Mopotyttö - ai mää vai?

Kaksi elämäni eksoottisinta kokemusta. 

Ensimmäinen oli Nepalissa yli 20 vuotta sitten. Muutaman päivän matkan päästä Namche Basarista samalle polulle osui sherpaperhe, jossa vauva kulki otsanauhan varassa korissa äidin selässä. Ja ympärillä kaikki se kauneus, vuoret ja taivas.18-vuotias tajuntani räjähti. 

Toinen kerta tapahtui Juvalla reilu kymmenen vuotta takaperin. Ystäväni oli muuttanut syvälle Savoon ja lähdimme ensimmäistä kertaa kylään bussikyydillä. Vaihto oli Juvan bussiasemalla. Oli iltapäivä ja koulukyydit alkoivat purkaa asemalle juvalaisia teinejä: gootteja, taviksia ja mopopoikia. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Kieli oli sama, kulttuuri eri. Olin turistina omassa maassani. 

Kulttuurisessa tynnyrissä kasvaminen

Niin käy helposti, jos elämänpolku on kulkenut aina samoissa maisemissa. Kulmille on helppo jäädä – perhetuttavien, koulukavereiden, opiskelijayhteisön ja työkavereiden muodostamaan samuuteen. Voi noudattaa samoja arvoja, valita yhteisölleen tyypillisiä ammatteja ja kaltaisensa kumppanin. 

Vaikka hoetaan, että elämme yksilöllisyyttä suosivaa aikaa, oma huomioni on ollut päinvastainen ja vahvistunut vuosien varrella: kuinka yhteisö- ja kulttuurisidonnaisia olemmekaan! Kun määrittelemme itsemme, määrittelemme usein sen hetkiset olosuhteemme ja yhteisömme.

Elämme omassa kulttuurisessa tynnyrissämme. Mä ja mun kaverit. Älyttömän identiteettiä tukevaa ja turvallista! Pahimmillaan hyvin vaarallista, suvaitsemattomuutta lisäävää ja näkökenttää kaventavaa. 

Todellisuuksia on paljon, noin 7,5 miljardia. Ne ovat kaikki jonkun korvien välissä. 

Kylässä länsirannikon todellisuudessa

Luulin aluksi, että se on vitsi. Että, sitä hoetaan, kun joku pyytää tekemään jotain: "Ai, mää vai?"

Enoni puhuu vanhaa stadin slangia, ässäni suhisevat ja äitini jaksoi viimeisen asti ylpeänä hokea, että oli Sörkan friiduja (identiteetti vai meriitti?). En ollut koskaan käynyt Porissa tai sen liepeilläkään.

Sitten löysin kumppanin, joka sanoi pysätä (pirullisen tarttuva sana!), aamusti ja tuanoinnii. 

Oppimismatka länsirannikolle on ollut pitkä ja se jatkuu yhä. Olen kuitenkin oppinut jo jotain. Osaan esimerkiksi kääntää länsirannikkoa helsingiksi. Ai, mää vai? on toteamus, jolla otetaan muutama sekunti reagointiaikaa. 

Ei myöskään kannata hermostua ennen aikojaan, jos mies kysyy ravintolasuositusta toiselta länsirannikkolaiselta: "Et viittis sanoo mitää surkeet pupii tai muut räkälää". Silloin pitää hyödyntää kymmenen sekuntia porin kääntämiseen helsingiksi, ennen kuin käyttää kiukuttelukorttinsa. Tässähän siis kysytään kaupungin parasta ravintolaa. 

Kuinka minusta tuli mopotyttö?

Porin kielen ja ulvilanmurteen lisäksi olen tutustunut MiÄhiin, jotka puhuvat autoa ja moottoria (helsingiksi man talk). Mitä sanoa, kun keski-ikäiset jampat puhuvat autoista, siteeraavat väliin Petri Nygårdin biisejä ja sitten hekotetaan?

Ollaan hiljaa ja ihmetellään, että mikä hitto noille tuli. Tällaista ei ole kotona. 

Oikeastihan ulvilalaisen insinöörin sisällä on mopopoika, joka repii alientyyliin yltään aikuisen ihonsa ja on jälleen viidentoista. Samalla seurueessa tehdään roolijako. Ässiä suhiseva, hieman pinkeästi smalltalkia yrittävä helsinkiläisemäntä huomaakin yhtäkkiä olevansa mopotyttö. Mopotytön nahka on tosin vähän kireä, koska sen sisään sullottu nainen kinnaa hartioista eikä mopotyttö puhu. Kun mopopojat näkevät pitkästä aikaa, mopotytön tehtävänä on olla hengittävää rekvisiittaa.

Tiesin kyllä, että osaan olla hiljaa. Saan uusissa tilanteissa, uusien ihmisten kanssa ajoittain mykistäviä ujouskohtauksia. Mutta, nyt ei ole kysymys ujoudesta vaan sanattomuudesta. En osaa autoa, enkä moottoria. Enkä totisesti osaa petrinygårdia.

En tiedä, olenko oppinut eleet elokuvista vai kehitinkö ne ihan itse. Otan nyrpeän pitkästyneen ilmeen, pudottelen väliin sarkastisia kommentteja ja valun autoon (autoon!) näpelöimään kännykkääni. Heh.

Hei beibi, nousetsä kyytiin?

Mopotytölle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuuksia, joista en enää halua jäädä paitsi.

Olin ollut moottoripyörän selässä vain kerran aikaisemmin. Piti vähän houkutella, ennen kuin suostuin uudestaan. Onneksi suostuin. Takapenkillä maailma tuntuu hyvältä. Se tuoksuu ja kiitää ohi tarjoten mopotytölle vapauden illuusiota. Olen mennyt paikkoihin, joihin en koskaan muuten olisi päätynyt. Olen istunut takapenkillä Melbournesta Adelaideen ja potkinut antiikkipyörien renkaita Porissa.

Mopotytön identiteetin myötä maailmaan on auennut ovi, jonka kautta olen tutustunut paitsi uusiin asioihin ja paikkoihin myös aivan uusiin puoliin itsessäni.

Ja siinä se jekku onkin! Uusi ihminen elämässä, uusi harrastus, uusi ammatti tai opiskeluala muuttaa meitä syvästi. Identiteetti laajenee ja rikastuu kokemusmaailman laajenemisen myötä. 

Todellisuus on odotuksiani ihmeellisempi. Todellisuus on kaiken kaikkiaan aika eksoottista. Ei tarvitse mennä Nepaliin, riittää että päätyy tänne Ulvilaan, missä nyt kirjoitan anoppilassa.

Just mää.

 Kiitän ulvilalaista oikolukijaa porinkiÄle korjauksist.