Lue kuin viimeistä päivää

Tommy Helstenillä on kirja, jonka nimi on "Saat mistä luovut". En ole koskaan lukenut sitä, mutta komppaan otsikon ajatusta hieman muunneltuna: Luopumalla jostakin, voit testata sen merkitystä itsellesi. En tiedä, mitä Tomppa ajatteli, mutta itse luotan siihen, että seepra ei pääse raidoistaan. Eli jos jokin elämässä on minulle tyypillistä ja olennaista, se tulee olemaan tyypillistä olennaista vielä kuukausien tai vuosikymmenten päästäkin.

Itselleni turvallisen luopumisen ajatuksella on paljon merkitystä, koska olen kovin elämännälkäinen ihminen. Haluaisin harrastaa enemmän kuin viikossa on päiviä, tehdä enemmän asioita, kuin mihin on varaa ja enemmän töitä, kuin mitä jaksan. On ollut pakko opetella päästämään irti, katsoa mennäänkö ympäri ja tullaanko taas yhteen. Testi pätee ihmis- ja ystävyyssuhteisiin, ammatteihin, harrastuksiin ja oikeastaan kaikkeen.

Tuhansien sivujen addiktio

Tätä talvea on leimannut asia, joka palasi elämääni kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Se on tuottanut minulle iloa, mielenrauhaa, innostusta ja ihmetystä. Olen alkanut ahmia jälleen kirjoja. Luen kirjan toisensa perään, valitsen hitaamman junan töihin, että ehtisin lukea, enkä ole avannut televisiota viikkoihin.

Muistan hetken, kun opin lukemaan ensimmäisellä luokalla. Seitsemänymmentäluvun lähiökolmioon tilattiin Seura-lehteä. Sieltä luin artikkelin susista. En tajunnut lukevani. Kun äiti tuli kotiin, kerroin hänelle innoissani koko susistoorin.
"Luitko sä sen?"
"En lukenut, kun se oli täällä lehdessä."
"Mutta, miten sait selville? Sinähän siis  luit?"
"Ai, luinko?"

Sen jälkeen luin tauotta, koko ajan ja kaikkialla seuraavat reilu kymmenen vuotta. Kirjojen takakansissa ei ole ikärajoja, ja kun kotona oli kerran kirjahylly, kirjastosta nyt puhumattakaan, olin lasten- ja nuortenkirjojen lisäksi lukenut yläasteen loppuun mennessä Waltarin koko tuotannon sekä paljon muuta, jonka näin jälkikäteen ajateltuna olisin voinut jättää lukemattakin. Kun Madonna tuli muutamia vuosia sitten Suomeen ensimmäiselle keikalle, en pitänyt sitä minään. Mutta, kun John Irving jakoi uutuuteensa nimikirjoituksia, olin tietenkin jonossa. Jokaisella on omat nuoruuden idolinsa!

Vaihto-oppilasvuosi oli tuskallinen, koska vaikka opin espanjankielen vain parissa kuukaudessa, kummassakaan niistä perulaisista pikkukaupungeista, joissa asuin, ei ollut julkista kirjastoa. Sain kotoa lähetyksenä laatikollisen kirjoja. Vaihto-oppilasvuoteni anti oli kolmeen kertaan luettu Tolstoin Anna Karenina. Jos olen joskus pärjännyt Trivial Pursuitissa, se johtuu yksin siitä, että laatikossa oli myös tietosanakirja - Pikkujätti, jonka luin myös pariin kertaan kannesta kanteen lukemisennälässäni. Aistideprivaatio lienee melko tunnettu kidutuskeino, mutta myös kirjatta pitäminen aiheuttaa kipua ja ahdistusta.

Palasin Suomeen ja kouluun ja yhtäkkiä pohjaton lukemisenhimoni lakkasi. Muistissani on taitekohtana kirja, jota minulle suositeltiin "hienona, poikkeuksellisena lukukokemuksena". Sadan sivun jälkeen luovutin ja muistan ajatelleeni, että miksi käyttäisin aikaani lukeakseni kirjaa, josta en pidä, ja jota en tajua. Kokemus oli niin voimakas, että voin palata siihen vieläkin. En ollut enää kiinnostunut kirjoista, vain siksi, että ne ovat kirjoja.  Tajusin sen myötä, että suuri rakkauteni lukemiseen oli hiipunut.

Luonnollisesti olen sen jälkeen lukenut kirjan jos toisenkin. Ei ole ollut lomaa, jolloin en olisi laiminlyönyt läheisiäni katoamalla kirjojen maailmoihin. Monen vuoden ajan Harry Pottereita putoili juuri sopivasti suklaamunien sekaan monen pääsiäisen ajaksi. Kun minulla oli vielä vauvoja, hyödynsin luonnollisesti kaikki imetyshetket lukuhetkinä, enkä koskaan ole lähtenyt millekään lyhyellekään matkalle ilman tarkoin mietittyä valikoimaa pokkareita. Mutta tämä kaikki on aivan eri asia kuin pohjaton, samalla riipaiseva ja kaiken kattava rakkaus kirjoihin ja lukemiseen. Siihen verrattuna, en mielestäni yli kahteenkymmeneen vuoteen ole oikeastaan lukenut mitään. Kirja kuukaudessa on eri asia kuin kirja päivässä.

Tuhlaajalukijan paluu

Minulla olisi ollut varmaan puhuttelevampiakin blogiaiheita, kuin lukuaddiktioni uho, tuho ja uusi nousu, jollei ympyrä olisi oudosti sulkeutunut Pasilan asemalla pari viikkoa sitten .

Sovin itseni kanssa, että saan ostaa Pocket Shopista kirjan palkkapäivän kunniaksi. Kaikkien addiktien tavoin, kiinnitän tietenkin huomion ennen kaikkea määrään, en laatuun. Valitsin amerikkalaisen kirjallisuuden professoreiden kirjoista paksuimman, mitä löysin. Olin juuri saanut luettua sekä Kjäll Wästön Kangastus 38, Alice Munron novelleja ja puhunut heidän sekä John Irvingin kirjoista siihen sävyyn, että pidän selkeästä lauseesta ja hyvin juoksutetuista tarinoista. Koemaistelin pullean pokkarini tekstiä ajatuksella, onko kirkasta. Kirja lähti mukaani junaan.

Kirja oli Mark Helprinin "Talvinen tarina". Tajusin aika pian, että olin lukenut sitä aikaisemminkin. Kyseessä oli täsmälleen sama kirja, mihin koin lukuaddiktioni päättyneen. Huvittavaa on, että Mark Helprin on vuolas kirjoittaja, joka sotkee surutta sanapuuroa velliin. Hänen lauseensa ovat kaukana  kirkkaasta. Helprin on pahimmillaan raskas, mutta useimmiten vain rasittava.  Muistin heti, miksi jätin kirjan kesken joskus aikoinaan. Tarina on käsittämätön sekoitus maagista realismia ja maagista maagista. Olen silti sivulla 715, enkä missään vaiheessa ole ajatellut jättäväni kirjaa kesken. Että näin. Onhan se kirja.

Tunnen kuin palanneeni pitkiltä matkoiltani lapsuudenkotiini: niihin hiljaisiin tiloihin, joita kirjat mielessäni synnyttävät, virkistävään sanasateeseen, uusiin maailmoihin, maailmankatsomuksiin ja vanhoihin aikoihin.

Loppuuko lukutaito maailmasta?

Olen miettinyt paljon kirjan, lukutaidon ja lukemisen taidon merkitystä paluuni jälkeen. En todellakaan ole ainoa tuntemani lukutoukka. Moni 70-luvulla tai sitä ennen syntynyt tuntee tästä tarinansa. Synnyimme ja kasvoimme aikaa ennen pelejä ja verkkoa. Lukeminen on ollut paitsi himo, myös tapa selviytyä lapsuudesta ja nuoruudesta, sosiaalinen kokemus ja tapa tyydyttää elämän- ja tiedonnälkeää. Koen olevani yhtälailla kirjojen, kuin vanhempieni kasvattama.

Luku- ja kirjoitustaito, kirjapainotaito ja nykyisin sähköiset viestintävälineet ja verkko ovat länsimaisen yhteiskunnan perusta. Tiede, vapaa lehdistö ja kirjallisuus taiteenlajina ovat osa kulttuurista ilmaa, jota hengitämme. Ilman niitä meitä ei olisi täällä, ei tällaisessa yhteiskunnassa.

Tulevaisuus ei ala huomenna, se on osiltaan läsnä jo nyt, ja alkaa toisaalta vasta vuosikymmenten päästä. Jokaisessa yhteiskunnassa on yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kerrostumia - emergenssiä. Vuonna 2014 kirja ja kirjattomuus, lukeminen ja lukemattomuus elävät rinnakkaiseloa.

Millä tää yhteiskunta pyörii, jos lukeminen loppuu?

Saska Saarikoski kirjoitti tammikuisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan heikosta ymmärryksestä ja siitä johtuvasta heikosta argumentoinnista, kun ei osata tai viitsitä lukea ja ottaa asioista selvää. Sivistys, käsitys tiedosta ja totuudesta, on alkanut jakaa nyky-Suomessa ihmisiä luokkiin enemmän kuin taloudellinen asema.

Kun kirjoitin blogiini oppikirjattomasta koulusta, en tietenkään tarkoittanut kirjatonta koulua. Mielestäni kirjoja ja lukemista tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen, oli lukemisen tapa ja media mikä tahansa. Pelkkä lukeminen ei kuitenkaan ketään pelasta.

Rationaliteettien muurrokseen liittyvät kulttuuriset arvomuutokset. Mietin tekstin ja lukutaidon, lukemisen ja viestinnän roolia nyt ja tulevaisuudessa. Täti minussa sanoo, että aikkauheeta, miten se nuoriso ehtii digitaalisuudeltaan lukemaan. Jos pisin luettu teksti mahtuu kännykän ruudulle, niin miten oppii poimimaan luetusta olennaisen? Miten kukaan voi oppia muodostamaan mielessään kuvia, kun maailma tulee kaikkialta silmille kuvina? Mutta olen oikeassa vain omaan taustaani nähden. Antaa jokaisen sukupolven rakentaa oma rationaliteettinsa. Niin kauan, kun sukupolvia tulee. Nasa on tutkinut, että yhteiskuntarakenteemme romahtaa.

Länsimaisen yhteiskunnan romahdusta odotellessa, kannattaa viettää päivänsä hyvin. Suosittelen lähipiiriin kustantamossa tai painotalossa työskenteleviä lähimmäisiä sekä muita lukutoukkia, jotka toimivat vapaaehtoisina kirjastoautoina, pistävät pokkarit kiertoon tai antavat kirjoja lahjaksi.

Minulle lahjoitetut ja lainatut lukukokemukset tältä talvelta: 

Malcolm Gladwell: David and Goliath, Underdogs, Misfits and tha Art of batteling Giants
Malcolm on aina hyvää hengenravintoa, kun haluaa käännellä konventioiden kiviä uuteen asentoon ja katsoa maailmaa hieman eri näkökulmasta.

Barbara Demic: Suljettu maa
Karu ja koukuttava lukukokemus. Sivistävä ja avartava, jos on tähän asti pitänyt Pohjois-Koreaa vitsinä. Ei naurata enää.

Kjäll Wästö: Kangastus 38
En osaa kuvitella elämää ilman Westön kirjoja. Niiden myötä rakastun Helsinkiin aina uudelleen, mietin taustaani ja kulttuuriperimääni. Nautin kielestä, jokaisesta lauseesta. Teksti meni tunnetasolle; kirjan loputtua tajusin, että sen surullinen tunnelma oli tarttunut minuun. En suosittele, jos pukkaa muutenkin melankoliaa, mutta sopii maadottumiseen tai kesälomalla helteisessä Helsingissä.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
T. sanoi, että kirja on hömppää. Olin toista mieltä. Se oli aivan liian hyvin kirjoitettu hömpäksi. Kevyttä, mutta pohdintoja herättävää. Lomalukemista. Ehdottomasti.

Sain sen, mistä en koskaan lopullisesti luopunut. Jos maailma loppuu, voin ainakin kuolla kirja kädessä.