Hajatelmia rakkaudesta lajiin (kuin lajiin)

"Oppiminenhan on epämiellyttävää ja sattuu". Heräsin kuin pitkästä unensta, kun tämä totuus lausuttiin ääneen.

Olin niitä onnekkaita, joille oppiminen oli koulussa helppoa. Muistan miettineeni, mikä on äidinkielen harjoituskirjan funktio, miksi sinne kirjoitetaan asioita, jotka jo osaa. Oppiminen tuntui enimmäkseen järjettömän hyvältä ja jos se sattui, niin jätin sen väliin. Vietin mm. kaikki ala-asteen liikuntatunnit patjavarastossa ja jossain kentän takareunalla mukavia rupattelemassa.

Ai, miten niin oppiminen sattuu?

Kun on taapertamalla, kävellen ja joskus loikkien päässyt elämäntiensä puoliväliin, on silleen vähän viisaampi. Ja pirusti varovaisempi.

Kun keski-ikää tulee, uuden oppiminen vaikeutuu. On helpompi täydentää aikaisempia muistirakenteitaan kuin luoda uusia. Kun saavutukset on saavutettu, jää helposti nohevana omaan henkisen ja fyysisen tilannehallinnan valtakuntaansa: tämän osaan, tiedän ja hallitsen. On niin hyvä, että voi heittäytyä neuvomaan muita. Päämääräänsä päässeillä ja sinne jääneillä ihmisillä on vain ilmeisen inhimillinen taipumus alkaa pitää omaa mailmankaikkeuttaan vallitsevana todellisuutena. Mukavuusalueeseen saattaa liittyä joustamattomuutta ja yksilmäisyyttä.

Yritän pitää sen verran rotia, että minusta ei tulisi ihan mahdottoman rasittava ihminen. Hinaudun pois mukavuusalueeltani säännöllisesti ollakseni vähän rähmälläni ja nenä mudassa. Ja totta hitossa se sattuu! Toissailtana viimeksi seisoin avuttomana käsiäni heilutellen, koska oli ilmeisen mahdotonta pyörittää kättään vartalonsa edessä rannepuoli ulospäin. Ja sitten kahdella kädellä. Heh. (Mikä sen leffan nimi oli? Idiootit!)

Moinen kädettömyys pitää nöyränä ja on hyvä analogia sille, kuinka vähän mistään tietää mitään. Oman vallitsevan todellisuutensa ulkopuolelle astuminen asettaa asiat suhteisiinsa.

Miksi ryhtyä mahdottomaan?
Elämänpolun säänvaihteluissa olen muodostanut oman teoriani rakkaudesta. Parhaimmillaan se on hullun huumaava pakkomielteisiin ajava tunne, mutta pohjimmiltaan rakkaus on mielestäni tavallista pitävämpää ja venyvämpää liimaa.

Kestämme melkein mitä tahansa ihmisiltä, joita rakastamme. Sama muiden intohimojen kanssa: Joku jaksaa seistä lapsen lätkäkentän reunalla kymmenen vuotta ja toinen nousta joka aamu kuudelta koiran kanssa räntälenkille. Ja kuka olikaan se kaveri, joka harrasti pitkänmatkan lentoja; lensi Tokioon ja takaisin ihan huvikseen. Voi veritulppa, mä sanon.

Rakkaus ihmiseen voi ajaa hulluteen, ja rakkaus lajiin ajaa meidät aamulla töihin, henkisesti hereille, salille hikoilemaan ja käyttämään loputkin rahamme kirjoihin tai lokomotiivien pienoismalleihin.

Harjoittelu on oppimisen kivunlievitystä

Olen miettinyt pari päivää niitä käsiä. Aivoissa alkaa rakentua siltoja (synapseja, aksoneja ja mitä niitä olikaan), kun pääsen eroon oppimislukostani. Ehkä ensi viikolla tai sitä seuraavalla, ja joka tapauksessa kevääseen mennessä, kädet pyörivät ihan oikeaan aikaan, oikeaan suuntaan ja oikein päin.

Oppimisen ja osaamisen välissä on kamalasti harjoittelua ja toistoa, mutta samalla kipu alkaa lievittyä. Mukaan tulee oman keskeneräisyytensä kestämistä ja toiveikkaita katseita tavoitteen horisontiin. Mukavuusalue laajenee treeni treeniltä.

Kipu tulee ja menee pienten onnistumisten ja suurten kysymysmerkkien myötä. Motoriikka kehittyy hitaasti, ja tunnen itseni dorkaksi nopeasti,  mutta joka ti-to lähden salille odotusta täynnä.

Kuuluvatko oppiminen ja rakkaus yhteen? Tarvitsemmeko rakkauden liimaa jaksaaksemme loputtomat toistot opiskelun ja ja oppimisen välissä? Minä ainakin tarvitsen. Lajin vain täytyy olla se oikea. Minulla ei ole koiraa, eikä kukaan ole koskaan harrastanut meillä jääkiekkoa, mutta wushusta ja käsien pyörittämisestä tykkään.


Tämä kuva pyöri pitkään Facebookissa. Tykkäsin ja jaoin. Tykkään ja jaan sen vieläkin. Alkuperäinen (?) löytyi täältä: http://www.reallifecoaching.net/stepping-outside-your-comfort-zone/