmän, ehtinyt yksiin kekkereihin, taidenäyttelykierrokselle ja mökille sekä tullut tädiksi. Lauantaina vietettiin perheen parissa isäni 70-vuotisjuhlia.

Arkikin toki jatkuu, mutta kotityöt on poistettu edellisestä listasta. Kodinhengetär hoitaa niitä ja hän taitaa olla juuri nyt päiväunilla.

Olen ollut kuluneet viikot enimmäkseen lapsekkaan innostunut Ihan Kaikesta. Sanavarastossa kuluvat "siistiä, hienoa, mieletöntä, upea, suloinen, söpö, innostava" ja muut käytössä pyöreäksi hioutuneet adjektiivit. Kesä on saanut ajatukseni rehottamaan ja annan kaikkien kukkien kasvaa. Nythän on The Vuosi, jonka olen suonut itselleni pohdinta- ja tarkkailuvuodeksi. Samalla, kun olen asia kerrallaan lakannut miettimästä minkälaisen mielikuvan annan itsestäni, eksentrisempi puoleni on ottanut tilaa.

Ai mitä se tarkoittaa?

Luonnontieteilijöille eksentrisyys tarkoittaa epäkeskisyyttä. Ympyrän e on nolla. Jos venyttelet ympyrää, saat ellipsin eli soikion ja e kasvaa. Wikipediaan on joku ystävällisesti kirjoittanut, että "eksentrisyys on sen polttopisteiden välimatkan suhde ellipsin isoakselin pituuteen".

Kauniisti kirjoitettu. Hyvin runollista.

Itse ajattelin lähinnä, miten erikoisia ihmisiä kuvataan sivistyneesti "eksentrisiksi", kun ei viitsitä sanoa rehellisesti omituinen.

Teininä oli hirveä homma olla tosi erikoinen. Aikuisena on teettänyt töitä olla aivan tavallinen, sisäsiisti ja keskiluokkainen. Nyt olen jättänyt kaikki ponnistelut sikseen ja ollut vaan. Tai siis tehnyt vaan, kun ponnisteluista on vapautunut valtava määrä energiaa toimintaan.

Ken tästä käy

En todellakaan olisi vuosi sitten osannut kuvitella, mitä on Elimäenkatu 20b oven takana, kun hipsin ujona ensimmäisiin wushutreeneihin. Enkä puhu nyt Gar-Tak-salin pönkällä tuetuista palo-ovista, vaan kuvainnollisista ovista, jotka aukeavat uusien ajatusten ja mahdollisuuksien huoneisiin.

Vuodessa elämä onkin yhden oven avauksella muuttunut: huomaan käyttäväni aikaa eri tavoin. En ole tavattavissa tiistaisin ja torstaisin, olen treeneissä. Priolistalla on kokonaan uusi järjestys ja elämään on tullut paljon uusia ihmisiä, mikä on aina rikkaus.

Olen tehnyt asioita, joita en koskaan edes haaveillut haluavani osata. Lievää elokuvallisuutta oli ilmassa, kun kirjoitin ensimmäiset horjuvat kiinalaiset merkkini taululle. Tässä minä vaan kiinaa kirjoittelen muina naisina. Tai siis olenko se minä? Miten minä tähän päädyin?

Vielä syksyllä olin sitä mieltä, että tässä minnekään kiinantunneille mennä, kun treeneissä esiteltiin ajatusta, että seura järjestäisi kurssin. Haloo, lauantaisin levätään!

Keväällä olin niissä aatoksissa, että lauantaiopiskelu on oikeastaan melkein sama kuin lepo. Seuran tunneilla mandriinikiina raoitti oveaan, ja tajusin, että tätähän voi oppia. Ilmoittaudun avoimen yliopiston kiinan tunneille ja samalla  käänsin yhden oven kahvaa kokonaan seuraavaan kerrokseen.

Kynäkaupoilla

Juttelin bileissä yhden Jennin kanssa, joka kertoi kelanneensa työkavereiden kesken, että mihin ihminen hävittää kykynsä innostua. Jennillä on pieni poika. Niin pieni, että jokaisen kuorma-auton ja traktorin kohdalla täytyy rattaissa hieman ylös ponnistaen todeta, että kato äiti takto-i/kuoma-auto.

Sisälläni on tuo sama kaksivuotias. Ostin lyijykynän Sörnäisten S-marketista. Olin vähintäänkin viikon fiiliksissä. En muista koska minulla olisi viimeksi ollut lyijykynä (ja siihen lyijyä ja vielä kumikin). Kynästä tuli kaiken uuden symboli. "Kato, kato! Tää kynä kirjoittaa kiinaa!"

Olen pitänyt kynästä hartaasti huolta (hukannut sen vain pari kertaa) ja tunnen itseni aina lievän tärkeäksi, kun tartun uuteen kynääni. Kumitan hartaasti liian hämähäkkimäisiä merkkejä ja korjaan niitä keskittynein piirroin.

NihaomaNihaomaNihaomaNihaoma

Minulla on ollut kaksi natiiviopettajaa ja olen sen myötä saanut loistavaa kielikylpyä. Kiina on alkanut tarttua mieleeni rytminä ja toistoina ja jää soimaan korviin. Ajan pyörällä ja toistan kiinaksi lauseita: "Minulle kuuluu hyvää, entä sinulle? Minä opiskelen kiinaa Aalto-yliopistossa. Olen suomalainen. Helsinki on kaunis." Tankkaan perheenjäseniä junassa ja tapailen tooneja pysäkillä. Aina en tiedä puhunko ääneen korvamatojen kanssa.

Viime viikolla huomasin seisovani syvällä pusikossa ja toistavani kovalla äänellä zaoshang hao, zaoshang hao (huomenta). Minulla oli hihna kädessäni, toisessa päässä kissa. Varmaan ihan fiksun oloista vakaata meininkiä ohikulkijoiden mielestä. Terve teille. Nimen hao!

Alarivissä  allekirjoittanut harjoittelee uutta kieltä.

Väliaikaraportti lastulaboratoriosta

Elämässä on monta hienoa asiaa. TOP 10:ssä on uima-allasfilosofien seurue, johon sattuma on minut valinnut. Uima-allasfilosofien avustuksella olen tutustunut moneen tärkeään asiaan, kuten tarkkaan liikuntakirjanpitoon, uimalakin käyttöön ja Marcus Buckinghamiin.

Marcus Buckinghamin viesti on hyvin yksinkertainen. Tee työtä, mikä on sinulle luontaista. Luithan oikein: työtä, mikä on sinulle luontaista, ei siis vain työtä, missä olet hyvä.

2013 käärmeen vuosi

Nyt on mustan vesikäärmeen vuosi. En ota sen enempää kantaa kiinalaisen tai länsimaisen astrologian totuusarvoon, mutta jotenkin ajatus muutoksen syklisyydestä helpottaa omaa todellisuuttani. Se vie eteenpäin ihan arkisia valintojani, kuinka tätä elämää elellään ja mihin keskityn seuraavaksi.

Kiinalaisessa uskomusperinteessä vesikäärmeen vuoden sanotaan sopivan pohdiskeluun, opiskeluun ja itsetutkiskeluun. Tästä ajatuksesta olen ottanut kiinni. Onko ajatus totta? Minulle on, koska päätin tehdä siitä itselleni totta.

Olen tehnyt monta vuotta asioita päämäärä- ja tavoitetietoisesti ja aivan apinan raivolla. Se on ollut äärimmäisen hauskaa, aika hemmetin työlästä ja totaalisen palkitsevaa. Työ on tarjonnut huippuhetkiä, huipputyyppejä, seikkailua ja tasapainon vuoksi muutaman törmäyksen täyttä vauhtia tiiliseinään.

Joku sykli lienee täynnä, sillä viime kuukausina vauhti on rauhoittunut ja kyselen itseltäni, että mitähän seuraavaksi.

Mitä Marcus tästä sanoisi?

Kirjoitin viimeksi identiteetistä. Minäkuva muuttuu ja elää ja muu elämä sen myötä. Kun perustin yrityksen vuosia sitten, ostin pinon jakkuja ja konsulttimekon. Käytin niitä monta vuotta, mutta nyt  luonnonvalkoisessa lempijakussani on pinttynyt tahra.

Konsulttimekko kiristää sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Olen kerryttänyt useamman keski-ikäisen istumatyöläisen sitkeän kortisolikilon ja uinut  itselleni hartiat. Tänä päivänä, jos ohjelmassa ei ole myyntitapaamisia tai palavereja, en paljon paitoja silittele. Puen pehmeät farkut ja pimeässä valitun löysän paidan.

Pidän yhä valtavasti työstäni ja tartun siihen mielelläni. Asiakkaiksi on valikoitunut oikeasti kiinnostavia bisneksiä, jotka saavat minut tuntemaan ylpeyttä, että saan olla niiden kehittämisessä mukana. Minulla on etuoikeus tehdä töitä ihmisille, joita arvostan.

Elämän painopiste on kuitenkin vuosien intensiivisen työperioidin jälkeen siirtynyt muihin asioihin. Tilanne tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sekä työtäni että työminääni ulkopuolelta.

Pystyn kirjoittamaan nopeasti listan asioista, joissa olen hyvä ja toisen asioista, joissa en ole kehittynyt ponnisteluistani huolimatta. Mutta mikä on minulle luontaista? Missä ovat aidot vahvuuteni?

Kahdentoista kuukauden lastulaboratorio

Tunnistaakseni aidot vahvuuteni, päätin jatkuvien tulevaisuuden tavoitteiden asettamisen sijaan seurata vuoden ajan nykyhetkeä. On paljon asioita, joita on pakko tehdä ja joita haluan tehdä. Ne teen. Kaikki ovat sisäisessä kalenterissani. Lopun aikaa ajattelin mennä kuin lastu laineilla.

Sanonta viittaa täyteen ajautumiseen ja sattumanvaraisuuteen. Näinhän ei ole. Lastua ohjaavat voimat: veden virtaukset ja tuulen nostattamat aallot. Pointtini on, että seuraavaan saareen haluamisen sijaan haluan oppia, mitä pinnan alla ja päällä tapahtuu. Mikä minua ohjaa ja mihin? Saanko otettua arjen luonnonvoimat käyttööni vai puskenko vahingossa niitä vastaan?

Kyse ei todellakaan ole mystiikasta. Enemmän kyse on oman ja ympäristön toiminnan tunnistamisesta. Jos on vuosia mennyt kartta kädessä pisteestä A pisteisiin B-Z, on hyvä aika vähän tsekkailla, että mihin ja minkä voimalla menisi, jos yrittäisi ilman karttaa. Jäänkö pyörteeseen pyörimään ympyrää? Vajoanko pohjaan vai löydänkö uuden saaren?

Löytöretken väliaikaraportti

Lopullinen tutkimusraporttihan on mahdollista julkaista vasta käärmeen vuoden kelluntojen ja uiskenteluiden lopussa. Nopeina väliaikahuomioina voin jo listata muutaman asian:

1. Blogin myötä kirjoittamisesta on tullut taas hauskaa. Kahvila Utulan myötä saan kirjoittaa yhdessä, mikä on vielä hauskempaa. 
2. Vuosien lenkkien, kuntosalikorttien, jooga- ja jumppatuntien jälkeen olen löytänyt liikunnallisen kodin wushusta. Olenkin ihminen, joka tykkää könytä tatamilla, lyödä ja potkia.
3. Ammatillinen vanha suola jaksaa janottaa: rakastan yhä kouluttamista ja opettamista. Kun opetan, tuntuu kuin käytössäni olisi samanaikaisesti tasokartta, kaikuluotain- ja tutkakuvaa todellisuudesta. Opetuksen suunnittelu ja opettaminen saavat minut yhtäaikaa hereille ja rauhalliseksi. Ja koulukeskustelu saa minut näköjään yhä edelleen liekkeihin. 

Teen tätä, koska se tuntuu oikealta

Nyt on sellainen elämänvaihe, että voi tehdä vähän valintojakin. Ohjaan aikaani fiilispohjalta ja katson mihin randomiteetti vie. Luontaisesti.

Viime tiistaina päädyin ennen treenejä istumaan salin kuoppaisille sohville miettimään wushuseuran viestintää ja markkinointia.

"Kiva, että autat tässä."

Niin minustakin.

Sitten minua huudettiin treeneihin. Siellä tapahtui ihme. Muistin noin 75 % sarjasta ja tajusin oppivani loputkin.

Mitähän etsivä vielä löytää?

Saa lyödä ja potkia

Päädyin lisätreeni mielessäni talvella taido-harjoituksiin. Sattumageneraattorilla oli osuutta asiaan, kun löysin itseni Yliopiston Taido-seuran core-kurssilta. En tiedä, kuka treenikalentereita suunnittelee, mutta 85 % erilaisista itsepuolustustreeneistä tuntuu olevan tiistaisin ja torstaisin. Paitsi taido. Siis sinne.

Taidossa tehtiin heti paljon pariharjoituksia, lyötiin ja potkittiin päin. Ensimmäinen napakka isku vatsaani, aiheutti ison hilpeän hämmästyneen MITÄ!? -ajatuskuplan päiviksi pääni yläpuolelle. Vatsa on pehmeää ja pyöreää yksityisaluettani, johon pieni ponihäntäpäinen tyttö pamautti tsukin. Oikeesti, se löi mua!!!

Ei saa lyödä. Ei saa potkia. 

Näin on kaiverrettu selkärankaan. Siksi lyöminen ja lyödyksi tuleminen on ollut... öö... omituinen kokemus, johon analyysi ei ole pystynyt.

Lyödyksi tuleminen ei haittaa. Itsepuolustuslajeissa reviiri jää ratikkaan. Treeneissä oppii näköjään nopeasti könyämään tatamilla toisten hikisten tyyppien kanssa.  Eikä alkeis- ja perusharjoitusten treeneissä kukaan koskaan lyö kovaa, ja jos lyö, niin suojana on aina mitsi. Siksi lyödyksi tuleminen ei ainakaan toistaiseksi ole sattunut. En muutenkaan ole pitänyt itseäni minään ansarikukkana, mutta on ollut ihan  kiva huomata, että en ole moksiskaan harjoitusiskuista. (Enkä olisi koskaan, ikinä, milloinkaan kuvitellut, että jonain päivänä kirjoitan näin.)

Lyöminen on alkanut kiehtoa minua. Sekin tuntuu omituiselta. Koska lyöminen on kiel-let-tyä!  Erityisen kiellettyä se on tytöiltä ja naisilta.

En vieläkään pysty lyömään päin. Ilmaan tai mitsiin voin lyödä kovaakin (Juu, en tietenkään jännitä!), mutta huomaan, että käsi ohjautuu automaattisesti sivuun, jos pitää lyödä kohti ihmistä. Potkin myös banaaninilkkapotkuja, jossa käännän viimeisellä sekunnin kymmenyksellä jalan vinoon, etten osuisi. Menneisyyden kielloilla on vahvempi voima kuin nykyisyyden oppimishalulla.

Rystyset mustelmilla

Teimme muutama viikko sitten wushussa nanquan-tyylin lyöntiharjoituksia, jossa mäiskin rystyseni mustelmille. Taas olin muutaman päivän ihmeissäni. Olinko se minä, kun löi niin kovaa? Olinko se minä, joka piti siitä, että osaa lyödä kovaa? Onko minussa näin paljon voimaa?

Ei tosin ollut vähään aikaan mikään kovin girlygirl-olo. Eip. Vähän jätkämäisempi ehkä.

Mutta sitten Jade Xu sanoi, että nainenkin saa potkia ja lyödä. Kiitti Jade.

Kuva: www.jadexu.com 

Ps. Pahoittelen kirotusvirheitä. Jotenkin vielä tavallista lukihäröisempi olo on ollut viime aikoina.

Lepäävä tiikeri ja Wushuzillan kohtaaminen

Piti kirjoittaa oppimishäiriöistä, mutta olenkin ollut vähän puolikuntoinen. Se sai minut pohtimaan kirjoitusvihreiden ja pallosilmän puutteen sijaan lepäämistä.

Olen ollut vailla normaalia arkista tomeruuttani, mistä olen tavallaan ihan kiitollinenkin. Hetken on ollut aika hektistä, joten hidastettuun arkeen ja typistettyyn liikkumiseen siirtyminen on ollut ihan mukavaa.

Ihan kiinaa

En mennyt treeneihin vaan makoilin läppärin kanssa sängyssä etsimässä kiinan kielen lausumisharjoituksia. Verkossa on hämmästyttävä määrä kielten opetusta. Toistelin keskenäni tervehdyksiä ja tooneja. Tarvitsen kuulokanavan oppimiseen.  Kun on elämänsä voimissa, on harvoin aikaa paneutua mihinkään tallaiseen.

• Konfutse-instituutin itseopiskelumateriaaleja
• Polyglot Kiina-Suomi

Wushuzilla 

Ja kun Kiinaan asti pääsin, aloin etsiä wushu-blogeja. Ajattelin, että ehkä jossain muuallakin on täti, joka ottaa ensimmäisiä kungfuaskeleitaan. No, ei tärpännyt ihan täysin, mutta löysin kuitenkin Wushuzillan. Mikä on ehkä vielä paljon parempaa.

En tiedä, mikä universumin vitsi oli koostaa ihminen nopeasta mielestä ja hitaasta kehosta. Mutta joskus vitsi toimii.

Hajatelmia rakkaudesta lajiin (kuin lajiin)

"Oppiminenhan on epämiellyttävää ja sattuu". Heräsin kuin pitkästä unensta, kun tämä totuus lausuttiin ääneen.

Olin niitä onnekkaita, joille oppiminen oli koulussa helppoa. Muistan miettineeni, mikä on äidinkielen harjoituskirjan funktio, miksi sinne kirjoitetaan asioita, jotka jo osaa. Oppiminen tuntui enimmäkseen järjettömän hyvältä ja jos se sattui, niin jätin sen väliin. Vietin mm. kaikki ala-asteen liikuntatunnit patjavarastossa ja jossain kentän takareunalla mukavia rupattelemassa.

Ai, miten niin oppiminen sattuu?

Kun on taapertamalla, kävellen ja joskus loikkien päässyt elämäntiensä puoliväliin, on silleen vähän viisaampi. Ja pirusti varovaisempi.

Kun keski-ikää tulee, uuden oppiminen vaikeutuu. On helpompi täydentää aikaisempia muistirakenteitaan kuin luoda uusia. Kun saavutukset on saavutettu, jää helposti nohevana omaan henkisen ja fyysisen tilannehallinnan valtakuntaansa: tämän osaan, tiedän ja hallitsen. On niin hyvä, että voi heittäytyä neuvomaan muita. Päämääräänsä päässeillä ja sinne jääneillä ihmisillä on vain ilmeisen inhimillinen taipumus alkaa pitää omaa mailmankaikkeuttaan vallitsevana todellisuutena. Mukavuusalueeseen saattaa liittyä joustamattomuutta ja yksilmäisyyttä.

Yritän pitää sen verran rotia, että minusta ei tulisi ihan mahdottoman rasittava ihminen. Hinaudun pois mukavuusalueeltani säännöllisesti ollakseni vähän rähmälläni ja nenä mudassa. Ja totta hitossa se sattuu! Toissailtana viimeksi seisoin avuttomana käsiäni heilutellen, koska oli ilmeisen mahdotonta pyörittää kättään vartalonsa edessä rannepuoli ulospäin. Ja sitten kahdella kädellä. Heh. (Mikä sen leffan nimi oli? Idiootit!)

Moinen kädettömyys pitää nöyränä ja on hyvä analogia sille, kuinka vähän mistään tietää mitään. Oman vallitsevan todellisuutensa ulkopuolelle astuminen asettaa asiat suhteisiinsa.

Miksi ryhtyä mahdottomaan?
Elämänpolun säänvaihteluissa olen muodostanut oman teoriani rakkaudesta. Parhaimmillaan se on hullun huumaava pakkomielteisiin ajava tunne, mutta pohjimmiltaan rakkaus on mielestäni tavallista pitävämpää ja venyvämpää liimaa.

Kestämme melkein mitä tahansa ihmisiltä, joita rakastamme. Sama muiden intohimojen kanssa: Joku jaksaa seistä lapsen lätkäkentän reunalla kymmenen vuotta ja toinen nousta joka aamu kuudelta koiran kanssa räntälenkille. Ja kuka olikaan se kaveri, joka harrasti pitkänmatkan lentoja; lensi Tokioon ja takaisin ihan huvikseen. Voi veritulppa, mä sanon.

Rakkaus ihmiseen voi ajaa hulluteen, ja rakkaus lajiin ajaa meidät aamulla töihin, henkisesti hereille, salille hikoilemaan ja käyttämään loputkin rahamme kirjoihin tai lokomotiivien pienoismalleihin.

Harjoittelu on oppimisen kivunlievitystä

Olen miettinyt pari päivää niitä käsiä. Aivoissa alkaa rakentua siltoja (synapseja, aksoneja ja mitä niitä olikaan), kun pääsen eroon oppimislukostani. Ehkä ensi viikolla tai sitä seuraavalla, ja joka tapauksessa kevääseen mennessä, kädet pyörivät ihan oikeaan aikaan, oikeaan suuntaan ja oikein päin.

Oppimisen ja osaamisen välissä on kamalasti harjoittelua ja toistoa, mutta samalla kipu alkaa lievittyä. Mukaan tulee oman keskeneräisyytensä kestämistä ja toiveikkaita katseita tavoitteen horisontiin. Mukavuusalue laajenee treeni treeniltä.

Kipu tulee ja menee pienten onnistumisten ja suurten kysymysmerkkien myötä. Motoriikka kehittyy hitaasti, ja tunnen itseni dorkaksi nopeasti,  mutta joka ti-to lähden salille odotusta täynnä.

Kuuluvatko oppiminen ja rakkaus yhteen? Tarvitsemmeko rakkauden liimaa jaksaaksemme loputtomat toistot opiskelun ja ja oppimisen välissä? Minä ainakin tarvitsen. Lajin vain täytyy olla se oikea. Minulla ei ole koiraa, eikä kukaan ole koskaan harrastanut meillä jääkiekkoa, mutta wushusta ja käsien pyörittämisestä tykkään.


Tämä kuva pyöri pitkään Facebookissa. Tykkäsin ja jaoin. Tykkään ja jaan sen vieläkin. Alkuperäinen (?) löytyi täältä: http://www.reallifecoaching.net/stepping-outside-your-comfort-zone/

Mitä voi oppia haavoittuneelta lumilautailijalta?

Menin syksyllä 2012 poikani perässä Kung fu -treeneihin ja rakastuin alkeiskurssilla lajiin. Ihan ekaa kertaa koskaan ikinä halusin tulla hyväksi jossain, mitä harrastan. Niin kivaa on kung fu. Sain keltaisen vyön ja olin maailman onnellisin kung fu -täti. Niin. Siis olen varmasti treenien vanhin. Muut harrastajat näyttävät yliopisto-opiskelijoilta.

Kun on käynyt alkeiskurssin, saa osallistua myös akrobatiatreeneihin. Kung fuun kuuluvat näyttävät hyppypotkut ja muut keholliset ilmaveivit. Itselleni riittäisi, jos oppisi kärrynpyörän ja uskaltautuisi seisomaan seinää vasten käsillään.

Oli sellainen pikkutyttömäinen olo, kun marssin pakkasessa topakkana ja reppu selässä elämäni ensimmäisiin akrobatiaharjoituksiin. Viereisellä lattialla cheerleader-tytöt heittivät voltteja ilman vauhtia. En tuntenutkaan itseäni enää pieneksi vaan taas tosi vanhaksi. Valmentaja muistutti, että Taitoliikuntakeskuksen akrobatiaharjoitteluun tarkoitettu joustava erikoislattia vaatii totuttelua.

Alkulämmittelyssä juoksimme ja hypimme ja teimme kärrynpyöriä ja... juuri kun olin heittämässä omaa harjoitteluversiotani kärrynpyörästä joustavalla erikoislattialla, nilkka sanoi SKRUNCH. Ja se siitä sitten.

Tunsin itseni todella noloksi, tunaroida nilkkansa ennen kuin on aloitettukaan! Mietin, että pitäisikö tädin pidättäytyä joogassa ja sauvakävelyssä. Suutarit, keski-ikäiset naiset ja lestit ja noin...

Revenneiden nivelsiteiden opetus

Jalka ei kestänyt astumista, joten päätin mennä päivystykseen varmuudeksi näyttämään lääkärille ja kuvauttamaan sen. Tiedättehän ne Pahamaineiset Terveyskeskuspäivystykset? Esimerkiksi Haartmannin, missä tavalliset hesalaiset istuivat vähän kärsivän ja odottavan näköisinä, kaikki selvin päin ja rauhallisina.

Sain hyvää hoitoa ja Kung Fu Panda -vitsejä, lastan, sauvat ja salakuunnellun viisauden lapaluunsa murtaneelta lumilautatytöltä. Tyttö kävi äitinsä kanssa puhelinkeskustelun, jota siteerasi saattajilleen:

Tyttö: "Mä hyppäsin, mut en saanut asentoa korjattua ja tulin naamalleni maahan."
Äiti: "Etkö sä ikinä opi?"
Tyttö: "Enhän mä voi ikinä oppia mitään, jos en kokeile jotain uutta."

Kun jalka paranee, menen takaisin Kung Fu -treeneihin ja akrobatiaan. Haluan kokeilla jotain uutta.

Kuvalähde: http://z.cotot.com/artikkeli/nyrjahdyksia-ja-venahdyksia-lapsilla
Muun kuvalinkit: Suomen Wushu Kungfu -seura