Sisäinen sunnuntailapsi ja ameeba

Tunnistatko sunnuntailapsen, tyypin jolla on kaikki aina ok?

Mietin sunnuntailapsia tänään tiistaina. Ajelin junalla pois opettamasta. Maaliskuinen Tikkurila näytti massiiviselta lasipallolta, jossa lumi putoili hiljaa aseman remonttikulisseihin.

Vetämälläni kurssilla on sunnuntailapsi. Rakensimme tuotantosimulaatioita ja roolitusta varten piti listata vahvuudeksi kokemiaan ominaisuuksia. "Olen rento ja rauhallinen", sunnuntailapsi totesi. Opettaja allekirjoitti. Toiset vaan on.

En tiedä minä päivänä olen itse syntynyt. En usko kuitenkaan, että sunnuntaina. Viime viikkoina en ole ollut kovinkaan rauhallinen ja joudun työskentelemään kovasti pysyäkseni rentona. Olen siirynyt kauteen, jonka otsikkona voisi olla "Epämukavuusalue". Olen palannut vanhojen opintojeni pariin, päättänyt opiskella yhtä sun toista uutta asiaa ja harrastan lajeja, joihin minulta puuttuu luontaisia edellytyksiä.

Kysymys on kehittämättömien taitojen kohtaamisen lisäksi uusista opiskeluryhmistä ja niiden vieraista ihmisistä, kielen vaihtamisesta rakkaasta äidinkielestä toiseen ja pitkistä päivistä, jotka olen itse itselleni aikatauluttanut.

Ameeba

Aloitimme tiistaisen opiskelupäivän leikkimällä ameebaa. Leikki on herättely, missä kivi-paperi-sakset -valinnoilla edetään ameebasta heinäsirkaksi ja gorillaksi, kunnes ollaan jo ihmisiä. "Mä laitan oven kiinni. Mä oon viimeksi leikkinyt tätä yläasteella. Noloa", yksi opiskelijoista sanoi.

Onnistuin olemaan hiljaa, enkä kertonut, että elän ison osan päivistäni ameebana. Aloitan asioita nollasta tai nolla piste viidestä. Heilutan käsiäni ja ääntelen bulibulibuli.

Matkalla kaupunkiin katselin junan ikkunasta ja mietin, miksi on niin vaikeaa olla Alussa, olla Avuton, olla Osaamaton? Kun opetin vielä pieniä lapsia, toistin päivittäin: "Eihän sun tarvitse vielä osata, sähän olet täällä oppimissa." Nyt kuulen, kuinka tyypillinen aikuisen neuvo se oli. Hyvä, mutta mahdoton noudattaa.

Oppimisen ytimessä on osaamattomuus. Ennen tavoitetta on matka perille. Mistä kummasta nousee matkanteon häpeä, jota tunnistan itsestäni ja muista? Mistä tahansa aikuisopiskeluiden kurssista muodostuu hetkessä oppimislaboratorio, missä peitellään puuttuvia taitoja ja korostetaan osaamista. Voi pojat! En todellakaan ole hämmennyksessäni yksin. Puna nousee monille poskille.

Sunnuntailapsi

Täysin uutta asiaa oppiessamme muutumme lapsiksi. Käymme läpi kehityspolun ryömimisestä kävelyyn ja juoksuun. Laita asiantuntija joogtunnille tai pitkänmatkanjuoksija kamarikuoroon, viikon päästä tapaat joogalapsen ja kuorolapsen. Eikä heidän tiensä muutu sen lyhyemmäksi, vaikka kiirehtisivät kuinka. Opittava sisältö tai taito puretaan palasiksi, jotka nautitaan hitaasti ja pureskellaan huolellisesti.

Malmin kohdalla päädyin mietteisiin, että ameeban kehittyneempi versio ei ole heinäsirkka (nosta sormet tuntosarviksi ja sano tsirptsirp) vaan sunnuntailapsi. Sunnuntailapselle on ihan ok, vaikka kielioppi ei suju viestintäkurssilla. Sunnuntailapsi on kävelystä ja raittiista ilmasta nauttivaa sorttia, koska jokainen oppimisvaihe on ok, ja jos minä en osaa, joku toinen voi hoitaa tämän. Sunnuntailapsi on mukavuusalueella myös epämukavuusalueillaan.

Päätin, että jatkuvan tutinan ja tärinän vastapainoksi alan tietoisesti tankata mukavuusalueen fiiliksiä. Muistan tehdä asioita, joissa olen jo hyvä ja jotka hallitsen. Muistutan itseäni, miltä osaamisen flow tuntuu. Olen rauhallinen ja rento, nautin sisäisen sunnuntailapsen seurasta ja kuljetan tuota tunnetta läpi jokaisen päivän.

Pikku tiikeri

Harjoittelemme kungfussa Nanquan-tyyliä. Minulla on yhä massiivisia ongelmia käsisarjojen opettelun ja koko sarjan muistamisen kanssa. (Kiitos valmentajille jatkuvista toistoista,  pitkäpinnaisuudesta ja väännellyistä rautalankakeristä.)

Jotain olen kuitenkin oppinut, sillä minulle on kasvamassa tiikerintassut. Ne heiluvat vielä pentumaisen huterasti, mutta välillä tuntuu, että tassuissa on voimaa. Ajattelin olla hetken aikaa pikku tiikeri. Tiikereiden sunnuntailapsi.