Et ole turvassa, mutta ei se mitään

Paneuduimme viime syksynä Gertruden kanssa pohtimaan, miksi koulu, oppiminen ja opettaminen ovat kriisissä. Mietimme käytännön keinoja, mitä voisi tehdä ainakin toisin ja jopa paremmin. Gertruden luokse pääsee tästä linkistä.

Graduni yksi pointti oli, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme rationaliteetit muuttuvat ja sen näkyy koulun murroksena. Ajatus rationaliteettien murtumisesta tulee tulevaisuustutkimuksesta, ja itselleni se on toiminut hyvänä selityksenä monille arjen huomioilleni. Hannu Linturi on kirjoittanut asiasta fiksun kansantajuisesti kirjassa "Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen". (Sääli, että kirjan nimi on noin tappavan tylsä ja sulkee pois paljon lukijayhmiä, joita asia koskee ja kiinnostaa. Syy ei kuitenkaan siis ole Linturin, vaan varmaan toimittajan.)

Tulevaisuustutkijoiden mukaan elämme siis yhteiskunnallisten ja kulttuuristen megatrendien loivassa taitteessa (modernin) teollisen ja (post-modernin) jälkiteollisen ajan murroksessa. Samanlaisessa taitekohdassa, kun ihmiskunta eli siirtyessään keskiajalta uuteen aikaan tai maatalousyhteiskunnasta teolliseen aikaan. Täällä blogissani sullon kaiken kahteen lauseeseen, mutta pikkaisen isommista asioistahan tässä on kyse.

Monet yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot, kuten koulu, ovat rakentuneet aikaisempien aikakausien logiikalla. Gertruden kanssa lainasimme Sirkka Ahosen (2003) kirjaa "Yhteinen koulu" ja tulkitsimme asiaa siihen malliin, että suomalaisen koulun "DNA:ssa" elää paitsi käsitys ihmisarvosta ja jokaisen oikeudesta korkealaatuiseen koulutukseen myös ajatus ihmisestä talouden koneiston osana ja kulutuksesta sen polttoaineena. Peruskoulu on hyvinvointivaltion verso. Agraari- ja teollisuusyhteiskuntien koulunuudistajien lähtökohtana oli yhteiskuntapolitiikka, jonka yhteisiä nimittäjiä olivat tasa-arvo ja suunnittelu-usko. (Ahonen 2003)

Tarina on paljon pidempi ja siihen liittyy myös riipaiseva huomio didaktiikan ja kasvatustieteiden tutkimuksesta ja miten ne estävät koulua muuttumasta.  Palaan siihen joskus myöhemmin, mutta jos jollain on kiire keskustella aiheesta, niin voitte tosiaan kääntyä Gertruden puoleen tai laittaa viestiä minulle.

Vuoren laella 

Helmikuun alkupuolella osallistuin nykyisen työni puitteissa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin suomalaisen teollisuuden kilpailukyvystä. Jos joku opettaja nyt miettii, että ei paljon insinöörien jupinat ja höpinät kiinnosta, niin kannattaa kiinnostua. Kyse on nimittäin aivan samasta ilmiöstä kuin omassa työssäsi. Maailma muuttuu ja teknologia muuttuu, mutta systeemit (bisnesmallit, tieteen paradigmat, byrokratia, ajattelu- ja toimintatapamme) joissa toimimme, eivät ole vielä ehtineet mukaan muutokseen.

Työnantajani järjestämässä tutkimusjulkistuksessa tunsin hetken, kuin olisin seissyt vuoren laella; Toisella puolen rinnettä aukesi näkymä suomalaiseen kouluhallintoon ja opetus- ja opiskelukulttuuriin ja toisella maisema investointiteollisuuden kasvukipuiluun ja yt-rumbaan.

Modernin maailman ilmiöistä - suomalaisesta koulujärjestelmästä ja investointiteollisuudesta - tulee mieleen Avaran luonnon Afrikka-dokumentit.  Suomalainen koulu ja teollisuus ovat kuin kalaparvi, joka on pulleana syönyt ja kutenut sadekauden aikaisessa järvessä. Kun kuiva kausi alkaa, ja vesi vähenee, ne vetäytyvät kuraisiin syvänteisiin haukkomaan henkeään.

Tätä kuvaa tukee myös media: yt-ilmoitus, suhdannebarometri, selkärankaseminaari ja PISA-romahdus. Syntyy kuva, että pian kuolemme kaikki.

Luontodokumentit loppuvat aina uuteen toivoon ja taivaanrantaan kerääntyviin pilviin. Mutta miten käy oikeassa elämässä? Tavallisessa arjessa, pienen kansalaisen kiertokulussa, porskutus jatkuu kuin unessa. Sadetta tuntuu piisaavan ja happea riittävän. Ainoa indikaatio muutoksesta voi olla lähikulman videovuokraamon lopettaminen, jollei YT-peikko pure pakaraan.

Kuollaanko me kaikki? 

Vanhat hyvät ajat ovat takana, ja uudet ajat pelottavat. Kyselen itseltäni, että miksi hitossa? Yltäkylläisyytemme ei ole vain taloudellista, se on toistaiseksi myös sivistyksellistä, henkistä ja yhteisöllistä. Lammikossa on vielä vettä ja sen LISÄKSI me tiedämme, että vesi vähenee. Meillä on aikaa reagoida, meillä on suhdannebarometreista ja oireilevista opettajista huolimatta MAHDOLLISUUKSIA reagoida.

Kuulun näihin lammikossa porskuttelijoihin ja olen luonteeltani käytännöllinen, mutta naivi optimisti. Mottoni on, että kaikki järjestyy ja sitten jokaisen on aika kuolla.

Mutta ensin kannattaa elää.

Nyt tää kirkastui

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että mahdollisuuksien lisäksi meillä on kaikki välineet rakentaa jälkiteollisen ajan yhteiskuntaa: menestyvää teollisuusbisnestä, tuloksellista koulua (tasa-arvo, ihmisarvo, oppiminen ja aikaan sopivat kompetenssit) ja hidastaa ekokatastrofeja.

Systeemisenä hidasteena on oma mielemme, organisaatioidemme jaettu mieli/kulttuuri ja haluttomuutemme muuttua, vaikka muutosta ja kriisiä hierotaan naamaan.

Kauhean suuria sanoja, mutta niitä ilmentävät hyvin pienet arjen ja toimintatapojen muutokset: vai olitko vielä 10 vuotta sitten ajatellut, että oppilaat opettavat opettajia? Ajatus, että työaikana tekee mitä haluaa, eikä mitä käsketään, olisi ollut vielä 80-luvulla ennenkuulumaton kaikkialla muualla paitsi taiteilijapiireissä. Hissiyritys keskittyy ihmisten kulkemiseen rakennuksissa eikä hisseihin. Mikä bisnesmalli se olisi ollut vielä 20 vuotta sitten?

Mikä näitä kaikkia pieniä ajatus- ja toimintatapojen muutoksia yhdistää?

Tää on koan, mutta vastaan itse.

Niitä yhdistää ajatus- ja toimintatapojen muutos. Asiat ovat mahdottomia, jos niitä pitää mahdottomina. Kun näkee mahdollisuuksia, alkaa toteuttaa mahdollisuuksia.

Me emme ole avuttomia kaloja olosuhteiden lammikossa. Olemme koulutettuja ja kokeneita ihmisiä tasa-arvoisessa ja yhä edelleen taloudellisesti yltäkylläisessä yhteiskunnassa. Meillä on mahdollisuus oppia ja meillä on mahdollisuus innovoida - tehdä mahdottomasta mahdollista.

Tämän näin vuoreltani.



Kuva: Saga Sinisalo

Ps. Olen tehnyt yhden korjauksen graduuni, verrattuna kirjastossa olevaan sidottuun versioon. Johdantotekstiin on jäänyt virheellinen viittaus vuoden 2014 uuteen opetussuunnitelmaan. Kysehän on siis 2016 OPS-uudistuksesta ja olen muuttanut sen linkin päässä olevaan versioon.

Voisin viettää arkipäivää jälleen huomenna

Syntymäpäivieni alla Kahvila Utulaan oli tullut kaino pyyntö, että voisimme kirjoittaa runon, jossa on sana "arki". Jäin miettimään arkea ja mietin sitä vielä eilenkin. 

Kävi nimittäin niin, että heräsin syntymäpäivänäni mahdottoman sotkuisesta kodista. Ei  kovin juhlavaa eikä mitään uutta: Miten tahansa vuodet ovatkin minua muuttaneet, niin kodin hengetärtä ne eivät ole minusta tehneet. Ja samaan kappaleeseen voi lisätä puut ja niistä putoavat omenat. Sinkoilemme kaikki illat harrastuksissamme, ystävien kanssa ja kumppaniemme luona. Kun tulemme kotiin, syömme ja kaadumme puolikuolleina nukkumaan. 

Pyykki- ja tiskivuoret kasvavat. Kissankarvaa kerääntyy kinoksiksi ja tavarapinoista muodostuu sedimenttiä. 

Siihen minä arkisesti heräsin purukisko suussa. Tänään täytyy siivota, ajattelin. Ja nukahdin taas. 

Arki on läheisten

Heräsin uudelleen tyttäreni syntymäpäivätoivotuksiin ja terhakkaan puraisuun. Tytär oli lähdössä tanssitunneille. Kysyin, ehtisikö hän osallistua siivoustalkoisiin. Pikku tinkimisen jälkeen sovimme, että yksi tanssitunti vaihdettaisiin yhteen siivoustuntiin. Sitten se pyyhälsi taas tuulen lailla menemään, ja mietin, että on se aikamoinen. 

Söimme aamiaista poikani kanssa ja luimme lehtiä. Mitä siinä voi muuta, kuin olla kuin kiitollinen, että sotkun keskellä asuu rakkaimpia ihmisiä ja lauantaisin saa lukea monta tuntia. 

Arki on lepoa

Lihakset huokailivat ja inisivät helpotuksesta. Vaikka herään lauantainakin ensimmäisen kerran jo kuudelta, en missään tapauksessa ole mitenkään toimelias ennen aamupäivää. Lauantai on lepopäivä, jolloin kuuntelen miten ihon alla menee. Meni tosi hyvin, mihinkään ei sattunut. Kun kovasti liikkuu viikolla, lauantaisin on vähän sama olo kuin hyvin juhlitun illan jälkeen - väsynyt, mutta onnellinen. 

Arki on työtä

Nukun usein lauantaiaamuisin vielä pikku päikkärit aamupalan jälkeen, mutta nyt oli tosiaan pakko siivota. Yritin ravistella sisäisen kodin hengettären hereille. Parin viikon nokosten jälkeen ilmassa oli nihkeyttä ja tahdottomuutta. Mutta mikäpä kiire tässä, omassa elämässä. 

Zen-siivosin; keräsin rauhassa lehdet paperinkeräykseen, tassuttelin kierrätysjätteet omiin astioihinsa, fiilistelin pesutuvassa, kävin kaupassa ja laitoin pikaruokaa. Lopuksi suostuin kodin hengettären ehdotukseen, että hoidetaan loput sunnuntaina. Mañana. (Se on tänään. Siksi bloggaan.) 

Arki on velvollisuuksia

Ja paikkasin pojan housut, koska osa oli pesussa ja loput rikki. Nuorempana, kun podin vielä laiskan lapsen tragediaa, pohdin usein, että elämässä parasta olisi, jos ei tarvitsisi tehdä mitään. Tähän ikään olen oppinut, että elämän muodostavat ja sitä kuljettavat eteenpäin teot toisten ihmisten hyväksi. 

Farkkujen paikkaaminen ei hirveesti nappaa. Mutta ymmärrän kuinka etuoikeutettua on, että on poika, jonka farkkuja paikata. Ja ompelukone. Ja taito hyppysissä. Hienoahan se on! 

Arki on juhlaa

Illalla menimme lasten kanssa ulos syömään ja sen jälkeen katsomaan stand up -esitystä. Söimme koko menun ja nauroimme kaikille vitseille. Kelluin kevätillassa, keskustelun polveilussa ja onnen tunteessa. Joskus on tärkeää vaihtaa henkistä maisemaa ja tehdä tutuista tutuimpien kanssa jotain poikkeavaa. 

Arki on hyviä ihmisiä

Facebookiin pumpsahteli koko päivän onnentoivotuksia ympäri maailmaa. Ihanat ihmiset ja siunattu Facebook! On huisia, kuinka koko elämänhistorian kaikista käänteistä mukaan jääneet ihmiset ovat  vieläkin tallessa ja olemassa. Suurin lahjoista oli saada tervehdyksiä kouluajoilta, talonvaltausajoilta, vaihto-oppilasvuodelta, opiskeluista ja kesätöistä, luottamustehtävistä, eri duuneista, harrastuksista, perheeltä, ystäviltä ja ystävien perheenjäseniltä. 

Oikeesti! Maailma on täynnä niin hienoja ihmisiä! Hei, vähänkö olen onnekas, kun tunnen niin monta! 41 vuotta kohtaamisia, muistoja ja ymmärryksen kasvamista tyyppi tyypiltä. (Vielä vähän huutomerkkejä. Kunnioitusta. Sydämiä.)

kuva: Terhi Jaakkola

Arki tiivistyy tähän syntymäpäiväni aattona otettuun kuvaan. 

Takki, joka on kuin toinen iho. Arki, joka suojaa ja tuntuu omalta. Vedän sen päälleni, tunnen olevani juuri minä eikä tuuli käy luihin ja ytimiin.

Joogamatto, joka kulkee mukana. Arjessa pitää olla liikettä ja venyvyyttä, suunta ja ponnistelua. Kun jokaisessa päivässä on tekoja itsen ja toisten ihmisten hyväksi, arki saa merkityksensä.

Syntymäpäiväni oli kovin arkinen ja siksi niin juhlava. 

Eskon kanssa sunnuntailapsikävelyllä

Sunnuntailapsen asenne on purrut hyvin. Ihmisen mieli on yksinkertainen. Kun keskityin miettimään mitä jo osaan - siis tekemään aivan tavallisia vanhoja juttujani, uudet jutut alkoivat tuntua jänniltä, eivät enää epämukavilta.

Ei tarvittu mindfullness-mediaatiota tai kiitollisuuslistoja. KISS

No, leppeissä tunnelmissani olen tehnyt asioita, joista vilpittömästi nautin, kuten lukenut. Päädyin pään sisäiselle sunnuntailapsikävelylle Esko Valtaojan kanssa. "Kaiken käsikirja" käynnisti ajatusmyrskyn, mikä on tietenkin lukemisessa aivan parasta.

Esko pohti kosmoksen syntyä ja minä tepastelin vierellä ihmetellen: osaa ihminen olla viisas. Joskus on vaan niin hienoa kuunnella, imeä ajatuksia kuin sieni ja kellua oivallusten valtameressä. Siinähän ihan oppii.

"Kosminen evoluutio, joka loi maailmankaikkeuden; fysikaalinen evoluutio, joka loi tähdet ja planeetat; kemiallinen evoluutio, joka loi elämän; darwinistinen evoluutio, joka loi ihmisen; ja nyt, seuraava vaihe; hengen evoluutio, joka luo - niin, mitä?"

Torjunta ja pako

Minulla oli vaikeuksia kirjan alkuosan kanssa, missä pelataan fysiikan peruskäsitteillä. Kas, kun koulussa fysiikan- ja kemiantunnit menivät vähän patjavarastomeiningillä; höpötin niitä näitä pojista ja bilettämisestä, häsläsin ja luin kokeisiin bussimatkalla. Lukiossa vaihdoin luonnontieteen kurssit lennossa puheilmaisuun.

Luonnontieteitä olisi pitänyt opiskella, kun niitä ei voinut noin vaan oppia. (Hissa kymppi, fyssa seiska.)

Sain itseni kiinni rysän päältä. Olen mielihyväoppija. Opin kaiken, mikä oli miellyttävää, ja koska sitä oli riittävän paljon, onnistuin torjumaan opiskelun koko kouluaikani. Nyt, kun pitäisi opiskella, pakenen hämmennykseeni.

Esko se vaan naureskeli ja haroi partaansa, kun sain ahaa-elämykseni.

Lopettelin tiistai-iltapäivänä kirjan ratikassa ylevissä tunnelmissa. (Oi, Esko!) Olin tehnyt päätöksen, sunnuntailapsen päätöksen. Ollaan tässä nimittäin sen verran naisen iässä, että kestän kyllä vähän opiskelukipuja. Varsinkin, kun kipu on epätodellista, pelkkiä ajatusten ja tunteiden väpäjäviä sähkökäyriä. Kaiken voi nähdä myös toisin. Olla mukavuusalueella myös epämukavuusalueellaan.

"Kenties aivot olivat evoluution myötä kehittyneet niin monimutkaisiksi, että ne tulivat tietoisiksi itsestään; kenties jokin mutaatio mahdollisti puhekyvyn kehittymisen aikaisempien murahteluiden ja viittelöintien sijaan, kenties jotain muuta tapahtui - mutta joka tapauksessa me heräsimme, havahduimme näkemään maailman ja itsemme aivan eri tavalla kuin aikaisemmin."

Lainaukset: Esko Valtaoja, Kaiken käsikirja, Ursa 2012

Esko Valtaoja, kuva on lainattu YLEN sivuilta: http://areena.yle.fi/radio/1742477 

Sisäinen sunnuntailapsi ja ameeba

Tunnistatko sunnuntailapsen, tyypin jolla on kaikki aina ok?

Mietin sunnuntailapsia tänään tiistaina. Ajelin junalla pois opettamasta. Maaliskuinen Tikkurila näytti massiiviselta lasipallolta, jossa lumi putoili hiljaa aseman remonttikulisseihin.

Vetämälläni kurssilla on sunnuntailapsi. Rakensimme tuotantosimulaatioita ja roolitusta varten piti listata vahvuudeksi kokemiaan ominaisuuksia. "Olen rento ja rauhallinen", sunnuntailapsi totesi. Opettaja allekirjoitti. Toiset vaan on.

En tiedä minä päivänä olen itse syntynyt. En usko kuitenkaan, että sunnuntaina. Viime viikkoina en ole ollut kovinkaan rauhallinen ja joudun työskentelemään kovasti pysyäkseni rentona. Olen siirynyt kauteen, jonka otsikkona voisi olla "Epämukavuusalue". Olen palannut vanhojen opintojeni pariin, päättänyt opiskella yhtä sun toista uutta asiaa ja harrastan lajeja, joihin minulta puuttuu luontaisia edellytyksiä.

Kysymys on kehittämättömien taitojen kohtaamisen lisäksi uusista opiskeluryhmistä ja niiden vieraista ihmisistä, kielen vaihtamisesta rakkaasta äidinkielestä toiseen ja pitkistä päivistä, jotka olen itse itselleni aikatauluttanut.

Ameeba

Aloitimme tiistaisen opiskelupäivän leikkimällä ameebaa. Leikki on herättely, missä kivi-paperi-sakset -valinnoilla edetään ameebasta heinäsirkaksi ja gorillaksi, kunnes ollaan jo ihmisiä. "Mä laitan oven kiinni. Mä oon viimeksi leikkinyt tätä yläasteella. Noloa", yksi opiskelijoista sanoi.

Onnistuin olemaan hiljaa, enkä kertonut, että elän ison osan päivistäni ameebana. Aloitan asioita nollasta tai nolla piste viidestä. Heilutan käsiäni ja ääntelen bulibulibuli.

Matkalla kaupunkiin katselin junan ikkunasta ja mietin, miksi on niin vaikeaa olla Alussa, olla Avuton, olla Osaamaton? Kun opetin vielä pieniä lapsia, toistin päivittäin: "Eihän sun tarvitse vielä osata, sähän olet täällä oppimissa." Nyt kuulen, kuinka tyypillinen aikuisen neuvo se oli. Hyvä, mutta mahdoton noudattaa.

Oppimisen ytimessä on osaamattomuus. Ennen tavoitetta on matka perille. Mistä kummasta nousee matkanteon häpeä, jota tunnistan itsestäni ja muista? Mistä tahansa aikuisopiskeluiden kurssista muodostuu hetkessä oppimislaboratorio, missä peitellään puuttuvia taitoja ja korostetaan osaamista. Voi pojat! En todellakaan ole hämmennyksessäni yksin. Puna nousee monille poskille.

Sunnuntailapsi

Täysin uutta asiaa oppiessamme muutumme lapsiksi. Käymme läpi kehityspolun ryömimisestä kävelyyn ja juoksuun. Laita asiantuntija joogtunnille tai pitkänmatkanjuoksija kamarikuoroon, viikon päästä tapaat joogalapsen ja kuorolapsen. Eikä heidän tiensä muutu sen lyhyemmäksi, vaikka kiirehtisivät kuinka. Opittava sisältö tai taito puretaan palasiksi, jotka nautitaan hitaasti ja pureskellaan huolellisesti.

Malmin kohdalla päädyin mietteisiin, että ameeban kehittyneempi versio ei ole heinäsirkka (nosta sormet tuntosarviksi ja sano tsirptsirp) vaan sunnuntailapsi. Sunnuntailapselle on ihan ok, vaikka kielioppi ei suju viestintäkurssilla. Sunnuntailapsi on kävelystä ja raittiista ilmasta nauttivaa sorttia, koska jokainen oppimisvaihe on ok, ja jos minä en osaa, joku toinen voi hoitaa tämän. Sunnuntailapsi on mukavuusalueella myös epämukavuusalueillaan.

Päätin, että jatkuvan tutinan ja tärinän vastapainoksi alan tietoisesti tankata mukavuusalueen fiiliksiä. Muistan tehdä asioita, joissa olen jo hyvä ja jotka hallitsen. Muistutan itseäni, miltä osaamisen flow tuntuu. Olen rauhallinen ja rento, nautin sisäisen sunnuntailapsen seurasta ja kuljetan tuota tunnetta läpi jokaisen päivän.

Pikku tiikeri

Harjoittelemme kungfussa Nanquan-tyyliä. Minulla on yhä massiivisia ongelmia käsisarjojen opettelun ja koko sarjan muistamisen kanssa. (Kiitos valmentajille jatkuvista toistoista,  pitkäpinnaisuudesta ja väännellyistä rautalankakeristä.)

Jotain olen kuitenkin oppinut, sillä minulle on kasvamassa tiikerintassut. Ne heiluvat vielä pentumaisen huterasti, mutta välillä tuntuu, että tassuissa on voimaa. Ajattelin olla hetken aikaa pikku tiikeri. Tiikereiden sunnuntailapsi.