Onko järkee vai ei? Onko kirjaa vai ei?

Olen jo kuukausia miettinyt, millä koulun muutosta käytännössä vauhditetaan. Ministeriössä, opetushallituksessa ja eri hankkeissa mietitään samaa ankarasti, istutaan seminaareissa, pidetään puheita ja lähetetään tiedotteita. Tarjolla on hienoja ja monipuolisia sivustoja, kuten edu.fi. Mutta aikaansaadaanko niillä valtakunnallinen jokaisen yksittäisen opettajan henkilökohtainen muutos? Jos seminaarit ja sivustot eivät auta, niin mikä auttaa?

Yksi ajatuksistani on ollut, että jokainen opettaja keskittyisi yhteen muutokseen yhdessä aineessa tai työtavassa. Ja hei, paino on sanoilla työ ja tapa. Eli tekemisen muutoksella ja tekemisen sitkeällä toistolla on mahdollisuus onnistua omassa työssään, omien oppilaiden ja opiskelijoiden sekä kollegoidensa  kanssa.

Kiitos Niina Rantapuulle, joka avasi käytännönläheisesti tervetulleen keskustelun oppikirjattomasta opetuksesta. Kiitos myös Sari Auramolle omaa oppikirjoista luopumista pohtivasta blogipostauksesta. Samoja oleellisia kysymyksiä kysyy moni muukin. 

Parasta on, että Sari asetti itselleen haasteen ja yrittää ensi lukuvuonna oppikirjattomuutta yhdessä aineessa. Hyvä Sari! Laitan Sarin aloittaman haasteen kansallisesti kiertämään, koska uskon, että kaikkein helpoin tapa käynnistää oma muutoksensa on luopua oppikirjasta ja opettajanoppaasta. 

Miksi uskon näin?

Näen oppikirjasta ja opeoppasta luopumisen kuin henkisenä ulkomaille muuttona, joka käynnistää valtavan oppimisprosessin. Maata muutaessaan joutuu opettelemaan uuden kulttuurin, uuden kielen, uudet tavat matkustaa, laittaa ruokaa ja tutustuu kokonaan uusiin ihmisiin. Pysymme samoina ihmisinä kuin ennenkin, mutta uusissa olosuhteissa löydämme itsestämme myös uusia piirteitä.

Teoriani on, että oppikirjasta luopuminen yhdessä aineessa pakottaa lempeästi yksittäisen opettajan ja hänen oppilaansa muutosprosessiin, joka ilmenee lopulta opetus- ja oppimismetodeitten monipuolistumisena ja samalla mielekkäämpinä ja motivaation myötä tehokkaampina tapoina oppia. Ja ainakin tulee otettua se teknologia käyttöön osana työtapojen kimaraa.

Osaat kyllä

Vietin viime viikon kirjastossa. Gradu etenee, eväät ovat olleet hyviä ja ajatukset suuria. Olen lukenut didaktiikan p e r u s a s i o i t a. Olen viettänyt aikaa seuranani vanha kunnon Pertti, keskustellut Uusikylän ja Atjosen kanssa ja tavannut 15 vuoden tauon jälkeen herra Lahdeksen. Ja tietenkin ollut aika nöyrän kunnioittavana Uljensin didaktisen teorian äärellä.

On tietenkin hieman noloa, mutta avartavaa, olla veteraaniopiskelija. Kiehtovuus syntyy siitä, että didaktiikan tutkimuksen pariin palaaminen on kuin tekisi itselleen symbolista aivokirurgiaa. Tunnistan kirjoista itselleni rakentuneita ammatillisia tieto- ja taitorakenteita, kokonaisia skeemoja ja purematta nieltyjä paradigmoja sosiokonstruktivismista opetuksen perusmalliin ja didaktiseen kolmioon (päivitän sen pian neliöksi).

Muistin kirjapinojen äärellä, että eihän opettajan ammatillisesta työkalupakista oikeastaan puutu mitään. Sari kysyy oleellisia opettajan kysymyksiä. Pitkän linjan opettajana ja opettajankoulutuksen käyneenä hänellähän on itseasiassa jo vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Lahdeksen viimeisin on julkaistu 1986. Olin silloin 8. luokalla. Nyt minulla on kaksi aikuista lasta, parikin ammattia ja maailma on muuttunut ympärillämme. Kyse ei ole enää siitä, että ihminen on käynyt kuussa, vaan että kuun voi hakea kotiinsa online.

Mutta ihmisen biologia, hänen fyysiset ja kulttuuriset oppimisen reunaehtonsa eivät ole muuttuneet.

Varmasti kognitio- ja pelitieteissä löydetään koko ajan jotain uutta, mutta tosiasia on, että Helka-hakemistosta ei löydy yhtään vuoden 2000 jälkeen kirjoittua didaktiikan tutkimusta. 90-luvun lähteillä mennään siis koulussa ja kirjastossa.

Eli sehän tarkoittaa, että opettajan oman työn muutoksen välineistä ei puutu oikeastaan mitään! Muutoksen voi siis aloittaa heti, kyllä jokainen osaa! Jokaisella opella siellä kentällä on jo valmiina päässään koko didaktisen ja pedagogisen ajattelun keinovalikoima, jota tarvitaan oppikirjattomassa opetuksessa. On aika ottaa se uuteen käyttöön.

Kirja vai teknologia? 

Ok. Mitä eroa on ammattiopettajan ja taviksen ajattelulla, kun kysytään kirja vai teknologia? No taviksella on tarjota totuutena viiden pennin (mummonmarkoissa) yleistys jommastakummasta.

Opettaja problematisoi koko kysymyksen. Teknologia ei sulje mitenkään pois painettua sanaa. Sanat välittävät tietoa. Toisaalta, pohtii opettaja, tietoako tässä ollaan pelkästään opettamassa, on ne taidotkin ja asenteet, demokraattisen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi kasvaminen ja valmistautuminen tulevaisuuteen, jota voidaan yrittää ennustaa, mutta ei tunneta.

Oma pointtini kirjattomuuden ja kirjan käytön kanssa on, että oppikirja ja opeopas ovat tarjonneet opettajille ja oppilaille henkisen turvapaikan, joka alkaa muuttua turvattomaksi, jopa valheelliseksi, kun maailma muuttuu ympärillä. Kirja on tärkeä ja opettajanoppaat hienoja, mutta jos siinä on kaikki, niin se on vähän kun söisi joka päivä pastaa ja jauhelihakastiketta, lautasella pari kurkkusiivua. Niin, jauhelihakastike on hieno arkiruoka ja täyttää vatsan. Kurkku on vihannes. Ei ihan olla lautasmallissa, mutta vatsa täyttyy.

Eli pidetään se spagetti ja jauhelihakastike, mutta laajennetaan arkiruokavalikoimaa ja opetellaan pari uutta raaka-ainetta ja ruuanvalmistusmetodia. Opetetaan perhe syömään jotain uutta.

Miten sitten? 

Työtapojen muutos itsessään on käytännössä opettajan omaa oppimista ja oppiminen on hidasta. Uusien menetelmien käyttöönotto vaatii sisua ja sinnikkyyttä. Oppiminen on voimaannuttavaa, mutta ei missään tapauksessa helppoa.

"Wilma ei toiminut, Moodle ei toiminut, koneille kirjautumisen tunnukset eivät toimineet, WLAN väsähti eikä käytössä ollut kuin minun ja minun lasteni iPadit. Olen uupunut", kirjoitti tamperelainen Marjo Tavast omasta kirjattomasta opetus- ja oppimiskokeilustaan.

Palkinto tuli opiskelijapalautteesta, jossa sanottiin, että opiskelu ei ollut koskaan ollut niin hauskaa eikä tehokasta.

Ta-daa! Tuttu tilanne jokaiselle, joka on vaihtanut työkalut.

Oppiminen sattuu! Muutos on palkitsevaa, mutta samalla kivuliasta ja uuvuttavaa. Mutta, jos antaa muutokselle aikaa koko lukukauden, antaa samalla itselleen, oppilaille, vanhemmille ja kollegoille mahdollisuuden onnistua. On aikaa sählätä, loistaa, onnistua, erehtyä ja rakentaa omat ja oppilaiden taidot pala palalta.

Ja niin. Itse olen opettanut ja kouluttanut kuluneet 6,5 vuotta ilman ainuttakaan kirjaa. Voin tarvittaessa olla avuksi.

kuva: Terhi Jaakkola

Ps. Jos haluat opettaa oppikirjasta ja opettajanoppaan avulla, niin opeta. Ei kannata ensimmäisenä lähteä muuttamaan sellaista, mitä ei koe itselleen oikeaksi. Valitse joku toinen omaan pedagogiseen ajatteluusi paremmin sopiva muutos.

Ottaa aikansa ottaa aikansa!