Voi pyhä yksinkertaisuus!

Jostain on hiipinyt minun ja blogikirjoittamisen välille kuukauden tauko. Luulen, että se johtuu siitä, että en ole oppinut mitään uutta.

Eeppisen Yyterin leirin jälkeen tuli helle, joka löi minut lempeästi kesän kanveesiin valumaan laiskana päivästä toiseen jääkahvia siemaillen. En tavannut kahteen viikkoon ketään. Keräsin 20 litraa mustikkaa, mutta muuten makoilin, mietin menneitä, ajattelin tulevia ja lepäsin pois vuoden väsymystä. Ei ollut mitään sanottavaa.

Sitten tuli elokuu. Kytkin sähköt takaisin jänikseen, aloin nauttia kahvini kuumana ja kirjoitin täräyttävän backlogin (nakkilistan, niinkuin meillä ennenvanhaan sanottiin). Töiden aloittamisen jälkeen on ollut paljon sanottavaa muilla foorumeilla. Kirjaimia ei ole riittänyt enää blogiksi asti.

Mutta tänään on perjantai. Kaikki muut kissoja myöten ovat poissa. Vallilassa vallitsee rauha ja hiljaisuus.

Perjantai on ihmisen parasta aikaa.

Enkä ole vieläkään oppinut mitään. Lähinnä olen hämmästellyt elämänmuutosta ja miettinyt onko se oppimista vai sopeutumista. Vai onko sopeutuminen oppimista ja tarvitseeko näitä käsitteellisiä rajoja ihmisen vetää?

Askeesiin, mä vaivun askeesiin

Keväästä asti elämässäni on tapahtunut hiljainen, mutta mullistava muutos: Minä, joka aina olen pitänyt itseäni jonkin sortin ruokaentusiastina tai jopa näppäränä foodiena, olen päätynyt elämään perunoilla, kaalilla, kananmunilla, pavuilla, mustikoilla ja tattaripuurolla.

Olen laittanut joka päivä lämpimän ruuan yli 20 vuoden ajan. Olen järjestänyt kymmeniä juhlia, syöminkejä ja ruokakekkereitä. Olen elättänyt itseni vuosikausia kirjoittamalla ravintoloista. Olen katsellut ruokaohjelmia ja keskustellut loputtomasti ruuasta, resepteistä ja syömisestä.

Nyt keitän perunoita ja puuroa. Jos jaksan. Syön yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ruoka ei vaan jaksa kiinnostaa. Noin lähtökohtaisesti, ovatko linssit kiinnostavia 7 päivänä viikossa?

Kun en ole töissä, olen tatamilla, kanveesilla, altaalla tai lenkillä. En ole koskaan ennen liikkunut niin paljon kuin nykyään. Olen aika paljon töissä, usein tatamilla ja lopun aikaa yritän pitää yllä ihmis- ja perhesuhteitani. Muu elämä on siirtynyt taka-alalle, kadonnut jonnekin arjen ilmaperspektiiviin.

Meille ei tule enää Hesaria, joten en lue lehtiä.
Televisio on siirretty eteiseen, koska en katso sitä.
En kestä enää yhtään sanaa Ukrainan kriisistä, joten en seuraa uutisia.
Elän jatkuvassa kongnitiivisessa ylikuormituksessa, enkä siksi kaipaa lisää virikkeitä - elokuvia, taidetta tai kansantapahtumia.

Elämästä on tullut yksinkertaista.

Ehkä sittenkin olen oppinut jotain uutta? 

Kesällä päivetystä hoitaessani heittäydyin nurmikolla filosofiseksi. Selasin mieleni kirjastoja ja hahmottelin tulevaa. Mutta ei, en oppinut mitään uutta.

Pari viikkoa sitten olin akrobatian intensiivikurssilla, jossa palauttelin mieleen menneitä; korjasin kärrynpyörää ja seison käsilläni pahemmin kauhusta kiljumatta. Pyllersin volttivöissä ja hypin airtrackilla. Mutta varsinaisesti en oppinut mitään uutta. Jatkoin siitä, mihin Yyterissä jäin.

Olen pyöräillyt vanhoja reittejä ja lukenut uudestaan kauan sitten lukemiani kirjoja.

Yksinkertaisuudessa kaikki kirkastuu. Kun elämän häly on siirtynyt taka-alalle, menu-suunnittelu loppunut ja aikaa on käytössä vain olennaiseen, on ollut helppo määritellä olennainen seuraamalla omia valintojaan.

Listani olennaisesta
perhe
läheiset
työ
allas-tatami-kanveesi-pyörätie
papu&peruna, puuro&mustikka

Voin tunnistaa oppimispolun, jota olen kulkenut ja voin ymmärtää valintojani. Mutta silti yllätin itseni: tännekö päädyin, pyhään yksinkertaisuuteen?

Vuosi vierähti - olen osannut oppia

Vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen postauksen. Olin voittanut itseni työrintamalla olleessa ponnistuksessa. Mietin oppimista ja oppimislukkojen avaamista.

Vuoden aikana olen sekä mielessäni että blogissani useamminkin kerran pyöritellyt samoja aiheita: rakkautta lajiin, koulun ja oppimisen kehittämistä ja kehittymistä ylipäätään.

Blogin lukijat ovat enimmäkseen pieni joukko ystäviä, tuttavia ja perheenjäseniä. Toisinaan tulee otettua kantaa keskusteluun, joka kiinnostaa muitakin. Antti Korhos -postaus kiinnosti yli 4000 ihmistä normaalin kahdenkymmenen sijaan.

Blogin anti on omalla äänellään kirjoittaminen ja omien aiheidensa löytäminen. Kun elää yritysviestinnän kielellisten ja muodollisten struktuurien keskellä päivät, on ihanaa ja rentouttavaa mennä ajatusten ja kielen virrassa.

Vuosi sitten aloitin akrobatiatreenit. Toinen postaukseni 15.1.2013 käsittelikin revähtäneitä nivelsiteitä. Eilen akrobatiassa alkoi kevätkausi, nivelsiteet ovat toistaiseksi ehjinä ja toukkahyppely kehittyy hitaasti ja epävarmasti perhoshypyiksi. Vaikka vielä ollaan lähempänä päin lamppua törmäilevää yöperhosta, niin perhosta kuitenkin.

Keskeneräisyys on uuden oppimista joka treeneissä, ja se on parasta. Samat alkeet ja lähes näkymättömät kehitysaskeleet viikosta toiseen.

Vuosi sitten siteerasin haavoittunutta lumilautailijaa, jota salakuuntelin Haartmannissa. Blogin syntymäpäivän kunniaksi siteeraan uudestaan, koska tää on niin hyvä:

Tyttö: "Mä hyppäsin, mut en saanut asentoa korjattua ja tulin naamalleni maahan."
Äiti: "Etkö sä ikinä opi?"
Tyttö: "Enhän mä voi ikinä oppia mitään, jos en kokeile jotain uutta."

Tällä tiellä jatketaan. Kiitos kaikille, että olette seuranneet, jakaneet ja ottaneet kantaa. Erityiskiitos Terhi Jaakkolalle kuvitusavusta ja sparraamisesta.

kuva: Terhi Jaakkola