Vaellusta kohti vahvuuksia

Facebook on kiva. On se vaan niin kiva. Parikin tuttua oli postannut filosofi Frank Martelan haastattelun Kollega.fi-verkkolehdestä. 

Lauantaikin on kiva. Todella kiva. Makoilen parin tunnin akrobatiatreenien jälkeen sohvalla jälkieuforiassa ja nautin länsimaisen hyvinvointivaltion saavutetuista eduista: vapaapäivästä, täydestä masusta, internetistä ja päätöksenteon vapaudesta.

Vapaapäivän, onnistuneen akrobatiasession, ystävien ja Frank Martelan ajatusten herättämissä tunnelmissa tuli pitkästä aikaa halu kirjoittaa blogikirjoitus.

Pahoittelen pitkää blogihiljaisuutta. Talven ja kevään aikana tapahtuneet elämänmuutokset ovat saaneet minut pohtivalle tuulelle. Olen hengaillut omissa oloissani ja nauttinut olemisesta, katsellut Game of Thronesia ja yrittänyt pysyä liikkeessä, vaikka kuukausia jatkuneesta väsymyksestä ei tunnu tulevan taukoa.

Talvi ja kevät on ollut kiinnostavaa seurattavaa koulun, opettamisen ja oppimisen kehittämisen rintamalla. Olen ollut samaa mieltä yhden, jos toisen tyypin kanssa, ja nauttinut hyvästä pöhinästä, opetusrintamalla tapahtuvasta diskurssin muutoksesta. Ei ole ollut mitään lisättävää.

Seuraamissani koulun kehittymiseen liittyvissä puheenvuoroissa on noussut yhä uudestaan ja uudestaan esiin ajatus, että koulun käytyään jokaisella nuorella olisi käsitys omista vahvuuksistaan, tekemisensä intohimon kohteista ja niiden kautta syntynyttä itseluottamusta ja tekemisen meininkiä. Ajatus on hieno. Olen itsekin toistanut sitä täällä Osaisko oppia -blogissa. 

Mutta miten käytännössä opetetaan lapsia ja nuoria tunnistamaan intohimon kohteitaan, vahvuuksiaan, käyttämään niitä ja uskomaan niihin? Kirkkaasta kasvatusvisiosta on matkaa opettajan arkeen ja koulun käytäntöihin.

Koska olen ottanut omaksi missiokseni auttaa digitaloisoituvan koulutuksen ja kasvatuksen hyvien käytäntöjen luomisessa, laitan tähän blogiin ajatuksiani.

Mitä vahvuudet ovat?

Haastattelussaan Frank Martela ehdotti pohtimaan näitä neljää kysymystä:

1. Mitä haluaisit, jos saisit vapaasti valita? 
2. Mitkä ovat vahvuutesi? 
3. Onko unelmasi mahdollinen? 
4. Minkälaisia esteitä matkalla voi odottaa ja miten ne voisi voittaa? 

Ykkönen panee miettimään. Tämä kysymys on hyvä kysyä itseltään aina tasaisin välein. Kolmosen ja nelosen kanssa huitaisen helposti menemään. Mahdollisuudet ja ratkaisut ovat leipälajini.

Mutta entä vahvuudet?

Vielä viime syksynä olisin ehkä sanonut vahvuudekseni, että saan paljon aikaiseksi. Siirtelen vuoria. Olisin julistanut vahvuudekseni myös kyvyn innostua. Mutta, entä jos on ollut jo monta kuukautta voimaton, ja arjen tavallisetkin työt vievät paljon energiaa? Arjessani pyykki- ja pölyvuorien siirtely vastaa puolimaratonia. Samalla olen menettänyt kyvyn innostua, kun tiedän että en kuitenkaan jaksa, enkä ehdi tehdä kaikkia asioita, mistä ennen olisin ollut tohkeissani. Realisti on piessyt innostujasta tahdon pois.

Ovatko vahvuudet pysyviä? Pitääkö vahvuuden olla syntymässä saatu tai lapsena kehittynyt ominaisuus, vai hyväksymmekö, että vahvuutemme vaihtelevat elämänvaiheiden myötä?

Koska tunsin hukanneeni vahvuuksieni langanpään, pyysin ystäviäni auttamaan. Ehkä saatoin myös epäillä itseäni. Näkevätkö muut saman kuin minä? Ovatko vahvuuteni aidosti vahvuuksia vai lohduttavaa itsepetosta?

Luotan siihen, että ihmiset, jotka tapaavat minut usein ja viettävät kanssani kallisarvoista aikaansa tuntevat vahvuuteni. Toivon, että he, jotka ovat tunteneet minut vuosia, voisivat sanoa missä olen parhaimmillani juuri tänään.

Mutta mitä pyysin heitä näkemään, ja kertomaan, kun pyysin kertomaan vahvuuteni? Ovatko pysyvät tai kehittyvät taidot vahvuuksia? Onko kyky kirjoittaa vahvuus, koska se on työtäni? Kärrynpyörä ei varmaan ole vahvuuteni, koska vauhti loppuu liian aikaisin. Ovatko ominaisuudet vahvuuksia? Onko temperamentti vahvuus?

En tiedä vastausta kysymykseen, mitä vahvuudet ovat. Odotankin jännityksellä tuttujen vastauksia.

Mietin samalla isommassa mittakaavassa, että jos koulussa halutaan opettaa, opiskella ja oppia omien vahvuuksien tunnistamista, jonkun olisi hyvä tehdä päätös - koulutuksen yhteiskuntasopimus - mitä silloin ollaan tekemässä. 

Lahjakas, osaava vai innostunut? 

Tätä koulukuntaa on muutakin, mutta itse olen saanut herätyksen Marcus Buckinghamin kautta. Olen yksinkertaistanut hänen perussanomansa motivaatiosta itselleni miettien aina, mitä arjen ja työn tekoja minun on helppo tehdä. Uskon ajatukseen, että kehitymme parhaiten ja nopeimmin vahvuuksiemme alueella. Ja vaikka kuinka työstäisimme asioita, joissa olemme heikkoja, tulokset jäävät vähäisiksi suhteessa työmäärään. Ehkä joku muu voisi tehdä ne jutut, missä emme ole parhaimmillamme. Alla olevassa lainauksessa on linkki hienoon stooriin aiheesta.

“Your weaknesses will never develop,while your strengths will develop infinitely."

Mutta välillä on niin hiton vaikea tietää, missä olemme parhaimmillamme! Eikä sitä aina näe ja tunnista itse. Tarvitsemme välillä muita näkemään omia vahvuuksiamme ja sanomaan ne ääneen.

Itselleni herätyksen hetki oli joitakin kuukausia sitten, kun valmistelimme töissä workshoppia. Yritin raivokkaasti keksiä fasilitointitehtävää varten esimerkkinä jonkun ominaisuuteni, mutta hiljaiseksi veti. Kollegani A. oli nopeampi ja sanoi esimerkin ääneen puolestani: "Sä olet määrätietoinen."

Ohimenevä satunnainen lausahdus jäi mieleeni kuin pieni kirkas helmi, jota aina pimeän hetken tullen palaan tarkastelemaan: "Oi! Mä olen määrätietoinen". En olisi itse sanonut itsestäni näin, eikä sitä oltu tarkkoitettu kehuksi, mutta kun A. lausui ääneen positiivisen ominaisuuden, voimaannuin valtavasti.

Joudun ajamaan työssäni eteenpäin asioita, jotka eivät välillä voisi vähempää kiinnostaa muuta organisaatiota. Tarvitsen sitkeyttä toistaa asioita ja tekoja samoille ihmisille yhä uusilla foorumeilla. Tunnen, että jankutan päämäärä vain omassa mielessäni. Enkä kutsuisi jankuttamista vahvuudekseni, mutta sana "määrätietoisuus" antoi työni tälle puolelle uuden arvon.  Kun pääsemme perille tavoitteisiimme, tiedän että se tapahtui, koska osasin jotain ja minussa oli puhtia viedä kokonainen porukka ihmisiä päämäärään.

Se on vahvuuteni, vaikka joskus tunnenkin matkalla itseni heikoksi.

Roolittava puhe

En ota kantaa politiikkaan, mutta eduskuntavaalien aikana tuli luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin. Aiheeseen liittyvänä poimintana lukihäiriöstään kirjoittavan Silvia Modigin blogi, jossa hän kertoo pätkän tarinaansa:

"Oma tieni toimittajaksi oli mutkikas. Olin kymppiluokan jälkeen hyvää vauhtia syrjäytymässä, kunnes Helsingin kaupunki lähetti minut Sininen verstas -nimiseen työpajaan. Siellä sain toisen mahdollisuuden ja löysin tulevan ammattini toimittajana. Työpajatoiminta on tärkeä kanava nuorille, jotka eivät kulje syystä tai toisesta suorinta reittiä opinnoista työelämään."

Jäin miettimään, missä ja kenen sanoin käänne tapahtui? Kuka oli se aikuinen tai opettaja, joka sanoi mielestään huonosti kirjoittavalle lukihäröiselle nuorelle Silvialle, ehkä että "Hei, huomaatko, että sulla on sana hallussa ja olet utelias, oletko miettinyt toimittajan työtä?". Jäin taas miettimään, oikeaan aikaan lausuttujen kannustusten merkitystä ja muutosvoimaa. Tarina oli hieno ja tosi!

Me emme lapsina tai edes aikuisina aina tunnista omia voimavarojamme ja mahdollisuuksiamme. Se on oma taitonsa, jota täytyy opetella ja ylläpitää. Siksi on mielestäni äärimmäisen tärkeää, että kerromme toisillemme, mitä hyviä asioita ja ominaisuuksia näemme heissä. Ulkopuolisen - opettajan, kaverin, kollegan, kerho-ohjaajan tai valmentajan - on mahdollista nähdä ominaisuuksia, jotka jäävät meiltä itseltämme sokeaan pisteeseen tai jotka nimeämme negatiivisesti.

Kehitin Roolittava puhe -metodin pari vuotta sitten oivalluksesta, että opettajan puheella on valtava voima, joka näkyy luokan ilmapiirissä ja muuttuu yksittäisen oppilaan minäkäsitykseksi. Opettaja roolittaa oppilaat puheellaan joka tapauksessa. Tietoisesti tehtynä ja positiivista esiin tuova roolittava puhe on

• tapa havaita jokaisen opiskelijan vahvuudet ja sanoa ne ääneen: "Sähän olet hyvä viemään ryhmää eteenpäin, kun keskustelu meinaa pysähtyä."
• tapa luoda hyvää tunnelmaa: "Kiitos, että olette täällä. Tulee aina hyvä olo, kun saan tehdä kanssanne töitä. Olette taitavia. Tämä tehtävä oli vaativa. Näytitte, kuinka paljon teissä on kykyjä. Huomasithan itse. Kiitä itseäsi tekemästäsi työstä."
• tapa lisätä keskenäistä arvostusta: "Mieti, mikä on työparisi vahvuus. Mitä sellaista hän osaa, mitä arvostat? Kerro se hänelle ääneen."
• tapa vahvistaa minäkuvaa oppijana: "Huomasithan, että olet tässä taitava. Huomasin, että koit oppimisen iloa."

Roolittavalla puheella saat luokassa ihmeitä aikaan. Menetelmä perustuu siihen, että valitset aina positiivisen tavan viestiä. Positiivinen roolittava puhe auttaa kulkemaan myös niiden viestintätilanteiden läpi, joista on myönteisyys kaukana.

Negatiivinen roolitus jää elämään, siinä missä positiivinenkin.Vaihtoehtona on sanoa kaikki se hyvä, mitä näkee ja katsoa, kun antamasi rooli alkaa toteuttaa itseään.

Roolittava puhe alkaa myös ohjata myös opettajan ajattelua. Kun keskittyy sanomaan oppilaista hyviä asioita, huomaa ja alkaa ajatella hyviä asioita. Uskomukset alkavat ohjata opettajan toimintaa.

Roolittavalla puheella on voimaa muuttaa opettamista ja oppimista. Roolittava puhe on yksi metodi, jolla voit auttaa oppilasta löytämään vahvuutensa ja tunnistamaan ne asiat, joita rakastaa tehdä. 

Lisää esimerkkejä roolittavasta puheesta Osaisko oppia -bloggauksissa

• Opettajan voimaton puhe ja opettajan puheen voima
• Hypätkää ja antakaa veden kantaa
• Puu, perse ja rautalankamalli

Hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä

Muistatteko tämän Hyvä hyvä hyvä hyvä -klassikkomainoksen?  Positiivisuuden psykologia jyllää ja mielestäni hyvä niin. Positiivisuus ei tietenkään ole vastaus kaikkeen ja kriitikot kokevat, että jatkuva loistavaa- ja upeaa-puhe peittää alleen ongelmat joita olisi viisaampaa käsitellä sen sijaan, että ne hymyillään ja nyökytellään kuoliaaksi.

Kehuminen ja roolittava puhe saattavat kuulostaa samalta, mutta niillä on vankka ero. Kehuminen voi palvella myös kehujansa tarkoituksia, se voi olla manipulointia, mielistelyä tai tarkoitettu vain luomaan vähän hyvää fiilistä. Kehuminen on hieno asia oikein käytettynä, mutta pelkkä imartelu on liian laiskaa roolittavaksi puheeksi.

Roolittava puhe ei ole pelkkää puhetta, se on huomiointi- ja ajatteluprosessi, jossa opettaja yrittää tietoisesti tunnistaa oppijan tekemisestä helppoutta, intoa ja oppimisen iloa. Tunnistamisen juju on oppilaan kaiken tekemisen ja kompetenssien kokonaisvaltaisuus, ei pelkkä oppiaineisiin sidottu oppiminen. Opettaja voi tunnistaa vaikka taidon liikkua metsässä, vitsikkyyden (vs. häirikkö), energisyyden (vs. levoton) tai pohdinnan (vs. ujo). Prosessin tärkeä vaihe on sanallistaa huomiot ja sanoa ne ääneen aidosti sanomaansa tarkoittaen.

Roolittava puhe perustuu pedagogisen rakkauden (=aivan oikea todellinen akateemisessa kirjallisuudessakin viljelty didaktiikan termi) ajatukseen. Roolittava puhe pitää sisällään kohtaamisen, jossa osoitetaan välittämistä ja arvostusta.

Askel ajatusmatkalla

Oivallusten polulla ymmärsin, mikä on metodin merkitys. Olen pari vuotta yrittänyt määritellä ja selittää, mikä on opetusmetodi. Nyt tajusin jotain: opetusmetodi on vastaus siihen, miten opetuksen, opiskelun tai oppimisen muutosvisio muutetaan opetustyön käytännöksi. Metodi on standardisoitava, helposti kokeiltava, käyttöönotettava ja eteenpäin kerrottava työtapa.

Ainoa hyvä visio on pedagogiikan arjessa toimiva visio. Kohti sitä. Määrätietoisesti.

Kuva: Terhi Jaakkola (c)

Mitä sä haluut?

Lounaskeskustelu kollegan kanssa meni jotakuinkin näin:
M: Mitä sä aiot seuraavaksi tehdä?
J: Olen päättänyt pitää ainakin parin viikon tauon, ennen kuin aloitan mitään uutta projektia. Paitsi, että on mulla jo pari juttua mielessä.
M: Ootko sä vähän levoton?
J: En mielestäni. Levoton on sellainen, joka aloittaa koko ajan jotain, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mä oon aina saanut kaiken, mitä mä olen halunnut ja päättänyt tehdä.

No, hymiöitä tähän. Noinhan se on.

Koska viimeksi halusit jotain: olla fiksumpi, varakkaampi, voittaa, urheilla enemmän, laihtua vähän, opiskella jonkun uuden kielen, käydä ehkä kaupunkilomalla tai aloittaa parvekeviljelyn?

Mitä olet todella tehnyt? Kuinka paljon olet halunnut? Miten olet elänyt tähän asti?

Oman arkesi, tottumuksiesi ja valintojesi tarkastelu kertoo enemmän sinusta ja haluamisestasi kuin tuhatkaan sanaa. Silloinkin, kun arjen tilastot eivät pidä, kun yllätät itsesi kerta toisensa perään, teet asioita, joita et kuvitellut haluavasi, mutta olet huomannut tehneesi.

Carpe niinku diem. Herää ja oivalla! Ristiriita kuvittelmasi haluamisen ja toteutuneen haluamisen välillä on kallisarvoinen viesti. Se kertoo kovaan ääneen, mikä sinulle on tärkeintä ja missä olet vahvoilla.

Samanlainen kuin muut vai oikeasti sinä?

Kulttuurilla on meihin valtava voima. Olemme kuin kaloja kulttuurin akvaariossa, se on elinympäristömme, yhteisömme, tarjoaa meille ravinnon sekä hapen, jota hengitämme. On luonnollista omaksua kulttuurin määreet hyvästä elämästä.

Koska elän kulttuurissa, missä yleissivistukseen ja elämäntapaan kuuluu ajokortti, niin olen minäkin sellaisen ajanut vuonna 1994. Tosin, sitä ei ole pahemmin sen jälkeen käytetty. Ja itseasiassa homma jäi kesken, koska en koskaan ajanut toista vaihetta. Minulla ei siis ole ajokorttia, vaan rämä ja rapainen Raleigh, jolla poljen joka paikkaan silloinkin, kun säät eivät salli.

Ajokortin ajamisestani loppuun on piisannut puhetta pian 20 vuoden ajan. Voisi luulla, että kysymyksessä on rahakysymys. Jostain syystä minulla on ollut varaa polttaa muutamankin ajokortin uusimisen verran pätää kaukomatkoihin. Tästä voi päätellä, että en todellakaan ole halunnut ajokorttia.

Toinen arkinen esimerkki lienee tuttu kaikille, joiden ikä alkaa 40 ja elämäntilanteeseen liittyy pitkäkestoista stressiä. Sama kuinka paljon juoksee ja jumppaa, kortisolin, liian lyhyiden yöunien ja hidastuneen aineevaihdunnan myötä paino vaan hivuttautuu ylöspäin. Jokainen viinilasillinen ja viikonloppuhemmotteluna nautittu juustopiirakan pala muttuu jenkkakahvaksi.

Oletko halunnut laihtua? Kas, niin moni muukin.

Mietin enemmänkin näitä juttuja yhteen aikaan, kun sitten yhtenä päivänä taas tajusin, että kai mä olisin laihduttanut, jos TODELLA olisin halunnut laihtua. Mutta oikeasti halusin paljon enemmän syödä tarpeeksi, kuin laihtua.

Näiden ja parin muun huomion jälkeen olen opetellut kysymään itseltäni, mitä oikeasti haluan. Haluanko vain kulttuurisesti olettamiani asioita vai itselleni tärkeitä ja ominaisia asioita. Mitä haluan niin paljon, että olen valmis tekemään muutoksia elämässäni?

Tää kestää ja sattuu

Olen luopunut laihduttamisen ajatuksesta, mutta yrittänyt korjata muita elintapojani paremmin elämäntilanteeseen sopiviksi. Kyse on yllättävän pienistä, mutta ehkä juuri siksi niin hankalista muutoksista arjessa. Esimerkkinä ajatus, että joisi vihersmoothien joka aamu: Joka päivä on oltava jotain  möyhennettävää vihreää jääkaapissa. Se tarkoittaa, että on ehdittävä kauppaan todella monena päivänä. Ja samoin on muistettava keittää vihreää teetä kannuun illalla sekä varmistettava, että talossa on inkivääriä. Lisäksi on kasvatettava vehnänorasta, eli ostettava multaa ja ruukkuja ja muistettava kastella oraita. Niin, ja se smoothie pitää muistaa tehdä ja juoda.

Käytännössä vihersmoothie aiheuttaa muutoksia kaikkiin arkirutiineihini ja aikatauluihini.

Rakkaat uima-allasfilosofit järjestivät muutama vuosi sitten pikkujouluksi uimaopetusta koko köörille. Uimaopettaja korjasi vetoni ja potkuni parilla yksinkertaisella ohjeella. Monen räkäkroolaajan tavoin olin kauhonut tehottomasti käsilläni edessä ristiin. Uimaopettaja kehotti ajattelemaan vedot lähtemään altaan kulmista. Joo toki. Mutta eihän minulla ollut sellaisia lihaksia. Seuraavat viikot inhosin uimista todella paljon, koska se sattui. Vähitellen lihakset kasvoivat. Halusin uida ja uin.

Hyvä haluamisen mittari onkin miettiä, kuinka paljon epämukavuutta ja kipua on valmis kestämään ja kuinka kauan. Olenko valmis luopumaan tottumuksistani? Olenko valmis sekoittamaan omat ja muutaman muun ihmisen aikataulut? Olenko valmis opiskelemaan uusia asioita muutokseen, itseeni ja lähimmäisten reaktioihin liittyen? Haluanko tätä todella? Haluanko, vaikka se vie aikaani, rahaani, aiheuttaa mielipahaa ympäristössä, ja joudun luopumaan jostakin muusta.

Jos en ole valmis luopumaan tottumuksistani, en halua tarpeeksi. Silloin ei ehkä kannata piinata itseään kuvittelemalla haluavansa. Ei tarvitse laihduttaa, jos ei halua.

Mitä haluat eniten? 

Olen ennenkin viitannut siihen, että elämä maistuu. Olis niin kiva kaikkee... mutta kun on vaan yksi päivä käytössä jokaisena vuorokautena, vain yksi keho ja siinä rajalliset voimat. Rahakaan ei riitä kaikkeen: kymppikortti joogaan vai akrobatialeirille heinäkuussa?

Jokainen päivä sisältää päätöksiä, siitä mitä todella haluan. Mitä haluan eniten, miten jaan aikani, voimani ja rahani? Tässäkin yritän ymmärtää itseani tarkastelemalla nykyisiä valintojani. Jos haluaa joogata, lähtee ajoissa töistä. Jos ei lähde ajoissa töistä, se kertoo varmaan siitä, että työ on itselle tärkeämpää. Jos haluaa matkustella, säästää matkusteluun rahaa. Mutta jos käyttää treenikortteihin kaikki liikenevät euronsa, se kertoo varmaan siitä, että liikunta on tärkeämpää kuin matkustelu.

Aika ei ole aina rahaa, mutta aika on loistava mittari sille, mikä on meille tärkeintä. Kun lapset olivat pieniä, opinnot laahasivat, tein hanttihommia ja elätin perhettä minimituloilla, mutta perheelle oli aikaa. Perhe oli tärkeä.

Joka päivä, kun saan uuden poskettoman hyvän idean, käytän sen aikamittarini läpi. Päivät ovat nyt jo täysiä: mihin kohtaan viikkoa ymppään ideani, mitä pudotan kokonaan pois arjesta tai mitä vähennän saman verran, kuin uusi idea vie aikaa. Mikä on tärkeintä?

korkealla tai nousussa

• pyöräily
• uinti
• akrobatia
• smoothiet
• työnteko
• sauvakävely
• puuro
• netissä roikkuminen ja bloggaaminen
• kissat

matalalla tai laskussa

• siivoaminen ja muu kodinhoito
• ruuanlaitto
• opiskelut
• kaveri- ja ystävyyssuhteiden ylläpito ja hoito
• notkuminen, elokuvien katselu ja muu hengailu
• kulttuuri (museot, elokuvat, taide)
• pihaviljely
• sukulointi

etsii paikkaansa

• vihersmoothie
• jooga
• kungfu
• nukkuminen
• perhe- ja ihmissuhteiden hoito
• lukeminen
• sisustaminen ja remontointi
• pihaviljely

Sinäkö se oot? 

Joskus oman arjen tarkastelu yllättää iloisesti. Minäkö se olen, kun tuota kaikkea niin tomerana puuhaan? Mitä ovat nämä uudet asiat ja ihmiset elämässäni? Mitä valintoja olen jo tehnyt, kun sunnuntaina huomaan varaavani aikaa liikuntaseuran tiedotteelle, enkä lempiharrastukselleni lukemiselle? Ja toisaalta se pakottaa olemaan rehellinen: miten niin en ehdijaksa mennä torstain treeneihin?

Sinä se oot. Voit tehdä kaiken, mitä haluat. Mutta onnistut vain niissä muutoksissa, joita haluat aidosti ja enemmän kuin mitään muuta.

Siksi on tärkeätä ymmärtää, mitä oikeasti haluaa. Muuten on vain levoton. 

Purjehtiminen on parasta mitä tiedän, vai onko, jos en viitsi harjoitella? 

Ruumiinvalvojaisten jatkot - sanoista tekoihin

Puheet ja miekkarit on pidetty, blogeja, kolumneja ja mielipidekirjoituksia on kirjoitettu sankoin määrin ja A-Studion Streamissa asianosaiset keskustelivat. Vielä kerran.

Taisin kovaan ääneen luvata jossain, että vedän yhteen keskusteluita, mutta en sitten pystynytkään. Tarvittaisiin kirja, yhteenvetoihin ei yksi blogi riitä. Mutta toivottavasti tulevaisuus kirjoittaa aiheesta hyvän tarinan.

Pistetäänkö pojat tupakaksi? Kasvatuskeinoja 50-luvulta
Tässä alkuun yksi karmea tarina, jonka kuulin viime viikolla: 60 vuotta sitten, jossain kaukana Itä-Suomessa, pienellä paikkakunnalla yksi poika jäi koulussa kiinni tupakoinnista. Koska yksi poika oli tupakoinut, oli luontevaa rangaista kaikkia luokan kolleja. Opettaja antoi kaikille pojille muutaman tupakan miedosta vahvempaan ja pakotti pojat käryttelemään luokan eteen. Jos alkoi heikottaa, kannettiin ulos haukkaamaan happea. Ja kun tokeni, piti tulla sisään ja jatkaa savuttelua.

Tarina on tosi ja tallennettu. Kertojan lähisukulainen istui takarivissä itkemässä ja katselmassa, miten velipoika sai tuta joukkorangaistusta.

Halusin ottaa osaa tähän keskusteluun, koska mielestäni suomalaisessa nykykoulussa moni asia on hyvin ja lapsen oikeusturva-asiassa on Suomen kouluissa onnistuttu. Täällä lapsen ja nuoren ei tarvitse olla aikuisen mielivallan kohteena. Vaikka monen mielestä homma on mennyt överiksi, niin se on hinta, jonka olemme maksaneet merkittävästä yhteiskunnallisesta saavutuksesta: noin keskimäärin meillä on turvallinen ja tasa-arvoinen koulu.

Jossa on yhä ongelmia ratkaistavaksi.

Mutta ongelmia on ratkaistu aikaisemminkin ja siltä pohjalta uskoisin, että nämäkin ovat ratkaistavissa.

Pappi, lukkari, talonpoika ja opettaja

Opettaja on samanlainen ammatti kuin lääkäri, pappi, poliitikko ja poliisi. Se on yhteinen ja yhteiskunnallinen ja siksi velvoittava ja vaativa. Jokainen ammattinsa edustaja kantaa työnsä puolesta moraalista ja lain suomaa valtaa - ja sen myötä isoja odotuksia meiltä muilta.

Vaikka siellä yläkoulussa tuntuu juuri nyt aivan muulta, niin kyllä opettajalla on sitä valtaa vielä. Tässä yhteiskunnan kehitysvaiheessa pitää vaan täsmentää, mitä se valta on ja miten sitä käytetään. Kuten yksi opettaja kirjoitti:

"Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaivataan napakampaa linjanvetoa. Voimankäyttö on noin yleisesti hankala ja hahmoton termi ripustettavaksi yksittäisen opettajan harkintaan/arjen vaikeisiin tilanteisiin/kasvatusvastuun kantamiseen/työrauhan säilyttämiseen/oppimisen mahdollistamiseen - ja huono kaveri suhteessa pedagogisesti heikkoon ja pelkurimaiseen rehtoriuteen. Todettakoon, että napakampi linjanveto on paitsi opettajan, myös oppilaan oikeusturvan kannalta merkittävä kysymys."

Opettajat ovat keskusteluissa tuoneet esiin, että kokemus koulutyöstä olisi tärkeää, että voi ymmärtää sitä ja antaa kehitysehdotuksia. No, totta toinen puoli ja kääntäen: kouluissa on jo tällä hetkellä kaikki se ammattitaito, mitä tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan.

Nyt koulurauhasta on puhuttu paljon ja seuraavaksi tarvitaan tekoja, koska niistä muutos lähtee. Alla ehdotuksia, joihin pääsääntöisesti ei vaadita lainmuutoksia tai lisäbudjettia. Ne ovat enimmäkseen vain toimintatapojen ja ajattelumallien muutoksia työnohjauksen ja lisäkoulutuksen järjestämistä lukuunottamatta.

1. Vetäkää napakasti linjaa omassa koulussa

Oletan, että jokaisen koulun jokaisessa opettajanhuoneessa on tällä hetkellä käyty läpi, mitä perusopetuksen laki 36 b § voimakeinoista sanoo. Oletan, että siellä on sovittu ja lyöty lukkoon, mitä lain soveltaminen tarkoittaa omassa koulussa; avattu pointit ja pohdittu, mitä tarkoittaa, jos Tilanne sattuu omalle kohdalle. Rehtori on luvannut seisoa omiensa takana Tilanteiden aikana ja jälkeen. Ja arvaan, että kouluturvallisuudesta on puhuttu oppilaille päivänavauksessa ja luokissa, tehden selväksi, mitkä ovat kenenkin oikeudet ja velvollisuudet.

Jos näin ei ole tehty, niin tehkääpä. Noin aluksi. Koska ylempien kouluviranomaisten linjanvetoa voidaan joutua odottamaan, eikä se välttämättä ole kuitenkaan tarpeeksi konkreettinen ohjatakseen koulutyötä. Lakimuutoksesta nyt puhumattakaan.

2. Pitäkää yhteisestä linjanvedosta kiinni

Olen aikanani istunut parissakin sessiossa, missä on luotu tai vedetty yhteen koulurauha- ja rangaistuskäytäntöjä. Keskustelut ovat olleet hyvin polveilevia, johtuen siitä, että koulun aikuisilla voi olla hyvinkin erilaiset käsitykset, mitä on järjestys, koulurauha ja kuri. Yksi kestää lehmän hermoillaan mitä vaan, toinen ei jaksa puuttua ja kolmas näkee selkeästi, että pitää puuttua ja puuttuu. 

Tässä on yksi koulun sisäinen kehityskohde. Jotta voidaan pitää toimintatavoista kiinni, on pakko olla yksi yhteinen tapa toimia. Opettajat itse romuttavat toistensa työtä ja antavat oppilaille sekavaa viestiä, jos toisinaan on ihan ok venyttää sääntöjä ja toisinaan tulee rangaistus. 

Tehkää sellaiset linjaukset, että niihin sitoudutaan. Ja hei opettajat, sitoutukaa.

3. Toistakaa viestiä

Opettajat hokevat myös, että puhe ei auta. Se ei ehkä auta, kun Tilanne on päällä, mutta puhe kuitenkin rakentaa sitä kulttuuria, missä koulua käydään. Toistakaa, toistakaa ja toistakaa, mitä koulurauha, vastuu ja velvollisuudet meidän koulussamme tarkoittavat. Ja jos tuntuu, että se on jo pariin kertaan sanottu, niin ei riitä. Toistakaa, jos haluatte viestin vaikuttavan. Menee aikaa, mutta synnyttää hyvää.

4. Erottakaa vallan ja väkivallan ero käytännössä

Tänään 14.4. Helsingin Sanomissa oli hyvä mielipidekirjoitus erityisopettaja Hannu Olinilta. Hän kertoo, miten toimia oikein Vaikeissa Tilanteissa.

"Tilanne pitää erityisopetuksen kielellä "katkaista" eli oppilasta estetään tekemästä lisää pahaa, vahingoittamasta itseään tai mainettaan. Käytännössä hänet siirretään reippaasti toiseen tilaan. Useimmiten perimmäinen vaikutus perustuu siihen, että hänet eristetään hetkeksi yleisöstään."

Kun kirjoitin edellisen bloggauksen vallasta, vastuusta väkivallasta,  ajatukseni ei ollut ihan vielä kirkastunut. Käytyjen keskusteluiden hyvä puoli on, että oma ajattelu ja näkemykset kehittyvät. Siltä pohjalta yritän uudestaan:

Voimakeinojen käytössä ei ole kysymys pelkästään siitä, mitä ruokalasta poistamisessa tapahtuu, vaan ennen kaikkea, miten se tapahtuu.

En ollut paikalla Alppilan ruokalassa, ja sikäli varmasti yhtä väärässä kuin kaikki muutkin. Mutta jostain Antti Korhosen omien kommenttien sävyistä minulle syntyi mielikuva, että opettaja joutui valtataisteluun nuoren kanssa ja päätyi näyttämään kaapin paikkaa eikä vain poistamaan vastustelevaa oppilasta ruokalasta.

Vaihtoehtona poliisien voimakeinojen pohjalta voisi syntyä hyvä ohjeistus myös kouluun. Poliisi puhuttaa ensin ja kertoo sen jälkeen siirtyvänsä voimankäyttöön ja sitä kautta fyysiseen voimankäyttöön. Poliisin on oleellista pystyä todistamaan, että on edennyt oikeassa järjestyksessä ja vastapuoli on ollut tietoinen fyysisen voimankäytön todennäköisyydestä jatkaessaan häiriökäyttäytymistä.

Pointtini on tuo hiuksenhieno, mutta iso ero, toimiiko aikuinen provosoituneena ja ärtymyksen vallassa vai toimiiko hän yhteisten ohjeiden mukaan rauhallisesti, harkiten ja tietoisesti. 

5. Vaatikaa työnohjausta
Poliisien lisäksi hyviä käytäntöjä löytyy muiltakin aloilta, missä toimitaan yhteiseksi hyväksi yhteiskunnan mandaatilla. Ehdotan työnohjausta samanlaiseksi osaksi koulutyön ammattilaisten arkea, kuin se on sosiaalitoimen puolella ja osin tervedenhuollossa.

Olikohan se koulun johtamisen tutkija ja konsultti Jukka Ahonen, joka kirjoitti kirjassaan Ammattina rehtori, että koulu on regressiivinen työyhteisö. Sillä hän tarkoitti tilannetta, jossa koko koulun henkilökunta elää lasten ja nuorten synnyttämässä toimintakulttuurissa, missä aikuinen joutuu ponnistelemaan ja pitämään kiinni aikuisesta ja ammattimaisesta tavasta ajatella, tuntea ja toimia.

Voi olla, että muistan lähteen väärin (kirja on ihan fiksua luettavaa joka tapauksessa, voin suositella). Mutta ehdotukseni on, että opettajilla olisi maksutonta apua, millä omasta henkisestä työkunnosta voi pitää kiinni oikeasti haastavassa ihmissuhdeammatissa. Tämä vaatii tietenkin sitä budjettia, mutta toimintamalli ja tarjonta on jo valmiina.

6. Työskennelkää työpareina
Monessa ammatissa liikutaan aina kaksin. Poliisin, kotihoidon ja monen muun ammatin tapaan työparina toimiminen voisi olla apu vaikeiden tilanteiden ratkaisemiseen.

Työpareina on toimittu nykykoulun sivu. Tietenkään työparityöskentely ei sovi kaikkialle ja kaikille, mutta se voisi olla yksinkertainen apu joissakin tilanteissa. Lisäksi järjestelyt ovat lukujärjestystekninen ja tahdon asia eli mahdollista toteuttaa hallinnosta käsin, jos opettajat tahtovat.


7. Turhat säännöt pois kouluista
Joku kansatieteilijä osaisi varmaan kertoa miltä vuosisadalta tämä hattu pois -tapa on peräisin. Voisiko siitä luopua? Ja samalla luovuttaisiin muista koulun tavoista joille ei 1) löydy tässä päivässä olevia perusteluita ja  jotka 2) aiheuttavat jatkuvaa uuvuttavaa nillitystä kouluihin.

Oppilaat on varmaan helppo puhua mukaan määrittelemään yhdessä, mikä on turhaa ja mikä turvallisuutta tuovaa ohjeistamista ja käskemistä.

8. Turvallisuus- ja itsepuolustuskoulutusta saataville ammatin kaikissa vaiheissa
Ei ole mikään itsestäänselvä rasti olla siirtämässä mukuloita toisiin tiloihin rauhoittumaan samalla itsekin rauhallisena pysyen. Poliisit harjoittelevat sitä varmaankin koko opiskeluaikansa ja kertaavat taitojaan vielä ammatissaan.

Suomalaisessa opettajankoulutuksessa on paljon hyvää, mutta se ei totisesti valmista tulevaa opettajaa kouluelämän verbaalisiin tai fyysisiin painiotteluihin. Eli turvallisen oppimis- ja toimintaympäristön luomisen ja ylläpitämisen -kurssi osaksi opettajankoulutusta. Sisältää juridiikkaa, didaktiikkaa, uhkatilanteiden estämistä ja fyysisiä taitoja niissä toimimiseksi.

Koulutusta toistetaan ammatissa toimiville vuosittain samaan tapaan kuin muilla turvallisuutta korostavilla aloilla. Tässä voidaan kurkata vaikka ilmailun puolelle, missä jokainen työntekijä osallistuu säännöllisiin turvallisuuskoulutuksiin.

Koska koulutusta ei vielä ole, eikä tiedetä tuleeko koskaan, tähän hätään jokainen voi lukea vaikkapa kirjan Henkilöturvallisuus kouluissa ja jutella itsepuolustusalan harrastajien ja ammattilaisten kanssa. He tarjoavat hyviä ajatuksiaan uhkatilanteiden hoitamiseksi.

Kyllä tää järjestyy

Opettajat tuntevat varmasti parhaiten oman työnsä, mutta koska ilmoilla on niin kova tuskanhuuto nykykeinojen riittämättömyydestä, niin suosittelen etsimään ratkaisuja myös koulumaailman ulkopuolelta.

Ongelmat ovat ratkaistavissa, kun ne vain päätetään ratkaista. Nopein tapa on tutkia omaa työtään ja ajatteluaan ja lähteä tekemään muutoksia henkilökohtaisella ja työyhteisön tasolla.

Aika entinen ei koskaan enää palaa.

kuva: Terhi Jaakkola

Kirjoittaja on didaktiikkaa rakastava entinen luokanopettaja, joka työskenteli Helsingin eri kouluissa vajaa kymmenen vuotta. Opettajavuosiensa jälkeen hän toimi lastensa koulujen johtokunnissa yhteensä 8 vuotta. Monista kasvattajan virheistään huolimatta, kirjoittaja on onnistunut kasvattamaan kahdesta lapsestaan kaksi tervepäistä aikuista. 

Tähän tekstiin on lainattu suoraan julkisesta tai luvalla yksityiskeskusteluista eri kirjoittajia. Monien keskusteluun osallistuneiden hyviä käytännön ehdotuksia olen tuonut ideatasolla mukaan, jotta ne tulisivat kuulluiksi ja nähdyiksi laajemmaltikin.

Kirjoittaja kiittää vilpittömästi kaikkia keskusteluun osallistuneita sekä erityisesti heitä, jotka olivat mukana tämän blogin kirjoitustyössä auttamalla minua jäsentämään ajatuksiani ja lopullista tekstiä kommentoimalla.

Ensi viikolla ajattelin kirjoittaa smoothieista, länsirannikkolaisuudesta tai moottoripyöräilystä eli lopetan Suuren Koulurauhakeskustelun Osaisko oppia -blogin osalta ainakin hetkeksi tähän. 

Valta, vastuu ja väkivalta - pohdintoja opettajauhrin äärellä

Sanon sen heti: maikka mokasi.

Näin se vaan menee. Käsi ylös se ope, jonka ei olisi kerran tai kaksi tehnyt mieli tehdä juuri samalla tavalla: niskaperseote ja nytriittää. Ja hei, käsi ylös te, jotka olette tehneet juuri näin ainakin kerran. Jep.

Laki on silti hyvin yksiselitteinen: oppilaaseen ei käydä käsiksi siksi, että se soittaa suutaan eikä poistu ruokalasta.

En tunnusta kaikkia vanhoja syntejäni, mutta niitä on lukuisia. Olen pitänyt oppilaita holdingissa, istunut raivoavan lapsen päällä, irrotellut sormia naulakoista ja ovenkarmeista ja antanut ymmärtää, että kohta pesee, jos toi ei lopu...

... ymmärtäen joka sekunti, että olen harmaalla alueella, joka voi päättyä keltaisiin lööppeihin.  Ymmärtäen, että ammattitaitoni on ollut kovalla koetuksella. Ja siinä missä ammattitaito loppuu, reagointi alkaa.

Mutta silti. Oppilaaseen ei kajota fyysisesti sen takia, että huppu ei lähde päästä tai kaveri ruokalasta. Jos näin käy, on silloin ihan itse mokannut opettajana. Piste.

Puurot ja vellit

On ihan ymmärrettävää, että tämä aihe kuohuttaa. Olen järjettömän iloinen, että näinkin pienellä opettajauhrilla saatiin näin suuri keskustelu koulutyön arjesta ja opettajien mahdollisuuksista hoitaa opetus- ja kasvatustyötään. Onhan arjen moraalikäsityksen vastaista, että laista joka on tarkoitettu suojelemaan oppilaita, on tullut este koulutyölle.

Mutta tässä on nyt sekaisin pari asiaa.

1. Ensinnäkin koulujen työskentelyrauha, sen toimivuus ja puute, ovat yksi iso yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kysymys. Jostain syystä koulutyön hyvää ajavasta sallivasta ja ymmärtävästä kasvatuskulttuurista on tullut levottomien lapsien ja alisuoriutuvien aikuisten ryöstöviljelyn kohde. (Opettajiakin on joka junaan huippuammattilaisista tunareihin.)
2. Toinen asia on opettaja, joka kilahti ja rikkoi opettajan eettistä koodistoa, käyden virkamiehen roolissaan kiinni suuta soittavaan mukulaan.

Musta ja valkoinen

Olen miettinyt fyysisen koskemattomuuden lakia ja lain vaihtoehtoja eilisestä asti. Vaihtoehtoja ei ole. Jos lakia lähdetään tulkitsemaan; saako vetää vaatteista ulos ja saako töniä liikkeelle, ollaan heti tulkintakentässä. Alppilan tapauksessakin opettaja ei kokenut käyttäneensä väkivaltaa, vaan tulkitsi sen normaaliksi nyt-jumalauta-riittää –pakottamiseksi. Tunne ja tilanne, jonka jokainen vanhempi ja ammattikasvattaja tunnistaa. 

Mutta.

Kuka haluaa meille koulun, jossa näitä asioita joudutaan tulkitsemaan? Kuka haluaa meille koulun, jossa pikku töniminen on sallittu, jos ei totella? Oikeesti. Haluatteko?

Siksi meillä on sekä kasvatuskulttuuri että lait,  joissa sanotaan, että lapseen ei saa käydä käsiksi, jollei hän ole selkeästi vaaraksi itselleen ja muille. Eli satuta itseään tai hyökkää toisen oppilaan tai koulun aikusen kimppuun saksien kanssa tai ilman.

Koulut laativat ohjeet näihin tilanteisiin. Oletan, että myös Alppilassa on koulun henkilökunnan laatima ja aikanaan koulun johtokunnan hyväksymä dokumentti nimeltään "koulun kurinpito-ohjeet" tms. Siellä on luultavasti todettu: "Jos oppilas kieltäytyy... tekemästä jotain... Kutsu paikalle toinen aikuinen ja... Oppilasta on rangaistava...". 

Varmasti oli ohje tai toimintamalli kohun alla oleviin tilanteisiin. Koska tilanteet eivät todellakaan ole harvinaisia. Jokainen maikka ruudun sillä puolen on kinannut ruokalassa lippiksistä ja hupuista. Ohjetta olisi pitänyt noudattaa. Samoin kuin lakia. 

On siis eri ongelma, että ohje ei ole riittävä. Ja jälleen toinen toinen ongelma, jos ei ole noudattanut opettajan etiikkaa, koulun yhteistä sopimusta ja lakia ja tulee irtisanotuksi. 

Kaikkein suurin ongelmista on, jos lasten ja nuorten fyysiseen koskemattomuuteen liittyviä lakeja ja sääntöjä aletaan venyttää tulkinnoilla. 

Tässä asiassa voi olla vain mustavalkoinen. En tiedä, miten koulujen kurinpito-ongelmat ratkaistaan, mutta opettajien lisääntynyt oikeus töniä mukuloita ei voi olla ratkaisu. Se ei ole mahdollista. 

Vastuu ja valta

Opettaja on ammattinimike. Opettajuus on työtä, jota ihminen tekee yhteiskunnan mandaatilla. Opettaja on kunnan virkamies, jota sitovat paitsi virkamiestä koskevat ohjeet, myös opettajan ammattiin liittyvät moraaliset ja kasvatukselliset velvoitteet.

Kun lopetin itse opettajan työni, tunsin ensimmäiset kaksi vuotta lähes joka päivä helpotusta siitä, että en ole vastuussa kenenkään oppimisesta (= tulevaisuudesta), sosiaalisesta roolista, hengestä tai terveydestä. Se on raskas vastuu. Ja jokaisella opettajalla on yhtä paljon vastuuta kuin valtaa. Tai pitäisi olla. 

Uskoisin, että iso osa irtisanomiskohun takana olevasta keskustelusta johtuu siitä, että opettajan vallan ja vastuun tasapaino on vinossa. Valtaa on valunut lapsille, jotka eivät voi ikänsä ja roolinsa puolesta ottaa kuitenkaan vastuuta. Opettajan pitäisi olla luotettava aikuinen ja vastuussa kymmenjärjestelmän, lukutaidon ja kansalaistaitojen opettamisesta. Oppilaat eivät kuitenkaan halua aina oppia ja opiskella. Kansalaistaidoista se, missä otetaan ruokalassa huppu pois päästä, ei kiinnosta 15-vuotiasta. Aika normisetti.

Koulussa työskentely sekä opettajana että oppijana on loputtomia keskusteluita ja kohtaamisia. Koulussa ollaan jatkuvassa psykodynaamisessa myllyssä, joka uuvuttaa. Varsinkin, jos tuntuu, että keinot loppuvat.  

Jokainen suomalainen on ollut tai on koululainen ja aika moni on vanhempi. Koulu koskee meitä kaikkia. Siksi opettajan vastuuseen ja valtaan liittyvää keskustelua pitää jatkaa tämän ihmisuhrin jälkeenkin. Vallan ja vastuun tasapainosta on synnyttävä äänen lausuttu sopimus, joka alkaa synnyttää terveempää koulukulttuuria. On väärin, että alaikäiset saavat tehdä mitä tahansa lapsikeskeisen kasvatuksen hengessä, ja yhtä väärin, että aikuinen taantuu tönimään. 

Valta ja väkivalta

Koska ihminen, jolta loppuu valta, altistuu pakottamaan - käyttämään väkivaltaa. Jokaisen aikuisen päässä on naksahtanut joskus lasten kanssa, mutta mikään naksahdus milloinkaan ei saa johtaa väkivaltaan. Kaikkein viimeisimmäksi demokraattisen yhteiskunnan ylläpitämässä instituutiossa, jonka myllystä jokainen kansaan ja kulttuuriin kuuluva kulkee läpi. 

Aikuisten passiivisagressiivinen tönimis- ja huitomisesimerkki leviää lapsiin. Aikuisten teoillaan luomasta kadonneen vallan kulttuurista on vaarana syntyä systeemistä väkivaltaa. 

En ole ihan varma, onko Antti Korhosen irtisanominen liioittelua vai ei. On sellainen napatuntuma, että taustalla on paljon asioita, joita koulu viranomaistahona ja työnantajana ei voi sanoa ääneen.

Opettajien ei kuitenkaan pitäisi ajatua työssään naksahduspisteeseen. Siinä pitää koulun työnantajatahona olla tukena. Kentälle lisää työnohjausta, koulutusta, työvälineitä ja rehellistä keskustelua (Huom! Ei kauhistelua ja taivastelua) aiheesta. Opettajat ja kouluviranomaiset ovat aika fiksua sakkia, kun draamakuninkaallinen kohtaus on ohi. 

Jos koulunjohtaminen on ollut Alppilassa vähän hukassa, (Ei oo helppoa hommaa, terveisiä ja respect Sirpalle ja muille.) niin  ratkaisu ei ole opettajan irtisanominen. Jos homma oli rehtorin hallussa, niin ehkä irtisanomiselle oli perusteet. 

Koska niin se vaan oli. Maikka mokasi.