Lue kuin viimeistä päivää

Tommy Helstenillä on kirja, jonka nimi on "Saat mistä luovut". En ole koskaan lukenut sitä, mutta komppaan otsikon ajatusta hieman muunneltuna: Luopumalla jostakin, voit testata sen merkitystä itsellesi. En tiedä, mitä Tomppa ajatteli, mutta itse luotan siihen, että seepra ei pääse raidoistaan. Eli jos jokin elämässä on minulle tyypillistä ja olennaista, se tulee olemaan tyypillistä olennaista vielä kuukausien tai vuosikymmenten päästäkin.

Itselleni turvallisen luopumisen ajatuksella on paljon merkitystä, koska olen kovin elämännälkäinen ihminen. Haluaisin harrastaa enemmän kuin viikossa on päiviä, tehdä enemmän asioita, kuin mihin on varaa ja enemmän töitä, kuin mitä jaksan. On ollut pakko opetella päästämään irti, katsoa mennäänkö ympäri ja tullaanko taas yhteen. Testi pätee ihmis- ja ystävyyssuhteisiin, ammatteihin, harrastuksiin ja oikeastaan kaikkeen.

Tuhansien sivujen addiktio

Tätä talvea on leimannut asia, joka palasi elämääni kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Se on tuottanut minulle iloa, mielenrauhaa, innostusta ja ihmetystä. Olen alkanut ahmia jälleen kirjoja. Luen kirjan toisensa perään, valitsen hitaamman junan töihin, että ehtisin lukea, enkä ole avannut televisiota viikkoihin.

Muistan hetken, kun opin lukemaan ensimmäisellä luokalla. Seitsemänymmentäluvun lähiökolmioon tilattiin Seura-lehteä. Sieltä luin artikkelin susista. En tajunnut lukevani. Kun äiti tuli kotiin, kerroin hänelle innoissani koko susistoorin.
"Luitko sä sen?"
"En lukenut, kun se oli täällä lehdessä."
"Mutta, miten sait selville? Sinähän siis  luit?"
"Ai, luinko?"

Sen jälkeen luin tauotta, koko ajan ja kaikkialla seuraavat reilu kymmenen vuotta. Kirjojen takakansissa ei ole ikärajoja, ja kun kotona oli kerran kirjahylly, kirjastosta nyt puhumattakaan, olin lasten- ja nuortenkirjojen lisäksi lukenut yläasteen loppuun mennessä Waltarin koko tuotannon sekä paljon muuta, jonka näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut jättää lukemattakin. Kun Madonna tuli muutamia vuosia sitten Suomeen ensimmäiselle keikalle, en pitänyt sitä minään. Mutta, kun John Irving jakoi uutuuteensa nimikirjoituksia, olin tietenkin jonossa. Jokaisella on omat nuoruuden idolinsa!

Vaihto-oppilasvuosi oli tuskallinen, koska vaikka opin espanjankielen vain parissa kuukaudessa, kummassakaan niistä perulaisista pikkukaupungeista, joissa asuin, ei ollut julkista kirjastoa. Sain kotoa lähetyksenä laatikollisen kirjoja. Vaihto-oppilasvuoteni anti oli kolmeen kertaan luettu Tolstoin Anna Karenina. Jos olen joskus pärjännyt Trivial Pursuitissa, se johtuu yksin siitä, että laatikossa oli myös tietosanakirja - Pikkujätti, jonka luin myös pariin kertaan kannesta kanteen lukemisennälässäni. Aistideprivaatio lienee melko tunnettu kidutuskeino, mutta myös kirjatta pitäminen aiheuttaa kipua ja ahdistusta.

Palasin Suomeen ja kouluun ja yhtäkkiä pohjaton lukemisenhimoni lakkasi. Muistissani on taitekohtana kirja, jota minulle suositeltiin "hienona, poikkeuksellisena lukukokemuksena". Sadan sivun jälkeen luovutin ja muistan ajatelleeni, että miksi käyttäisin aikaani lukeakseni kirjaa, josta en pidä, ja jota en tajua. Kokemus oli niin voimakas, että voin palata siihen vieläkin. En ollut enää kiinnostunut kirjoista, vain siksi, että ne ovat kirjoja.  Tajusin sen myötä, että suuri rakkauteni lukemiseen oli hiipunut.

Luonnollisesti olen sen jälkeen lukenut kirjan jos toisenkin. Ei ole ollut lomaa, jolloin en olisi laiminlyönyt läheisiäni katoamalla kirjojen maailmoihin. Monen vuoden ajan Harry Pottereita putoili juuri sopivasti suklaamunien sekaan monen pääsiäisen ajaksi. Kun minulla oli vielä vauvoja, hyödynsin luonnollisesti kaikki imetyshetket lukuhetkinä, enkä koskaan ole lähtenyt millekään lyhyellekään matkalle ilman tarkoin mietittyä valikoimaa pokkareita. Mutta tämä kaikki on aivan eri asia kuin pohjaton, samalla riipaiseva ja kaiken kattava rakkaus kirjoihin ja lukemiseen. Siihen verrattuna, en mielestäni yli kahteenkymmeneen vuoteen ole oikeastaan lukenut mitään. Kirja kuukaudessa on eri asia kuin kirja päivässä.

Tuhlaajalukijan paluu

Minulla olisi ollut varmaan puhuttelevampiakin blogiaiheita, kuin lukuaddiktioni uho, tuho ja uusi nousu, jollei ympyrä olisi oudosti sulkeutunut Pasilan asemalla pari viikkoa sitten .

Sovin itseni kanssa, että saan ostaa Pocket Shopista kirjan palkkapäivän kunniaksi. Kaikkien addiktien tavoin, kiinnitän tietenkin huomion ennen kaikkea määrään, en laatuun. Valitsin amerikkalaisen kirjallisuuden professoreiden kirjoista paksuimman, mitä löysin. Olin juuri saanut luettua sekä Kjäll Wästön Kangastus 38, Alice Munron novelleja ja puhunut heidän sekä John Irvingin kirjoista siihen sävyyn, että pidän selkeästä lauseesta ja hyvin juoksutetuista tarinoista. Koemaistelin pullean pokkarini tekstiä ajatuksella, onko kirkasta. Kirja lähti mukaani junaan.

Kirja oli Mark Helprinin "Talvinen tarina". Tajusin aika pian, että olin lukenut sitä aikaisemminkin. Kyseessä oli täsmälleen sama kirja, mihin koin lukuaddiktioni päättyneen. Huvittavaa on, että Mark Helprin on vuolas kirjoittaja, joka sotkee surutta sanapuuroa velliin. Hänen lauseensa ovat kaukana  kirkkaasta. Helprin on pahimmillaan raskas, mutta useimmiten vain rasittava.  Muistin heti, miksi jätin kirjan kesken joskus aikoinaan. Tarina on käsittämätön sekoitus maagista realismia ja maagista maagista. Olen silti sivulla 715, enkä missään vaiheessa ole ajatellut jättäväni kirjaa kesken. Että näin. Onhan se kirja.

Tunnen kuin palanneeni pitkiltä matkoiltani lapsuudenkotiini: niihin hiljaisiin tiloihin, joita kirjat mielessäni synnyttävät, virkistävään sanasateeseen, uusiin maailmoihin, maailmankatsomuksiin ja vanhoihin aikoihin.

Loppuuko lukutaito maailmasta?

Olen miettinyt paljon kirjan, lukutaidon ja lukemisen taidon merkitystä paluuni jälkeen. En todellakaan ole ainoa tuntemani lukutoukka. Moni 70-luvulla tai sitä ennen syntynyt tuntee tästä tarinansa. Synnyimme ja kasvoimme aikaa ennen pelejä ja verkkoa. Lukeminen on ollut paitsi himo, myös tapa selviytyä lapsuudesta ja nuoruudesta, sosiaalinen kokemus ja tapa tyydyttää elämän- ja tiedonnälkeää. Koen olevani yhtälailla kirjojen, kuin vanhempieni kasvattama.

Luku- ja kirjoitustaito, kirjapainotaito ja nykyisin sähköiset viestintävälineet ja verkko ovat länsimaisen yhteiskunnan perusta. Tiede, vapaa lehdistö ja kirjallisuus taiteenlajina ovat osa kulttuurista ilmaa, jota hengitämme. Ilman niitä meitä ei olisi täällä, ei tällaisessa yhteiskunnassa.

Tulevaisuus ei ala huomenna, se on osiltaan läsnä jo nyt, ja alkaa toisaalta vasta vuosikymmenten päästä. Jokaisessa yhteiskunnassa on yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kerrostumia - emergenssiä. Vuonna 2014 kirja ja kirjattomuus, lukeminen ja lukemattomuus elävät rinnakkaiseloa.

Millä tää yhteiskunta pyörii, jos lukeminen loppuu?

Saska Saarikoski kirjoitti tammikuisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan heikosta ymmärryksestä ja siitä johtuvasta heikosta argumentoinnista, kun ei osata tai viitsitä lukea ja ottaa asioista selvää. Sivistys, käsitys tiedosta ja totuudesta, on alkanut jakaa nyky-Suomessa ihmisiä luokkiin enemmän kuin taloudellinen asema.

Kun kirjoitin blogiini oppikirjattomasta koulusta, en tietenkään tarkoittanut kirjatonta koulua. Mielestäni kirjoja ja lukemista tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen, oli lukemisen tapa ja media mikä tahansa. Pelkkä lukeminen ei kuitenkaan ketään pelasta.

Rationaliteettien muurrokseen liittyvät kulttuuriset arvomuutokset. Mietin tekstin ja lukutaidon, lukemisen ja viestinnän roolia nyt ja tulevaisuudessa. Täti minussa sanoo, että aikkauheeta, miten se nuoriso ehtii digitaalisuudeltaan lukemaan. Jos pisin luettu teksti mahtuu kännykän ruudulle, niin miten oppii poimimaan luetusta olennaisen? Miten kukaan voi oppia muodostamaan mielessään kuvia, kun maailma tulee kaikkialta silmille kuvina? Mutta olen oikeassa vain omaan taustaani nähden. Antaa jokaisen sukupolven rakentaa oma rationaliteettinsa. Niin kauan, kun sukupolvia tulee. Nasa on tutkinut, että yhteiskuntarakenteemme romahtaa.

Länsimaisen yhteiskunnan romahdusta odotellessa, kannattaa viettää päivänsä hyvin. Suosittelen lähipiiriin kustantamossa tai painotalossa työskenteleviä lähimmäisiä sekä muita lukutoukkia, jotka toimivat vapaaehtoisina kirjastoautoina, pistävät pokkarit kiertoon tai antavat kirjoja lahjaksi.

Minulle lahjoitetut ja lainatut lukukokemukset tältä talvelta: 

Malcolm Gladwell: David and Goliath, Underdogs, Misfits and tha Art of batteling Giants
Malcolm on aina hyvää hengenravintoa, kun haluaa käännellä konventioiden kiviä uuteen asentoon ja katsoa maailmaa hieman eri näkökulmasta.

Barbara Demic: Suljettu maa
Karu ja koukuttava lukukokemus. Sivistävä ja avartava, jos on tähän asti pitänyt Pohjois-Koreaa vitsinä. Ei naurata enää.

Kjäll Wästö: Kangastus 38
En osaa kuvitella elämää ilman Westön kirjoja. Niiden myötä rakastun Helsinkiin aina uudelleen, mietin taustaani ja kulttuuriperimääni. Nautin kielestä, jokaisesta lauseesta. Teksti meni tunnetasolle; kirjan loputtua tajusin, että sen surullinen tunnelma oli tarttunut minuun. En suosittele, jos pukkaa muutenkin melankoliaa, mutta sopii maadottumiseen tai kesälomalla helteisessä Helsingissä.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
T. sanoi, että kirja on hömppää. Olin toista mieltä. Se oli aivan liian hyvin kirjoitettu hömpäksi. Kevyttä, mutta pohdintoja herättävää. Lomalukemista. Ehdottomasti.

Sain sen, mistä en koskaan lopullisesti luopunut. Jos maailma loppuu, voin ainakin kuolla kirja kädessä. 

Pikku-Thaimaa

Viime lokakuussa olimme lenkillä. Kävimme keskustelua marraskuun alkuun suunnitellusta Barcelonan matkasta. Venkoilin, valittelin ja vääntelin matkalle lähtöä. Lopulta mieheni päätyi kysymään, että onko tää taas tätä, perinteinen "ei sittenkään lähdetä mihinkään", jonka järjestän aina ennen jokaista matkaa.

No. Peruimme Barcelonan matkaliput ja lähdimme mökille Mäntsälään.

En pidä matkustamisesta. Tai siis pidän tai ainakin luulen pitäväni, mutta aikuisten oikeasti teen mieluummin muita asioita, kun lähden vieraisiin maihin ja kaupunkeihin "rentoutumaan". Poikkeuksena ovat paikat, joissa voin tavata ystäviäni, tyhjentää matkalaukkuni jonkun vierashuoneeseen, istua pitkillä illallisilla ja tulla miellyttävään hiprakkaan nostalgiasta, hyvien ihmisten seurasta ja paikallisista juomista.

Oma teoriani on, että vaihto-oppilasvuoteni on pilannut minut. Minusta ei kasvanut kunnon turistia, mielessäni muutan aina johonkin asumaan. Reppumatkailu-urani jäi lyhyeksi, vaihdoin sen äitiyteen, heti kun kehtasin. Ja nyt, lomalla haluan rentoutua. Haluan olla aikaansaamaton, vaipua eteerisen runollisiin mielentiloihin ja jättää hiukset pesemättä. Se onnistuu kotona tai mökillä. Kerran olin mökillä yksin pari päivää. Totesin, että vielä pari, ja olisin taantunut puhekyvyttömäksi erakoksi, joka ei vaihda vaatteitaan ja syö kissojen kanssa samoja eineksiä, koska ne voi nauttia kätevästi lämmittämättä suoraan pussista.

Matkoilla sen sijaan pitää olla hereillä koko ajan: mistä taksi, ruokaa tai bussi? Vuokrataanko fillarit ja miten tohvelit vaihdetaan ryokanissa? Mitä maksaa, kauan kestää, riittääkö kameran muistikortti ja onko me lähetetty postikortit?

Se, että en itse pidä matkustelusta, ei estä minua kadehtimasta muiden matkoja. Tämä on paradoksi, johon törmäsin, kun joululomalla to-del-la moni oli Thaimaassa. Todella todella moni.

Onkos tullut loma, työn keskelle? 

Kirjoittelin syksyn korvilla väsymyksen ja jaksamisen anatomiasta. Siedän huonosti väsymystä, nälkää tai kylmää. Osan asioista voi hoitaa pitämällä ylälaatikossaan appelsiineja ja riisikakkuja tai pukeutumalla nilkkapituiseen untuvatakkiin elokuusta toukokuuhun. Väsymys on vähän toinen juttu. Järjellä ymmärrän, että joku painaa apinan raivolla vuoden ympäri ja sitten lähtee kuukaudeksi Thaimaahan, upottaa varpaat hiekkaan ja imee auringosta voimaa. Minulla se ei toimi.

Olen joutunut ratkaisemaan asian hieman toisella tavalla. Joskus kauan sitten puhuin lahnapäivistä. Nimitys on kovin kuvaava; ensin maataan yhdellä kyljellä, sitten toisella. Mutta litteenä ja lötkönä. Nykyään en ole niin paljon pitkälläni, ja olen jalostanut rentoutumisreseptiäni. Tavoitteena on luoda viikonoloppuun Pikku-Thaimaa, tila jossa pää tyhjenee, kroppa rentoutuu ja mihin voi mielessään palata, kun on vähemmän rentoa.

Toimintaloma

Perjantaisin on pyhä uintiaamu. Viides perättäinen 5.30 herätys ei tuntunut enää missään, koska tiesin, että edessä oli kolmen päivän Pikku-Thaimaa. Lomalla pitää olla tekemistä, joten uin puolikkaan ja menin bonuksena vesijumppaan. Parasta lomassa on lorviminen hyvässä seurassa. Istuimme aamiaisella riittävän pitkään, jotta pääsin kiinni siihen illuusioon, missä aika on loputonta ja kuuluu kaikki minulle. On ylellisyyttä, että ei tarvitse katsoa kelloa.

Paitsi sitten, kun on hoito. Lomallahan kaikki käyvät hoidoissa. Siksi olin varannut itselleni puolentoista tunnin urheiluhierojan. Okei, räntäinen Pasila, johon eksyin etsiessäni hierojaa, ei ollut ihan sama kuin Thaimaa, mutta lopputulos oli.

"Ei ihme, että pyörryttää", kaveri sanoi kokeillessaan niskalihaksiani. Puolentoista tunnin päästä olo oli sitä luokkaa, että ainoa terve ratkaisu oli kellahtaa kotona päiväunille.

Siitä olikin kätevää jatkaa iltaa lepäilyllä, pötköttelyllä ja loikoilulla.

Ostosloma

Lomalla shoppaillaan. En ole noin vuoteen ostanut juuri mitään. Pitkä lista asioita on siirtynyt uusittavien listalle. Perjantain lomapäivästä notkistuneena, siirryin lauantaina kaupungille. Ja hei! Ale ei ollutkaan ohi. Ja hei! Jos löytää uuden kappaleen lempiuimapuvustaan, oikeassa koossa ja 70% alennuksessa, niin voi sanoa jo onnen suosineen.

Illalla kotona oli hauska tunnelma, kun materiasta huumaantunut äiti ja elämäntapaoppaita vaihtoehtomessuilta myymästä tullut poika kohtasivat. Toinen oli henkistynyt ja toinen vaan hengästynyt. Totesin, että päivä ostoksilla oli tuonut elämääni mukavan annoksen mind emptynessiä ja poika taas oli täyttänyt mielensä kaikella, mitä sinne mahtuu.

Söimme lauantaiana talvisen tuhtia vuohenjuustotomaattipastaa. Tomaattien päälle kaadetaan kermaa ja se on ihan ok, jos on sitä ennen ulkoillut pari tuntia pakkasessa. Mutta oli se ihan ok ilman ulkoiluakin.

Rantaloma  

Kotona pyörii kirjoja, joita olen ajatellut lukevani sitten joskus... kun olen lomalla. Viikonloppuna yksin kotona kävin sisäistä keskustelua. Sen sijaan, että kysyin, menennäänkö rannalle, kysyn luetaanko vähän? Rannalla olo ja kirjassa olo näyttävät erilaisilta, mutta lopputulos on sama. Päästän mieleni valumaan sanoihin, kieleen ja toisen ihmisen ajatuksiin kuin kahlaisin lämpimään kirkkaaseen veteen.

Tassuun sattui Eat Pray Love. Olen nähnyt leffan ja katsonut kirjailijan, Elizabeth Gilbertin, TED-talks -puheen. Lomapäivinä kaipaa juuri tälläista lukemista. Jotain kevyttä, joka samalla työntää ajatuksia liikkeeseen. Lukiessa henkilökohtainen muuttuu yleiseksi ja yleinen yksityiseksi. On kiva olla Italiassa syömässä, kun ei tarvitse poistua omasta sängystään. Sivuilla kirjailijan läpielämä kriisi kevenee, kun tosielämässä se taisi olla aika painava. Kun sivu kääntyy, voi tuntea lukemisen lämmön. Vähän kuin ottaisi aurinkoa.

Herkutteluloma

Lomalla herkutellaan, enkä nyt listaa tähän kaikkea, mitä olen syönyt vuohenjuustopastan lisäksi. Mutta mukana on ollut paljon hiilihydraatteja, joista osa on ollut tosi nopeita. Illalla saan kylään vanhempani, ja pidämme pienet blinikekkerit. Lomalla on hyvä saada vaihtelua riisikakkuihin ja appelsiineihin.

Siirryn mielessäni vähitellen arkeen. Alan hamuta imuria kaapista ja järjestää keittiötä kokkailukuntoon. Kolmessa päivässä on mahdollista matkustaa arjesta niin kauas, että tuntuu hyvältä tulla taas kotiin.

Maalis-huhtikuun vaihteeseen on jo ostettu lentoliput. Ystäväperhe on palannut Barcelonaan, ja on sopiva hetki rämäyttää vuodesohva auki, laittaa kattilat höyryämään ja korkata viini. En pidä matkustelusta, mutta ystävien vuoksi vaihdan lomapaikaksi Vallilan sijaan Barcelonan.

Kerran yksissä bileissä juotiin vähän samppanjaa, ja päädyin ostamaan lentoliput Floridaan, ystävän ystävän luokse. 

Ihmisten ylistys tutuille ja tuntemattomille

Kun olin nuori, joku kysyi kerran, että miten näen ihmiset. Vastasin pokerilla, mitä tunsin ja ajattelin: Ihmiset olivat minulle siihen aikaan yhtä merkittäviä ja läheisiä kuin liikennemerkit ja aidanpylväät.

En kaipaa noita aikoja tai tuon ajanjakson tapaani ajatella.

Nyt vastaisin uudestaan samaan kysymykseen, että ihmiset ovat arjen ilo, päivieni valo, juhlaseuraa, opettajia ja oppaita ja syy miksi tunnen itseni rikkaaksi vaikka tilin saldo näyttäisi muuta.

Taikajurtassa

Perjantaina astelin ystäväperheen luokse kylään. Rakastan sanoja "perhetuttu ja ystäväperhe". Miettikää, kyse ei ole vain yhdestä ystävästä vaan kokonaisesta perheellisestä ystäviä, kahden perheen lapsista, jotka ovat tunteneet toisensa pienestä asti ja kumppaneista, joista tulee kavereita.

En ollut käynyt vähään aikaan, jonnekin kalenterin kätköihin oli hävinnyt vuosi. Mutta, kun astuin väen täyttämään keittiöön, tuntui kuin olisi astunut taikajurttaan. Aikaan tuli outo mutka ja tunsin mukanani kaikki ne kymmenet kerrat, kuin olin tullut sisään juuri samalla tavalla, juuri samaan iloisen tyytyväiseen tunnelmaan. Keittiössä istui naapureita ja sukulaisia ja kaikenikäisiä lapsia.

En malttanut ihan heti lähteä taikajurtasta. Jäin notkuman seuraavaksikin päiväksi ajattomaan aikaan, jossa istutaan puutarhassa, juodaan viiniä, keskustellaan kiihkeästi kummallekin tärkeistä aiheista. Päätetään kirjoittaa kirja ja luonnostellaan sisältö.  Aurinko paistaa. Ai, että se paistaakin. Aika ei katoa mihinkään, vaan aika täyttyy.

Opettajat ja oppaat

Olen aikalailla ystävieni kasvattama. Tarkoitan ihailun tervehdyttäviä vaikutuksia ja kateuden kantavaa voimaa. Ystävät ovat olleet esimerkkejä, kun olen opetellut toimimaan osana ryhmää, kun olen yrittänyt kehittää järjestelmällisyyttäni, olen alkanut liikkua päämäärätietoisemmin tai olen opetellut laittamaan uusia ruokia.

Ystävilläni on ollut luonteenpiirteitä, joita olen yrittänyt itsellenikin kehittää: rauhallisuutta, sitkeyttä ja ahkeruutta. Ystävilläni on ollut luonteenpiirteitä, jotka ovat yhdistäneet meitä: rohkeus, pohtivuus ja innokkuus.

Ja yksi asia on varma. En olisi puoliksikaan se ihminen, joka olen nyt, jollen olisi saanut jakaa aikaani ja ajatuksiani näiden ihmisten kanssa.  Kiitos!

Tuntemani ihmiset tekevät jatkuvasti asioita, joita haluaisin itsekin tehdä, mutta en ehdi, osaa tai joihin minulla ei ole varaa. Tuttujen kautta voin myötäelää monenlaista: Olen päässyt Facebookissa Hawaijille,  olen melkein mestarisisustaja koska parilla kaverilla FB:ssä on visuaalista silmää. Ja voi kaikkea nauttimaani virtuaaliruuan määrää! Olen saanut sukeltaa, tanssia, joogata ja purjehtia. En ole jäänyt mistään paitsi, kun ihmiset jakavat arjen harrastukset ja elämänsä suuret tapahtumat.

Vähän elämää suuremmat ajatukset

Maanantaina satuin seminaariin. Lounaalla lähti käyntiin parin vieraan ihmisen kanssa aika villiin flowhun karannut keskustelu. Ihan käsittämätöntä, miten yhteiset intressit voivat minuuteissa yhdistää toisiinsa ihmiset, jotka ovat sopivasti takki auki ja tuntosarvet ylhäällä. Saattaa olla, että opetusympäristöjen kehittämiseen liittyvä mopo lakkaa keulimasta seuraavalla tapaamisella, mutta ehkä käynnistimme jotain, joka on meitä itseämme isompaa.

Menee vähän elämänohjeiden jakelun puolelle, mutta jos yksi... Se on aina yhtä suurenmoista, miten joku ottaa kiinni ilmaan heitetystä ajatuksesta, lisää sille siivet, ja joku toinen hahmottelee lentosuuntaa. Ajatus nousee ja laskee, kasvaa ideaksi ja kehittyy toiminnaksi. Tämän jos saat elämässäsi edes muutaman kerran kokea, olet kokenut jotain, jonka nimilappuun olen itse kirjoittanut "elämän tarkoitus".

Kaikki on tosi monta

Tänään yksi tuttu, jonka olin tavannut vanhan opiskelukaverin juhlissa, kiitti Facessa kaikkia, joilta sai apua lapsen hoitopaikan etsinnässä. Sama tuttu on siskoni kavereita. Emme oikestaan tunne, mutta tavallaan tunnemme.

Yksi tuttu on matkalla Australiaan, jonne hän vie paketin ja rakastavat ajatukseni, koska taidan olla vähän juutuksissa Helsingissä juuri nyt. Paketti menee vaihto-oppilasaikojen kaverille ja hänen perheelleen. Liikutun tasaisin väliajoin kyyneliin, kun saan terkkuja Aussilasta. Yhteys on vahva, kun se on solmittu uudestaan 20 vuoden tauon jälkeen.

Tänään luin Lontooseen muuttaneen ystävän blogia ja lähetin rauhoittavan ajatuksen yli aikavyöhykkeiden. Perusta kyseltiin kuulumisia. Itse yritin saada K:n kiinni, koska en ole kesäopinnoiltani ehtinyt tavata. P:n äiti muistaa pitää kaikesta kirjoittamastani ja P:n elämää seuraan kannustaen. On hieno jakaa onnistumisten ilo. M tuli kanssani kesätreeneihin. Lapsuudesta on aikaa, mutta aina voi jatkaa ystävyyttä uudestaan aikuisina.

Esimerkkejä on loputtomasti, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Ei mulla kai mitään asiaa ollut. Halusin vaan kirjoitella teille ja kirjoittaa teistä. Ootte tärkeitä. Ihmiset.

Ystävien hattuheimo  on tässä matkalla kohti kotia. 

Miksi pulu ui? - ystävyyden 50 m

Joskus jää juttusille joogasalilla ja siitä tuleekin pitkä juttu, joka on jatkunut jo monta vuotta. Väkeä on tullut mukaan keskusteluun ja tarinoita on kertynyt parin liikuntaoppaan ja muutaman Nopola-henkisen esseekokoelman verran.

Minulla on käynyt tuuri, josta on ollut helppo pitää kiinni. Joogakaveri tuli altaalle työkaverin kanssa ja yhteisen uintimatkan varrella mukaan on liittynyt lapsuudenystäviä, vauva, sisko, lisää työkavereita, aviomies ja yksi kumppani. Tiiviiseen ydinryhmään kuuluu muutama aamuvirkku ja hang around -jäsenet ovat aina tervetulleita.

En totisesti ole mikään sataa kroolaava himouimari. Uin puolet kökköä vaparia ja puolet rintaa ja kuljen altaalle sormet ristissä, että keskivauhtia potkivat olisivat radalla tänäänkin enemmistönä.

Talviaamuna, kun kello soi puoli kuusi, käyn ensimmäisen ja toisen torkun ajan vuolasta sisäistä kinaa aamu-uinnin hyväätekevästä merkityksestä, kun kroppa huutaa lisää unta ja sängyssä on fysiikan lakien vastainen vetovoima.

En varmastikaan uisi näin paljon, jos minusta ei olisi vahingossa tullut uintipulu - Swim Chick.

Uintipulu-käsitteestä kiitos kuuluu tietenkin Heli Laaksoselle ja Pulu uis -teokselle. Yhden pulun ameriikanmatkalta tuli tuliaisina hienot Swim Chick -uimalakit ja  johan meidät alettiin tuntea altailla.

Uiminen on mielestäni pitkästyttävää, mutta uintipululla on aina seuraa pukuhuoneessa, suihkussa ja saunassa. En mene vain uimaan, vaan tapaamaan ystäviä, kysymään neuvoa ja aloittamaan päiväni piristävillä lämmönvaihteluilla. Uinti on pinnistelty bonus, josta saa hyvän omantunnon ja säännölliset Heia Heia -merkinnät.

Elämyksiä syntyy, kun siirrymme ulos uimaan Uimastadionin auetessa keväällä. Olemme uineet myös Bodom-järvessä ja yhden superpulun tiedetään kauhoneen kolme kilometriä Vanajavedessä. Viime viikonloppuna koimme taikaa ja lähes elokuvallisia tunnelmia, kun uimme lumisateessa Hamptonin ulkoilma-altaalla.

On niin helppo olla onnellinen.

Kuva: lainattu Terhiltä, joka ehkä löysi sen netistä tai otti jonkun toisen kuvasta. Tai ehkä en tiedä.