Mitä sä haluut?

Lounaskeskustelu kollegan kanssa meni jotakuinkin näin:
M: Mitä sä aiot seuraavaksi tehdä?
J: Olen päättänyt pitää ainakin parin viikon tauon, ennen kuin aloitan mitään uutta projektia. Paitsi, että on mulla jo pari juttua mielessä.
M: Ootko sä vähän levoton?
J: En mielestäni. Levoton on sellainen, joka aloittaa koko ajan jotain, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mä oon aina saanut kaiken, mitä mä olen halunnut ja päättänyt tehdä.

No, hymiöitä tähän. Noinhan se on.

Koska viimeksi halusit jotain: olla fiksumpi, varakkaampi, voittaa, urheilla enemmän, laihtua vähän, opiskella jonkun uuden kielen, käydä ehkä kaupunkilomalla tai aloittaa parvekeviljelyn?

Mitä olet todella tehnyt? Kuinka paljon olet halunnut? Miten olet elänyt tähän asti?

Oman arkesi, tottumuksiesi ja valintojesi tarkastelu kertoo enemmän sinusta ja haluamisestasi kuin tuhatkaan sanaa. Silloinkin, kun arjen tilastot eivät pidä, kun yllätät itsesi kerta toisensa perään, teet asioita, joita et kuvitellut haluavasi, mutta olet huomannut tehneesi.

Carpe niinku diem. Herää ja oivalla! Ristiriita kuvittelmasi haluamisen ja toteutuneen haluamisen välillä on kallisarvoinen viesti. Se kertoo kovaan ääneen, mikä sinulle on tärkeintä ja missä olet vahvoilla.

Samanlainen kuin muut vai oikeasti sinä?

Kulttuurilla on meihin valtava voima. Olemme kuin kaloja kulttuurin akvaariossa, se on elinympäristömme, yhteisömme, tarjoaa meille ravinnon sekä hapen, jota hengitämme. On luonnollista omaksua kulttuurin määreet hyvästä elämästä.

Koska elän kulttuurissa, missä yleissivistukseen ja elämäntapaan kuuluu ajokortti, niin olen minäkin sellaisen ajanut vuonna 1994. Tosin, sitä ei ole pahemmin sen jälkeen käytetty. Ja itseasiassa homma jäi kesken, koska en koskaan ajanut toista vaihetta. Minulla ei siis ole ajokorttia, vaan rämä ja rapainen Raleigh, jolla poljen joka paikkaan silloinkin, kun säät eivät salli.

Ajokortin ajamisestani loppuun on piisannut puhetta pian 20 vuoden ajan. Voisi luulla, että kysymyksessä on rahakysymys. Jostain syystä minulla on ollut varaa polttaa muutamankin ajokortin uusimisen verran pätää kaukomatkoihin. Tästä voi päätellä, että en todellakaan ole halunnut ajokorttia.

Toinen arkinen esimerkki lienee tuttu kaikille, joiden ikä alkaa 40 ja elämäntilanteeseen liittyy pitkäkestoista stressiä. Sama kuinka paljon juoksee ja jumppaa, kortisolin, liian lyhyiden yöunien ja hidastuneen aineevaihdunnan myötä paino vaan hivuttautuu ylöspäin. Jokainen viinilasillinen ja viikonloppuhemmotteluna nautittu juustopiirakan pala muttuu jenkkakahvaksi.

Oletko halunnut laihtua? Kas, niin moni muukin.

Mietin enemmänkin näitä juttuja yhteen aikaan, kun sitten yhtenä päivänä taas tajusin, että kai mä olisin laihduttanut, jos TODELLA olisin halunnut laihtua. Mutta oikeasti halusin paljon enemmän syödä tarpeeksi, kuin laihtua.

Näiden ja parin muun huomion jälkeen olen opetellut kysymään itseltäni, mitä oikeasti haluan. Haluanko vain kulttuurisesti olettamiani asioita vai itselleni tärkeitä ja ominaisia asioita. Mitä haluan niin paljon, että olen valmis tekemään muutoksia elämässäni?

Tää kestää ja sattuu

Olen luopunut laihduttamisen ajatuksesta, mutta yrittänyt korjata muita elintapojani paremmin elämäntilanteeseen sopiviksi. Kyse on yllättävän pienistä, mutta ehkä juuri siksi niin hankalista muutoksista arjessa. Esimerkkinä ajatus, että joisi vihersmoothien joka aamu: Joka päivä on oltava jotain  möyhennettävää vihreää jääkaapissa. Se tarkoittaa, että on ehdittävä kauppaan todella monena päivänä. Ja samoin on muistettava keittää vihreää teetä kannuun illalla sekä varmistettava, että talossa on inkivääriä. Lisäksi on kasvatettava vehnänorasta, eli ostettava multaa ja ruukkuja ja muistettava kastella oraita. Niin, ja se smoothie pitää muistaa tehdä ja juoda.

Käytännössä vihersmoothie aiheuttaa muutoksia kaikkiin arkirutiineihini ja aikatauluihini.

Rakkaat uima-allasfilosofit järjestivät muutama vuosi sitten pikkujouluksi uimaopetusta koko köörille. Uimaopettaja korjasi vetoni ja potkuni parilla yksinkertaisella ohjeella. Monen räkäkroolaajan tavoin olin kauhonut tehottomasti käsilläni edessä ristiin. Uimaopettaja kehotti ajattelemaan vedot lähtemään altaan kulmista. Joo toki. Mutta eihän minulla ollut sellaisia lihaksia. Seuraavat viikot inhosin uimista todella paljon, koska se sattui. Vähitellen lihakset kasvoivat. Halusin uida ja uin.

Hyvä haluamisen mittari onkin miettiä, kuinka paljon epämukavuutta ja kipua on valmis kestämään ja kuinka kauan. Olenko valmis luopumaan tottumuksistani? Olenko valmis sekoittamaan omat ja muutaman muun ihmisen aikataulut? Olenko valmis opiskelemaan uusia asioita muutokseen, itseeni ja lähimmäisten reaktioihin liittyen? Haluanko tätä todella? Haluanko, vaikka se vie aikaani, rahaani, aiheuttaa mielipahaa ympäristössä, ja joudun luopumaan jostakin muusta.

Jos en ole valmis luopumaan tottumuksistani, en halua tarpeeksi. Silloin ei ehkä kannata piinata itseään kuvittelemalla haluavansa. Ei tarvitse laihduttaa, jos ei halua.

Mitä haluat eniten? 

Olen ennenkin viitannut siihen, että elämä maistuu. Olis niin kiva kaikkee... mutta kun on vaan yksi päivä käytössä jokaisena vuorokautena, vain yksi keho ja siinä rajalliset voimat. Rahakaan ei riitä kaikkeen: kymppikortti joogaan vai akrobatialeirille heinäkuussa?

Jokainen päivä sisältää päätöksiä, siitä mitä todella haluan. Mitä haluan eniten, miten jaan aikani, voimani ja rahani? Tässäkin yritän ymmärtää itseani tarkastelemalla nykyisiä valintojani. Jos haluaa joogata, lähtee ajoissa töistä. Jos ei lähde ajoissa töistä, se kertoo varmaan siitä, että työ on itselle tärkeämpää. Jos haluaa matkustella, säästää matkusteluun rahaa. Mutta jos käyttää treenikortteihin kaikki liikenevät euronsa, se kertoo varmaan siitä, että liikunta on tärkeämpää kuin matkustelu.

Aika ei ole aina rahaa, mutta aika on loistava mittari sille, mikä on meille tärkeintä. Kun lapset olivat pieniä, opinnot laahasivat, tein hanttihommia ja elätin perhettä minimituloilla, mutta perheelle oli aikaa. Perhe oli tärkeä.

Joka päivä, kun saan uuden poskettoman hyvän idean, käytän sen aikamittarini läpi. Päivät ovat nyt jo täysiä: mihin kohtaan viikkoa ymppään ideani, mitä pudotan kokonaan pois arjesta tai mitä vähennän saman verran, kuin uusi idea vie aikaa. Mikä on tärkeintä?

korkealla tai nousussa

• pyöräily
• uinti
• akrobatia
• smoothiet
• työnteko
• sauvakävely
• puuro
• netissä roikkuminen ja bloggaaminen
• kissat

matalalla tai laskussa

• siivoaminen ja muu kodinhoito
• ruuanlaitto
• opiskelut
• kaveri- ja ystävyyssuhteiden ylläpito ja hoito
• notkuminen, elokuvien katselu ja muu hengailu
• kulttuuri (museot, elokuvat, taide)
• pihaviljely
• sukulointi

etsii paikkaansa

• vihersmoothie
• jooga
• kungfu
• nukkuminen
• perhe- ja ihmissuhteiden hoito
• lukeminen
• sisustaminen ja remontointi
• pihaviljely

Sinäkö se oot? 

Joskus oman arjen tarkastelu yllättää iloisesti. Minäkö se olen, kun tuota kaikkea niin tomerana puuhaan? Mitä ovat nämä uudet asiat ja ihmiset elämässäni? Mitä valintoja olen jo tehnyt, kun sunnuntaina huomaan varaavani aikaa liikuntaseuran tiedotteelle, enkä lempiharrastukselleni lukemiselle? Ja toisaalta se pakottaa olemaan rehellinen: miten niin en ehdijaksa mennä torstain treeneihin?

Sinä se oot. Voit tehdä kaiken, mitä haluat. Mutta onnistut vain niissä muutoksissa, joita haluat aidosti ja enemmän kuin mitään muuta.

Siksi on tärkeätä ymmärtää, mitä oikeasti haluaa. Muuten on vain levoton. 

Purjehtiminen on parasta mitä tiedän, vai onko, jos en viitsi harjoitella? 

Tomumajan ylläpito- ja kehitystyöt käynnissä

Olen viime vuosina solminut itseni kanssa monta sopua. Joskus sopu pitää, joskus ei.

Yksi ajoittaisista sisäisen neuvottelun aiheista on tomumajan huolto ja kunnossapito (Raamatullinen termi tomumaja tulee kyllä kivasti avuksi: kuinka kevyeltä ihminen kuulostaakaan pölyllä mitattuna!)

Olen aina tiennyt, että minun ei kannata asettaa itselleni mitään tavoitteita (juoksen x kilsaa viikossa tai uin x vauhtia). Tavoitteiden asettaminen on ollut perinteisesti perinteisesti varmin tapa lopettaa liikuntaharrastus tai ratkaisevasti vähentää sitä.

Koska en voi asettaa itselleni tavoitteita, on ollut pakko kehittää muita metodeita. Yksi toimivimmista on "ujutus". Ujutus-metodissa keskeistä on arki. Olen opettanut itselleni, että kaiken mitä voin ujuttaa osaksi elämääni arjen marraskuisissa tunnelmissa, voin pitää elämässäni koko vuoden. Ehkä siksi pidän Heia Heiasta. Voin nähdä toistuvuuden ja pysyvyyden, eikä tarvitse miettiä, mitä on tekemättä.

Laajennustöiden alustava suunnitelma

Olen pari vuotta kasvattanut liikuntamääriäni ujuttamalla tunteja neljästä viiteen ja viidestä kuuteen. Kuuden kohdalla mietin minkälainen kesä on tulossa. Hyppäänkö yhden yli ja kokeilen kahdeksaa vai tulevatko tomumajan seinät lopulta vastaan? Koska kyseessähän ovat jonkilaiset kapasiteetin laajennustyöt.

Teen tomumajalla pikkuhiljaa remonttihommia, koska olen oppinut, että tämä on minulle paras tapa toimia: annan tahdon etsiä omaa väyläänsä ja kiinnittyä aidosti motivoiviin asioihin. Kun asiat löytyvät, ne siirretään kalenteriin. Olen saanut jokaiseen viikkoon ujutettua kuusi pysyvää tuntia ja rapiat päälle, kun pyöräilykausi on viimein avattu. Mutta, onko kesän kalenterissa vielä tilaa ja tomumajalla rakennusoikeutta?

Mistä tulikin mieleeni.

Takajalka ei anna anteeksi

Että osteopaatti soitti jokin aika sitten. Jo kertaalleen useita viikkoja eteenpäin siirtynyt aika siirtyi taas. Pokka ei meinannut pitää, hermostutti vähän: Vasen takareisi oli ollut viikon totaalijumissa ja alaselkä kyseenalaisti potkuharjoituksia kipupiikittelyllä. Jotenkin tuntui, että tomumajan kaikki kantavat rakenteet olivat ihan vinossa. Olin pitänyt laajennustöissä ehkä sittenkin liian kiirettä.

Puhelimessa selvisi, että osteopaatti on aamupahoivoiva. Minä annoin anteeksi, mutta takajalka ei. Jäin odottamaan raskauden etenemistä ja uutta aikaa.

Pidä ylläpito yllä

Olin jotenkin ratsastanut ajatuksella, että voisin vähän lintsata kehon hyvinvoinnin ylläpidosta käymällä väännettävänä  ja naksautettavana silloin tällöin. Pieniin päin oleva osteopaatti oli hyvä muistutus siitä, että vain minä itse voin olla vastuussa arjen hyvinvoinnistani.

Laajennustöiden innossa kehon viikkosiivous oli jäänyt väliin. Nyt yritän tsempata venyttelyn kanssa. Edes kerran viikossa, edes joskus treenien jälkeen (muistaa, viitsii, muistaa, viitsii). Lisäksi olen ottanut uudestaan harkinta- ja toivelistalleni kohtuuhintaisen erinomaisen hierojan ilmestymisen elämääni.

Onnetar puuttui sen verran peliin, että parin kuukauden joogatauon jälkeen voitin 10 kerran lahjakortin air joogaan. Sen myötä kalenteriin on raivattu paikka kivuttomalle selälle ja hengittämiselle. Bonuksena tulee runsaasti pää alaspäin roikkumista. Viihdyttävää.

Uusi sopimuskausi alkaa

Olen luvannut itselleni, että saan jatkaa kesää vasten kahdeksan tunnin projektiani, mutta sitten ei enempää. Määrään pitää sisällyttää laatua, niinkuin säännöllinen venyttely ja todellakin edes se yksi joogatunti. Ehkä hieroja-asiakin järjestyy. Kauppa on kauppa.

Ja kuinkas sitten kävikään?

Tomumajalla tapahtui jotain yllättävää. Teki mieli asettaa kesää varten tavoite. Vaikka inhoan kaikenlaista hyppimistä, tunnen kasvavaa tarvetta kehittää ponnistusvoimaa ja -tekniikkaa.

Mikäpä siinä. Tässähän on koko kesä monta tuntia aikaa hyppiä.

Mitä yhteistä on joogalla ja deittailulla?

Eka kerta oli Punavuoressa. Ystäväni oli bongannut joogaopettajan kai lehdestä. Olimme yläasteikäisiä ja joogatunti pidettiin yksityisasunnossa, minne meitä mahtui pieni ryhmä. Muistan vieläkin, kuinka tyhjä  ja sisustamaton asunto oli. Siihen aikaan joogaa ei opetettu kuntosaleilla eivätkä ihmiset pudotelleet suupielistään kokeilemiaan joogasuuntauksia ja opettajien nimiä. Teimme trikona-asanoita ja tunnin lopuksi joogaopettaja kertoi, että ei juo kahvia.

Muistan Punavuoren asfaltin ja porttikongit. Muistan tunteen tunnin jälkeen: "Ai tämmöistäkö se olikin. Mikä tässä oli se juttu?" Pidin, mutta en tiennyt mistä. Jooga jäi mysteeriksi.

Viime sunnuntaina olin joogassa ensimmäistä kertaa kuukauden tauon jälkeen. Tuntui, että meillä ei joogatunnin kanssa ollut juurikaan yhteistä. Kaipasin sielujen kohtaamista, mutta koin syvää vierautta. Katsoin kolmatta kertaa kelloa, musiikki hermostutti minua, joogaopettajan ääni oli sietämätön ja ohjeet silti huonoja. Mietin puolet ajasta, mitä yleensä hain täältä ja miksi olin tyytymätön.

Olen noussut seisovaan koiraan tuhansia kertoja ja Punavuoren trikona-asanat ovat seuranneet mukanani aikuisuuteen. Takanani on monen vuoden intensiivinen Bikram-joogasuhde, jonka loppumisesta on jo aikaa. En ole sen jälkeen oikein vieläkään kokenut samaa minkään muun joogasuuntauksen kanssa. Olen käynyt hyvien opettajien tunneilla, ollut tyytyväinen ja kuitenkin lopulta vähän tyytymätön. Etsin yhä Sitä Oikeaa.

Pääsenkö kanssasi taivaaseen?

Puhutaan ihmissuhteista, mutta olen omassa elämässäni huomannut, että minulla on suhde myös työni ja harrastusten kanssa. Kaikkin suhteisiin liittyy arjen lisäksi kiintymystä, paloa ja niiden hännillä suurista odotuksista syntyviä pettymyksiä ja huippuhetkiä.

Tiedättekö pitkästä avioliitosta tai suhteesta irronneet ihmiset, jotka etsivät uutta suhdetta mihinkään ja keneenkään päätymättä? He tapailevat tummia ja vaaleita, nuorempia ja vanhempia, menestyneitä ja taviksia. Tarjolla on netillinen ihmisiä, mutta silti rakkaus ei saa mahdollisuutta.

Deiteillä käyminen on aivan kuin lapsuuden leikki, jossa kysyttiin "Pääsenkö kanssasi taivaaseen?" Jos oli valinnut väärän lapsen, tämä vastasi: "Vettä kengässä!" Erona se, että leikissä oikea vastaaja selvisi, kun oli tarpeeksi kauan kysellyt, mutta tiedustelepa samaa internetilliseltä porukkaa!

Buddha ei turhaan sanonut, että elämä on hapan. Täydellisen Joogan Himoni on vienyt minua opettajalta ja salilta toiselle Täydellisen Sarjan perässä. Joidenkin sarjojen kanssa on synkannut, Vinyasan kanssa on ollut sutinaa enemmänkin ja Astangan kanssa meistä on Rita-opettajan myötävaikutuksella tullut hyviä kavereita. Silti! Vaikka lähdin sunnuntain tunnilta rentona kotiin, tyytymättömyyden hapot kirvelivät ja jäin miettimään, miksi mikään ei kelpaa. Opettaja, opettaja! Joogakengässäni on vettä.

Voidaanko olla vain ystäviä?

Olen joogaharrastuksessani vaiheessa, jolloin voisin hyvinkin alkaa kehittyä ja edistyä hurjasti, jos kävisin tunneilla enemmän kuin satunnaisesti. Äänettömän joogamarinani keskellä sain lopulta kiinni ajatuksesta, että en selvästikään ole valmis lähes päivittäiseen joogatreeniin. Jooga ei sittenkään ole minulle niin tärkeää. Ei ihme, että hapan nousee kurkkuun: Kuinka lapsellista ja yksisilmäistä on haluta jotain täydellistä, olematta valmis itse sitoutumaan.

Deittaillessa tapaa mielenkiintoisia ihmisiä oman elämänpiirin ulkopuolelta. Tulee käytyä älyttömästi leffassa ja juotua litroittain kahvia. Se on kaikki ihan ok ja monesti parempaa kuin täydellinen yksinäisyys. Joistain ihmisistä tulee facebook-kavereita ja joihinkin tulee pidettyä yhteyttä myös kasvotusten.

Alan vähitellen oivaltaa. että ehkä jooga ei olekaan elämäni rakkaussuhde. Ehkä se on ennenminkin vuodet kestävää ystävyyttä, joka on joskus intensiivisempää ja välillä eletään eri elämänvaiheita. Joogaan varmasti niin kauan kuin pysyn jaloillani. Siirryn takaisin Hathaan, menen vanhoilla päivilläni seniorijoogaan ja ehkä palaan ennen sitä Bikramin syliin.

Joogaan, koska silloin muistan hengittää. Joogaan, koska se hellii selkääni. Joogaan, koska on niin paljon parempi joogata kuin olla joogaamatta.

Enkä tiedä vieläkään ihan täysin, mikä tässä on se juttu. Deittailuvuodet ovat onneksi takana, mutta jooga on yhä oma mysteerinsä.

Lempi jooga-asentoni on "kameli" - Ustra Asana. Kuva on lainattu sivulta, mistä selityskin: http://www.4ayurveda.com/health.asp?aid=275