Voi pyhä yksinkertaisuus!

Jostain on hiipinyt minun ja blogikirjoittamisen välille kuukauden tauko. Luulen, että se johtuu siitä, että en ole oppinut mitään uutta.

Eeppisen Yyterin leirin jälkeen tuli helle, joka löi minut lempeästi kesän kanveesiin valumaan laiskana päivästä toiseen jääkahvia siemaillen. En tavannut kahteen viikkoon ketään. Keräsin 20 litraa mustikkaa, mutta muuten makoilin, mietin menneitä, ajattelin tulevia ja lepäsin pois vuoden väsymystä. Ei ollut mitään sanottavaa.

Sitten tuli elokuu. Kytkin sähköt takaisin jänikseen, aloin nauttia kahvini kuumana ja kirjoitin täräyttävän backlogin (nakkilistan, niinkuin meillä ennenvanhaan sanottiin). Töiden aloittamisen jälkeen on ollut paljon sanottavaa muilla foorumeilla. Kirjaimia ei ole riittänyt enää blogiksi asti.

Mutta tänään on perjantai. Kaikki muut kissoja myöten ovat poissa. Vallilassa vallitsee rauha ja hiljaisuus.

Perjantai on ihmisen parasta aikaa.

Enkä ole vieläkään oppinut mitään. Lähinnä olen hämmästellyt elämänmuutosta ja miettinyt onko se oppimista vai sopeutumista. Vai onko sopeutuminen oppimista ja tarvitseeko näitä käsitteellisiä rajoja ihmisen vetää?

Askeesiin, mä vaivun askeesiin

Keväästä asti elämässäni on tapahtunut hiljainen, mutta mullistava muutos: Minä, joka aina olen pitänyt itseäni jonkin sortin ruokaentusiastina tai jopa näppäränä foodiena, olen päätynyt elämään perunoilla, kaalilla, kananmunilla, pavuilla, mustikoilla ja tattaripuurolla.

Olen laittanut joka päivä lämpimän ruuan yli 20 vuoden ajan. Olen järjestänyt kymmeniä juhlia, syöminkejä ja ruokakekkereitä. Olen elättänyt itseni vuosikausia kirjoittamalla ravintoloista. Olen katsellut ruokaohjelmia ja keskustellut loputtomasti ruuasta, resepteistä ja syömisestä.

Nyt keitän perunoita ja puuroa. Jos jaksan. Syön yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ruoka ei vaan jaksa kiinnostaa. Noin lähtökohtaisesti, ovatko linssit kiinnostavia 7 päivänä viikossa?

Kun en ole töissä, olen tatamilla, kanveesilla, altaalla tai lenkillä. En ole koskaan ennen liikkunut niin paljon kuin nykyään. Olen aika paljon töissä, usein tatamilla ja lopun aikaa yritän pitää yllä ihmis- ja perhesuhteitani. Muu elämä on siirtynyt taka-alalle, kadonnut jonnekin arjen ilmaperspektiiviin.

Meille ei tule enää Hesaria, joten en lue lehtiä.
Televisio on siirretty eteiseen, koska en katso sitä.
En kestä enää yhtään sanaa Ukrainan kriisistä, joten en seuraa uutisia.
Elän jatkuvassa kongnitiivisessa ylikuormituksessa, enkä siksi kaipaa lisää virikkeitä - elokuvia, taidetta tai kansantapahtumia.

Elämästä on tullut yksinkertaista.

Ehkä sittenkin olen oppinut jotain uutta? 

Kesällä päivetystä hoitaessani heittäydyin nurmikolla filosofiseksi. Selasin mieleni kirjastoja ja hahmottelin tulevaa. Mutta ei, en oppinut mitään uutta.

Pari viikkoa sitten olin akrobatian intensiivikurssilla, jossa palauttelin mieleen menneitä; korjasin kärrynpyörää ja seison käsilläni pahemmin kauhusta kiljumatta. Pyllersin volttivöissä ja hypin airtrackilla. Mutta varsinaisesti en oppinut mitään uutta. Jatkoin siitä, mihin Yyterissä jäin.

Olen pyöräillyt vanhoja reittejä ja lukenut uudestaan kauan sitten lukemiani kirjoja.

Yksinkertaisuudessa kaikki kirkastuu. Kun elämän häly on siirtynyt taka-alalle, menu-suunnittelu loppunut ja aikaa on käytössä vain olennaiseen, on ollut helppo määritellä olennainen seuraamalla omia valintojaan.

Listani olennaisesta
perhe
läheiset
työ
allas-tatami-kanveesi-pyörätie
papu&peruna, puuro&mustikka

Voin tunnistaa oppimispolun, jota olen kulkenut ja voin ymmärtää valintojani. Mutta silti yllätin itseni: tännekö päädyin, pyhään yksinkertaisuuteen?

Kokemuksen rintaääni: Lepo vaan!

Tiedäthän tunteen, kun tutun mökki- tai lenkkireitin varrella on tehty avohakkuut? Järki sanoo, että metsä on jonkun omaisuutta. Siis ihan pisnestä, ja metsä kuuluu ajallaan hakata. Mutta pieni sielu huutaa, että on sen niin väärin, kun mun maisemat pilasitte.

Vuoden päästä kesällä aukea kasvaa vihreänään pihlajaa ja vattupuskaa. Pörriäiset kiertävät horsmankukkia.

Peikkometsän pääsiäispeijaiset

Pääsiäisenä meillä on reilut viisitoista vuotta ollut tapana mennä mökille. Sinne on lähdetty gerbiilien, kissojen, poika- ja tyttöystävien kanssa koko suvun voimin. Nyt olemme talvisten kelien vuoksi kaupungissa ja pääsiäisenviettokriisi on käsitelty: risutalkoot korvaavaa ohjelmaa on tarjolla. Esimerkiksi lepäily ja lorviminen. Kuulostaisi ehkä henkistyneemmältä, jos puhuisin kuitenkin rauhoittumisesta.

Joitakin vuosia sitten pääsiäismaisemat olivat menneet uusiksi mökin takapihalla, kun Suuri Syysmyrsky oli avohakkuuna kaatanut tontin täyteen valtavia vanhoja puita.

Moottorisaha soi, nuotio savusi ja kirves lauloi läpi pääsiäisen. Kun kesä alkoi, takapihan peikkometsä oli pelkkä muisto. Mökkitontti näytti aivan uudelta, kun kaikki paikat olivat täynnä valoa. Siinä, missä ennen oli vanhojen kuusten alla hiljaisia varjoja,  saattoi melkein kuulla kaiken uuden kasvavan.

Loman tarpeessa?

Olen innokasta ihmistyyppiä, jolle on suotu hitaahko, mutta sinnikäs tomumaja. Aika-ajoin huomaan ajaneeni itseni hieman ylikuormittuneeseen pisteeseen. Arjen kohtaamisissa, saavutuksissa ja muutostilanteissa työskennellyt mieli on kuin vähitellen umpeen kasvanut takametsä, joka kaipaa raivausta tai pahimmillaan avohakkuita. On pakko päästä hetkeksi sivuun kaikesta ja antaa syysmyrskyjen puhaltaa päässään.

Pääsiäisloma on aina tullut kuin parahiksi akuuttiin hiljentymisen tarpeeseen. Mökillä voi vain syödä, lukea ja nukkua päiväunia. Eikä mikään ole niin mieltä selkeyttävää kuin hakata tuntikausia halkoja ja kärrätä niitä vajaan. Neljän päivän päästä aurinko taas paistaa henkiselle raivausaukiolle.

Tasaista tasausta

Aina ei voi odottaa pääsiäistä. Kokemuksen tuoma opetus on ollut, että on jokaiselle päivällä pitäisi olla yksi hetki ihan yksin, ilman ketään tai mitään. Mä ja mun ajatukset. Ja jos ei ihan joka päivä, niin ainakin kerran viikossa. Ja jos kerran viikossa ei ole ehtinyt, niin kerran kuukaudessa parasta luksusta ikinä on hiiviskellä tyhjässä kodissa, mistä perhe on pois.

En kertakaikkiaan ehdi paljon surra ja murehtia kaiken työn, perheen, harrastusten ja ystävien tapaamisen keskellä. Siksi arjen vastoinkäymiset alkavat muodostaa helposti vesakosta metsää, jos tasaisin väliajoin ei käy vähän raivaamassa. Takaraivoon, ikäänkuin tontin reunamille, on saattanut kasvaa vähän isompikin ajatusjumi, joka voi olla syytä kaataa.

Usko tai älä, kannattaa levätä

Liekö kaikissa tuntemissani uskonnoissa ohjeita ja kehotuksia lepoon ja uskonnon harjoittamiseen liittyy vetäytyminen kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa.

Vaikka en ole uskonnollinen, ajattelin ottaa pääsiäisen kuoleman ja ylösnousemuksen tematiikan hyvään käyttöön. Joskus täytyy antaa vanhojen ajatusten ja asioiden mennä, että saa uusia tilalle.

Se vaatii joskus pysähtymistä ja lepoa. Samalla voi antaa itselleen anteeksi, jos on arkena tullut oltua inhimillinen ja vajavainen