Leikkimään!

Olen ennenkin saanut hyvän endorfiinihumalan milloin mistäkin, pitkästä juoksulenkistä tai hikoiltuani Bikramissa. Mutta mikään ei voita akrobatiatreenien jälkeistä euforista tilaa, joka kestää parhaimmillaan päiviä.

Tapanani on paiskia töitä akrotreenien alkuun asti. Päivä on aina hiton pitkä. Siksi tapanani on käydä myös pitkä sisäinen keskustelu syistä, miksi en menisi treeneihin. Tapanani on ollut voittaa ja päästä Taitoliikuntakeskukseen saakka väsyneenä ja voimattomana.

En tiedä, missä kohtaa ihme tapahtuu, ei vielä alkuhölkässä eikä potkuharjoituksissa, mutta uskon, että kuperkeikoilla ja kärrynpyörillä on tekemistä asian kanssa. Muutaman heitettyäni, olen hyvissä pomppufiiliksissä ja väsymyksestä ei ole tietoakaan. Haluan lisää kärrynpyöriä, niin kauan kuin kädet kantavat. Haluan siltoja, voltteja, hyppypotkuja, punnertamista, pomppimista, möngertämistä ja ukemeita. Lisää!

Älä taistele, selätä sitkeydellä

Olen ennenkin kirjoittanut akrobatian opettelustani, joka ei alkanut hyvin ja on ollut hidasta. Ensimmäinen syksy meni loputtomassa nöyryysharjoittelussa, kun yritin saada kädet ja jalat toimimaan aivan uusilla tavoilla. Minulla on kehonhallintaan ja suuntiin liittyviä hahmotushäiriöitä. Koordinaationi on heikko. Yksinkertaisiakin liikkeitä varten minun on pitänyt kasvattaa päähäni uutta piuhaa kilometritolkulla, että oikea ja vasen ovat asettuneet oikeille paikoilleen ja toimivat synkassa. Talven käännyttyä kevääksi olen itse kannustanut ja minut on kannustettu tekemään asioita, joita tehdessä koko kehoni lähettää yhden selkeän ja voimakkaan viestin: ÄLÄ, kohta sattuu! Olen pelosta huolimatta alkanut vähitellen tehdä volttiharjoituksia, saanut käsilläseisonnan kevennettyä ja pystyyn, asennon korjattua ja kärrynpyörän pyörimään.

Uskon, että olen selättänyt pelkojani, koska en ole koskaan pakottanut itseäni akrobatiatreeneissä mihinkään. En ole voittanut pelkojani, koska en ole taistellut niiden kanssa. Olen maanitellut itseäni eteenpäin, uskonut toiston ja ilolla tekemisen voimaan.

Jos voisin antaa jokaiselle ihmiselle lahjaksi yhden hienon tunteen, antaisin kokemukseni siitä, miten uskalsin kaatua ensimmäiseen siltakaatooni. Toivon, että jokainen voisi joskus kokea samaa kevyttä lapsellista riemua, kikattaa patjalla tajuten, että on tehnyt jotain, mitä on aina halunnut osata tehdä, mutta ei ole aikaisemmin uskaltanut tai kyennyt. Elämässä on aika ennen ja jälkeen ensimmäisen siltakaadon.

Pyöri ja ole onnellinen

Uskon, että akrobatian taika minulle on, että lajissa yhdistyvät sen fyysiset vaatimukset leikkiin ja lapsekkuuteen. Kuperkeikkoja, ukemeita, kärrynpyöriä ja käsilläseisontoja tehdessäni, pyöritän maailmaani uudelleen ja uudelleen kevyesti ympäri. Kai se endorfiini loiskuu siinä liikkeelle... En keksi muutakaan selitystä.

Eikä vaikean lajin nollasta aloittavalle, keski-ikää lähestyvälle toimistotyöntekijälle, ole muita vaihtoehtoja, kuin opetella nauramaan itselleen ja kohdata uudet vaikeat asiat leikkinä, jos meinaa selvitä vakavan ja tavoitteellisen itsensä kanssa.

Hesarissa oli jokin aika sitten mainio pikku artikkeli aikuisten leikkimisestä. Siinä sanotaan, että leikki vie ajantajun, vapauttaa itsetarkkailusta ja tuottaa flow-tilan, jossa ihminen on onnellisimmillaan.

Allekirjoitan joka sanan.

Tee työtäs leikkien

Opettajan ja kouluttajan työ on paljolti ihmisten energiatilojen tarkkailua ja niihin vaikuttamista. Oppimisen teoriat painottavat, että ihminen oppii sisäisesti motivoituneena, voimakkaiden elämysten kautta, yhteisöltään ja yhteisössään sekä rakentaa osaamista ja ymmärtämystä aikaisempiin kokemuksiinsa perustuen.

Siksi en ihmettele, että leikissä on niin paljon voimaa. Neuropsykologi Donald Hebb esitti jo 1949 teorian aivosolujen yhteyksien rakentumisesta: "cells that fire together, wire together" tarkoittaen sillä, että jokainen kokemuksemme lähtien tunteista, ajatuksista ja lihasten toiminnasta muuttuu osaksi aivojemme solurakenteita. Aivoissamme syntyy muistijälki, kun yhtäaikaisesti aktiivisten hermosolujen väliset yhteydet voimistuvat.

Leikki luo valtavan määrän leikkijälle mielekästä informaatiota: yhteisiä elämyksiä, liikettä ja lihastoimintaa, joka lisää neuroniyhteyksiä - kasvattaa päähän piuhaa. Opimme leikkien. Siksi, jos haluamme todella aikaansaada muutosta ja auttaa muita ihmisiä oivaltamaan ja oppimaan, meidän täytyy nostaa ihmisten energiatasoa ja herätellä heidät silloin tällöin leikkimään.

Vakava ei aina vaikuta. Uusia yhteyksiä aivoihin kasvaa pyörimällä ja nauramalla.

Taitoliikuntakeskuksessa rakennetaan temppurataa. #agility #hiki

Hajatelmia rakkaudesta lajiin (kuin lajiin)

"Oppiminenhan on epämiellyttävää ja sattuu". Heräsin kuin pitkästä unensta, kun tämä totuus lausuttiin ääneen.

Olin niitä onnekkaita, joille oppiminen oli koulussa helppoa. Muistan miettineeni, mikä on äidinkielen harjoituskirjan funktio, miksi sinne kirjoitetaan asioita, jotka jo osaa. Oppiminen tuntui enimmäkseen järjettömän hyvältä ja jos se sattui, niin jätin sen väliin. Vietin mm. kaikki ala-asteen liikuntatunnit patjavarastossa ja jossain kentän takareunalla mukavia rupattelemassa.

Ai, miten niin oppiminen sattuu?

Kun on taapertamalla, kävellen ja joskus loikkien päässyt elämäntiensä puoliväliin, on silleen vähän viisaampi. Ja pirusti varovaisempi.

Kun keski-ikää tulee, uuden oppiminen vaikeutuu. On helpompi täydentää aikaisempia muistirakenteitaan kuin luoda uusia. Kun saavutukset on saavutettu, jää helposti nohevana omaan henkisen ja fyysisen tilannehallinnan valtakuntaansa: tämän osaan, tiedän ja hallitsen. On niin hyvä, että voi heittäytyä neuvomaan muita. Päämääräänsä päässeillä ja sinne jääneillä ihmisillä on vain ilmeisen inhimillinen taipumus alkaa pitää omaa mailmankaikkeuttaan vallitsevana todellisuutena. Mukavuusalueeseen saattaa liittyä joustamattomuutta ja yksilmäisyyttä.

Yritän pitää sen verran rotia, että minusta ei tulisi ihan mahdottoman rasittava ihminen. Hinaudun pois mukavuusalueeltani säännöllisesti ollakseni vähän rähmälläni ja nenä mudassa. Ja totta hitossa se sattuu! Toissailtana viimeksi seisoin avuttomana käsiäni heilutellen, koska oli ilmeisen mahdotonta pyörittää kättään vartalonsa edessä rannepuoli ulospäin. Ja sitten kahdella kädellä. Heh. (Mikä sen leffan nimi oli? Idiootit!)

Moinen kädettömyys pitää nöyränä ja on hyvä analogia sille, kuinka vähän mistään tietää mitään. Oman vallitsevan todellisuutensa ulkopuolelle astuminen asettaa asiat suhteisiinsa.

Miksi ryhtyä mahdottomaan?
Elämänpolun säänvaihteluissa olen muodostanut oman teoriani rakkaudesta. Parhaimmillaan se on hullun huumaava pakkomielteisiin ajava tunne, mutta pohjimmiltaan rakkaus on mielestäni tavallista pitävämpää ja venyvämpää liimaa.

Kestämme melkein mitä tahansa ihmisiltä, joita rakastamme. Sama muiden intohimojen kanssa: Joku jaksaa seistä lapsen lätkäkentän reunalla kymmenen vuotta ja toinen nousta joka aamu kuudelta koiran kanssa räntälenkille. Ja kuka olikaan se kaveri, joka harrasti pitkänmatkan lentoja; lensi Tokioon ja takaisin ihan huvikseen. Voi veritulppa, mä sanon.

Rakkaus ihmiseen voi ajaa hulluteen, ja rakkaus lajiin ajaa meidät aamulla töihin, henkisesti hereille, salille hikoilemaan ja käyttämään loputkin rahamme kirjoihin tai lokomotiivien pienoismalleihin.

Harjoittelu on oppimisen kivunlievitystä

Olen miettinyt pari päivää niitä käsiä. Aivoissa alkaa rakentua siltoja (synapseja, aksoneja ja mitä niitä olikaan), kun pääsen eroon oppimislukostani. Ehkä ensi viikolla tai sitä seuraavalla, ja joka tapauksessa kevääseen mennessä, kädet pyörivät ihan oikeaan aikaan, oikeaan suuntaan ja oikein päin.

Oppimisen ja osaamisen välissä on kamalasti harjoittelua ja toistoa, mutta samalla kipu alkaa lievittyä. Mukaan tulee oman keskeneräisyytensä kestämistä ja toiveikkaita katseita tavoitteen horisontiin. Mukavuusalue laajenee treeni treeniltä.

Kipu tulee ja menee pienten onnistumisten ja suurten kysymysmerkkien myötä. Motoriikka kehittyy hitaasti, ja tunnen itseni dorkaksi nopeasti,  mutta joka ti-to lähden salille odotusta täynnä.

Kuuluvatko oppiminen ja rakkaus yhteen? Tarvitsemmeko rakkauden liimaa jaksaaksemme loputtomat toistot opiskelun ja ja oppimisen välissä? Minä ainakin tarvitsen. Lajin vain täytyy olla se oikea. Minulla ei ole koiraa, eikä kukaan ole koskaan harrastanut meillä jääkiekkoa, mutta wushusta ja käsien pyörittämisestä tykkään.


Tämä kuva pyöri pitkään Facebookissa. Tykkäsin ja jaoin. Tykkään ja jaan sen vieläkin. Alkuperäinen (?) löytyi täältä: http://www.reallifecoaching.net/stepping-outside-your-comfort-zone/