Puu, perse ja rautalankamalli

Aikuisena olemisessa ei ole parasta se, että saa syödä karkkia koska haluaa. Parasta on, että tietää kuka on ja saa olla oma itsensä. Joskus tietenkin yllättyy, mutta vietettyään reilut 40 vuotta itsensä kanssa, tietää mitä osaa, kenen kanssa parhaiten viihtyy ja mikä eniten vie voimia.

Lupa olla oma itsensä on jokaisen arkipäiväni lattia, katto, seinät, ikkunat ja ovi ulos.

Voidakseen olla oma itsensä täytyy tuntea itsensä. Täytyy ymmärtää, mikä itsessä on kulttuurin muovaamaa, mikä temperamenttia, mikä on kertyneiden taitojen ja tietojen summaa; mistä "minuna" pitämäni hahmo muodostuu. Täytyy myös sietää sketsihahmoa itsessään. Sitä, joka laskee sormilla, pelkää palloja ja pitää kissavideoista.

Nämä pohdinnat tulivat mieleeni, kun silmiin osui pari artikkelia. Kirpaisi, kun teoria ja todellisuus törmäsivät ja aivoni jäivät väliin. Otin kierroksia, vaikka ei tietenkään ole varaa viskoa ensimmäistä kiveä. Mutta aion kuitenkin vähän kiljua: ettekö nyt jumalauta siellä politiikassa ja kentällä näe, että puuhun voi kiivetä oikeinkin päin?

Perse

Yle uutisten sivuilta löytyi karun hieno kuvaus nuorista, jotka olivat noin vaan jättäneet koulun kesken. Kolme aikuisuuden kynnyksellä elävää nuorta kertoo miten ja miksi ovat lopettaneet koulut toisensa perään. Haastattelun aikana he opiskelevat ja työskentelevät Kuopiossa nuorten Starttipajassa.

Jokaisessa tarinassa on sama juoni. Sankari oppii lopulta tuntemaan oman itsensä ja löytää maailmasta työn, joka häntä kiinnostaa.

Alaleukaa alkaa tärisyttää, kun tarinan Viisas Opettaja, Kari Hilpinen, Tukeva-työvalmennussäätiön yksilövalmentaja, toteaa yksinkertaisen, mutta tärkeän asian:

– Lahjakkuutta on jokaisessa. Jos ei näkyvissä, niin piilevänä. 

Olen iloinen, että neromyytti on menneiden vuosikymmenten lumia. Menestymispuheessa ei painoteta enää ylivoimaista luonnonlahjakkuutta, vaan 10 000 toistoa - ahkeruutta. Jaksaakseen vielä 9 900. toiston jälkeen, ihmisellä täytyy olla innostusta tekemiseensä. 

Oppimisen edellytykset yksinkertaistettuna ovat motivaatio, yhteisö/kulttuuri, esiymmärrys, leikki, toisto ja muisti. Perseilyä on, että tässä yhteiskunnassa, jossa on historiallisen paljon sivistystä, varallisuutta, tietoa, teknologiaa, empatiaa, yhteiskunnallista rauhaa ja tasapainoa, opetetaan lapsille ja nuorille tietoa ja taitoja lähes pelkkään muistiin ja toistoon perustuvilla opetusmenetelmillä. Jos ei ole tutustunut motivaatioonsa, sitä ei tunne! Opettajan tehtävä on ottaa motivaatio mukaan oppimistavaksi. Jos se vie opetusta epäformaaliin suuntaan, niin antaa mennä. Vauhtia! 

No joo. Siinähän se ensimmäinen kivi lensi. 

Elämässä on muutama asia, joita kadun häpeää täynnä. Todellakintodellakin vaihtaisin parikin päivää pois. Minuuttikin riittäisi. Esimerkiksi se minuutti, kun annoin oppilaan väsyneen ironisella letkautuksella ymmärtää, että hän on tyhmä. Poika kutistui ihonsa alla. Enkä unohda sitä koskaan. 

Anteeksi. 

Opettajan työ on vaikeaa. Kenen tahansa on niin helppo puhua itsetunnon ja -tuntemuksen kasvattamisesta. Todellisuudessa toisiin ihmisiin vaikuttaminen - opettaminen, olkoot aikuisia tai lapsia, on hidasta ja randomia. Kasvatuksessa ja opetuksessa hyvät aikomukset jäävät inhimillisen heikkouden, kiireen, rakenteellisen sonnan ja kivikautisen kulttuurin jalkoihin. 

Opettaja kuulostaa oman tahtonsa varassa toimivalta yksilöltä, mutta on kulttuurinen kultakala kouluakvaariossa. Akvaario on sijoitettu yhteiskunnan olohuoneeseen ja siellä lasiin hierovat nenäänsä vanhemmat, poliitikot ja kaikki muut joilla on Mielipide - arkkitehdit, insinöörit ja markkinointipäälliköt. 

Opettajalla on kuitenkin oma tahto. Hän on lisäksi käynyt koulutuksen, jossa kerrotaan, miten ihminen nykytiedon ja biologisten edellytystensä perusteella oppii ja miten se kannattaa huomioida opettajan työssä. On jokaisen opettajan henkilökohtainen tahdon asia, onko hän kultakala vai hyvään pyrkivä opettaja ja kasvattaja. 

Soisin, että useampi opettaja olisi Opettaja. Että lapset ja nuoret voisivat kiivetä oikein päin puuhun, tunnistaen, mitä rakastavat tehdä.

Kato taivasta

Takapuoli edellä puuhun kiipeämisessä on se etu, että näkee mistä on tulossa, viisastelin kerran jollekin. Voi kiivetessä analysoida reittiään. Aina ei kuitenkaan tarvitsisi.

Diggailen Sahlbergin Pasia monesta syystä. Yksi syy on, että hän pitää ääntä yksinkertaisten asioiden puolesta, kuten "miten kiivetä oikein päin elämänpuuhun".

Samoihin aikoihin Kuopion Starttipajan nuorista kertovan jutun kanssa ilmestyi Hesarissa Sahlbergin Frankfurtin kirjamessuilla tehty haastattelu.

"Meidän koulun perusongelma on se, että liian moni käy sen läpi ilman, että ymmärtää, missä minä olen hyvä ja mitä osaan hyvin"

Komppaan Sahlbergia hänen näkemyksessään. Koulun ydintehtävän pitäisi olla auttaa nuorta löytämään oma lahjakkuutensa, kiinnostuksenkohteensa ja omat voimavaransa.

"Jokaisella on joku asia, jossa on lahjakas. Joskus pitää porata kilometrikaupalla maahan, niin sitten se löytyy, ja nuorta ei pysäytä mikään."

Latva häämöttää

Se, että opettaja, oppilaat, vanhemmat, poliitikot ja päättäjät ovat inhimillisiä, ei ole este. Kasvatustyön ja opetuksen vaikuttavuuden epävarmuus ei ole este. Kulttuurikaan ei ole este.

Esteitä ei ole. Jokainen opettaja voi joka päivä pysähtyä kymmeneksi sekunniksi näkemään jotain hyvää oppilaassaan ja sanoa sen ääneen. En puhu kehumisesta tai imartelusta. Puhun toisen ihmisen ominaisuuksien tunnistamisesta, positiivisesta nimeämisestä ja esiin nostamisesta. Puhun siitä, että pitää auttaa oppilasta näkemään ja sanomaan ääneen sen, mitä ominaisuuksiaan ja taitojaan hän arvostaa. Kävin kerran keskustelun introvertin media-alaa opiskelevan lippiskaverin kanssa. Päädyimme siihen, että hän on hyvä unelmoimaan. Ei ihme, että heppu rakasti elokuvia. Toivon joku päivä näkeväni hänen nimensä lopputeksteissä.

Keinoja on. Opetuksen muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Siksi haluan itse kehittää metodeita sen lisäksi, että heittelen kiviä sinne tänne. Roolittava puhe on oivallinen metodi auttaa nuorta tunnistamaan ja löytämään lahjakkuutensa, mutta se ei ole ainoa työtapa. Haastan teitä keksimään lisää rautalankamalleja. Ratkaisut ovat usein yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Laskutaito voi olla kiinni jumppapallolla pomppimisesta, kuten Maarit Korhonen kirjoittaa.

"Namaste" on hindinkielinen tervehdys, joka kääntyy hieman oikaisten: "Kumarran henkeä, jonka näen meissä".

Siinä on se juttu. Lahjakkuus ei ole neroutta. Lahjakkuus on intoa ja rakkautta lajiin. Sitä on meissä kaikissa, mutta voima pitää nähdä ja sitä pitää kumartaa, jotta ihminen pääsee lentoon.

Kiitos jokaiselle perheenjäsenelle, ystävälle ja työkaverille, jotka antavat minun olla se joka olen. 

Muutosvastarintaiset opettajat, laihduttakaa!

Opettaja-lehdessä on juttu Pasi Sahlbergista, jonka OAJ on valinnut vuoden koulutusvaikuttajaksi. Oi nostalgiaa, luin vuonna 1996 pääsykokeisiin hiekkalaatikon reunalla. Poikani oli vuoden- ja tytär kolmenvanha. Kirjoja oli muutama, työmuistini ei toiminut silloin, niinkuin ei nytkään, kovin hyvin. Mieleeni jäi oikeastaan vain yksi asia, Pasi Sahlbergin lausahdus: "Kaikkiin vaikeisiin ongelmiin on olemassa yksi vastaus. Ja se on väärä". Pääsin sisälle toiselta varasijalta. Tänä syksynä olen opintovapaalla ja kirjoitan graduni normatiivisesta didaktiikasta ja mitä sen pitäisi nykypäivänä olla. Aika rientää, mutta Pasi pysyy.

Lupa kirjoittaa

Koska Antti Korhos -keskustelun aikaan moni opettaja oli sitä mieltä, että kenenkään koulun ulkopuolisen ei pitäisi ääneen lausua mitään koulusta tai opettajan työstä...

...sovitaan, että olen opetuksen ja oppimisen asiantuntija, koska opintojeni lisäksi minulla on opetuskokemusta neljältä eri koulutusasteelta, osaan analysoida ja mallintaa opetusta ja oppimista sekä yhteiskunnallisessa että koulu- ja luokkatason viitekehyksessä. Osaan suunnitella aihepiiristä kuin aihepiiristä opettajajohtoisen, oppijakeskeisen, tutkivan, ilmiölähtöisen, pelillisen, toiminnallisen, eri ryhmä- ja taidemuotoja hyödyntävän oppimisjakson koulun sisä- tai ulkopuolelle ja toteuttaa sen.

Ja koska minulla on opetusalan lisäksi muutakin koulutusta ja työkokemusta, osaan katsoa opetusta entisen opettajan silmin ulkopuolelta, mutta hieman laajemmalla näkökulmalla kuin opettajavuosinani.

Riittääkö tämä oikeuteen lausua valistunut mielipiteensä?

Miksi me muututtaisiin?

Artikkelissa siteerataan Sahlbergia, jonka mielestä suomalaisen opetuksen Pisan torni horjuu, eikä siihen ole enää syytä nojata. Sahlbergin mielestä perustukset on rakennettava uudelleen, sillä maailma muuttuu vauhdilla.

– Kuntarakenne, sosiaali- ja terveyspalvelut ja eläkejärjestelmä ovat remontissa, mutta koulu polkee paikallaan. Suomessa näyttää olevan helppo saada isojakin asioita aikaan silloin, kun niitä luodaan tyhjästä tai muutosta tehdään pakon edessä. Olemassa olevien asioiden uudistaminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi, ja kehittämisinto on hukkunut tuottavuuden ja tehokkuuden retoriikkaan.

Ydinkysymys suomalaisen koulun muutostarpeen äärellä on, MIKSI koulun pitäisi muuttua?

Koulun tuhansia vuosia vanha tehtävä on tähän saakka ollut tiedon ja kulttuuriperinnön siirtäminen eteenpäin. "Tieto on valtaa", tavattiin hokea vielä 80-luvulla, aikana ennen sähköisiä tietojärjestelmiä ja nettiä.  Aikana, jolloin käytiin kirjastossa ja selattiin puhelinluettelon keltaisia sivuja. Tieto on ollut valtaa tuhansia vuosia. Ihmisen muistiinsa tallettama tieto on ollut arvokasta henkistä pääomaa, jota opettajat ovat milloin kauhalla milloin lusikalla jaelleet, ja käyttäneet omaa valtaansa sitä jakaessaan.

Arvokkaan pääoman ajatuksella luotiin suomalainen peruskoulu rakentamaan tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi mahdollisuus omistaa tietoa. Elettiin modernin ajan loppua, rakennemuutoksen ja kaupungistumisen aikaa. 

Mitä aikaa nyt eletään? 

Ainakin elämme aikaa, jolloin tuhansia vuosia vanha tiedonkäsitys ja tiedon siirtämisen perinne suullisena, käsinkirjoitettuna, painettuna ja sähköisenä on yhden tiensä päässä. Tiedon määrä on niin valtava, että sen arvo on laskenut. Pahimmillaan tieto on jätettä.  Ihminen ei enää tarvitse muistiaan samassa määrin kuin ennen. Ihminen tarvitsee  riittävät pohjatiedot ja kyvyt käsitellä, hyödyntää ja jalostaa kaikkea kohtaamaansa tietoa. Tässä yhteiskunnassa tarvitsemme tiedonkäsittelyn TAITOJA. Taitojen pääomaa.

Kehityksen mennessä eteenpäin kaikilla tiedonaloilla osaaminen ja toimialaan liittyvä tieto siiloutuvat. Yleissivistys ei riitä, vaan tarvitaan erikoisosaamista. Missä tahansa työssä toimimmekin rakennuksilta muotiteollisuuteen ja autokorjaamoihin, toimimme aina erikoisosaajien ketjuissa ja verkostoissa. Tässä yhteiskunnassa tarvitsemme KYKYÄ toimia yhdessä.  

Tulevaisuuteen en näe, etkä näe sinäkään. Voimme vain arvailla. 

Suomalainen koulu ei siis yksinään ole kuilun partaalla, vaan koko käsitys oppimisesta ja opettajuudesta on. Koulua ravistellaan kaikissa kehittyvissä ja kehittyneissä yhteiskunnissa, koska yhteiskunnat ovat muutoksessa, johon koulut julkishallinnon instituutiona ja opettajat yhtenäisenä ammattikuntana eivät ole vielä ehtineet mukaan. Miten suomalainen koulu poliittishallinnollisena rakenteena, kaikkine yksittäisine kouluineen ja opettajineen siirtyisi opettamaan taitoja ja vahvistamaan kykyjä? 

Mitä tekemistä laihduttamisella on tämän asian kanssa? 

Kultaisella 90-luvulla lanseerattiin lyömätön "muutosvastarinta"-termi, joka on aina yhtä kätevä, kun ideat eivät toimi. Syy on jonkun. Syy on muutosvastarinta. Ihmiset kyllä muuttuis, jos ne haluais vaan. 

Olen miettinyt viimeaikoina koulumuutoksen lisäksi myös laihtumista ja laihduttamista. Meillä on kansanterveysongelma, koska ihmiset ovat muutosvastarintaisen lihavia silkkaa tahdonvoimattomuuttaan. Ihmiset kyllä laihtuis, jos ne haluis vaan. 

Viestintäihmisenä minua kiinnostaa termistö, sanojen voima, kielellä rakennettu yhteinen todellisuus. 

Arkikokemukseni mukaan naisten- ja muidenkin lehtien ihmisten painoon, painon vähentämiseen ja hallintaan liittyvät jutut ovat muuttuneet vuosien varrella paljonkin. Vielä 90-luvulla laihdutusjutut olivat jumppaohjeita ja matalaan kalorimäärään perustuvia tehodieettejä. Sittemmin keskusteluun ovat tulleet sanoina ja sävyinä mukaan termit painoindeksi, glygeeminen indeksi, tietenkin proteiinidieetit ja superfoodit. Merkittävää on, että laihduttamisen sijasta on alettu kirjoittaa entistä enemmän syömisestä; ruokailun ja liikunnan tasapainottamisesta, arkisyömisestä, tunnesyömisestä, suolistobakteerien vaikutuksesta, eri ruokailumallien sopivuudesta eri henkilöille ja muutenkin syventämään ja laajentamaan käsitystä, mikä ihmisen painoon vaikuttaa. Parhaimmillaan kirjoituksissa on mukana ajankohtaista tutkimusta ja myytinmurtamista. 

Muutosvastarinta saisi päästä samanlaiseen käsittelyyn kuin laihduttaminen. Haluaisin, että termi nostettaisiin mikroskoopin alle, vanutettaisiin sosiologisissa testeissä äärirajoilleen, purettaisiin palasiksi ja mallinnettaisiin, jotta voitaisiin todeta, että koko muutosvastarintaa yksinkertaistavana käsitteenä ei ole olemassakaan. Muutosvastarinta kaipaa uutta kieltä. Opettajien muutosvastarinta ja koulun muuttumattomuus vaatii analyyttisempaa tarkastelua kuin "koulu ei  muutu". 

Opettajat, nuo muutoksen tarpeessa olevat vastarannankiisket

Kasvatustieteen parissa opettajien katsotaan  opettavan ja tekevän arjen ratkaisuja arvomaailmastaan nousevan uskomustiedon varassa. Sain itse opettajankoulutukseni aikana, jolloin uskottiin "tutkivaan opettajuuteen". Ajatus on hyvä; opettaja pääsee itsereflektion kautta kiinni arvoihinsa, voi muokata uskomuksiaan ja sitä kautta kehittää omaa toimintaansa ja opettajuuttaan. (Tosin ajatus ei ilmeisesti toiminut, koska koulu on melko entisellään.)

Tämän  ajattelun mukaan kaikki opetusta ohjaavassa koulutuspolitiikassa tapahtuvat valtakunnallisen tason muutokset pitäisi saada koskettamaan yksittäisen opettajan arvomaailmaa ja uskomusjärjestelmää. Opettamisen, opiskelun ja koulun muutoksen pitäisi tapahtua syvällä yksilön ihmis- ja oppimiskäsityksessä. Pitäisi ja pitäisi, mutta kuinka se tapahtuu käytännössä, tuntuu olevan koan-tyyppinen arvoitus.

Oma huomioni on, että arvojen ja ajattelun muutoskaan ei vielä riitä, koska opettajuus on käytännöllisistä käytännöllisin ammatti. Opettajuudesta puhutaan tieteessä joskus jopa taiteena "art". Opettajalla on opettajuuteen liittyviä teknisiä taitoja. Hän osaa rytmittää opetusta, rauhoittaa ryhmän, paloitella kymmenjärjestelmän palikoiksi ja pötköiksi. Opettaja rakentaa oppimistilanteita niillä välineillä, joilla osaa. Miltä taiteilijasta tuntuu, kun hän ei yllä haluamalleen tasolle? Miltä opettajasta tuntuu, kun hän ei osaa? 

Miksi opettaja ottaisi käyttöön työmenetelmiä, joita ei hallitse? Opettaja luo osaamisellaan varmuutta oppijoiden ryhmään. Jokainen oho ups! -menetelmällä luokkaa opettanut tietää, että se aiheuttaa oppijoissa huolta, hämmennystä ja levottomuutta. Miksi opettaja ottaisi itselleen vieraan tabletlaitteen opetusvälineeksi 20-30 lapsen ja nuoren edessä? 

Millä ajalla opetella mitään uutta, kun nykyisiäkään töitä ei saa tehtyä? Tiedän opettajien kysyvän ääneen, mitä hyödyttää taloudellisesti olla parempi opettaja. Opettajan muutoksella on oppimista, koulua ja yhteiskuntaa kehittävä arvo, mutta ei taloudellista arvoa opettajalle itselleen. Muissa ammateissa saa keskimäärin enemmän pätäkkää, kun kehittää ammattitaitoaan. 

Hetkittäin ymmärrän opettajien närkästystä, että heidät on roolitettu tekemään ilmaiseksi hyvää muun yhteiskunnan edun nimissä. 

Mutta mutta...

Opetusteknologia muutoksen airueena

Opettaja-lehdessä viitataan Sahlbergin aikasempaan kolumniin, jossa hän peräänkuuluttaa keskustelua opetusteknologian hyödyntämisestä. 

– Yhteiskunta on hankkinut kouluihin isolla rahalla nopeasti vanhenevaa tietotekniikkaa, jota käyttää opetuksessaan aktiivisesti joidenkin selvitysten mukaan vain viidennes opettajista. Tästä asiasta ei kukaan uskalla puhua.

Minulla on tästä paljonkin puhuttavaa, kuka haluaa kuunnella? Koska opettajat kertakaikkisesti toimivat väärin vetäytyessään mukavuusalueilleen lyijykynineen, vihkoineen ja opettajanoppaineen. 

Opetusteknologia ei todellakaan ole mikään muusta yhteiskunnasta erillinen saarekkeensa, josta tietoa ja kulttuuriperintöä eteenpäin siirtävä ammattikunta  voisi keskenään päättää, että tämä ei kuulu meille, ei me tykätä tästä.   

1. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska se on osa päivittäistä tapaamme toimia tässä maailmassa.
2. Opetusteknologia tarvitaan, koska se on lapsille ja nuorille luontainen väline. Nykyään vauvoille annetaan pädi heti purulelun jälkeen. Kosketusnäyttö, näppis ja video ovat koulutulokkaalle tutumpia kuin lyijykynä ja ruutuvihko. 
3. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska tiedon pitää olla yhteisesti jaettavissa, muokattavissa ja jalostettavissa. 
4. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska sähköisillä järjestelmillä hoidetaan samanaikaisesti niin monta tehtävää.
5. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska ne ovat luonteva väylä ja tapa pitää yhteyttä opetus-opiskelu-oppimis-prosessin aikana.

Maksan veroja mielelläni, koska uskon, että se tuo muiden lisäksi itselleni hyvää. Pidän hammaslääkäri-, yliopisto-opiskelu- ja asumismahdollisuuksista, joita niillä tarjotaan. Enkä kaikesta  talousahdistuskeskustelusta huolimatta usko, että kouluista heti rahat loppuvat, jos kuntien budjettihanat ovat vähän tiukemmalla. Näköjään kouluissamme piehtaroidaan yltäkylläisyydessä, jos on varaa jättää käyttämättä sinne hankittuja välineitä, joiden käyttötaito on kansalaistaidon vähittäisvaatimus nyky-yhteiskunnassa. 

Miten käytännössä sitten..?

Aikuiset aina hokevat lapsille, että ruokaa pitää maistaa, täytyy olla reipas, kokeilla kaikkea uutta ja jokaisen kanssa pitää leikkiä. 

Mitä jos eläisi, niin kuin opettaa? 

Ei lopettaisi eikä aloittaisi mitään, vaan kokeilisi tämän lukuvuoden aikana opetuksessaan yhtä uutta välinettä: puhelinta, Moodlea, videota, tablettia. Tai päättäisi viedä jokaisen ryhmän edes kerran oppimaan jotain koulun ulkopuolelle. Jokainen opettaja kokeilisi mitä tahansa uutta sitkeästi, ymmärtäen, että omakin oppiminen sattuu, vie pois mukavuusalueelta, vaatii harjoitusta, mutta palkitsee uskomattomalla voiman tunteella. Jokainen jatkaisi kokeiluaan läpi vuoden periksi antamatta, koska muutos on niin hidasta ja vaatii enemmän toistoa kuin motivaatiota. 

Tulis ne laitteet ja verorahat parempaan käyttöön. Opetettaisiin opiskelijalähtöisemmin ja yhteisöllisemmin. Opettaisiin taitoja ja kehitettäisiin oppilaiden kykyjä. Muutettaisiin Koulu ja Pelastettaisiin Suomi. 

Kun opettelun ja epävarmuuden alkutuska on voitettu, niin jokainen opetusteknologiaa fiksusti käyttävä tajuaa, kuinka mielekästä ja normaalia se on. Vertauksen vuoksi, kuinka moni opettaja haluaisi mennä vielä pankkiin jonottamaan rahatukon ja tilikirjan kanssa, että pääsee maksamaan laskuja? Hoidatte pankkiasiat varmaan mieluiten netissä. Miksi oppilaat pakotetaan yhä arkaaisiin ja varhaisteollisen ajan opetusmetodeihin, vaikka meillä on kaikki oppimisen työkalut käytössämme?

Ihan pakko laittaa tähän loppuun kolmoisyhdyssana, koska tarvitsemme uutta kieltä: 

Muutosvastarintaliivit, tukevat ja kohottavat! Koan: Käytätkö niitä muutoksen vastustamiseen vai vastustamisen muutoksen?

Kokeilkaa edes. 

kuvitus: Terhi Jaakkola