Vaellusta kohti vahvuuksia

Facebook on kiva. On se vaan niin kiva. Parikin tuttua oli postannut filosofi Frank Martelan haastattelun Kollega.fi-verkkolehdestä. 

Lauantaikin on kiva. Todella kiva. Makoilen parin tunnin akrobatiatreenien jälkeen sohvalla jälkieuforiassa ja nautin länsimaisen hyvinvointivaltion saavutetuista eduista: vapaapäivästä, täydestä masusta, internetistä ja päätöksenteon vapaudesta.

Vapaapäivän, onnistuneen akrobatiasession, ystävien ja Frank Martelan ajatusten herättämissä tunnelmissa tuli pitkästä aikaa halu kirjoittaa blogikirjoitus.

Pahoittelen pitkää blogihiljaisuutta. Talven ja kevään aikana tapahtuneet elämänmuutokset ovat saaneet minut pohtivalle tuulelle. Olen hengaillut omissa oloissani ja nauttinut olemisesta, katsellut Game of Thronesia ja yrittänyt pysyä liikkeessä, vaikka kuukausia jatkuneesta väsymyksestä ei tunnu tulevan taukoa.

Talvi ja kevät on ollut kiinnostavaa seurattavaa koulun, opettamisen ja oppimisen kehittämisen rintamalla. Olen ollut samaa mieltä yhden, jos toisen tyypin kanssa, ja nauttinut hyvästä pöhinästä, opetusrintamalla tapahtuvasta diskurssin muutoksesta. Ei ole ollut mitään lisättävää.

Seuraamissani koulun kehittymiseen liittyvissä puheenvuoroissa on noussut yhä uudestaan ja uudestaan esiin ajatus, että koulun käytyään jokaisella nuorella olisi käsitys omista vahvuuksistaan, tekemisensä intohimon kohteista ja niiden kautta syntynyttä itseluottamusta ja tekemisen meininkiä. Ajatus on hieno. Olen itsekin toistanut sitä täällä Osaisko oppia -blogissa. 

Mutta miten käytännössä opetetaan lapsia ja nuoria tunnistamaan intohimon kohteitaan, vahvuuksiaan, käyttämään niitä ja uskomaan niihin? Kirkkaasta kasvatusvisiosta on matkaa opettajan arkeen ja koulun käytäntöihin.

Koska olen ottanut omaksi missiokseni auttaa digitaloisoituvan koulutuksen ja kasvatuksen hyvien käytäntöjen luomisessa, laitan tähän blogiin ajatuksiani.

Mitä vahvuudet ovat?

Haastattelussaan Frank Martela ehdotti pohtimaan näitä neljää kysymystä:

1. Mitä haluaisit, jos saisit vapaasti valita? 
2. Mitkä ovat vahvuutesi? 
3. Onko unelmasi mahdollinen? 
4. Minkälaisia esteitä matkalla voi odottaa ja miten ne voisi voittaa? 

Ykkönen panee miettimään. Tämä kysymys on hyvä kysyä itseltään aina tasaisin välein. Kolmosen ja nelosen kanssa huitaisen helposti menemään. Mahdollisuudet ja ratkaisut ovat leipälajini.

Mutta entä vahvuudet?

Vielä viime syksynä olisin ehkä sanonut vahvuudekseni, että saan paljon aikaiseksi. Siirtelen vuoria. Olisin julistanut vahvuudekseni myös kyvyn innostua. Mutta, entä jos on ollut jo monta kuukautta voimaton, ja arjen tavallisetkin työt vievät paljon energiaa? Arjessani pyykki- ja pölyvuorien siirtely vastaa puolimaratonia. Samalla olen menettänyt kyvyn innostua, kun tiedän että en kuitenkaan jaksa, enkä ehdi tehdä kaikkia asioita, mistä ennen olisin ollut tohkeissani. Realisti on piessyt innostujasta tahdon pois.

Ovatko vahvuudet pysyviä? Pitääkö vahvuuden olla syntymässä saatu tai lapsena kehittynyt ominaisuus, vai hyväksymmekö, että vahvuutemme vaihtelevat elämänvaiheiden myötä?

Koska tunsin hukanneeni vahvuuksieni langanpään, pyysin ystäviäni auttamaan. Ehkä saatoin myös epäillä itseäni. Näkevätkö muut saman kuin minä? Ovatko vahvuuteni aidosti vahvuuksia vai lohduttavaa itsepetosta?

Luotan siihen, että ihmiset, jotka tapaavat minut usein ja viettävät kanssani kallisarvoista aikaansa tuntevat vahvuuteni. Toivon, että he, jotka ovat tunteneet minut vuosia, voisivat sanoa missä olen parhaimmillani juuri tänään.

Mutta mitä pyysin heitä näkemään, ja kertomaan, kun pyysin kertomaan vahvuuteni? Ovatko pysyvät tai kehittyvät taidot vahvuuksia? Onko kyky kirjoittaa vahvuus, koska se on työtäni? Kärrynpyörä ei varmaan ole vahvuuteni, koska vauhti loppuu liian aikaisin. Ovatko ominaisuudet vahvuuksia? Onko temperamentti vahvuus?

En tiedä vastausta kysymykseen, mitä vahvuudet ovat. Odotankin jännityksellä tuttujen vastauksia.

Mietin samalla isommassa mittakaavassa, että jos koulussa halutaan opettaa, opiskella ja oppia omien vahvuuksien tunnistamista, jonkun olisi hyvä tehdä päätös - koulutuksen yhteiskuntasopimus - mitä silloin ollaan tekemässä. 

Lahjakas, osaava vai innostunut? 

Tätä koulukuntaa on muutakin, mutta itse olen saanut herätyksen Marcus Buckinghamin kautta. Olen yksinkertaistanut hänen perussanomansa motivaatiosta itselleni miettien aina, mitä arjen ja työn tekoja minun on helppo tehdä. Uskon ajatukseen, että kehitymme parhaiten ja nopeimmin vahvuuksiemme alueella. Ja vaikka kuinka työstäisimme asioita, joissa olemme heikkoja, tulokset jäävät vähäisiksi suhteessa työmäärään. Ehkä joku muu voisi tehdä ne jutut, missä emme ole parhaimmillamme. Alla olevassa lainauksessa on linkki hienoon stooriin aiheesta.

“Your weaknesses will never develop,while your strengths will develop infinitely."

Mutta välillä on niin hiton vaikea tietää, missä olemme parhaimmillamme! Eikä sitä aina näe ja tunnista itse. Tarvitsemme välillä muita näkemään omia vahvuuksiamme ja sanomaan ne ääneen.

Itselleni herätyksen hetki oli joitakin kuukausia sitten, kun valmistelimme töissä workshoppia. Yritin raivokkaasti keksiä fasilitointitehtävää varten esimerkkinä jonkun ominaisuuteni, mutta hiljaiseksi veti. Kollegani A. oli nopeampi ja sanoi esimerkin ääneen puolestani: "Sä olet määrätietoinen."

Ohimenevä satunnainen lausahdus jäi mieleeni kuin pieni kirkas helmi, jota aina pimeän hetken tullen palaan tarkastelemaan: "Oi! Mä olen määrätietoinen". En olisi itse sanonut itsestäni näin, eikä sitä oltu tarkkoitettu kehuksi, mutta kun A. lausui ääneen positiivisen ominaisuuden, voimaannuin valtavasti.

Joudun ajamaan työssäni eteenpäin asioita, jotka eivät välillä voisi vähempää kiinnostaa muuta organisaatiota. Tarvitsen sitkeyttä toistaa asioita ja tekoja samoille ihmisille yhä uusilla foorumeilla. Tunnen, että jankutan päämäärä vain omassa mielessäni. Enkä kutsuisi jankuttamista vahvuudekseni, mutta sana "määrätietoisuus" antoi työni tälle puolelle uuden arvon.  Kun pääsemme perille tavoitteisiimme, tiedän että se tapahtui, koska osasin jotain ja minussa oli puhtia viedä kokonainen porukka ihmisiä päämäärään.

Se on vahvuuteni, vaikka joskus tunnenkin matkalla itseni heikoksi.

Roolittava puhe

En ota kantaa politiikkaan, mutta eduskuntavaalien aikana tuli luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin. Aiheeseen liittyvänä poimintana lukihäiriöstään kirjoittavan Silvia Modigin blogi, jossa hän kertoo pätkän tarinaansa:

"Oma tieni toimittajaksi oli mutkikas. Olin kymppiluokan jälkeen hyvää vauhtia syrjäytymässä, kunnes Helsingin kaupunki lähetti minut Sininen verstas -nimiseen työpajaan. Siellä sain toisen mahdollisuuden ja löysin tulevan ammattini toimittajana. Työpajatoiminta on tärkeä kanava nuorille, jotka eivät kulje syystä tai toisesta suorinta reittiä opinnoista työelämään."

Jäin miettimään, missä ja kenen sanoin käänne tapahtui? Kuka oli se aikuinen tai opettaja, joka sanoi mielestään huonosti kirjoittavalle lukihäröiselle nuorelle Silvialle, ehkä että "Hei, huomaatko, että sulla on sana hallussa ja olet utelias, oletko miettinyt toimittajan työtä?". Jäin taas miettimään, oikeaan aikaan lausuttujen kannustusten merkitystä ja muutosvoimaa. Tarina oli hieno ja tosi!

Me emme lapsina tai edes aikuisina aina tunnista omia voimavarojamme ja mahdollisuuksiamme. Se on oma taitonsa, jota täytyy opetella ja ylläpitää. Siksi on mielestäni äärimmäisen tärkeää, että kerromme toisillemme, mitä hyviä asioita ja ominaisuuksia näemme heissä. Ulkopuolisen - opettajan, kaverin, kollegan, kerho-ohjaajan tai valmentajan - on mahdollista nähdä ominaisuuksia, jotka jäävät meiltä itseltämme sokeaan pisteeseen tai jotka nimeämme negatiivisesti.

Kehitin Roolittava puhe -metodin pari vuotta sitten oivalluksesta, että opettajan puheella on valtava voima, joka näkyy luokan ilmapiirissä ja muuttuu yksittäisen oppilaan minäkäsitykseksi. Opettaja roolittaa oppilaat puheellaan joka tapauksessa. Tietoisesti tehtynä ja positiivista esiin tuova roolittava puhe on

• tapa havaita jokaisen opiskelijan vahvuudet ja sanoa ne ääneen: "Sähän olet hyvä viemään ryhmää eteenpäin, kun keskustelu meinaa pysähtyä."
• tapa luoda hyvää tunnelmaa: "Kiitos, että olette täällä. Tulee aina hyvä olo, kun saan tehdä kanssanne töitä. Olette taitavia. Tämä tehtävä oli vaativa. Näytitte, kuinka paljon teissä on kykyjä. Huomasithan itse. Kiitä itseäsi tekemästäsi työstä."
• tapa lisätä keskenäistä arvostusta: "Mieti, mikä on työparisi vahvuus. Mitä sellaista hän osaa, mitä arvostat? Kerro se hänelle ääneen."
• tapa vahvistaa minäkuvaa oppijana: "Huomasithan, että olet tässä taitava. Huomasin, että koit oppimisen iloa."

Roolittavalla puheella saat luokassa ihmeitä aikaan. Menetelmä perustuu siihen, että valitset aina positiivisen tavan viestiä. Positiivinen roolittava puhe auttaa kulkemaan myös niiden viestintätilanteiden läpi, joista on myönteisyys kaukana.

Negatiivinen roolitus jää elämään, siinä missä positiivinenkin.Vaihtoehtona on sanoa kaikki se hyvä, mitä näkee ja katsoa, kun antamasi rooli alkaa toteuttaa itseään.

Roolittava puhe alkaa myös ohjata myös opettajan ajattelua. Kun keskittyy sanomaan oppilaista hyviä asioita, huomaa ja alkaa ajatella hyviä asioita. Uskomukset alkavat ohjata opettajan toimintaa.

Roolittavalla puheella on voimaa muuttaa opettamista ja oppimista. Roolittava puhe on yksi metodi, jolla voit auttaa oppilasta löytämään vahvuutensa ja tunnistamaan ne asiat, joita rakastaa tehdä. 

Lisää esimerkkejä roolittavasta puheesta Osaisko oppia -bloggauksissa

• Opettajan voimaton puhe ja opettajan puheen voima
• Hypätkää ja antakaa veden kantaa
• Puu, perse ja rautalankamalli

Hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä

Muistatteko tämän Hyvä hyvä hyvä hyvä -klassikkomainoksen?  Positiivisuuden psykologia jyllää ja mielestäni hyvä niin. Positiivisuus ei tietenkään ole vastaus kaikkeen ja kriitikot kokevat, että jatkuva loistavaa- ja upeaa-puhe peittää alleen ongelmat joita olisi viisaampaa käsitellä sen sijaan, että ne hymyillään ja nyökytellään kuoliaaksi.

Kehuminen ja roolittava puhe saattavat kuulostaa samalta, mutta niillä on vankka ero. Kehuminen voi palvella myös kehujansa tarkoituksia, se voi olla manipulointia, mielistelyä tai tarkoitettu vain luomaan vähän hyvää fiilistä. Kehuminen on hieno asia oikein käytettynä, mutta pelkkä imartelu on liian laiskaa roolittavaksi puheeksi.

Roolittava puhe ei ole pelkkää puhetta, se on huomiointi- ja ajatteluprosessi, jossa opettaja yrittää tietoisesti tunnistaa oppijan tekemisestä helppoutta, intoa ja oppimisen iloa. Tunnistamisen juju on oppilaan kaiken tekemisen ja kompetenssien kokonaisvaltaisuus, ei pelkkä oppiaineisiin sidottu oppiminen. Opettaja voi tunnistaa vaikka taidon liikkua metsässä, vitsikkyyden (vs. häirikkö), energisyyden (vs. levoton) tai pohdinnan (vs. ujo). Prosessin tärkeä vaihe on sanallistaa huomiot ja sanoa ne ääneen aidosti sanomaansa tarkoittaen.

Roolittava puhe perustuu pedagogisen rakkauden (=aivan oikea todellinen akateemisessa kirjallisuudessakin viljelty didaktiikan termi) ajatukseen. Roolittava puhe pitää sisällään kohtaamisen, jossa osoitetaan välittämistä ja arvostusta.

Askel ajatusmatkalla

Oivallusten polulla ymmärsin, mikä on metodin merkitys. Olen pari vuotta yrittänyt määritellä ja selittää, mikä on opetusmetodi. Nyt tajusin jotain: opetusmetodi on vastaus siihen, miten opetuksen, opiskelun tai oppimisen muutosvisio muutetaan opetustyön käytännöksi. Metodi on standardisoitava, helposti kokeiltava, käyttöönotettava ja eteenpäin kerrottava työtapa.

Ainoa hyvä visio on pedagogiikan arjessa toimiva visio. Kohti sitä. Määrätietoisesti.

Kuva: Terhi Jaakkola (c)

Puu, perse ja rautalankamalli

Aikuisena olemisessa ei ole parasta se, että saa syödä karkkia koska haluaa. Parasta on, että tietää kuka on ja saa olla oma itsensä. Joskus tietenkin yllättyy, mutta vietettyään reilut 40 vuotta itsensä kanssa, tietää mitä osaa, kenen kanssa parhaiten viihtyy ja mikä eniten vie voimia.

Lupa olla oma itsensä on jokaisen arkipäiväni lattia, katto, seinät, ikkunat ja ovi ulos.

Voidakseen olla oma itsensä täytyy tuntea itsensä. Täytyy ymmärtää, mikä itsessä on kulttuurin muovaamaa, mikä temperamenttia, mikä on kertyneiden taitojen ja tietojen summaa; mistä "minuna" pitämäni hahmo muodostuu. Täytyy myös sietää sketsihahmoa itsessään. Sitä, joka laskee sormilla, pelkää palloja ja pitää kissavideoista.

Nämä pohdinnat tulivat mieleeni, kun silmiin osui pari artikkelia. Kirpaisi, kun teoria ja todellisuus törmäsivät ja aivoni jäivät väliin. Otin kierroksia, vaikka ei tietenkään ole varaa viskoa ensimmäistä kiveä. Mutta aion kuitenkin vähän kiljua: ettekö nyt jumalauta siellä politiikassa ja kentällä näe, että puuhun voi kiivetä oikeinkin päin?

Perse

Yle uutisten sivuilta löytyi karun hieno kuvaus nuorista, jotka olivat noin vaan jättäneet koulun kesken. Kolme aikuisuuden kynnyksellä elävää nuorta kertoo miten ja miksi ovat lopettaneet koulut toisensa perään. Haastattelun aikana he opiskelevat ja työskentelevät Kuopiossa nuorten Starttipajassa.

Jokaisessa tarinassa on sama juoni. Sankari oppii lopulta tuntemaan oman itsensä ja löytää maailmasta työn, joka häntä kiinnostaa.

Alaleukaa alkaa tärisyttää, kun tarinan Viisas Opettaja, Kari Hilpinen, Tukeva-työvalmennussäätiön yksilövalmentaja, toteaa yksinkertaisen, mutta tärkeän asian:

– Lahjakkuutta on jokaisessa. Jos ei näkyvissä, niin piilevänä. 

Olen iloinen, että neromyytti on menneiden vuosikymmenten lumia. Menestymispuheessa ei painoteta enää ylivoimaista luonnonlahjakkuutta, vaan 10 000 toistoa - ahkeruutta. Jaksaakseen vielä 9 900. toiston jälkeen, ihmisellä täytyy olla innostusta tekemiseensä. 

Oppimisen edellytykset yksinkertaistettuna ovat motivaatio, yhteisö/kulttuuri, esiymmärrys, leikki, toisto ja muisti. Perseilyä on, että tässä yhteiskunnassa, jossa on historiallisen paljon sivistystä, varallisuutta, tietoa, teknologiaa, empatiaa, yhteiskunnallista rauhaa ja tasapainoa, opetetaan lapsille ja nuorille tietoa ja taitoja lähes pelkkään muistiin ja toistoon perustuvilla opetusmenetelmillä. Jos ei ole tutustunut motivaatioonsa, sitä ei tunne! Opettajan tehtävä on ottaa motivaatio mukaan oppimistavaksi. Jos se vie opetusta epäformaaliin suuntaan, niin antaa mennä. Vauhtia! 

No joo. Siinähän se ensimmäinen kivi lensi. 

Elämässä on muutama asia, joita kadun häpeää täynnä. Todellakintodellakin vaihtaisin parikin päivää pois. Minuuttikin riittäisi. Esimerkiksi se minuutti, kun annoin oppilaan väsyneen ironisella letkautuksella ymmärtää, että hän on tyhmä. Poika kutistui ihonsa alla. Enkä unohda sitä koskaan. 

Anteeksi. 

Opettajan työ on vaikeaa. Kenen tahansa on niin helppo puhua itsetunnon ja -tuntemuksen kasvattamisesta. Todellisuudessa toisiin ihmisiin vaikuttaminen - opettaminen, olkoot aikuisia tai lapsia, on hidasta ja randomia. Kasvatuksessa ja opetuksessa hyvät aikomukset jäävät inhimillisen heikkouden, kiireen, rakenteellisen sonnan ja kivikautisen kulttuurin jalkoihin. 

Opettaja kuulostaa oman tahtonsa varassa toimivalta yksilöltä, mutta on kulttuurinen kultakala kouluakvaariossa. Akvaario on sijoitettu yhteiskunnan olohuoneeseen ja siellä lasiin hierovat nenäänsä vanhemmat, poliitikot ja kaikki muut joilla on Mielipide - arkkitehdit, insinöörit ja markkinointipäälliköt. 

Opettajalla on kuitenkin oma tahto. Hän on lisäksi käynyt koulutuksen, jossa kerrotaan, miten ihminen nykytiedon ja biologisten edellytystensä perusteella oppii ja miten se kannattaa huomioida opettajan työssä. On jokaisen opettajan henkilökohtainen tahdon asia, onko hän kultakala vai hyvään pyrkivä opettaja ja kasvattaja. 

Soisin, että useampi opettaja olisi Opettaja. Että lapset ja nuoret voisivat kiivetä oikein päin puuhun, tunnistaen, mitä rakastavat tehdä.

Kato taivasta

Takapuoli edellä puuhun kiipeämisessä on se etu, että näkee mistä on tulossa, viisastelin kerran jollekin. Voi kiivetessä analysoida reittiään. Aina ei kuitenkaan tarvitsisi.

Diggailen Sahlbergin Pasia monesta syystä. Yksi syy on, että hän pitää ääntä yksinkertaisten asioiden puolesta, kuten "miten kiivetä oikein päin elämänpuuhun".

Samoihin aikoihin Kuopion Starttipajan nuorista kertovan jutun kanssa ilmestyi Hesarissa Sahlbergin Frankfurtin kirjamessuilla tehty haastattelu.

"Meidän koulun perusongelma on se, että liian moni käy sen läpi ilman, että ymmärtää, missä minä olen hyvä ja mitä osaan hyvin"

Komppaan Sahlbergia hänen näkemyksessään. Koulun ydintehtävän pitäisi olla auttaa nuorta löytämään oma lahjakkuutensa, kiinnostuksenkohteensa ja omat voimavaransa.

"Jokaisella on joku asia, jossa on lahjakas. Joskus pitää porata kilometrikaupalla maahan, niin sitten se löytyy, ja nuorta ei pysäytä mikään."

Latva häämöttää

Se, että opettaja, oppilaat, vanhemmat, poliitikot ja päättäjät ovat inhimillisiä, ei ole este. Kasvatustyön ja opetuksen vaikuttavuuden epävarmuus ei ole este. Kulttuurikaan ei ole este.

Esteitä ei ole. Jokainen opettaja voi joka päivä pysähtyä kymmeneksi sekunniksi näkemään jotain hyvää oppilaassaan ja sanoa sen ääneen. En puhu kehumisesta tai imartelusta. Puhun toisen ihmisen ominaisuuksien tunnistamisesta, positiivisesta nimeämisestä ja esiin nostamisesta. Puhun siitä, että pitää auttaa oppilasta näkemään ja sanomaan ääneen sen, mitä ominaisuuksiaan ja taitojaan hän arvostaa. Kävin kerran keskustelun introvertin media-alaa opiskelevan lippiskaverin kanssa. Päädyimme siihen, että hän on hyvä unelmoimaan. Ei ihme, että heppu rakasti elokuvia. Toivon joku päivä näkeväni hänen nimensä lopputeksteissä.

Keinoja on. Opetuksen muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Siksi haluan itse kehittää metodeita sen lisäksi, että heittelen kiviä sinne tänne. Roolittava puhe on oivallinen metodi auttaa nuorta tunnistamaan ja löytämään lahjakkuutensa, mutta se ei ole ainoa työtapa. Haastan teitä keksimään lisää rautalankamalleja. Ratkaisut ovat usein yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Laskutaito voi olla kiinni jumppapallolla pomppimisesta, kuten Maarit Korhonen kirjoittaa.

"Namaste" on hindinkielinen tervehdys, joka kääntyy hieman oikaisten: "Kumarran henkeä, jonka näen meissä".

Siinä on se juttu. Lahjakkuus ei ole neroutta. Lahjakkuus on intoa ja rakkautta lajiin. Sitä on meissä kaikissa, mutta voima pitää nähdä ja sitä pitää kumartaa, jotta ihminen pääsee lentoon.

Kiitos jokaiselle perheenjäsenelle, ystävälle ja työkaverille, jotka antavat minun olla se joka olen.