En koskaan - ajatuksia ajatuslukkojen avaamisesta

Ajamme kollegan kanssa usein pitkiä matkoja asiakastapaamisiin. Olemme varsinainen Teiden Dream Team: minulla ei ole ajokorttia ja kollega on hankkinut korttinsa vasta aikuisella iällä. Kuluneen vuoden aikana hän on oppinut paljon itsestään autoilijana. Tai siis, pakon edessä ajokortittoman yhteistyökumppanin kanssa, hän on joutunut rikkomaan kaikki mielikuvansa itsestään kuskina: En koskaan aja pitkiä matkoja. Paitsi käyn usein edestakas Länsirannikolla, helppo 6-8 tunnin ajopäivä. En koskaan aja lumimyrskyssä. Paitsi, jos sattuu olemaan lumimyrsky.

Jouduin taannoin työssäni En koskaan -tilanteeseen. Tiedättehän, että yrittäjä ei sano työlle "ei". Ei on yleellisyyssana, jota lakkaa jossain vaiheessa yrittäjyyttään kaipaamasta

Minulta tilattiin työ, jollaista en ollut koskaan tehnyt. Se ei paljon eronnut aikaisemmista töistäni, paitsi juuri siinä kohtaa, missä kohtasivat onnistumisen pakko ja epäonnistumisen mahdollisuus.

Jos osaa ajaa autoa, osaa ajaa sitä myös lumimyrskyssä rannikolta toiselle. On vain oltava tarkempana, ja ajettava hitaammin.  Jos osaa tehdä viestintää, osaa tehdä sitä myös uusissa välineissä. On vain tehtävä entistä paremmat taustatyöt ja mietittävä sanomisensa entistä tarkemmin.

Pelkäsin silti. En tiedä oikeastaan mitä. En koskaan -pelot ovat ajatuslukkoja, joita todellisuus pakottaa meitä avaamaan. Arki työntää nenään nipun ruosteisia raskaita avaimia ja käsikirjoituksesta poistetaan kaikki vuorosanat, jotka alkavat: en osaa.

Niin minä sitten tein sen työn ja onnistuin. Pääsin ammatillisesti turvallisesti lumimyrskyssä perille. Samalla En koskaan -lukko aukesi ja työnsi minut kivaan työhuoneeseen. 

Oppiminen tuntui järjettömän hyvältä. Se oli saavutus, onnistuminen ja makea voitto!