Voi pyhä yksinkertaisuus!

Jostain on hiipinyt minun ja blogikirjoittamisen välille kuukauden tauko. Luulen, että se johtuu siitä, että en ole oppinut mitään uutta.

Eeppisen Yyterin leirin jälkeen tuli helle, joka löi minut lempeästi kesän kanveesiin valumaan laiskana päivästä toiseen jääkahvia siemaillen. En tavannut kahteen viikkoon ketään. Keräsin 20 litraa mustikkaa, mutta muuten makoilin, mietin menneitä, ajattelin tulevia ja lepäsin pois vuoden väsymystä. Ei ollut mitään sanottavaa.

Sitten tuli elokuu. Kytkin sähköt takaisin jänikseen, aloin nauttia kahvini kuumana ja kirjoitin täräyttävän backlogin (nakkilistan, niinkuin meillä ennenvanhaan sanottiin). Töiden aloittamisen jälkeen on ollut paljon sanottavaa muilla foorumeilla. Kirjaimia ei ole riittänyt enää blogiksi asti.

Mutta tänään on perjantai. Kaikki muut kissoja myöten ovat poissa. Vallilassa vallitsee rauha ja hiljaisuus.

Perjantai on ihmisen parasta aikaa.

Enkä ole vieläkään oppinut mitään. Lähinnä olen hämmästellyt elämänmuutosta ja miettinyt onko se oppimista vai sopeutumista. Vai onko sopeutuminen oppimista ja tarvitseeko näitä käsitteellisiä rajoja ihmisen vetää?

Askeesiin, mä vaivun askeesiin

Keväästä asti elämässäni on tapahtunut hiljainen, mutta mullistava muutos: Minä, joka aina olen pitänyt itseäni jonkin sortin ruokaentusiastina tai jopa näppäränä foodiena, olen päätynyt elämään perunoilla, kaalilla, kananmunilla, pavuilla, mustikoilla ja tattaripuurolla.

Olen laittanut joka päivä lämpimän ruuan yli 20 vuoden ajan. Olen järjestänyt kymmeniä juhlia, syöminkejä ja ruokakekkereitä. Olen elättänyt itseni vuosikausia kirjoittamalla ravintoloista. Olen katsellut ruokaohjelmia ja keskustellut loputtomasti ruuasta, resepteistä ja syömisestä.

Nyt keitän perunoita ja puuroa. Jos jaksan. Syön yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ruoka ei vaan jaksa kiinnostaa. Noin lähtökohtaisesti, ovatko linssit kiinnostavia 7 päivänä viikossa?

Kun en ole töissä, olen tatamilla, kanveesilla, altaalla tai lenkillä. En ole koskaan ennen liikkunut niin paljon kuin nykyään. Olen aika paljon töissä, usein tatamilla ja lopun aikaa yritän pitää yllä ihmis- ja perhesuhteitani. Muu elämä on siirtynyt taka-alalle, kadonnut jonnekin arjen ilmaperspektiiviin.

Meille ei tule enää Hesaria, joten en lue lehtiä.
Televisio on siirretty eteiseen, koska en katso sitä.
En kestä enää yhtään sanaa Ukrainan kriisistä, joten en seuraa uutisia.
Elän jatkuvassa kongnitiivisessa ylikuormituksessa, enkä siksi kaipaa lisää virikkeitä - elokuvia, taidetta tai kansantapahtumia.

Elämästä on tullut yksinkertaista.

Ehkä sittenkin olen oppinut jotain uutta? 

Kesällä päivetystä hoitaessani heittäydyin nurmikolla filosofiseksi. Selasin mieleni kirjastoja ja hahmottelin tulevaa. Mutta ei, en oppinut mitään uutta.

Pari viikkoa sitten olin akrobatian intensiivikurssilla, jossa palauttelin mieleen menneitä; korjasin kärrynpyörää ja seison käsilläni pahemmin kauhusta kiljumatta. Pyllersin volttivöissä ja hypin airtrackilla. Mutta varsinaisesti en oppinut mitään uutta. Jatkoin siitä, mihin Yyterissä jäin.

Olen pyöräillyt vanhoja reittejä ja lukenut uudestaan kauan sitten lukemiani kirjoja.

Yksinkertaisuudessa kaikki kirkastuu. Kun elämän häly on siirtynyt taka-alalle, menu-suunnittelu loppunut ja aikaa on käytössä vain olennaiseen, on ollut helppo määritellä olennainen seuraamalla omia valintojaan.

Listani olennaisesta
perhe
läheiset
työ
allas-tatami-kanveesi-pyörätie
papu&peruna, puuro&mustikka

Voin tunnistaa oppimispolun, jota olen kulkenut ja voin ymmärtää valintojani. Mutta silti yllätin itseni: tännekö päädyin, pyhään yksinkertaisuuteen?

Väliaikaraportti lastulaboratoriosta

Elämässä on monta hienoa asiaa. TOP 10:ssä on uima-allasfilosofien seurue, johon sattuma on minut valinnut. Uima-allasfilosofien avustuksella olen tutustunut moneen tärkeään asiaan, kuten tarkkaan liikuntakirjanpitoon, uimalakin käyttöön ja Marcus Buckinghamiin.

Marcus Buckinghamin viesti on hyvin yksinkertainen. Tee työtä, mikä on sinulle luontaista. Luithan oikein: työtä, mikä on sinulle luontaista, ei siis vain työtä, missä olet hyvä.

2013 käärmeen vuosi

Nyt on mustan vesikäärmeen vuosi. En ota sen enempää kantaa kiinalaisen tai länsimaisen astrologian totuusarvoon, mutta jotenkin ajatus muutoksen syklisyydestä helpottaa omaa todellisuuttani. Se vie eteenpäin ihan arkisia valintojani, kuinka tätä elämää elellään ja mihin keskityn seuraavaksi.

Kiinalaisessa uskomusperinteessä vesikäärmeen vuoden sanotaan sopivan pohdiskeluun, opiskeluun ja itsetutkiskeluun. Tästä ajatuksesta olen ottanut kiinni. Onko ajatus totta? Minulle on, koska päätin tehdä siitä itselleni totta.

Olen tehnyt monta vuotta asioita päämäärä- ja tavoitetietoisesti ja aivan apinan raivolla. Se on ollut äärimmäisen hauskaa, aika hemmetin työlästä ja totaalisen palkitsevaa. Työ on tarjonnut huippuhetkiä, huipputyyppejä, seikkailua ja tasapainon vuoksi muutaman törmäyksen täyttä vauhtia tiiliseinään.

Joku sykli lienee täynnä, sillä viime kuukausina vauhti on rauhoittunut ja kyselen itseltäni, että mitähän seuraavaksi.

Mitä Marcus tästä sanoisi?

Kirjoitin viimeksi identiteetistä. Minäkuva muuttuu ja elää ja muu elämä sen myötä. Kun perustin yrityksen vuosia sitten, ostin pinon jakkuja ja konsulttimekon. Käytin niitä monta vuotta, mutta nyt  luonnonvalkoisessa lempijakussani on pinttynyt tahra.

Konsulttimekko kiristää sekä kuvainnollisesti että konkreettisesti. Olen kerryttänyt useamman keski-ikäisen istumatyöläisen sitkeän kortisolikilon ja uinut  itselleni hartiat. Tänä päivänä, jos ohjelmassa ei ole myyntitapaamisia tai palavereja, en paljon paitoja silittele. Puen pehmeät farkut ja pimeässä valitun löysän paidan.

Pidän yhä valtavasti työstäni ja tartun siihen mielelläni. Asiakkaiksi on valikoitunut oikeasti kiinnostavia bisneksiä, jotka saavat minut tuntemaan ylpeyttä, että saan olla niiden kehittämisessä mukana. Minulla on etuoikeus tehdä töitä ihmisille, joita arvostan.

Elämän painopiste on kuitenkin vuosien intensiivisen työperioidin jälkeen siirtynyt muihin asioihin. Tilanne tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sekä työtäni että työminääni ulkopuolelta.

Pystyn kirjoittamaan nopeasti listan asioista, joissa olen hyvä ja toisen asioista, joissa en ole kehittynyt ponnisteluistani huolimatta. Mutta mikä on minulle luontaista? Missä ovat aidot vahvuuteni?

Kahdentoista kuukauden lastulaboratorio

Tunnistaakseni aidot vahvuuteni, päätin jatkuvien tulevaisuuden tavoitteiden asettamisen sijaan seurata vuoden ajan nykyhetkeä. On paljon asioita, joita on pakko tehdä ja joita haluan tehdä. Ne teen. Kaikki ovat sisäisessä kalenterissani. Lopun aikaa ajattelin mennä kuin lastu laineilla.

Sanonta viittaa täyteen ajautumiseen ja sattumanvaraisuuteen. Näinhän ei ole. Lastua ohjaavat voimat: veden virtaukset ja tuulen nostattamat aallot. Pointtini on, että seuraavaan saareen haluamisen sijaan haluan oppia, mitä pinnan alla ja päällä tapahtuu. Mikä minua ohjaa ja mihin? Saanko otettua arjen luonnonvoimat käyttööni vai puskenko vahingossa niitä vastaan?

Kyse ei todellakaan ole mystiikasta. Enemmän kyse on oman ja ympäristön toiminnan tunnistamisesta. Jos on vuosia mennyt kartta kädessä pisteestä A pisteisiin B-Z, on hyvä aika vähän tsekkailla, että mihin ja minkä voimalla menisi, jos yrittäisi ilman karttaa. Jäänkö pyörteeseen pyörimään ympyrää? Vajoanko pohjaan vai löydänkö uuden saaren?

Löytöretken väliaikaraportti

Lopullinen tutkimusraporttihan on mahdollista julkaista vasta käärmeen vuoden kelluntojen ja uiskenteluiden lopussa. Nopeina väliaikahuomioina voin jo listata muutaman asian:

1. Blogin myötä kirjoittamisesta on tullut taas hauskaa. Kahvila Utulan myötä saan kirjoittaa yhdessä, mikä on vielä hauskempaa. 
2. Vuosien lenkkien, kuntosalikorttien, jooga- ja jumppatuntien jälkeen olen löytänyt liikunnallisen kodin wushusta. Olenkin ihminen, joka tykkää könytä tatamilla, lyödä ja potkia.
3. Ammatillinen vanha suola jaksaa janottaa: rakastan yhä kouluttamista ja opettamista. Kun opetan, tuntuu kuin käytössäni olisi samanaikaisesti tasokartta, kaikuluotain- ja tutkakuvaa todellisuudesta. Opetuksen suunnittelu ja opettaminen saavat minut yhtäaikaa hereille ja rauhalliseksi. Ja koulukeskustelu saa minut näköjään yhä edelleen liekkeihin. 

Teen tätä, koska se tuntuu oikealta

Nyt on sellainen elämänvaihe, että voi tehdä vähän valintojakin. Ohjaan aikaani fiilispohjalta ja katson mihin randomiteetti vie. Luontaisesti.

Viime tiistaina päädyin ennen treenejä istumaan salin kuoppaisille sohville miettimään wushuseuran viestintää ja markkinointia.

"Kiva, että autat tässä."

Niin minustakin.

Sitten minua huudettiin treeneihin. Siellä tapahtui ihme. Muistin noin 75 % sarjasta ja tajusin oppivani loputkin.

Mitähän etsivä vielä löytää?

Jokainen joutuu joskus Kapkaupunkiin

Yksi itseäni eniten puhutelleista zen-tarinoista kertoo, miten suhteellisia onni ja epäonni ovat. Ehkä niin -tarina kertoo kiinalaisesta maanviljelistä, jonka hevonen karkaa ja käynnistää tapahtumien sarjan. 

En ole vanha kiinalainen maanviljelijä, vaan suomalainen kaupunkilaisnainen. Elämäni ei ole kiinni hevosesta, vaan minulla on mahdollisuus valitsemisen luksukseen. 

Nuorempana valinnat tuli vedettyä fiiliksellä (hyvä), mutta koska nykyään tajuaa vuorokausien, voimiensa ja vuosien rajallisuuden, yrittää tehdä elämässään kantavia valintoja. Jos saa valita vain yhden tien, Lahdentie sulkee pois Tampereenväylän. Olen kuitenkin vähän ahne; haluaisin kulkea kumpaakin ja kokeilla vähän vesireittejä. Huomaan Isojen Valintojen tekemisen kestävän vuosia. 

Aika stoori

Tässä hetkessä arkeeni kuuluu miellyttävä ystäväpiiri, jonka kautta pääsen seuraamaan muiden valintoja ja arjen zen-tarinoita. Yhdessä niistä seikkailee fiksu ja kaunis aikuinen nainen, joka teki pitkään harkittuaan Ison Valinnan ja lähti ihmissuhteen perässä Etelä-Afrikkaan.  No. Perillä Pretoriassa (nyk. Tshawane) ilmeni, että pitkään ja huolella rakennettu ihmissuhde olikin sillä välin fiilispohjalta päätynyt aloittamaan suhteen fiksun aikuisen eteläafrikkalaisen naisen kanssa. 

Ystäväni ystävä oli myynyt asuntonsa Suomessa, tehnyt valinnan jättää työpaikkansa ja oli nyt ilman ihmisuhdetta ja kotia kirjaimellisesti toisella puolella maapalloa. "Voi kauheeta!", kiljuin siinä kahvilan pöydässä. 

"Ehkä niin", sanoi vanha kiinalainen maanviljelijä. 

Koditon soitti kotiin, lähimmäinen tuli Etelä-Afrikkaan, soitti kontakteilleen ja hoiti ystäväni ystävälle asuinpaikan Kapkaupungista jostain kivasta kommuunista. Tarinan viimeisimmässä osassa päähenkilö eli onnellista elämänvaihetta mukavien ihmisten ympäröimänä kapkaupunkilaisessa soluasunnossaan. 

Yritän muistaa tämän tarinan, kun kun mietin tulevia valintojani. Koska lähdinpä mille tielle tahansa, on aina olemassa valtava todennäköisyys, että Lahden sijasta päädyn Lohjalle ja Tampreenväylän valittuani voin olla Lempäälässä Pauliinan kyökissä kissoja paijaamassa. Tai Kapkaupungissa.

Ei voi tietää

Viime vuodet olen yrittänyt opetella tyhjän tilan jättämistä valintojen ympärille. Omat valintani voivat olla vääriä, vaikka ne tuntuisivat kuinka järkeviltä ja punnituilta. Yritän luottaa siihen, että elämä kuljettaa oikeaan aikaan, oikeiden ihmisten luo ja oikeille mantereille. 

Ikävää on tietenkin, että hetki, kun huomaa kaikesta huolimatta tehneensä väärän valinnan, on äärimmäisen tuskallinen. Pelkkä kuukausien ja vuosien pohdintakin aiheuttaa aina henkisiä hiertymiä ja marssimurtumia. Jos löytänyt itselleen kodin, ja on arvostettu ammattilainen sikahyvässä duunissa, on kovaa sisäistä työtä päättää luopua niistä, kuten tarinamme sankaritar päätti tehdä. 

Vaikeiden päätösten kohdalla itsestäni tuntuu erityisen epäreilulta, että jos on kerrankin harkiten kiivennyt nenä edellä puuhun ja tajuaa, että puu on väärä. Vaikka tulee perssi edellä maahan, niin tulee kovaa. 

"Ehkä niin."

Koska ehkä itselle turvallisempaa/hauskempaa/tarpeellisempaa onkin olla maassa, vaikka  takapuolta vähän särkisinkin. 

"Ehkä niin."

Yritän elää elämääni hyvin ja tehdä viisaitä valintoja. Yritän ottaa vastaan tarinani käänteet, joita en ole itse suunnitellut. Virhe voi olla mahdollisuus, enkä silloin halua keskittyä kipeän kannikkani suremiseen. Tai ehkä minun vaan täytyy.

Yritän oppia elämään sen kanssa, että vaikka voin yrittää vaikuttaa tähän hetkeen, en voi tietää sen merkitystä huomenna. 

Sama tarina on puhutellut muitakin kirjoittajia. Lainaisin kuvan täältä: http://www.zenplicity.org/2011/12/zen-story-maybe-so-maybe-not.html