Muutosvastarintaiset opettajat, laihduttakaa!

Opettaja-lehdessä on juttu Pasi Sahlbergista, jonka OAJ on valinnut vuoden koulutusvaikuttajaksi. Oi nostalgiaa, luin vuonna 1996 pääsykokeisiin hiekkalaatikon reunalla. Poikani oli vuoden- ja tytär kolmenvanha. Kirjoja oli muutama, työmuistini ei toiminut silloin, niinkuin ei nytkään, kovin hyvin. Mieleeni jäi oikeastaan vain yksi asia, Pasi Sahlbergin lausahdus: "Kaikkiin vaikeisiin ongelmiin on olemassa yksi vastaus. Ja se on väärä". Pääsin sisälle toiselta varasijalta. Tänä syksynä olen opintovapaalla ja kirjoitan graduni normatiivisesta didaktiikasta ja mitä sen pitäisi nykypäivänä olla. Aika rientää, mutta Pasi pysyy.

Lupa kirjoittaa

Koska Antti Korhos -keskustelun aikaan moni opettaja oli sitä mieltä, että kenenkään koulun ulkopuolisen ei pitäisi ääneen lausua mitään koulusta tai opettajan työstä...

...sovitaan, että olen opetuksen ja oppimisen asiantuntija, koska opintojeni lisäksi minulla on opetuskokemusta neljältä eri koulutusasteelta, osaan analysoida ja mallintaa opetusta ja oppimista sekä yhteiskunnallisessa että koulu- ja luokkatason viitekehyksessä. Osaan suunnitella aihepiiristä kuin aihepiiristä opettajajohtoisen, oppijakeskeisen, tutkivan, ilmiölähtöisen, pelillisen, toiminnallisen, eri ryhmä- ja taidemuotoja hyödyntävän oppimisjakson koulun sisä- tai ulkopuolelle ja toteuttaa sen.

Ja koska minulla on opetusalan lisäksi muutakin koulutusta ja työkokemusta, osaan katsoa opetusta entisen opettajan silmin ulkopuolelta, mutta hieman laajemmalla näkökulmalla kuin opettajavuosinani.

Riittääkö tämä oikeuteen lausua valistunut mielipiteensä?

Miksi me muututtaisiin?

Artikkelissa siteerataan Sahlbergia, jonka mielestä suomalaisen opetuksen Pisan torni horjuu, eikä siihen ole enää syytä nojata. Sahlbergin mielestä perustukset on rakennettava uudelleen, sillä maailma muuttuu vauhdilla.

– Kuntarakenne, sosiaali- ja terveyspalvelut ja eläkejärjestelmä ovat remontissa, mutta koulu polkee paikallaan. Suomessa näyttää olevan helppo saada isojakin asioita aikaan silloin, kun niitä luodaan tyhjästä tai muutosta tehdään pakon edessä. Olemassa olevien asioiden uudistaminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi, ja kehittämisinto on hukkunut tuottavuuden ja tehokkuuden retoriikkaan.

Ydinkysymys suomalaisen koulun muutostarpeen äärellä on, MIKSI koulun pitäisi muuttua?

Koulun tuhansia vuosia vanha tehtävä on tähän saakka ollut tiedon ja kulttuuriperinnön siirtäminen eteenpäin. "Tieto on valtaa", tavattiin hokea vielä 80-luvulla, aikana ennen sähköisiä tietojärjestelmiä ja nettiä.  Aikana, jolloin käytiin kirjastossa ja selattiin puhelinluettelon keltaisia sivuja. Tieto on ollut valtaa tuhansia vuosia. Ihmisen muistiinsa tallettama tieto on ollut arvokasta henkistä pääomaa, jota opettajat ovat milloin kauhalla milloin lusikalla jaelleet, ja käyttäneet omaa valtaansa sitä jakaessaan.

Arvokkaan pääoman ajatuksella luotiin suomalainen peruskoulu rakentamaan tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi mahdollisuus omistaa tietoa. Elettiin modernin ajan loppua, rakennemuutoksen ja kaupungistumisen aikaa. 

Mitä aikaa nyt eletään? 

Ainakin elämme aikaa, jolloin tuhansia vuosia vanha tiedonkäsitys ja tiedon siirtämisen perinne suullisena, käsinkirjoitettuna, painettuna ja sähköisenä on yhden tiensä päässä. Tiedon määrä on niin valtava, että sen arvo on laskenut. Pahimmillaan tieto on jätettä.  Ihminen ei enää tarvitse muistiaan samassa määrin kuin ennen. Ihminen tarvitsee  riittävät pohjatiedot ja kyvyt käsitellä, hyödyntää ja jalostaa kaikkea kohtaamaansa tietoa. Tässä yhteiskunnassa tarvitsemme tiedonkäsittelyn TAITOJA. Taitojen pääomaa.

Kehityksen mennessä eteenpäin kaikilla tiedonaloilla osaaminen ja toimialaan liittyvä tieto siiloutuvat. Yleissivistys ei riitä, vaan tarvitaan erikoisosaamista. Missä tahansa työssä toimimmekin rakennuksilta muotiteollisuuteen ja autokorjaamoihin, toimimme aina erikoisosaajien ketjuissa ja verkostoissa. Tässä yhteiskunnassa tarvitsemme KYKYÄ toimia yhdessä.  

Tulevaisuuteen en näe, etkä näe sinäkään. Voimme vain arvailla. 

Suomalainen koulu ei siis yksinään ole kuilun partaalla, vaan koko käsitys oppimisesta ja opettajuudesta on. Koulua ravistellaan kaikissa kehittyvissä ja kehittyneissä yhteiskunnissa, koska yhteiskunnat ovat muutoksessa, johon koulut julkishallinnon instituutiona ja opettajat yhtenäisenä ammattikuntana eivät ole vielä ehtineet mukaan. Miten suomalainen koulu poliittishallinnollisena rakenteena, kaikkine yksittäisine kouluineen ja opettajineen siirtyisi opettamaan taitoja ja vahvistamaan kykyjä? 

Mitä tekemistä laihduttamisella on tämän asian kanssa? 

Kultaisella 90-luvulla lanseerattiin lyömätön "muutosvastarinta"-termi, joka on aina yhtä kätevä, kun ideat eivät toimi. Syy on jonkun. Syy on muutosvastarinta. Ihmiset kyllä muuttuis, jos ne haluais vaan. 

Olen miettinyt viimeaikoina koulumuutoksen lisäksi myös laihtumista ja laihduttamista. Meillä on kansanterveysongelma, koska ihmiset ovat muutosvastarintaisen lihavia silkkaa tahdonvoimattomuuttaan. Ihmiset kyllä laihtuis, jos ne haluis vaan. 

Viestintäihmisenä minua kiinnostaa termistö, sanojen voima, kielellä rakennettu yhteinen todellisuus. 

Arkikokemukseni mukaan naisten- ja muidenkin lehtien ihmisten painoon, painon vähentämiseen ja hallintaan liittyvät jutut ovat muuttuneet vuosien varrella paljonkin. Vielä 90-luvulla laihdutusjutut olivat jumppaohjeita ja matalaan kalorimäärään perustuvia tehodieettejä. Sittemmin keskusteluun ovat tulleet sanoina ja sävyinä mukaan termit painoindeksi, glygeeminen indeksi, tietenkin proteiinidieetit ja superfoodit. Merkittävää on, että laihduttamisen sijasta on alettu kirjoittaa entistä enemmän syömisestä; ruokailun ja liikunnan tasapainottamisesta, arkisyömisestä, tunnesyömisestä, suolistobakteerien vaikutuksesta, eri ruokailumallien sopivuudesta eri henkilöille ja muutenkin syventämään ja laajentamaan käsitystä, mikä ihmisen painoon vaikuttaa. Parhaimmillaan kirjoituksissa on mukana ajankohtaista tutkimusta ja myytinmurtamista. 

Muutosvastarinta saisi päästä samanlaiseen käsittelyyn kuin laihduttaminen. Haluaisin, että termi nostettaisiin mikroskoopin alle, vanutettaisiin sosiologisissa testeissä äärirajoilleen, purettaisiin palasiksi ja mallinnettaisiin, jotta voitaisiin todeta, että koko muutosvastarintaa yksinkertaistavana käsitteenä ei ole olemassakaan. Muutosvastarinta kaipaa uutta kieltä. Opettajien muutosvastarinta ja koulun muuttumattomuus vaatii analyyttisempaa tarkastelua kuin "koulu ei  muutu". 

Opettajat, nuo muutoksen tarpeessa olevat vastarannankiisket

Kasvatustieteen parissa opettajien katsotaan  opettavan ja tekevän arjen ratkaisuja arvomaailmastaan nousevan uskomustiedon varassa. Sain itse opettajankoulutukseni aikana, jolloin uskottiin "tutkivaan opettajuuteen". Ajatus on hyvä; opettaja pääsee itsereflektion kautta kiinni arvoihinsa, voi muokata uskomuksiaan ja sitä kautta kehittää omaa toimintaansa ja opettajuuttaan. (Tosin ajatus ei ilmeisesti toiminut, koska koulu on melko entisellään.)

Tämän  ajattelun mukaan kaikki opetusta ohjaavassa koulutuspolitiikassa tapahtuvat valtakunnallisen tason muutokset pitäisi saada koskettamaan yksittäisen opettajan arvomaailmaa ja uskomusjärjestelmää. Opettamisen, opiskelun ja koulun muutoksen pitäisi tapahtua syvällä yksilön ihmis- ja oppimiskäsityksessä. Pitäisi ja pitäisi, mutta kuinka se tapahtuu käytännössä, tuntuu olevan koan-tyyppinen arvoitus.

Oma huomioni on, että arvojen ja ajattelun muutoskaan ei vielä riitä, koska opettajuus on käytännöllisistä käytännöllisin ammatti. Opettajuudesta puhutaan tieteessä joskus jopa taiteena "art". Opettajalla on opettajuuteen liittyviä teknisiä taitoja. Hän osaa rytmittää opetusta, rauhoittaa ryhmän, paloitella kymmenjärjestelmän palikoiksi ja pötköiksi. Opettaja rakentaa oppimistilanteita niillä välineillä, joilla osaa. Miltä taiteilijasta tuntuu, kun hän ei yllä haluamalleen tasolle? Miltä opettajasta tuntuu, kun hän ei osaa? 

Miksi opettaja ottaisi käyttöön työmenetelmiä, joita ei hallitse? Opettaja luo osaamisellaan varmuutta oppijoiden ryhmään. Jokainen oho ups! -menetelmällä luokkaa opettanut tietää, että se aiheuttaa oppijoissa huolta, hämmennystä ja levottomuutta. Miksi opettaja ottaisi itselleen vieraan tabletlaitteen opetusvälineeksi 20-30 lapsen ja nuoren edessä? 

Millä ajalla opetella mitään uutta, kun nykyisiäkään töitä ei saa tehtyä? Tiedän opettajien kysyvän ääneen, mitä hyödyttää taloudellisesti olla parempi opettaja. Opettajan muutoksella on oppimista, koulua ja yhteiskuntaa kehittävä arvo, mutta ei taloudellista arvoa opettajalle itselleen. Muissa ammateissa saa keskimäärin enemmän pätäkkää, kun kehittää ammattitaitoaan. 

Hetkittäin ymmärrän opettajien närkästystä, että heidät on roolitettu tekemään ilmaiseksi hyvää muun yhteiskunnan edun nimissä. 

Mutta mutta...

Opetusteknologia muutoksen airueena

Opettaja-lehdessä viitataan Sahlbergin aikasempaan kolumniin, jossa hän peräänkuuluttaa keskustelua opetusteknologian hyödyntämisestä. 

– Yhteiskunta on hankkinut kouluihin isolla rahalla nopeasti vanhenevaa tietotekniikkaa, jota käyttää opetuksessaan aktiivisesti joidenkin selvitysten mukaan vain viidennes opettajista. Tästä asiasta ei kukaan uskalla puhua.

Minulla on tästä paljonkin puhuttavaa, kuka haluaa kuunnella? Koska opettajat kertakaikkisesti toimivat väärin vetäytyessään mukavuusalueilleen lyijykynineen, vihkoineen ja opettajanoppaineen. 

Opetusteknologia ei todellakaan ole mikään muusta yhteiskunnasta erillinen saarekkeensa, josta tietoa ja kulttuuriperintöä eteenpäin siirtävä ammattikunta  voisi keskenään päättää, että tämä ei kuulu meille, ei me tykätä tästä.   

1. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska se on osa päivittäistä tapaamme toimia tässä maailmassa.
2. Opetusteknologia tarvitaan, koska se on lapsille ja nuorille luontainen väline. Nykyään vauvoille annetaan pädi heti purulelun jälkeen. Kosketusnäyttö, näppis ja video ovat koulutulokkaalle tutumpia kuin lyijykynä ja ruutuvihko. 
3. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska tiedon pitää olla yhteisesti jaettavissa, muokattavissa ja jalostettavissa. 
4. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska sähköisillä järjestelmillä hoidetaan samanaikaisesti niin monta tehtävää.
5. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska ne ovat luonteva väylä ja tapa pitää yhteyttä opetus-opiskelu-oppimis-prosessin aikana.

Maksan veroja mielelläni, koska uskon, että se tuo muiden lisäksi itselleni hyvää. Pidän hammaslääkäri-, yliopisto-opiskelu- ja asumismahdollisuuksista, joita niillä tarjotaan. Enkä kaikesta  talousahdistuskeskustelusta huolimatta usko, että kouluista heti rahat loppuvat, jos kuntien budjettihanat ovat vähän tiukemmalla. Näköjään kouluissamme piehtaroidaan yltäkylläisyydessä, jos on varaa jättää käyttämättä sinne hankittuja välineitä, joiden käyttötaito on kansalaistaidon vähittäisvaatimus nyky-yhteiskunnassa. 

Miten käytännössä sitten..?

Aikuiset aina hokevat lapsille, että ruokaa pitää maistaa, täytyy olla reipas, kokeilla kaikkea uutta ja jokaisen kanssa pitää leikkiä. 

Mitä jos eläisi, niin kuin opettaa? 

Ei lopettaisi eikä aloittaisi mitään, vaan kokeilisi tämän lukuvuoden aikana opetuksessaan yhtä uutta välinettä: puhelinta, Moodlea, videota, tablettia. Tai päättäisi viedä jokaisen ryhmän edes kerran oppimaan jotain koulun ulkopuolelle. Jokainen opettaja kokeilisi mitä tahansa uutta sitkeästi, ymmärtäen, että omakin oppiminen sattuu, vie pois mukavuusalueelta, vaatii harjoitusta, mutta palkitsee uskomattomalla voiman tunteella. Jokainen jatkaisi kokeiluaan läpi vuoden periksi antamatta, koska muutos on niin hidasta ja vaatii enemmän toistoa kuin motivaatiota. 

Tulis ne laitteet ja verorahat parempaan käyttöön. Opetettaisiin opiskelijalähtöisemmin ja yhteisöllisemmin. Opettaisiin taitoja ja kehitettäisiin oppilaiden kykyjä. Muutettaisiin Koulu ja Pelastettaisiin Suomi. 

Kun opettelun ja epävarmuuden alkutuska on voitettu, niin jokainen opetusteknologiaa fiksusti käyttävä tajuaa, kuinka mielekästä ja normaalia se on. Vertauksen vuoksi, kuinka moni opettaja haluaisi mennä vielä pankkiin jonottamaan rahatukon ja tilikirjan kanssa, että pääsee maksamaan laskuja? Hoidatte pankkiasiat varmaan mieluiten netissä. Miksi oppilaat pakotetaan yhä arkaaisiin ja varhaisteollisen ajan opetusmetodeihin, vaikka meillä on kaikki oppimisen työkalut käytössämme?

Ihan pakko laittaa tähän loppuun kolmoisyhdyssana, koska tarvitsemme uutta kieltä: 

Muutosvastarintaliivit, tukevat ja kohottavat! Koan: Käytätkö niitä muutoksen vastustamiseen vai vastustamisen muutoksen?

Kokeilkaa edes. 

kuvitus: Terhi Jaakkola

Ruumiinvalvojaisten jatkot - sanoista tekoihin

Puheet ja miekkarit on pidetty, blogeja, kolumneja ja mielipidekirjoituksia on kirjoitettu sankoin määrin ja A-Studion Streamissa asianosaiset keskustelivat. Vielä kerran.

Taisin kovaan ääneen luvata jossain, että vedän yhteen keskusteluita, mutta en sitten pystynytkään. Tarvittaisiin kirja, yhteenvetoihin ei yksi blogi riitä. Mutta toivottavasti tulevaisuus kirjoittaa aiheesta hyvän tarinan.

Pistetäänkö pojat tupakaksi? Kasvatuskeinoja 50-luvulta
Tässä alkuun yksi karmea tarina, jonka kuulin viime viikolla: 60 vuotta sitten, jossain kaukana Itä-Suomessa, pienellä paikkakunnalla yksi poika jäi koulussa kiinni tupakoinnista. Koska yksi poika oli tupakoinut, oli luontevaa rangaista kaikkia luokan kolleja. Opettaja antoi kaikille pojille muutaman tupakan miedosta vahvempaan ja pakotti pojat käryttelemään luokan eteen. Jos alkoi heikottaa, kannettiin ulos haukkaamaan happea. Ja kun tokeni, piti tulla sisään ja jatkaa savuttelua.

Tarina on tosi ja tallennettu. Kertojan lähisukulainen istui takarivissä itkemässä ja katselmassa, miten velipoika sai tuta joukkorangaistusta.

Halusin ottaa osaa tähän keskusteluun, koska mielestäni suomalaisessa nykykoulussa moni asia on hyvin ja lapsen oikeusturva-asiassa on Suomen kouluissa onnistuttu. Täällä lapsen ja nuoren ei tarvitse olla aikuisen mielivallan kohteena. Vaikka monen mielestä homma on mennyt överiksi, niin se on hinta, jonka olemme maksaneet merkittävästä yhteiskunnallisesta saavutuksesta: noin keskimäärin meillä on turvallinen ja tasa-arvoinen koulu.

Jossa on yhä ongelmia ratkaistavaksi.

Mutta ongelmia on ratkaistu aikaisemminkin ja siltä pohjalta uskoisin, että nämäkin ovat ratkaistavissa.

Pappi, lukkari, talonpoika ja opettaja

Opettaja on samanlainen ammatti kuin lääkäri, pappi, poliitikko ja poliisi. Se on yhteinen ja yhteiskunnallinen ja siksi velvoittava ja vaativa. Jokainen ammattinsa edustaja kantaa työnsä puolesta moraalista ja lain suomaa valtaa - ja sen myötä isoja odotuksia meiltä muilta.

Vaikka siellä yläkoulussa tuntuu juuri nyt aivan muulta, niin kyllä opettajalla on sitä valtaa vielä. Tässä yhteiskunnan kehitysvaiheessa pitää vaan täsmentää, mitä se valta on ja miten sitä käytetään. Kuten yksi opettaja kirjoitti:

"Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaivataan napakampaa linjanvetoa. Voimankäyttö on noin yleisesti hankala ja hahmoton termi ripustettavaksi yksittäisen opettajan harkintaan/arjen vaikeisiin tilanteisiin/kasvatusvastuun kantamiseen/työrauhan säilyttämiseen/oppimisen mahdollistamiseen - ja huono kaveri suhteessa pedagogisesti heikkoon ja pelkurimaiseen rehtoriuteen. Todettakoon, että napakampi linjanveto on paitsi opettajan, myös oppilaan oikeusturvan kannalta merkittävä kysymys."

Opettajat ovat keskusteluissa tuoneet esiin, että kokemus koulutyöstä olisi tärkeää, että voi ymmärtää sitä ja antaa kehitysehdotuksia. No, totta toinen puoli ja kääntäen: kouluissa on jo tällä hetkellä kaikki se ammattitaito, mitä tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan.

Nyt koulurauhasta on puhuttu paljon ja seuraavaksi tarvitaan tekoja, koska niistä muutos lähtee. Alla ehdotuksia, joihin pääsääntöisesti ei vaadita lainmuutoksia tai lisäbudjettia. Ne ovat enimmäkseen vain toimintatapojen ja ajattelumallien muutoksia työnohjauksen ja lisäkoulutuksen järjestämistä lukuunottamatta.

1. Vetäkää napakasti linjaa omassa koulussa

Oletan, että jokaisen koulun jokaisessa opettajanhuoneessa on tällä hetkellä käyty läpi, mitä perusopetuksen laki 36 b § voimakeinoista sanoo. Oletan, että siellä on sovittu ja lyöty lukkoon, mitä lain soveltaminen tarkoittaa omassa koulussa; avattu pointit ja pohdittu, mitä tarkoittaa, jos Tilanne sattuu omalle kohdalle. Rehtori on luvannut seisoa omiensa takana Tilanteiden aikana ja jälkeen. Ja arvaan, että kouluturvallisuudesta on puhuttu oppilaille päivänavauksessa ja luokissa, tehden selväksi, mitkä ovat kenenkin oikeudet ja velvollisuudet.

Jos näin ei ole tehty, niin tehkääpä. Noin aluksi. Koska ylempien kouluviranomaisten linjanvetoa voidaan joutua odottamaan, eikä se välttämättä ole kuitenkaan tarpeeksi konkreettinen ohjatakseen koulutyötä. Lakimuutoksesta nyt puhumattakaan.

2. Pitäkää yhteisestä linjanvedosta kiinni

Olen aikanani istunut parissakin sessiossa, missä on luotu tai vedetty yhteen koulurauha- ja rangaistuskäytäntöjä. Keskustelut ovat olleet hyvin polveilevia, johtuen siitä, että koulun aikuisilla voi olla hyvinkin erilaiset käsitykset, mitä on järjestys, koulurauha ja kuri. Yksi kestää lehmän hermoillaan mitä vaan, toinen ei jaksa puuttua ja kolmas näkee selkeästi, että pitää puuttua ja puuttuu. 

Tässä on yksi koulun sisäinen kehityskohde. Jotta voidaan pitää toimintatavoista kiinni, on pakko olla yksi yhteinen tapa toimia. Opettajat itse romuttavat toistensa työtä ja antavat oppilaille sekavaa viestiä, jos toisinaan on ihan ok venyttää sääntöjä ja toisinaan tulee rangaistus. 

Tehkää sellaiset linjaukset, että niihin sitoudutaan. Ja hei opettajat, sitoutukaa.

3. Toistakaa viestiä

Opettajat hokevat myös, että puhe ei auta. Se ei ehkä auta, kun Tilanne on päällä, mutta puhe kuitenkin rakentaa sitä kulttuuria, missä koulua käydään. Toistakaa, toistakaa ja toistakaa, mitä koulurauha, vastuu ja velvollisuudet meidän koulussamme tarkoittavat. Ja jos tuntuu, että se on jo pariin kertaan sanottu, niin ei riitä. Toistakaa, jos haluatte viestin vaikuttavan. Menee aikaa, mutta synnyttää hyvää.

4. Erottakaa vallan ja väkivallan ero käytännössä

Tänään 14.4. Helsingin Sanomissa oli hyvä mielipidekirjoitus erityisopettaja Hannu Olinilta. Hän kertoo, miten toimia oikein Vaikeissa Tilanteissa.

"Tilanne pitää erityisopetuksen kielellä "katkaista" eli oppilasta estetään tekemästä lisää pahaa, vahingoittamasta itseään tai mainettaan. Käytännössä hänet siirretään reippaasti toiseen tilaan. Useimmiten perimmäinen vaikutus perustuu siihen, että hänet eristetään hetkeksi yleisöstään."

Kun kirjoitin edellisen bloggauksen vallasta, vastuusta väkivallasta,  ajatukseni ei ollut ihan vielä kirkastunut. Käytyjen keskusteluiden hyvä puoli on, että oma ajattelu ja näkemykset kehittyvät. Siltä pohjalta yritän uudestaan:

Voimakeinojen käytössä ei ole kysymys pelkästään siitä, mitä ruokalasta poistamisessa tapahtuu, vaan ennen kaikkea, miten se tapahtuu.

En ollut paikalla Alppilan ruokalassa, ja sikäli varmasti yhtä väärässä kuin kaikki muutkin. Mutta jostain Antti Korhosen omien kommenttien sävyistä minulle syntyi mielikuva, että opettaja joutui valtataisteluun nuoren kanssa ja päätyi näyttämään kaapin paikkaa eikä vain poistamaan vastustelevaa oppilasta ruokalasta.

Vaihtoehtona poliisien voimakeinojen pohjalta voisi syntyä hyvä ohjeistus myös kouluun. Poliisi puhuttaa ensin ja kertoo sen jälkeen siirtyvänsä voimankäyttöön ja sitä kautta fyysiseen voimankäyttöön. Poliisin on oleellista pystyä todistamaan, että on edennyt oikeassa järjestyksessä ja vastapuoli on ollut tietoinen fyysisen voimankäytön todennäköisyydestä jatkaessaan häiriökäyttäytymistä.

Pointtini on tuo hiuksenhieno, mutta iso ero, toimiiko aikuinen provosoituneena ja ärtymyksen vallassa vai toimiiko hän yhteisten ohjeiden mukaan rauhallisesti, harkiten ja tietoisesti. 

5. Vaatikaa työnohjausta
Poliisien lisäksi hyviä käytäntöjä löytyy muiltakin aloilta, missä toimitaan yhteiseksi hyväksi yhteiskunnan mandaatilla. Ehdotan työnohjausta samanlaiseksi osaksi koulutyön ammattilaisten arkea, kuin se on sosiaalitoimen puolella ja osin tervedenhuollossa.

Olikohan se koulun johtamisen tutkija ja konsultti Jukka Ahonen, joka kirjoitti kirjassaan Ammattina rehtori, että koulu on regressiivinen työyhteisö. Sillä hän tarkoitti tilannetta, jossa koko koulun henkilökunta elää lasten ja nuorten synnyttämässä toimintakulttuurissa, missä aikuinen joutuu ponnistelemaan ja pitämään kiinni aikuisesta ja ammattimaisesta tavasta ajatella, tuntea ja toimia.

Voi olla, että muistan lähteen väärin (kirja on ihan fiksua luettavaa joka tapauksessa, voin suositella). Mutta ehdotukseni on, että opettajilla olisi maksutonta apua, millä omasta henkisestä työkunnosta voi pitää kiinni oikeasti haastavassa ihmissuhdeammatissa. Tämä vaatii tietenkin sitä budjettia, mutta toimintamalli ja tarjonta on jo valmiina.

6. Työskennelkää työpareina
Monessa ammatissa liikutaan aina kaksin. Poliisin, kotihoidon ja monen muun ammatin tapaan työparina toimiminen voisi olla apu vaikeiden tilanteiden ratkaisemiseen.

Työpareina on toimittu nykykoulun sivu. Tietenkään työparityöskentely ei sovi kaikkialle ja kaikille, mutta se voisi olla yksinkertainen apu joissakin tilanteissa. Lisäksi järjestelyt ovat lukujärjestystekninen ja tahdon asia eli mahdollista toteuttaa hallinnosta käsin, jos opettajat tahtovat.


7. Turhat säännöt pois kouluista
Joku kansatieteilijä osaisi varmaan kertoa miltä vuosisadalta tämä hattu pois -tapa on peräisin. Voisiko siitä luopua? Ja samalla luovuttaisiin muista koulun tavoista joille ei 1) löydy tässä päivässä olevia perusteluita ja  jotka 2) aiheuttavat jatkuvaa uuvuttavaa nillitystä kouluihin.

Oppilaat on varmaan helppo puhua mukaan määrittelemään yhdessä, mikä on turhaa ja mikä turvallisuutta tuovaa ohjeistamista ja käskemistä.

8. Turvallisuus- ja itsepuolustuskoulutusta saataville ammatin kaikissa vaiheissa
Ei ole mikään itsestäänselvä rasti olla siirtämässä mukuloita toisiin tiloihin rauhoittumaan samalla itsekin rauhallisena pysyen. Poliisit harjoittelevat sitä varmaankin koko opiskeluaikansa ja kertaavat taitojaan vielä ammatissaan.

Suomalaisessa opettajankoulutuksessa on paljon hyvää, mutta se ei totisesti valmista tulevaa opettajaa kouluelämän verbaalisiin tai fyysisiin painiotteluihin. Eli turvallisen oppimis- ja toimintaympäristön luomisen ja ylläpitämisen -kurssi osaksi opettajankoulutusta. Sisältää juridiikkaa, didaktiikkaa, uhkatilanteiden estämistä ja fyysisiä taitoja niissä toimimiseksi.

Koulutusta toistetaan ammatissa toimiville vuosittain samaan tapaan kuin muilla turvallisuutta korostavilla aloilla. Tässä voidaan kurkata vaikka ilmailun puolelle, missä jokainen työntekijä osallistuu säännöllisiin turvallisuuskoulutuksiin.

Koska koulutusta ei vielä ole, eikä tiedetä tuleeko koskaan, tähän hätään jokainen voi lukea vaikkapa kirjan Henkilöturvallisuus kouluissa ja jutella itsepuolustusalan harrastajien ja ammattilaisten kanssa. He tarjoavat hyviä ajatuksiaan uhkatilanteiden hoitamiseksi.

Kyllä tää järjestyy

Opettajat tuntevat varmasti parhaiten oman työnsä, mutta koska ilmoilla on niin kova tuskanhuuto nykykeinojen riittämättömyydestä, niin suosittelen etsimään ratkaisuja myös koulumaailman ulkopuolelta.

Ongelmat ovat ratkaistavissa, kun ne vain päätetään ratkaista. Nopein tapa on tutkia omaa työtään ja ajatteluaan ja lähteä tekemään muutoksia henkilökohtaisella ja työyhteisön tasolla.

Aika entinen ei koskaan enää palaa.

kuva: Terhi Jaakkola

Kirjoittaja on didaktiikkaa rakastava entinen luokanopettaja, joka työskenteli Helsingin eri kouluissa vajaa kymmenen vuotta. Opettajavuosiensa jälkeen hän toimi lastensa koulujen johtokunnissa yhteensä 8 vuotta. Monista kasvattajan virheistään huolimatta, kirjoittaja on onnistunut kasvattamaan kahdesta lapsestaan kaksi tervepäistä aikuista. 

Tähän tekstiin on lainattu suoraan julkisesta tai luvalla yksityiskeskusteluista eri kirjoittajia. Monien keskusteluun osallistuneiden hyviä käytännön ehdotuksia olen tuonut ideatasolla mukaan, jotta ne tulisivat kuulluiksi ja nähdyiksi laajemmaltikin.

Kirjoittaja kiittää vilpittömästi kaikkia keskusteluun osallistuneita sekä erityisesti heitä, jotka olivat mukana tämän blogin kirjoitustyössä auttamalla minua jäsentämään ajatuksiani ja lopullista tekstiä kommentoimalla.

Ensi viikolla ajattelin kirjoittaa smoothieista, länsirannikkolaisuudesta tai moottoripyöräilystä eli lopetan Suuren Koulurauhakeskustelun Osaisko oppia -blogin osalta ainakin hetkeksi tähän. 

Valta, vastuu ja väkivalta - pohdintoja opettajauhrin äärellä

Sanon sen heti: maikka mokasi.

Näin se vaan menee. Käsi ylös se ope, jonka ei olisi kerran tai kaksi tehnyt mieli tehdä juuri samalla tavalla: niskaperseote ja nytriittää. Ja hei, käsi ylös te, jotka olette tehneet juuri näin ainakin kerran. Jep.

Laki on silti hyvin yksiselitteinen: oppilaaseen ei käydä käsiksi siksi, että se soittaa suutaan eikä poistu ruokalasta.

En tunnusta kaikkia vanhoja syntejäni, mutta niitä on lukuisia. Olen pitänyt oppilaita holdingissa, istunut raivoavan lapsen päällä, irrotellut sormia naulakoista ja ovenkarmeista ja antanut ymmärtää, että kohta pesee, jos toi ei lopu...

... ymmärtäen joka sekunti, että olen harmaalla alueella, joka voi päättyä keltaisiin lööppeihin.  Ymmärtäen, että ammattitaitoni on ollut kovalla koetuksella. Ja siinä missä ammattitaito loppuu, reagointi alkaa.

Mutta silti. Oppilaaseen ei kajota fyysisesti sen takia, että huppu ei lähde päästä tai kaveri ruokalasta. Jos näin käy, on silloin ihan itse mokannut opettajana. Piste.

Puurot ja vellit

On ihan ymmärrettävää, että tämä aihe kuohuttaa. Olen järjettömän iloinen, että näinkin pienellä opettajauhrilla saatiin näin suuri keskustelu koulutyön arjesta ja opettajien mahdollisuuksista hoitaa opetus- ja kasvatustyötään. Onhan arjen moraalikäsityksen vastaista, että laista joka on tarkoitettu suojelemaan oppilaita, on tullut este koulutyölle.

Mutta tässä on nyt sekaisin pari asiaa.

1. Ensinnäkin koulujen työskentelyrauha, sen toimivuus ja puute, ovat yksi iso yhteiskunnallinen ja kulttuurinen kysymys. Jostain syystä koulutyön hyvää ajavasta sallivasta ja ymmärtävästä kasvatuskulttuurista on tullut levottomien lapsien ja alisuoriutuvien aikuisten ryöstöviljelyn kohde. (Opettajiakin on joka junaan huippuammattilaisista tunareihin.)
2. Toinen asia on opettaja, joka kilahti ja rikkoi opettajan eettistä koodistoa, käyden virkamiehen roolissaan kiinni suuta soittavaan mukulaan.

Musta ja valkoinen

Olen miettinyt fyysisen koskemattomuuden lakia ja lain vaihtoehtoja eilisestä asti. Vaihtoehtoja ei ole. Jos lakia lähdetään tulkitsemaan; saako vetää vaatteista ulos ja saako töniä liikkeelle, ollaan heti tulkintakentässä. Alppilan tapauksessakin opettaja ei kokenut käyttäneensä väkivaltaa, vaan tulkitsi sen normaaliksi nyt-jumalauta-riittää –pakottamiseksi. Tunne ja tilanne, jonka jokainen vanhempi ja ammattikasvattaja tunnistaa. 

Mutta.

Kuka haluaa meille koulun, jossa näitä asioita joudutaan tulkitsemaan? Kuka haluaa meille koulun, jossa pikku töniminen on sallittu, jos ei totella? Oikeesti. Haluatteko?

Siksi meillä on sekä kasvatuskulttuuri että lait,  joissa sanotaan, että lapseen ei saa käydä käsiksi, jollei hän ole selkeästi vaaraksi itselleen ja muille. Eli satuta itseään tai hyökkää toisen oppilaan tai koulun aikusen kimppuun saksien kanssa tai ilman.

Koulut laativat ohjeet näihin tilanteisiin. Oletan, että myös Alppilassa on koulun henkilökunnan laatima ja aikanaan koulun johtokunnan hyväksymä dokumentti nimeltään "koulun kurinpito-ohjeet" tms. Siellä on luultavasti todettu: "Jos oppilas kieltäytyy... tekemästä jotain... Kutsu paikalle toinen aikuinen ja... Oppilasta on rangaistava...". 

Varmasti oli ohje tai toimintamalli kohun alla oleviin tilanteisiin. Koska tilanteet eivät todellakaan ole harvinaisia. Jokainen maikka ruudun sillä puolen on kinannut ruokalassa lippiksistä ja hupuista. Ohjetta olisi pitänyt noudattaa. Samoin kuin lakia. 

On siis eri ongelma, että ohje ei ole riittävä. Ja jälleen toinen toinen ongelma, jos ei ole noudattanut opettajan etiikkaa, koulun yhteistä sopimusta ja lakia ja tulee irtisanotuksi. 

Kaikkein suurin ongelmista on, jos lasten ja nuorten fyysiseen koskemattomuuteen liittyviä lakeja ja sääntöjä aletaan venyttää tulkinnoilla. 

Tässä asiassa voi olla vain mustavalkoinen. En tiedä, miten koulujen kurinpito-ongelmat ratkaistaan, mutta opettajien lisääntynyt oikeus töniä mukuloita ei voi olla ratkaisu. Se ei ole mahdollista. 

Vastuu ja valta

Opettaja on ammattinimike. Opettajuus on työtä, jota ihminen tekee yhteiskunnan mandaatilla. Opettaja on kunnan virkamies, jota sitovat paitsi virkamiestä koskevat ohjeet, myös opettajan ammattiin liittyvät moraaliset ja kasvatukselliset velvoitteet.

Kun lopetin itse opettajan työni, tunsin ensimmäiset kaksi vuotta lähes joka päivä helpotusta siitä, että en ole vastuussa kenenkään oppimisesta (= tulevaisuudesta), sosiaalisesta roolista, hengestä tai terveydestä. Se on raskas vastuu. Ja jokaisella opettajalla on yhtä paljon vastuuta kuin valtaa. Tai pitäisi olla. 

Uskoisin, että iso osa irtisanomiskohun takana olevasta keskustelusta johtuu siitä, että opettajan vallan ja vastuun tasapaino on vinossa. Valtaa on valunut lapsille, jotka eivät voi ikänsä ja roolinsa puolesta ottaa kuitenkaan vastuuta. Opettajan pitäisi olla luotettava aikuinen ja vastuussa kymmenjärjestelmän, lukutaidon ja kansalaistaitojen opettamisesta. Oppilaat eivät kuitenkaan halua aina oppia ja opiskella. Kansalaistaidoista se, missä otetaan ruokalassa huppu pois päästä, ei kiinnosta 15-vuotiasta. Aika normisetti.

Koulussa työskentely sekä opettajana että oppijana on loputtomia keskusteluita ja kohtaamisia. Koulussa ollaan jatkuvassa psykodynaamisessa myllyssä, joka uuvuttaa. Varsinkin, jos tuntuu, että keinot loppuvat.  

Jokainen suomalainen on ollut tai on koululainen ja aika moni on vanhempi. Koulu koskee meitä kaikkia. Siksi opettajan vastuuseen ja valtaan liittyvää keskustelua pitää jatkaa tämän ihmisuhrin jälkeenkin. Vallan ja vastuun tasapainosta on synnyttävä äänen lausuttu sopimus, joka alkaa synnyttää terveempää koulukulttuuria. On väärin, että alaikäiset saavat tehdä mitä tahansa lapsikeskeisen kasvatuksen hengessä, ja yhtä väärin, että aikuinen taantuu tönimään. 

Valta ja väkivalta

Koska ihminen, jolta loppuu valta, altistuu pakottamaan - käyttämään väkivaltaa. Jokaisen aikuisen päässä on naksahtanut joskus lasten kanssa, mutta mikään naksahdus milloinkaan ei saa johtaa väkivaltaan. Kaikkein viimeisimmäksi demokraattisen yhteiskunnan ylläpitämässä instituutiossa, jonka myllystä jokainen kansaan ja kulttuuriin kuuluva kulkee läpi. 

Aikuisten passiivisagressiivinen tönimis- ja huitomisesimerkki leviää lapsiin. Aikuisten teoillaan luomasta kadonneen vallan kulttuurista on vaarana syntyä systeemistä väkivaltaa. 

En ole ihan varma, onko Antti Korhosen irtisanominen liioittelua vai ei. On sellainen napatuntuma, että taustalla on paljon asioita, joita koulu viranomaistahona ja työnantajana ei voi sanoa ääneen.

Opettajien ei kuitenkaan pitäisi ajatua työssään naksahduspisteeseen. Siinä pitää koulun työnantajatahona olla tukena. Kentälle lisää työnohjausta, koulutusta, työvälineitä ja rehellistä keskustelua (Huom! Ei kauhistelua ja taivastelua) aiheesta. Opettajat ja kouluviranomaiset ovat aika fiksua sakkia, kun draamakuninkaallinen kohtaus on ohi. 

Jos koulunjohtaminen on ollut Alppilassa vähän hukassa, (Ei oo helppoa hommaa, terveisiä ja respect Sirpalle ja muille.) niin  ratkaisu ei ole opettajan irtisanominen. Jos homma oli rehtorin hallussa, niin ehkä irtisanomiselle oli perusteet. 

Koska niin se vaan oli. Maikka mokasi.