Voi pyhä yksinkertaisuus!

Jostain on hiipinyt minun ja blogikirjoittamisen välille kuukauden tauko. Luulen, että se johtuu siitä, että en ole oppinut mitään uutta.

Eeppisen Yyterin leirin jälkeen tuli helle, joka löi minut lempeästi kesän kanveesiin valumaan laiskana päivästä toiseen jääkahvia siemaillen. En tavannut kahteen viikkoon ketään. Keräsin 20 litraa mustikkaa, mutta muuten makoilin, mietin menneitä, ajattelin tulevia ja lepäsin pois vuoden väsymystä. Ei ollut mitään sanottavaa.

Sitten tuli elokuu. Kytkin sähköt takaisin jänikseen, aloin nauttia kahvini kuumana ja kirjoitin täräyttävän backlogin (nakkilistan, niinkuin meillä ennenvanhaan sanottiin). Töiden aloittamisen jälkeen on ollut paljon sanottavaa muilla foorumeilla. Kirjaimia ei ole riittänyt enää blogiksi asti.

Mutta tänään on perjantai. Kaikki muut kissoja myöten ovat poissa. Vallilassa vallitsee rauha ja hiljaisuus.

Perjantai on ihmisen parasta aikaa.

Enkä ole vieläkään oppinut mitään. Lähinnä olen hämmästellyt elämänmuutosta ja miettinyt onko se oppimista vai sopeutumista. Vai onko sopeutuminen oppimista ja tarvitseeko näitä käsitteellisiä rajoja ihmisen vetää?

Askeesiin, mä vaivun askeesiin

Keväästä asti elämässäni on tapahtunut hiljainen, mutta mullistava muutos: Minä, joka aina olen pitänyt itseäni jonkin sortin ruokaentusiastina tai jopa näppäränä foodiena, olen päätynyt elämään perunoilla, kaalilla, kananmunilla, pavuilla, mustikoilla ja tattaripuurolla.

Olen laittanut joka päivä lämpimän ruuan yli 20 vuoden ajan. Olen järjestänyt kymmeniä juhlia, syöminkejä ja ruokakekkereitä. Olen elättänyt itseni vuosikausia kirjoittamalla ravintoloista. Olen katsellut ruokaohjelmia ja keskustellut loputtomasti ruuasta, resepteistä ja syömisestä.

Nyt keitän perunoita ja puuroa. Jos jaksan. Syön yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ruoka ei vaan jaksa kiinnostaa. Noin lähtökohtaisesti, ovatko linssit kiinnostavia 7 päivänä viikossa?

Kun en ole töissä, olen tatamilla, kanveesilla, altaalla tai lenkillä. En ole koskaan ennen liikkunut niin paljon kuin nykyään. Olen aika paljon töissä, usein tatamilla ja lopun aikaa yritän pitää yllä ihmis- ja perhesuhteitani. Muu elämä on siirtynyt taka-alalle, kadonnut jonnekin arjen ilmaperspektiiviin.

Meille ei tule enää Hesaria, joten en lue lehtiä.
Televisio on siirretty eteiseen, koska en katso sitä.
En kestä enää yhtään sanaa Ukrainan kriisistä, joten en seuraa uutisia.
Elän jatkuvassa kongnitiivisessa ylikuormituksessa, enkä siksi kaipaa lisää virikkeitä - elokuvia, taidetta tai kansantapahtumia.

Elämästä on tullut yksinkertaista.

Ehkä sittenkin olen oppinut jotain uutta? 

Kesällä päivetystä hoitaessani heittäydyin nurmikolla filosofiseksi. Selasin mieleni kirjastoja ja hahmottelin tulevaa. Mutta ei, en oppinut mitään uutta.

Pari viikkoa sitten olin akrobatian intensiivikurssilla, jossa palauttelin mieleen menneitä; korjasin kärrynpyörää ja seison käsilläni pahemmin kauhusta kiljumatta. Pyllersin volttivöissä ja hypin airtrackilla. Mutta varsinaisesti en oppinut mitään uutta. Jatkoin siitä, mihin Yyterissä jäin.

Olen pyöräillyt vanhoja reittejä ja lukenut uudestaan kauan sitten lukemiani kirjoja.

Yksinkertaisuudessa kaikki kirkastuu. Kun elämän häly on siirtynyt taka-alalle, menu-suunnittelu loppunut ja aikaa on käytössä vain olennaiseen, on ollut helppo määritellä olennainen seuraamalla omia valintojaan.

Listani olennaisesta
perhe
läheiset
työ
allas-tatami-kanveesi-pyörätie
papu&peruna, puuro&mustikka

Voin tunnistaa oppimispolun, jota olen kulkenut ja voin ymmärtää valintojani. Mutta silti yllätin itseni: tännekö päädyin, pyhään yksinkertaisuuteen?

Listoja hyvistä asioista

Facebookissa on kiertänyt keväällä useampikin meemi, jotka ovat perustuneet siihen, että ihmiset listaavat positiivisia ja onnellisia asioita. En ole itse osallistunut, mutta seurannut kaikkia arkipäivityksiä, kirjalistoja ja päivän positiivisia huomioita kiinnostuneena.

Positiivisuuden psykologia on ollut viime vuosien trendi ja hyvä niin. Edustan itse näkemyksiltäni koulukuntaa, joka uskoo, että todellisuutemme on juuri sellainen kuin miksi sen itse mielessämme luomme. Huomiokykymme on valikoiva. Siksi uskon, että on hyvä olla joku linjanveto, mihin huomionsa kiinnittää. Se voi olla esimerkiksi hyvien puolien näkeminen kaikessa.

Teen itse päivän mittaan mielessäni kiitollisuuslistoja, haaveilen mielessäni isoon ääneen asioista, joita aidosti haluan ja keskityn tuntemaan iloa. Joskus homma toimii, joskus ei. Mutta pääsääntöisesti päiväni ovat vahvasti plussan puolella.

Olen monta kertaa ajatellut kirjoittavani kiitollisuuslistoista. Saan helposti ajettua itseni lähes itkuiseen liikutukseen, niitä miettiessäni. Lopulta olen päätynyt siihen, että jokainen luo omat listansa (niinkuin ovat Facebookissa luoneetkin) ja pateettiset randomit kiitollisuudentunteeni eivät ehkä nouse lentoon blogiaiheena.

Mutta sitten luin Mia Kankimäen "Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin". Mia Kankimäki kirjoittaa oletetusti 900-luvun Japanissa Heian-kaudella eläneestä hovinaisesta Sei Shōnagonista ja omasta matkastaan Seitä tutkimaan ja sisäisestä etsinnästään. Sei kirjoitti tekstejä, joista on vuosisatojen aikana koostettu erilaisia kokoelmia, jotka kulkevat nimellä "Tyynynaluskirja - Pillow Book". Alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kadonneet ja länsimaiset käännökset ovat tulkintoja vuosisatojen saatossa erilaisia metamorfooseja läpikäyneistä muinaisjapanilaisista kopioiden kopioista.

Sei Shōnagon kirjoittaa myös listoja
Miellyttäviä asioita
Kiusallisia asioita
Inhottavia asioita
Harvinaisia asioita
Sopimattomia asioita
Masentavia asioita
Asioita jotka herättävät mieluisan muiston menneisyydestä

Jäin kirjailijakaimani tavoin miettimään omia listojani, joita on kiitollisuuslistojen lisäksi paljon muitakin:

Ulkoisia asioita jotka saavat minut tuntemaan itseni sisäisesti minuksi
Vatsan päällä pomppiva kamera, jonka hihna on ripustettu vinosti hartian yli.
Pukeutuminen ruskeaan nahakatakkiini ja joogamaton kuljettaminen selässä.
Astuminen veneeseen, SUP-laudalle tai kajaakkiin. Ohimenevä vaistomainen hetki, jolloin tajuaa liukuvansa veden päällä.

Asioita jotka ilahduttavat
Kun saa lainaksi kevyttä, mutta älykästä luettavaa olevan kirjan, jota voi lukea myös erittäin väsyneenä.
Sateiset kesäpäivät, jolloin päällä on kivat kumisaappaat sekä pilkullinen sadetakki.
Kun näkee tutun tai työkaverin junassa.
Tarvaspäässä Gallen Kallelan museolle johtavat sillat.
To do -lista josta on jo pyyhkinyt yli kaikki kohdat.
Kun saapuu ulkotreeneihin, ja näkee H:n hyppivän korkeita perhoshyppyjä nurmikolla.

Asioita jotka innostavat, vaikka en täysin ymmärrä miksi
Seesam kaikissa muodoissaan: siemeninä, öljynä ja välipalapatukoina.
Junamatkat: lyhyet työmatkat, jolloin voi lukea junassa ja pitkät junamatkat, jonne on varannut eväät.
Akrobatia
Valtavat työkoneet: leikkuupuimurit, kaivimet, asfalttikoneet ja Teollisuuskadun numeroidut nosturit, joita ilta-aurinko valaisee.

Muutoksia pysyvyyden näyttämöillä?

Viime aikoina olen miettinyt paljon elämään syntyneitä toistumia, tahdon tai sattuman synnyttämiä rituaaleja. Ne edustavat kaikkea pysyvää ja kertovat siksi heti, kun jokin maailmassa muuttuu.

Luin kevättalvella Kjell Westön Kangastus 38:n. Kirjan päähenkilö kuuluu keskiviikkoseuraan, ystävysten piiriin, joka on vuosikausia kerääntynyt yhteen keskustelemaan, ryypiskelemään ja kiistelemään. Kirjassa keskiviikkoseurasta tulee peili kaikille tapahtumille. Tai pyörän uloin kehä, johon keskustan pyöriminen aiheuttaa valtavia voimia.

Samaan aikaan altaalla

Mietin omaa uima-allasfilosofiemme seuruetta, joka uskollisesti ui ja kahvittelee. Muoto pysyy, ihmiset seurueessa muuttuvat ja vaihtuvat. Kevät on ollut suuren diasporan aikaa. En ole ehtinyt altaalle kuin kerran viikossa. Usein juuri parahiksi päivinä, kun kukaan muu ei ole tullut. Yksi on ollut leikkauksessa ja toiset muuten vaan kipeinä, matkoilla tai kiireisiä.

Rituaalin - uinti, kahvi ja Utula - toistuvuus on kuin näyttämö, jolle astuu aina uusia ihmisiä tai jossa itse esittää vähän uuden setin. Tänä keväänä olen itse olen käynyt uintikilometrini lisäksi vesijumpassa (mikä muutos!) Kun en kerran mahtunut jumppaan, päätin uida koko tunnin, yhden kilometrin sijaan kaksi. Tämä on ennenkuulumatonta, koska olin jo mielessäni päättänyt, että en kertakaikkisesti vaan jaksa uida enempää kuin yhden. Kas. Olin päättänyt väärin.

Lahjaksi hyviä ajatuksia?

Syntymäpäivä on sekin toistuva pysähdyspaikka, missä katsoo taakse edelliseen vuoteen ja  tähyilee tulevan vuoden horisonttiin; miettii onko taitekohta vai tasamaasto. Jatkanko valitsemallani tiellä vai teenkö päätöksiä? Verrattuna viime vuoteen syntymäpäivä ja äitienpäivä olivat hiljaisia ja hyvä niin. Kotona ei ollut ketään ja nautin absoluuttisesta hiljaisuudesta. Kävin juoksemassa ensimmäisen kerran varmaan kahteen vuoteen. Lenkki oli lyhyt, mutta rullasi. Kun tulin kotiin, sieltä löytyi poika ja kimppu ruusuja. Kävimme puistossa tekemässä yhdessä pienen pomppu- ja potkutreenin ja lähdimme isovanhempien luokse äitienpäivän viettoon.

Jos syntympäivä kertoo tulevan vuoden tunnelmista, niin minulla ei ole mitään tällaisia päiviä vastaan: Kaipaan ajatuksilleni tilaa ja taivaalle aurinkoa. Ennen kuin hiljaisuus kääntyy yksinäisyydeksi, jostain tulee aina seuraa, läheisiä ja kaukaisia onnentoivotuksineen. Pidän lenkin jättämästä hämmästyneestä tunteesta kehossani ja puistossa ilmaan potkittujen sarjojen energiasta. Pidän siitä, kun syödään lennossa jotain kevyttä pahimpaan nälkään, kunnes istutaan perheen kanssa pöytään. On hienoa lelliä siskonlikkaa ja saada omalta tyttäreltään Satakunnasta Facebookiin postattu viesti.

"tänään oon ajatellut ja muistanut äitiä (jolla on muuten tänään myös synttärit!) huittisista käsin ja ollut aika kiitollinen kaikesta. mietin itseäni nyt ja äitiä mun ikäsenä, enkä osaa kuvitellakaan, miltä tuntuis saada ensimmäinen lapsi tästä kahden viikon kuluttua. mä aion varmasti keskittyä vielä monta vuotta pelkästään itseeni ja toteuttaa omia unelmia, koska mulle on annettu siihen mahdollisuus ja ihan mielettömästi tukea. kiitos ja onnea Mia Sinisalo, joka on sittenki ollu oikeessa aika monessa asiassa ja opettanut, että elämässä on mentävä aina just sinne minne huvittaa! PUS"

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten olin luomassa elämään pysyvyyttä tekemällä elämänmittaisen päätöksen ilman sen kummempaa huolta huomisesta. Tämä 20. äitienpäivä osoitti, että vanhemmuuden rituaaleista osa on loppusuoralla ja uusia syntymässä, kun ravistelemme itseämme irti äidin ja lasten rooleista. Yksi lähtee pian opiskelemaan, toinen armeijaan ja kolmas miettii haluaako jotain niin paljon, että olisi valmis taas tekemään uusia päätöksiä. Mikä pysyy, mikä muuttuu? Huvittaako mennä ja mihin? Mitkä voimat minua pyörittävät?

Runo on julkaistu Kahvila Utulassa http://kahvilautula.wordpress.com

Onko järkee vai ei? Onko kirjaa vai ei?

Olen jo kuukausia miettinyt, millä koulun muutosta käytännössä vauhditetaan. Ministeriössä, opetushallituksessa ja eri hankkeissa mietitään samaa ankarasti, istutaan seminaareissa, pidetään puheita ja lähetetään tiedotteita. Tarjolla on hienoja ja monipuolisia sivustoja, kuten edu.fi. Mutta aikaansaadaanko niillä valtakunnallinen jokaisen yksittäisen opettajan henkilökohtainen muutos? Jos seminaarit ja sivustot eivät auta, niin mikä auttaa?

Yksi ajatuksistani on ollut, että jokainen opettaja keskittyisi yhteen muutokseen yhdessä aineessa tai työtavassa. Ja hei, paino on sanoilla työ ja tapa. Eli tekemisen muutoksella ja tekemisen sitkeällä toistolla on mahdollisuus onnistua omassa työssään, omien oppilaiden ja opiskelijoiden sekä kollegoidensa  kanssa.

Kiitos Niina Rantapuulle, joka avasi käytännönläheisesti tervetulleen keskustelun oppikirjattomasta opetuksesta. Kiitos myös Sari Auramolle omaa oppikirjoista luopumista pohtivasta blogipostauksesta. Samoja oleellisia kysymyksiä kysyy moni muukin. 

Parasta on, että Sari asetti itselleen haasteen ja yrittää ensi lukuvuonna oppikirjattomuutta yhdessä aineessa. Hyvä Sari! Laitan Sarin aloittaman haasteen kansallisesti kiertämään, koska uskon, että kaikkein helpoin tapa käynnistää oma muutoksensa on luopua oppikirjasta ja opettajanoppaasta. 

Miksi uskon näin?

Näen oppikirjasta ja opeoppasta luopumisen kuin henkisenä ulkomaille muuttona, joka käynnistää valtavan oppimisprosessin. Maata muutaessaan joutuu opettelemaan uuden kulttuurin, uuden kielen, uudet tavat matkustaa, laittaa ruokaa ja tutustuu kokonaan uusiin ihmisiin. Pysymme samoina ihmisinä kuin ennenkin, mutta uusissa olosuhteissa löydämme itsestämme myös uusia piirteitä.

Teoriani on, että oppikirjasta luopuminen yhdessä aineessa pakottaa lempeästi yksittäisen opettajan ja hänen oppilaansa muutosprosessiin, joka ilmenee lopulta opetus- ja oppimismetodeitten monipuolistumisena ja samalla mielekkäämpinä ja motivaation myötä tehokkaampina tapoina oppia. Ja ainakin tulee otettua se teknologia käyttöön osana työtapojen kimaraa.

Osaat kyllä

Vietin viime viikon kirjastossa. Gradu etenee, eväät ovat olleet hyviä ja ajatukset suuria. Olen lukenut didaktiikan p e r u s a s i o i t a. Olen viettänyt aikaa seuranani vanha kunnon Pertti, keskustellut Uusikylän ja Atjosen kanssa ja tavannut 15 vuoden tauon jälkeen herra Lahdeksen. Ja tietenkin ollut aika nöyrän kunnioittavana Uljensin didaktisen teorian äärellä.

On tietenkin hieman noloa, mutta avartavaa, olla veteraaniopiskelija. Kiehtovuus syntyy siitä, että didaktiikan tutkimuksen pariin palaaminen on kuin tekisi itselleen symbolista aivokirurgiaa. Tunnistan kirjoista itselleni rakentuneita ammatillisia tieto- ja taitorakenteita, kokonaisia skeemoja ja purematta nieltyjä paradigmoja sosiokonstruktivismista opetuksen perusmalliin ja didaktiseen kolmioon (päivitän sen pian neliöksi).

Muistin kirjapinojen äärellä, että eihän opettajan ammatillisesta työkalupakista oikeastaan puutu mitään. Sari kysyy oleellisia opettajan kysymyksiä. Pitkän linjan opettajana ja opettajankoulutuksen käyneenä hänellähän on itseasiassa jo vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Lahdeksen viimeisin on julkaistu 1986. Olin silloin 8. luokalla. Nyt minulla on kaksi aikuista lasta, parikin ammattia ja maailma on muuttunut ympärillämme. Kyse ei ole enää siitä, että ihminen on käynyt kuussa, vaan että kuun voi hakea kotiinsa online.

Mutta ihmisen biologia, hänen fyysiset ja kulttuuriset oppimisen reunaehtonsa eivät ole muuttuneet.

Varmasti kognitio- ja pelitieteissä löydetään koko ajan jotain uutta, mutta tosiasia on, että Helka-hakemistosta ei löydy yhtään vuoden 2000 jälkeen kirjoittua didaktiikan tutkimusta. 90-luvun lähteillä mennään siis koulussa ja kirjastossa.

Eli sehän tarkoittaa, että opettajan oman työn muutoksen välineistä ei puutu oikeastaan mitään! Muutoksen voi siis aloittaa heti, kyllä jokainen osaa! Jokaisella opella siellä kentällä on jo valmiina päässään koko didaktisen ja pedagogisen ajattelun keinovalikoima, jota tarvitaan oppikirjattomassa opetuksessa. On aika ottaa se uuteen käyttöön.

Kirja vai teknologia? 

Ok. Mitä eroa on ammattiopettajan ja taviksen ajattelulla, kun kysytään kirja vai teknologia? No taviksella on tarjota totuutena viiden pennin (mummonmarkoissa) yleistys jommastakummasta.

Opettaja problematisoi koko kysymyksen. Teknologia ei sulje mitenkään pois painettua sanaa. Sanat välittävät tietoa. Toisaalta, pohtii opettaja, tietoako tässä ollaan pelkästään opettamassa, on ne taidotkin ja asenteet, demokraattisen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi kasvaminen ja valmistautuminen tulevaisuuteen, jota voidaan yrittää ennustaa, mutta ei tunneta.

Oma pointtini kirjattomuuden ja kirjan käytön kanssa on, että oppikirja ja opeopas ovat tarjonneet opettajille ja oppilaille henkisen turvapaikan, joka alkaa muuttua turvattomaksi, jopa valheelliseksi, kun maailma muuttuu ympärillä. Kirja on tärkeä ja opettajanoppaat hienoja, mutta jos siinä on kaikki, niin se on vähän kun söisi joka päivä pastaa ja jauhelihakastiketta, lautasella pari kurkkusiivua. Niin, jauhelihakastike on hieno arkiruoka ja täyttää vatsan. Kurkku on vihannes. Ei ihan olla lautasmallissa, mutta vatsa täyttyy.

Eli pidetään se spagetti ja jauhelihakastike, mutta laajennetaan arkiruokavalikoimaa ja opetellaan pari uutta raaka-ainetta ja ruuanvalmistusmetodia. Opetetaan perhe syömään jotain uutta.

Miten sitten? 

Työtapojen muutos itsessään on käytännössä opettajan omaa oppimista ja oppiminen on hidasta. Uusien menetelmien käyttöönotto vaatii sisua ja sinnikkyyttä. Oppiminen on voimaannuttavaa, mutta ei missään tapauksessa helppoa.

"Wilma ei toiminut, Moodle ei toiminut, koneille kirjautumisen tunnukset eivät toimineet, WLAN väsähti eikä käytössä ollut kuin minun ja minun lasteni iPadit. Olen uupunut", kirjoitti tamperelainen Marjo Tavast omasta kirjattomasta opetus- ja oppimiskokeilustaan.

Palkinto tuli opiskelijapalautteesta, jossa sanottiin, että opiskelu ei ollut koskaan ollut niin hauskaa eikä tehokasta.

Ta-daa! Tuttu tilanne jokaiselle, joka on vaihtanut työkalut.

Oppiminen sattuu! Muutos on palkitsevaa, mutta samalla kivuliasta ja uuvuttavaa. Mutta, jos antaa muutokselle aikaa koko lukukauden, antaa samalla itselleen, oppilaille, vanhemmille ja kollegoille mahdollisuuden onnistua. On aikaa sählätä, loistaa, onnistua, erehtyä ja rakentaa omat ja oppilaiden taidot pala palalta.

Ja niin. Itse olen opettanut ja kouluttanut kuluneet 6,5 vuotta ilman ainuttakaan kirjaa. Voin tarvittaessa olla avuksi.

kuva: Terhi Jaakkola

Ps. Jos haluat opettaa oppikirjasta ja opettajanoppaan avulla, niin opeta. Ei kannata ensimmäisenä lähteä muuttamaan sellaista, mitä ei koe itselleen oikeaksi. Valitse joku toinen omaan pedagogiseen ajatteluusi paremmin sopiva muutos.

Ottaa aikansa ottaa aikansa!

Ihmisten ylistys tutuille ja tuntemattomille

Kun olin nuori, joku kysyi kerran, että miten näen ihmiset. Vastasin pokerilla, mitä tunsin ja ajattelin: Ihmiset olivat minulle siihen aikaan yhtä merkittäviä ja läheisiä kuin liikennemerkit ja aidanpylväät.

En kaipaa noita aikoja tai tuon ajanjakson tapaani ajatella.

Nyt vastaisin uudestaan samaan kysymykseen, että ihmiset ovat arjen ilo, päivieni valo, juhlaseuraa, opettajia ja oppaita ja syy miksi tunnen itseni rikkaaksi vaikka tilin saldo näyttäisi muuta.

Taikajurtassa

Perjantaina astelin ystäväperheen luokse kylään. Rakastan sanoja "perhetuttu ja ystäväperhe". Miettikää, kyse ei ole vain yhdestä ystävästä vaan kokonaisesta perheellisestä ystäviä, kahden perheen lapsista, jotka ovat tunteneet toisensa pienestä asti ja kumppaneista, joista tulee kavereita.

En ollut käynyt vähään aikaan, jonnekin kalenterin kätköihin oli hävinnyt vuosi. Mutta, kun astuin väen täyttämään keittiöön, tuntui kuin olisi astunut taikajurttaan. Aikaan tuli outo mutka ja tunsin mukanani kaikki ne kymmenet kerrat, kuin olin tullut sisään juuri samalla tavalla, juuri samaan iloisen tyytyväiseen tunnelmaan. Keittiössä istui naapureita ja sukulaisia ja kaikenikäisiä lapsia.

En malttanut ihan heti lähteä taikajurtasta. Jäin notkuman seuraavaksikin päiväksi ajattomaan aikaan, jossa istutaan puutarhassa, juodaan viiniä, keskustellaan kiihkeästi kummallekin tärkeistä aiheista. Päätetään kirjoittaa kirja ja luonnostellaan sisältö.  Aurinko paistaa. Ai, että se paistaakin. Aika ei katoa mihinkään, vaan aika täyttyy.

Opettajat ja oppaat

Olen aikalailla ystävieni kasvattama. Tarkoitan ihailun tervehdyttäviä vaikutuksia ja kateuden kantavaa voimaa. Ystävät ovat olleet esimerkkejä, kun olen opetellut toimimaan osana ryhmää, kun olen yrittänyt kehittää järjestelmällisyyttäni, olen alkanut liikkua päämäärätietoisemmin tai olen opetellut laittamaan uusia ruokia.

Ystävilläni on ollut luonteenpiirteitä, joita olen yrittänyt itsellenikin kehittää: rauhallisuutta, sitkeyttä ja ahkeruutta. Ystävilläni on ollut luonteenpiirteitä, jotka ovat yhdistäneet meitä: rohkeus, pohtivuus ja innokkuus.

Ja yksi asia on varma. En olisi puoliksikaan se ihminen, joka olen nyt, jollen olisi saanut jakaa aikaani ja ajatuksiani näiden ihmisten kanssa.  Kiitos!

Tuntemani ihmiset tekevät jatkuvasti asioita, joita haluaisin itsekin tehdä, mutta en ehdi, osaa tai joihin minulla ei ole varaa. Tuttujen kautta voin myötäelää monenlaista: Olen päässyt Facebookissa Hawaijille,  olen melkein mestarisisustaja koska parilla kaverilla FB:ssä on visuaalista silmää. Ja voi kaikkea nauttimaani virtuaaliruuan määrää! Olen saanut sukeltaa, tanssia, joogata ja purjehtia. En ole jäänyt mistään paitsi, kun ihmiset jakavat arjen harrastukset ja elämänsä suuret tapahtumat.

Vähän elämää suuremmat ajatukset

Maanantaina satuin seminaariin. Lounaalla lähti käyntiin parin vieraan ihmisen kanssa aika villiin flowhun karannut keskustelu. Ihan käsittämätöntä, miten yhteiset intressit voivat minuuteissa yhdistää toisiinsa ihmiset, jotka ovat sopivasti takki auki ja tuntosarvet ylhäällä. Saattaa olla, että opetusympäristöjen kehittämiseen liittyvä mopo lakkaa keulimasta seuraavalla tapaamisella, mutta ehkä käynnistimme jotain, joka on meitä itseämme isompaa.

Menee vähän elämänohjeiden jakelun puolelle, mutta jos yksi... Se on aina yhtä suurenmoista, miten joku ottaa kiinni ilmaan heitetystä ajatuksesta, lisää sille siivet, ja joku toinen hahmottelee lentosuuntaa. Ajatus nousee ja laskee, kasvaa ideaksi ja kehittyy toiminnaksi. Tämän jos saat elämässäsi edes muutaman kerran kokea, olet kokenut jotain, jonka nimilappuun olen itse kirjoittanut "elämän tarkoitus".

Kaikki on tosi monta

Tänään yksi tuttu, jonka olin tavannut vanhan opiskelukaverin juhlissa, kiitti Facessa kaikkia, joilta sai apua lapsen hoitopaikan etsinnässä. Sama tuttu on siskoni kavereita. Emme oikestaan tunne, mutta tavallaan tunnemme.

Yksi tuttu on matkalla Australiaan, jonne hän vie paketin ja rakastavat ajatukseni, koska taidan olla vähän juutuksissa Helsingissä juuri nyt. Paketti menee vaihto-oppilasaikojen kaverille ja hänen perheelleen. Liikutun tasaisin väliajoin kyyneliin, kun saan terkkuja Aussilasta. Yhteys on vahva, kun se on solmittu uudestaan 20 vuoden tauon jälkeen.

Tänään luin Lontooseen muuttaneen ystävän blogia ja lähetin rauhoittavan ajatuksen yli aikavyöhykkeiden. Perusta kyseltiin kuulumisia. Itse yritin saada K:n kiinni, koska en ole kesäopinnoiltani ehtinyt tavata. P:n äiti muistaa pitää kaikesta kirjoittamastani ja P:n elämää seuraan kannustaen. On hieno jakaa onnistumisten ilo. M tuli kanssani kesätreeneihin. Lapsuudesta on aikaa, mutta aina voi jatkaa ystävyyttä uudestaan aikuisina.

Esimerkkejä on loputtomasti, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Ei mulla kai mitään asiaa ollut. Halusin vaan kirjoitella teille ja kirjoittaa teistä. Ootte tärkeitä. Ihmiset.

Ystävien hattuheimo  on tässä matkalla kohti kotia. 

Voisin viettää arkipäivää jälleen huomenna

Syntymäpäivieni alla Kahvila Utulaan oli tullut kaino pyyntö, että voisimme kirjoittaa runon, jossa on sana "arki". Jäin miettimään arkea ja mietin sitä vielä eilenkin. 

Kävi nimittäin niin, että heräsin syntymäpäivänäni mahdottoman sotkuisesta kodista. Ei  kovin juhlavaa eikä mitään uutta: Miten tahansa vuodet ovatkin minua muuttaneet, niin kodin hengetärtä ne eivät ole minusta tehneet. Ja samaan kappaleeseen voi lisätä puut ja niistä putoavat omenat. Sinkoilemme kaikki illat harrastuksissamme, ystävien kanssa ja kumppaniemme luona. Kun tulemme kotiin, syömme ja kaadumme puolikuolleina nukkumaan. 

Pyykki- ja tiskivuoret kasvavat. Kissankarvaa kerääntyy kinoksiksi ja tavarapinoista muodostuu sedimenttiä. 

Siihen minä arkisesti heräsin purukisko suussa. Tänään täytyy siivota, ajattelin. Ja nukahdin taas. 

Arki on läheisten

Heräsin uudelleen tyttäreni syntymäpäivätoivotuksiin ja terhakkaan puraisuun. Tytär oli lähdössä tanssitunneille. Kysyin, ehtisikö hän osallistua siivoustalkoisiin. Pikku tinkimisen jälkeen sovimme, että yksi tanssitunti vaihdettaisiin yhteen siivoustuntiin. Sitten se pyyhälsi taas tuulen lailla menemään, ja mietin, että on se aikamoinen. 

Söimme aamiaista poikani kanssa ja luimme lehtiä. Mitä siinä voi muuta, kuin olla kuin kiitollinen, että sotkun keskellä asuu rakkaimpia ihmisiä ja lauantaisin saa lukea monta tuntia. 

Arki on lepoa

Lihakset huokailivat ja inisivät helpotuksesta. Vaikka herään lauantainakin ensimmäisen kerran jo kuudelta, en missään tapauksessa ole mitenkään toimelias ennen aamupäivää. Lauantai on lepopäivä, jolloin kuuntelen miten ihon alla menee. Meni tosi hyvin, mihinkään ei sattunut. Kun kovasti liikkuu viikolla, lauantaisin on vähän sama olo kuin hyvin juhlitun illan jälkeen - väsynyt, mutta onnellinen. 

Arki on työtä

Nukun usein lauantaiaamuisin vielä pikku päikkärit aamupalan jälkeen, mutta nyt oli tosiaan pakko siivota. Yritin ravistella sisäisen kodin hengettären hereille. Parin viikon nokosten jälkeen ilmassa oli nihkeyttä ja tahdottomuutta. Mutta mikäpä kiire tässä, omassa elämässä. 

Zen-siivosin; keräsin rauhassa lehdet paperinkeräykseen, tassuttelin kierrätysjätteet omiin astioihinsa, fiilistelin pesutuvassa, kävin kaupassa ja laitoin pikaruokaa. Lopuksi suostuin kodin hengettären ehdotukseen, että hoidetaan loput sunnuntaina. Mañana. (Se on tänään. Siksi bloggaan.) 

Arki on velvollisuuksia

Ja paikkasin pojan housut, koska osa oli pesussa ja loput rikki. Nuorempana, kun podin vielä laiskan lapsen tragediaa, pohdin usein, että elämässä parasta olisi, jos ei tarvitsisi tehdä mitään. Tähän ikään olen oppinut, että elämän muodostavat ja sitä kuljettavat eteenpäin teot toisten ihmisten hyväksi. 

Farkkujen paikkaaminen ei hirveesti nappaa. Mutta ymmärrän kuinka etuoikeutettua on, että on poika, jonka farkkuja paikata. Ja ompelukone. Ja taito hyppysissä. Hienoahan se on! 

Arki on juhlaa

Illalla menimme lasten kanssa ulos syömään ja sen jälkeen katsomaan stand up -esitystä. Söimme koko menun ja nauroimme kaikille vitseille. Kelluin kevätillassa, keskustelun polveilussa ja onnen tunteessa. Joskus on tärkeää vaihtaa henkistä maisemaa ja tehdä tutuista tutuimpien kanssa jotain poikkeavaa. 

Arki on hyviä ihmisiä

Facebookiin pumpsahteli koko päivän onnentoivotuksia ympäri maailmaa. Ihanat ihmiset ja siunattu Facebook! On huisia, kuinka koko elämänhistorian kaikista käänteistä mukaan jääneet ihmiset ovat  vieläkin tallessa ja olemassa. Suurin lahjoista oli saada tervehdyksiä kouluajoilta, talonvaltausajoilta, vaihto-oppilasvuodelta, opiskeluista ja kesätöistä, luottamustehtävistä, eri duuneista, harrastuksista, perheeltä, ystäviltä ja ystävien perheenjäseniltä. 

Oikeesti! Maailma on täynnä niin hienoja ihmisiä! Hei, vähänkö olen onnekas, kun tunnen niin monta! 41 vuotta kohtaamisia, muistoja ja ymmärryksen kasvamista tyyppi tyypiltä. (Vielä vähän huutomerkkejä. Kunnioitusta. Sydämiä.)

kuva: Terhi Jaakkola

Arki tiivistyy tähän syntymäpäiväni aattona otettuun kuvaan. 

Takki, joka on kuin toinen iho. Arki, joka suojaa ja tuntuu omalta. Vedän sen päälleni, tunnen olevani juuri minä eikä tuuli käy luihin ja ytimiin.

Joogamatto, joka kulkee mukana. Arjessa pitää olla liikettä ja venyvyyttä, suunta ja ponnistelua. Kun jokaisessa päivässä on tekoja itsen ja toisten ihmisten hyväksi, arki saa merkityksensä.

Syntymäpäiväni oli kovin arkinen ja siksi niin juhlava.