Sähköjänis dyyneillä

Sunnuntai-iltapäivänä tiskaan puurokattilaa ennen lähtöä. En malta repiä ranneteippejä irti. Olen lähdössä, mutta haluan pitää vielä hetken kiinni leirifiiliksistä.

Loman alkupuolella ajattelin kirjoittaa, miten kytketään päältä pois sähköjänis. Ajatus oli kuvata, miten irrotetaan patterit, viedään sähköjänis luontoon ja nukutetaan sitä vähän. Oletusarvona on, että jäniksestä tulee ihan pupu. Mutta kaikista päiväunista, melonta- ja pyöräretkistä sekä patikoinnista huolimatta sähköjänis ei sammu. Se on kai täynnä varausta. Rentoutuminen onnistuu, mutta pysähtyminen tuntuu olevan vaikeaa. Viikkoa myöhemmin päädyn Yyterin dyyneillä siihen, että ehkä ei kannata pysähtyä. Ehkä kannattaa ottaa kunnolla vauhtia ja tehdä puolivolttiharjoitus.

Näin Yyterin Akrobatialeirin ilmoituksen helmikuussa ja aloitin useamman kuukauden pähkäilyn osallistuako vai ei. Viimeisenä iltapäivänä olen täynnä sulaa kiitollisuutta, että uskalsin kumota päästäni kaikki eit ja päätin tehdä sitä, mikä eniten pelottaa ja kiinnostaa.

Opin pelkäämisestä paljon.

Opin, että kaikki pelkäävät ammattilaisista ja aloittelijoihin, pienikokoiset pelkäävät yhtä paljon kuin isot.
Opin, että pelko vähenee toistamalla, harjoittelemalla ja osaamisen hitaasti lisääntyessä.
Opin, että pelon voi ajottain ylittää, mutta se ei koskaan katoa.
Opin, että on tärkeää pelätä. Pelkääminen pitää paikat ehjinä. Pelkääminen pakottaa minut kuuntelemaan ohjeita, käymään päässäni läpi jokaisen ohjeen ja liikeradan.

Check.

Akrobaatti on kaikkien kaveri

Kaksi minuuttia leirimökissä seisottuani tunnen kotiin saapumisen riemua. Ensimmäinen keskustelu mökkikavereideni M&M:n sekä J:n kanssa käsittelee kaikkea sitä, mitä olen tässäkin blogissa pohtinut; oppimisen riemua, hitautta ja sattumanvaraisuutta sekä kuinka tärkeätä on kestää turhautumista ja olla sitkeä. Joku jakaa ajatukseni sana sanalta. Tiedän olevani juuri oikeassa paikassa oikeiden ihmisten kanssa.

Viikon aikana tutustun moneen ja keskustelut jatkuvat. Puhumme lapsuuden harrastusten vaikutuksesta akrobatian oppimiseen. Keskustelemme treeniohjelmista, edistymisestä, loukkaantumisista ja taantumisesta.

Samalla dyynillä harjoittelee eläinlääkäri, teekkari, sirkustaiteilija, markkinointipäällikkö, peliammattilainen, pianonsoitonopettaja, kemisti ja hävittäjälentäjä. Ammattiakrobaatti erottuu joukosta, mutta muuten on melko mahdotonta sanoa, kuka on kuka.

Kun juoksee ylösalas dyyniä hiekkaisen ja hikisen tyypin kanssa, on aivan sama, kuka tämä on siviilissä. Yyterissä olemme samalla dyynillä, samassa hiekassa. On vaan luotettava siihen, että ne kaksi kaveria, jotka pitävät volttivyöstäni kiinni, nostavat minut ylös.

Samat tyypit tsemppaavat yrittämään, kun jähmetyn pelosta. Kaverit korjaavat ja ohjeistavat: "Katso käsiin. Potkaise jalalla vauhtia. Pidä kädet suorana. Pidä rinta auki. Ponnista oikealla. Kädet suoraksi!!!"

Puolivolttini rakentuu vöiden varassa puoliväliin, mutta työ jää kesken. Kärrynpyörä taantuu. Hiekka ja liika yrittäminen ja jumittava lonkka ovat vahvempia kuin tahtoni. Joka toisena päivänä tsemppaan treeneissä ja joka toinen päivä pakka hajoaa. Silloin istuskelen maassa katselemassa, kun pidempään harrastaneet lentävät ilmassa.

Katsellessani alan hieman ymmärtää, mistä akrobatiassa on kyse ja mitä se vaatii; räjähtävää voimaa, lihaskuntoa sormenpäistä varpaisiin ja suunnan tajua. Teen viileän analyysin itsestäni ja totean, että minulla ei ole riittävästi mitään.

Paitsi motivatiota ja suunnitelma.

Analyysin analyysi

Olen harvoin harrastanut mitään liikuntaa tavoitteellisesti. Teinivuosien tanssitunnit ja muutaman vuoden jatkunut Bikram-jooga lienevät lähinnä sitä, että olen halunnut tulla paremmaksi.

Suhtaudun edistymisavoitteiden asettamiseen nihkeästi, koska tunnen itseni. Useimmiten tavoitteen asettaminen on tarkoittanut sitä, että luovun koko jutusta. Minun juttuni on ujutus. Ujutus perustuu toistoon arjessa ja pyhään uskoon, että edistymistä tapahtuu, kun tekee vaan.

Akrobatian kanssa olen kuitenkin uuden äärellä. On aika ottaa edistymistavoitteet kauniiseen käteen. Muita harrastajia katsellessani ja opetusta kuunnellessani homma kirkastuu. Tajuan, että akrobaatin koollaakan ei ole väliä, kunhan se on suhteessa voimantuottoon.

Minulla ei ole.

Olen aina harrastanut enemmän kestävyyttä kuin voimaa vaativia lajeja. Nykyinen kuntopohjani rakentuu kungfulle, pyöräilylle, uinnille, joogalle ja sauvakävelylle. Vaikka kahden vuoden kungfuharjoittelu on nostanut lihaskuntoani valtavasti, se ei riitä. Olen hidas. En paljon räjähtele.

Tavoite on siis luonut itse itsensä halustani kehittyä sekä kungfussa että akrobtiassa. Voimani riittäisivät nippanappa, jos olisin kevyempi. Mutta nippanappa on liian vähän, jos haluaa pitää paikat ehjinä. Loukkaantumisriskiä voi pienentää, kun ponnistusvoima, keskivartalon hallinta ja käsivoimat ovat riittävät suhteessa taitotasoon ja painoon.

Tavoite syksylle: lisää voimaa ja vähemmän painoa.

Kuinka motivoida sähköjänis?

Motivaatio on tunnistettu ja vuosikymmeniä oppimisen perustekijänä. Mark Moran kirjoitti kuitenkin Wushu Adventures -blogissaan huikean postauksen, miksi pelkkä motivaatio ei pelkästään riitä oppimiseen. Vertaisiko tätä vaikka autolla liikkumiseen... onko motivaatio vähän niinkuin akku? Se tuottaa virtaa käynnistämiseen ja kaikkeen muuhun, mutta liikkeeseen tarvitaan polttoainetta. Olisko ihmisen polttoaine sitkeys ja tahdonvoima?

Minkä räjähtävässä voimassa häviän, sen sitkeydessä voitan. Kuten olen tässäkin blogissa monesti kirjoittanut, olen saanut kungfun myötä lihaskuntoharjoittelun lisäksi mentaalista harjoittelua, kuinka selvitä treeneihin, vetää ne kohtuullisella asenteella, tunnistaa edistymisensä ja iloita siitä.

Painoa on liikaa, mutta kestävyyttä yllättävän paljon. Heiaheiaan saa kertyä yli kymmenen tuntia viikossa, ennen kuin alan olla poissa pelistä. Olen ylpeä treenimääristäni ja kuinka hyvin kroppa kestää niitä.

Odotan syksyä aika liekeissä. Motivaationi on tapissa. Aion uskaltautua oman SWKS-seuramme akrotreeneissä myös jatkoryhmään. Lisäksi kiipesin Yyterissä elämäni ensimmäisen kerran hyppimään trampoliinille ja tajusin, että siitä tulee olemaan minulle suunnaton apu vauhdin ja liikeratojen opettelussa. Olen katsonut jo itselleni trampoliinikurssin. Vaikka sen hinta lähes itkettää, niin uskon, että hyöty on moninkertainen. Ja aah... kirsikkana kakussa... seuraavassa korttelissa on lauantaisin akrobatian alkeiskurssi. Lisäksi tarvitsen lihaskunto- ja ponnistusvoimaharjoitusta, jota voin tehdä myös kotona lyhyinä sarjoina.

Minulla on koko syksy aikaa rakentaa kuntoon puolivolttini, etsiä kadonnut kärrynpyöräni ja seistä käsilläni. Ei ole kiire, mutta tekemistä on paljon.

Nosta kädet ilmaan, sä pystyt mihin vaan
Tein melko randomin päätöksen lähteä Yyteriin oppimaan uutta ja sain elää aika eeppisen viikon. Akrobatiaharjoittelu oli tärkeää, mutta kuten aina poistuessaan omilta henkisiltä tonteiltaan, on auki kaikille elämyksille. Niitä riitti. Nauroimme. Keskustelimme. Kokkasimme ja söimme. Aurinko paistoi lisää. Etsin hämähäkkejä pyyhkeestäni. Kuivattelin uimapukua ja jonotin suihkuun. Taas aurinko paistoi. Nauroimme lisää.

Lähetän rakkaat terveiset ja kiitokset M&M:lle, naisille, jotka opettivat, että vyölaukku on arvokas asuste ja aamulaulu on jokaisen päivän peruskivi.

Jos jollain toisella, jonka lapset eivät kuulu kohderyhmään, on jäänyt Robin väliin, niin kannattaa kuunnella esimerkiksi "Pystyt mihin vaan". Heti aamulla tai ennen treeniä:

Sun ei tarvii feikkaa, mitään roolia veivaa

Yhtään ei tarvii jarruttaa

Sun ei tarvii feikkaa, nyt paeta ei saa

Älä välitä muista, nosta kädet ilmaan

Sä pystyt mihin vaan, oot hyvä juuri noin

Mihin vaan, oot hyvä juuri noin

Sä pystyt mihin vaan, oot hyvä juuri noin

Olen ollut nyt kaksi päivää kotona ja viimein vailla ampeeriakaan virtaa. Kipu irtoaa lihaksista, mutta leirifiilis jää. 

Minulla on leiripaita, jossa lukee rinnassa "Gravity sucks". Mutta koska olen vielä jalat maassa -tilassa, laitan mieluummin kuvan selässä olevista siivistä, joilla jatkan eteenpäin matkaani akrobatian oppimisessa. 

Juokse ratsu reima

Vuosi sitten tähän aikaan tuntui, että maailma oli pysähtänyt ympärilläni. Työrintamalla oli hiljaista kaikesta vauhdin ja metelin nostatusyrityksistä huolimatta. Aamu-uinnin jälkeen oli aikaa istuksia uimahallin kahvilassa. Yksi aamu avasimme virtuaalisen runokahvilan Kahvila Utulan oudoille jutuillemme. Oli aikaa purjehtimiseen absurditeettien aavoilla kaukana horisontissa vain joku toinen hassusti rikattu sanavene.

Huhtikuussa ei mennyt paljon sen lujempaa, kun kirjoitin käärmeen vuodesta 2013 ja sen nostattamista tunnelmista. Pohdinnat uimahallilla kiersivät samoja ratoja: että, jos vaan olis ja antais tapahtumien tapahtua. Jos olis oma eksentrinen itsensä töissä ja vapaalla, niin mitä siitä seuraisi?

En mennyt aivan lastuna laineilla lopulta kuitenkaan. Tein työn ohessa yli 70 opintopistettä, sisältäen yhden sivuaineen ja gradun, joten painoin päämäärätietoisesti hommia opintojeni eteen. Siitä huomasin vuodenvaihteen tunnelmaa olevan ilmassa, kun yksi päivä pudotin käsilaukkuuni matkalukemisiksi romaanin. Siis kirjan, jota voi lukea h u- v i k s e e n tai olla lukematta, jos ei huvita!

Kuluneen vuoden ja vähän ylikin, mukanani on kulkenut vain tenttikirjoja, essee- ja graduaineistoja sekä tehtävä- ja opiskelumonisteita. Vuoteen ei mahtunut monta juna- tai bussimatkaa, iltaa ja viikonloppua, etten olisi tavannut jotain teosta opintopisteiden kiilto silmissäni. Helmikuussa tarkastin ratikassa business communications -kurssin esityskalvoja ja elokuussa kirjoitin parin vihkon verran kiinaa. Käärmeen vuodesta sanotaan, että se suosii opiskelua. Käärme tai ei, valmista tuli. Sen verran olen oppinut oppimaan.

Nouse ratsun selkään

Kun hevosen vuosi alkoi, seisoin lavalla Lasipalatsin aukiolla pitäen kiinni kulkuelohikäärmeen nivelestä. Luovutimme Kiinan kulttuuriministeriön lahjoittaman lohikäärmeen kaupunginjohtaja Pajuselle. Screeniltä tuli vuoden lähtölaskenta suoraan Kiinasta. Näkymä lavalla ja lavalta oli oudon elokuvamainen: asennossa seisova lohikäärme, yleisön pipo- ja lastenvaunumeri yllään tuulessa keinuvat punaiset lyhdyt, taustalla tumman sininen talvitaivas. Pajunen puhui hevosen vuoden vauhdista ja hepan selkään nousemisesta. Puheeseen mahtui tietenkin pari toiveikasta talousvertausta.

Kun vuosi vaihtui, alkoi lohikäärme tanssia.

Jos vuosi sitten oli hiljaista ja etsivää, on nyt kaikki nopeaa ja päämäärätietoista. Eihän tässä olla vain jäniksen, vaan peräti hevosen selässä. 2013 lastulaboratorion ajelehtimisen lopputuloshan oli, että valitsin kahdesta ammatistani sittenkin markkinoinnin ja viestinnän. En päätynyt kouluun, enkä amikseen opettamaan, vaan siisteihin sisätöihin tietojärjestelmien laadunvarmistuksen pariin. Se on jännä. Olin kuvitellut päättäväni toisin. Kun päätös oli itse päättänyt itsensä, se tuntui kuitenkin heti oikealta ja tukevalta. Marraskuussa seisoskelin jo hevosen vuoden tallin ovella ja sitten hyppäsin selkään.

Sittemmin olen opetellut pitämään kiinni harjasta ja nauttimaan vauhdista.

Mitä muuta opin ajelehtiessani?

Mietin pelkoa ja pelon voittamista koko vuoden. Häpeän pelkoa, epäonnistumisen pelkoa, liikkeen pelkoa ja fyysisen kivun pelkoa. Vähitellen olen oppinut ymmärtämään, että en voi voittaa pelkojani ponnistelemalla, vaan rakentamalla onnistumisen tunnetta. Luottamus korvaa pelon: itseluottamus, luottamus omaan osaamiseen ja oman kehon voimaan. Aikaahan siinä menee. Pitää tunnistaa pienimmätkin oppimisen ja osaamisen merkit, nostaa ne itselleen esiin ja alkaa tietoisesti vahvistaa niitä.

Hevosen vauhdissa ajattelin jaksaa terveyttäni suojellen. Käärmeen vuoden pidemmille yöunille sanoin heipat jo viime vuoden puolella, mutta jotain pysyviä muutoksia ujutin elämääni. Lakkasin juomasta alkoholia syksyllä. Mietin, että koska en ole koskaan pahemmin juonut, niin miksi juon lainkaan. Viini on hyvää, mutta se väsyttää. Lopputulema syksyn tipattomuuskokeilusta oli toteama, että miksipä ei joskus lasillinen kerta kuuhun, mutta arkitissuttelu ei tuo elämääni mitään muuta kuin väsymykselle menetettyjä päiviä.

Isoin oppimani asia ei ole ollut tietoinen. Se ei ole tullut oivalluksen tai pohdinnan kautta. Se on vain tapahtunut. Se on muutos, se voi olla kehitystä, se voi liittyä ikään. En todellakaan tiedä, mistä muutos johtuu, mutta kaikki tekeminen  on alkanut tuntua rauhallisen helpolta ja ponnistelu kevyeltä. Minulla on  sisäinen työrauha. Aivan sama, kuinka nopeasti maailma kiitää ohitseni.

Kulkulupa hevosen vuoteen 2014!

Kuinka tanssittaa lohikäärmettä?

Tiedätkö, missä lohikäärmeet asuvat? Yksi ainakin nukkuu kerällä Kaisaniemessa, Caisan kulttuurikeskuksen varastossa. En tiedä sen nimeä. Tuskin on Puff, vaikka paljetit ovatkin hieman putoilleet.

Alhaalla salissa lohikäärme nojaa elottomana seinään. Salissa seisoksii, istuskelee, venyttelee ja vipeltää parisenkymmentä ihmistä: suomalaisia ja kiinalaisia aikuisia, lapsia ja teinejä. Lohikäärme katselee odotellessaan kuin pitkästyneenä ulos ovesta.

Kiinalainen vs. länsimainen lohikäärme

Lohikäärme on elimellinen osa kiinalaista kulttuuria. Se on ollut keisarin ja kaiken voiman symboli. Syksyllä kävin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla katsomassa dokumenttielokuvan Dragon Girls, joka on saksalaisen dokumentaristin Inigo Westmeierin elokuva Shaolin Tagou kungfu -koulusta. Elokuva kurkistaa kiinalaisten kungfua sisäoppilaitoksessa opiskelevien tyttöjen arkeen. Dokumentti on samaan aikaan kiehtova ja karu kuvaus kungfun opiskelusta ja kiinalaisesta kasvatuksesta. Suomessa kukaan kersa ei suostuisi moiseen treeniin ja viranomaiset sulkisivat koko koulun, mutta toisaalta meillä syntyy hyvin vähän samanlaista äärimmäistä huippuosaamista. Siinä pohdittavaa pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen.

Elokuvan pääosaan nousee karismallaan 9-vuotias Xin Chenxi, joka kertoo lohikäärmeen kulkevan aina mukanaan. Koulun eliittijoukkueessa harjoitteleva ja kilpaileva Xin tietää lohikäärmeen suojelevan häntä ja antavan voimaa. Xiniä katsellessaan ymmärtää jotain lohikäärmeistä ja tahdosta. Miellyttävä mukula, loistava miekankäyttäjä.

Xin Chenxi (kuva: http://www.drachenmaedchen-derfilm.de)

Omassa länsimaisessa perinteessämme lohikäärmeillä on toinen melko tuhoisa rooli. Niitä vastaan ovat taistelleet prinssit, hobitit ja viimeksi kai Harry Potterin nuoret velhokokelaat. Lohikäärmeet ovat omassa kerrotussa ja kirjallisessa perinteessämme ovelia, julmia, ahneita ja vaarallisia. Meillä ei ole lohikäärmetyttöjä, mutta olen kuullut kutsuttavan vihaisia naisia "varsinaisiksi lohikäärmeiksi". Hmm... Jotenkin kiinalainen voimaa-antava lohikäärme on itselleni tutumpi. 

Lohikäärmeen nikama

Tähän asti olen ihaillut lohikäärmettä vain kaukaa. Viimeksi Maailma Kylässä -festivaaleilla toukokuussa 2013, missä kungfuseuramme SWKS tanssitti sitä. 

Seuraavan kerran lohikäärme tanssii Helsingissä, kun vuosi vaihtuu kiinalaisessa kalenterissa käärmeen vuodesta hevosen vuodeksi 30.1.2014 Silloin minäkin olen mukana ensimmäistä kertaa. 

Lohikäärmeen taika on siinä, että sen saavat eloon vain ihmiset. Kun Kiina-seuran jäsenet järjestäytyvät lohikäärmeen yhdeksään niveleen eli sitä kannatteleviin keppeihin, lohikäärme alkaa hengittää, nousee ilmaan ja tanssii. 

Lohikäärmeen tanssittaminen vaatii hieman harjoittelua. Silti askeleitaankin hakeva lohikäärme on oudolla tavalla maaginen. Lohikäärmeen nivelessä liikkuessaan täytyy olla Täysin Hereillä, täytyy seurata edellistä, reagoida liikkeeseen ja tuntea hieman lohikäärmeen tapoja. Käärme osaa kumartaa, mennä ruumiinsa yli ja ali, käärmemäiselle kiepille, peruuttaa ja kiemurtaa kahdeksikkona. 

Jos me tahdomme niin, jos me teemme sen.  

Ilman tekoja lohikäärme nukkuu. Ilman yhdeksää ihmistä lohikäärme on eloton. Ilman harjoittelua ja koreografian tuntemusta lohikäärme tanssii, mutta pysähtelee. Ensimmäisellä oman seuran harjoituskerralla me hämmentyneet aloittelijat aiheutamme välillä hässäkkää lohikäärmeen kompastellessa omaan pyrstöönsä. Seuraavissa treeneissä lohikäärme on selvästi sulavampi. 

Teonsanat

Lohikäärme on seurannut minuakin miettiessäni suunnittelun roolia, tekemisen merkitystä, tuotantoketjuja, toimeen- ja toimeksi panemista. Hyvillä ideoilla on aina paikkansa varastossa, mutta ne ovat unisia ja elottomia ilman konkreettista niveliin tarttumista, aloittamista ja liikettä. Jos kukaan on koskaan yrittänyt saada mitään aikaiseksi, tehdyksi ja valmiiksi, tietää, että isoa ideaa on turha yrittää saada yksinään ilmaan - mitä isompi tavoite, sitä enemmän porukkaa tarvitaan tekemään siitä totta. Lohikäärmeen nivelissä eletäänkin yhtenä yhdeksästä. Jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Jos yksikin lohikäärmetanssija puuttuu, lohikäärme pysähtyy. 

Lohikäärmeen filosofia on tekemisen filosofiaa. Lohikäärmeen voima on tahdonvoimaa. Suomeksi sitä kutsutaan ryhtymiseksi ja aikaansaamiseksi. Mutta, mitä enemmän voimaa ja sulavuutta tekojensa lopputulokseen haluaa, sitä enemmän on syytä harjoitella. Mutta silläkään ei ole merkitystä, jos on yksin. Lohikäärmeen tanssittamiseen tarvitaan yhteistä tahtoa.