Väsymyksen ja jaksamisen anatomiasta

Joskus sisäinen puhe pitäisi voida tallentaa korviensa välistä ihan demo-mielessä. Pari viikkoa sitten olin istunut koko päivän opiskelijakirjastossa. Treenikamat akrobatiaharjoituksia varten olivat toisessa pyörälaukussa, tietokone ja kirjat toisessa. Laukut painoivat ja pyöräilykypärä kolisi, kun vielä lähtiessäni kävin etsimässä kellarikerroksista paria lähdettä niitä löytämättä. Ärsytti.

Aloin heti miettiä, että nyt väsyttää, en kyllä jaksa treeneihin. Tajusin kuitenkin, että väsymys oli ehkä enemmän henkistä laatua ja siihen tunnetusti auttavat kärrynpyörät ja kuperkeikat. Vielä pyörän selässä väittelin itseni kanssa joka kadunkulmassa, käännynkö kotiin vai ajanko Taitoliikuntakeskukseen Punavuoreen. Pääsin perille ja nautin joka sekunnista. Onneksi menin.

Väsymystä vai pelkoa?

Akrobatiatreeneihin lähteminen on itseni kohdalla esimerkki siitä, miten perustelen yhden tunteen toisella, koska se on selityksenä notkempi. Hankaluus lähteä treeneihin ei johdu yleensä väsymyksestä vaan pelosta. Olen päätynyt harrastamaan lajia, jossa joudun koko ajan tekemään asioita, jota olen lapsesta asti vältellyt - koska pelkään.

Pelkään nopeaa liikettä: pyörimistä, kaatumista ja hyppypotkuja, enkä koskaan aja kovaa pyörällä. Pelkään ylösalaisin olemista: käsilläseisomista, kärrynpyöriä ja volttiharjoituksia. Mutta wushusta pidän niin paljon, että olen valmis kokeilemaan kaikkea ja sietämään pelkoani. Haaveilen, että joskus vielä voitan sen, mutta toistaiseksi käymme treeneissä käsikädessä, pelko ja minä.

"En jaksa mennä treeneihin" tarkoittaa oikeasti siis "pelkään akrobatiaa". Noin periaatteesta, silkkaa itsepäisyyttäni, en halua antaa pelon päättää harjoittelustani.

Väsyttäkö mua vai enkö mä vaan viitsi?

Minusta on parin viime vuoden aikana tullut entistä tanakampi, mutta sitäkin hyväkuntoisempi ihminen. Edustan nelikymppisten tätien fit and fat -elämäntyyliä ilolla. Jaksan liikkua kymmenenkin tuntia viikossa, vaikka kuusi on lähempänä sopivaa. Jaksan hyppiä, punnertaa, potkia ja juosta pari tuntia ihan kovaa, mutta en mitenkään jaksaisi nostaa imuria kaapista. Imuri on painava. Ajatuskin sen liikuttelusta saa minut kaipaamaan päiväunia.

Jotkut asiat ei vaan kiinnosta. Aina on kotitöitä parempaa puuhaa, kuten juustoleivän tekeminen tai kännykän räplääminen. Ihan turha puhua jaksamisesta, jos aidosti ei viitsi.

Aiheesta on olemassa ihan loistava sarjakuva theoatmeal.com -sivustolla. Piirtäjä on tiivistänyt yleisen mukavuudenhalun ja saamattomuuden Blerch-hahmoon. Helppo tunnistettava! Myös minun olkapäälläni istuu Blerch. Keskiviikko- ja perjantaiaamuisin se myös herää vierestäni, kun pitäisi lähteä uimaan. "Ei mennä, vesi on kylmää. Me ei tykätä uimisesta, eikä me tiedetä, mihin me laitettiin uimalasit viime viikolla. Ei mennä, koska sämpylä on kallis, eikä mennä, koska kello on vasta kuusi."

Luojan kiitos, olen LUVANNUT mennä. Ainoa ajatus, joka minut saa ylös sängystä, on T. joka ajaa Mäkelänrinteeseen jostain Espoon hämäriltä perukoilta, niin kaukaa, että paikka on pudonnut kartan reunan yli. Olisi todellatodellatodella epäreilua olla menemättä.

Joskus väsyttää oikeasti

Minulla on vain hämäriä muistoja joistakin elämistäni vuosista ajalta, jolloin lapset olivat pieniä, opiskelin ja tein parhaimmillaan paria eri työtä. Uupumus on useammin kuin kerran pyyhkinyt kaikki pankkitunnukset, nimet ja puhelinnumerot mielestäni. Olen ollut joskus kauan sitten uupumuksen vuoksi sairaslomalla. En muista ajasta muuta kuin loputtoman nukkumisen ja pitkät kävelylenkit.

Erinäisten kompastelujen jälkeen opin varomaan kertyvää väsymystä ja pitämään huolta jaksamisestani. Onneksi on ne kantapäät, miten sitä muuten oppisi mitään.

Julkaisen itseni ja syksyn iloksi erittäin epätieteellisen jaksamislistani

1. Ihmistet auttavat jaksamaan. Läppä, läheisyys, rohkaisu ja kannustus, realistinen suhtautuminen, jaettu työ tai arjen apu. 
2. Liikunta auttaa jaksamaan, koska silloin lakkaan ajattelemasta sanoilla ja voin ajatella lihaksien ja liikkeen kautta. Se rentouttaa aivoni. Liikunnasta uupuneena nukun kuin tukki.   
3. Ruokavalio voi olla avain jaksamiseen. Jos olet aina poikki, kannattaa kokeilla viljatonta, maidotonta, sokeritonta tai vähähiilihydraattista dieettiä. Olen kokenut ja kuullut käsittämättömiä tarinoita, miten elämä muuttuu yksinkertaisilla ruokavalion muutoksilla. Itseltäni katosi kymmenien vuosien krooninen väsymys, kun siirryin gluteenittomaan ruokavalioon. 
4. Ponnistelu auttaa jaksamaan. Pidän keskeneräisten asioiden kivireen mahdollismman kevyenä. Jos jonkun homman voi hoitaa pois alta, se kannattaa hoitaa pois alta. Paitsi, jos kyse on imuroinnista. 
5. Lepo auttaa jaksamaan. Tänään on maanantai. Jätin akrobtiatreenit väliin, koska halusin olla kotona. Halusin kuunnella, kun poika laulelee keittiössä ja maata sängyssä selälläni kirjoittamassa. 

Hypätkää ja antakaa veden kantaa

Kuumapop oli leppeän lämmin kuin kesäinen rantasauna. Välillä (noin metaforana) istuttiin kuistilla vilvoittelemassa, katselemassa merelle ja puhumassa viisaita. Maailma on taas piirun verran parempi paikka.

Oma Kuumapop-pajani käsitteli Roolittavaa puhetta. Kiitos osallistujille! Viestini oli, että kaikki opettajat käyttävät jo roolittavaa puhetta, mutta roolittamalla tietoisemmin ja aina positiivisesti, voi roolittavasta puheesta rakentaa omaan työhönsä metodin paremman psyykkisen ja sosiaalisen oppimisympäristön luomiseen.

Roolittava puhe voi olla myös koulun sisäistä muutospuhetta, jolla autetaan kollegoita löytämään voimavarojaan ja ottamaan ne käyttöön. Sparraus on tässä hyvä sana, rohkaisu toinen.

Näet pajan esityksen täältä.

Jostainhan me aina tullaan

Pajan ja viimeviikkojen gradusessioiden jälkeen mielessäni  on vahvistunut ajatus, että meillä on olemassa kaikki muutokseen tarvittavat opit, ajattelu, tekniikat, teknologiat ja työkalut. Nyt vaan aletaan käyttää niitä.

Jotenkin viime viikon symbolisesta aivokirurgiasta jäivät kanavat sen verran auki, että olen palannut ajatuksissani niiden ihmisten luokse, jotka ovat vaikuttaneet eniten ammatilliseen ajatteluuni. Synteesit ovat omiani, mutta teoissani ja sanoissani puhuvat muun muassa:

Jukka Rantala, joka puhui OKL:ssä historian didaktiikan tunneilla käsitteiden opettamisen merkityksestä.

Hellevi Putkonen, joka opetti minut matematiikkavammaisen viisi- ja kaksijärjestelmän avulla ymmärtämään konkretisoinnin ja tekemällä oppimisen filosofian.

Maija-Liisa Rauste von Wrightin kirja ja sekopäiset luennot, josta jengi kirjaimellisesti käveli ulos. Sitten niin, kaikesta huolimatta aloin ajatella, miten sosiokostruktivismia toteutetaan luokassa.

Mauri Laakso, joka käski harjoittelussa heittäytymään opetukseen eli "hyppäämään kaivoon", koska osaan uida. Tein harjoittelussa vuonna 2003 ensimmäisen Sims-pelistä ja biologian didaktiikan populaatioleikistä insipiraationsa saaneen simulaationi, jossa oppilaat mallinsivat leikkimällä kaupungistumista ja muuttoliikettä.

Ja johonkin me ollaan aina menossa

En tiedä, onko muille apua kulkea takaisin omaa ammatillista oppimispolkuaan, käydä mielessään kaikkissa niissä paikoissa, missä jotain loksahti kohdalleen. Osittainhan se on nostalgiaa, mutta kuitenkin myös oman osaamisensa, oman opetusfilosofiansa eli oman ammatillisen minänsä tunnistamista.

Haluan tietenkin uskoa, että tunnistaminen johtaa voimaantumiseen ja voimaantuminen rohkeuteen jatkaa eteenpäin valitsemallaan tiellä.

Laitan siis jakoon tämän yhä ajankohtaisen neuvon kaikille, jotka pähkäilevät riittääkö osaaminen oman opettamisen muutokseen ja opetusteknologian käyttöönottoon.

Hypätkää. Osaatte uida.

kuva: Jorma Eerola

Onko järkee vai ei? Onko kirjaa vai ei?

Olen jo kuukausia miettinyt, millä koulun muutosta käytännössä vauhditetaan. Ministeriössä, opetushallituksessa ja eri hankkeissa mietitään samaa ankarasti, istutaan seminaareissa, pidetään puheita ja lähetetään tiedotteita. Tarjolla on hienoja ja monipuolisia sivustoja, kuten edu.fi. Mutta aikaansaadaanko niillä valtakunnallinen jokaisen yksittäisen opettajan henkilökohtainen muutos? Jos seminaarit ja sivustot eivät auta, niin mikä auttaa?

Yksi ajatuksistani on ollut, että jokainen opettaja keskittyisi yhteen muutokseen yhdessä aineessa tai työtavassa. Ja hei, paino on sanoilla työ ja tapa. Eli tekemisen muutoksella ja tekemisen sitkeällä toistolla on mahdollisuus onnistua omassa työssään, omien oppilaiden ja opiskelijoiden sekä kollegoidensa  kanssa.

Kiitos Niina Rantapuulle, joka avasi käytännönläheisesti tervetulleen keskustelun oppikirjattomasta opetuksesta. Kiitos myös Sari Auramolle omaa oppikirjoista luopumista pohtivasta blogipostauksesta. Samoja oleellisia kysymyksiä kysyy moni muukin. 

Parasta on, että Sari asetti itselleen haasteen ja yrittää ensi lukuvuonna oppikirjattomuutta yhdessä aineessa. Hyvä Sari! Laitan Sarin aloittaman haasteen kansallisesti kiertämään, koska uskon, että kaikkein helpoin tapa käynnistää oma muutoksensa on luopua oppikirjasta ja opettajanoppaasta. 

Miksi uskon näin?

Näen oppikirjasta ja opeoppasta luopumisen kuin henkisenä ulkomaille muuttona, joka käynnistää valtavan oppimisprosessin. Maata muutaessaan joutuu opettelemaan uuden kulttuurin, uuden kielen, uudet tavat matkustaa, laittaa ruokaa ja tutustuu kokonaan uusiin ihmisiin. Pysymme samoina ihmisinä kuin ennenkin, mutta uusissa olosuhteissa löydämme itsestämme myös uusia piirteitä.

Teoriani on, että oppikirjasta luopuminen yhdessä aineessa pakottaa lempeästi yksittäisen opettajan ja hänen oppilaansa muutosprosessiin, joka ilmenee lopulta opetus- ja oppimismetodeitten monipuolistumisena ja samalla mielekkäämpinä ja motivaation myötä tehokkaampina tapoina oppia. Ja ainakin tulee otettua se teknologia käyttöön osana työtapojen kimaraa.

Osaat kyllä

Vietin viime viikon kirjastossa. Gradu etenee, eväät ovat olleet hyviä ja ajatukset suuria. Olen lukenut didaktiikan p e r u s a s i o i t a. Olen viettänyt aikaa seuranani vanha kunnon Pertti, keskustellut Uusikylän ja Atjosen kanssa ja tavannut 15 vuoden tauon jälkeen herra Lahdeksen. Ja tietenkin ollut aika nöyrän kunnioittavana Uljensin didaktisen teorian äärellä.

On tietenkin hieman noloa, mutta avartavaa, olla veteraaniopiskelija. Kiehtovuus syntyy siitä, että didaktiikan tutkimuksen pariin palaaminen on kuin tekisi itselleen symbolista aivokirurgiaa. Tunnistan kirjoista itselleni rakentuneita ammatillisia tieto- ja taitorakenteita, kokonaisia skeemoja ja purematta nieltyjä paradigmoja sosiokonstruktivismista opetuksen perusmalliin ja didaktiseen kolmioon (päivitän sen pian neliöksi).

Muistin kirjapinojen äärellä, että eihän opettajan ammatillisesta työkalupakista oikeastaan puutu mitään. Sari kysyy oleellisia opettajan kysymyksiä. Pitkän linjan opettajana ja opettajankoulutuksen käyneenä hänellähän on itseasiassa jo vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Lahdeksen viimeisin on julkaistu 1986. Olin silloin 8. luokalla. Nyt minulla on kaksi aikuista lasta, parikin ammattia ja maailma on muuttunut ympärillämme. Kyse ei ole enää siitä, että ihminen on käynyt kuussa, vaan että kuun voi hakea kotiinsa online.

Mutta ihmisen biologia, hänen fyysiset ja kulttuuriset oppimisen reunaehtonsa eivät ole muuttuneet.

Varmasti kognitio- ja pelitieteissä löydetään koko ajan jotain uutta, mutta tosiasia on, että Helka-hakemistosta ei löydy yhtään vuoden 2000 jälkeen kirjoittua didaktiikan tutkimusta. 90-luvun lähteillä mennään siis koulussa ja kirjastossa.

Eli sehän tarkoittaa, että opettajan oman työn muutoksen välineistä ei puutu oikeastaan mitään! Muutoksen voi siis aloittaa heti, kyllä jokainen osaa! Jokaisella opella siellä kentällä on jo valmiina päässään koko didaktisen ja pedagogisen ajattelun keinovalikoima, jota tarvitaan oppikirjattomassa opetuksessa. On aika ottaa se uuteen käyttöön.

Kirja vai teknologia? 

Ok. Mitä eroa on ammattiopettajan ja taviksen ajattelulla, kun kysytään kirja vai teknologia? No taviksella on tarjota totuutena viiden pennin (mummonmarkoissa) yleistys jommastakummasta.

Opettaja problematisoi koko kysymyksen. Teknologia ei sulje mitenkään pois painettua sanaa. Sanat välittävät tietoa. Toisaalta, pohtii opettaja, tietoako tässä ollaan pelkästään opettamassa, on ne taidotkin ja asenteet, demokraattisen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi kasvaminen ja valmistautuminen tulevaisuuteen, jota voidaan yrittää ennustaa, mutta ei tunneta.

Oma pointtini kirjattomuuden ja kirjan käytön kanssa on, että oppikirja ja opeopas ovat tarjonneet opettajille ja oppilaille henkisen turvapaikan, joka alkaa muuttua turvattomaksi, jopa valheelliseksi, kun maailma muuttuu ympärillä. Kirja on tärkeä ja opettajanoppaat hienoja, mutta jos siinä on kaikki, niin se on vähän kun söisi joka päivä pastaa ja jauhelihakastiketta, lautasella pari kurkkusiivua. Niin, jauhelihakastike on hieno arkiruoka ja täyttää vatsan. Kurkku on vihannes. Ei ihan olla lautasmallissa, mutta vatsa täyttyy.

Eli pidetään se spagetti ja jauhelihakastike, mutta laajennetaan arkiruokavalikoimaa ja opetellaan pari uutta raaka-ainetta ja ruuanvalmistusmetodia. Opetetaan perhe syömään jotain uutta.

Miten sitten? 

Työtapojen muutos itsessään on käytännössä opettajan omaa oppimista ja oppiminen on hidasta. Uusien menetelmien käyttöönotto vaatii sisua ja sinnikkyyttä. Oppiminen on voimaannuttavaa, mutta ei missään tapauksessa helppoa.

"Wilma ei toiminut, Moodle ei toiminut, koneille kirjautumisen tunnukset eivät toimineet, WLAN väsähti eikä käytössä ollut kuin minun ja minun lasteni iPadit. Olen uupunut", kirjoitti tamperelainen Marjo Tavast omasta kirjattomasta opetus- ja oppimiskokeilustaan.

Palkinto tuli opiskelijapalautteesta, jossa sanottiin, että opiskelu ei ollut koskaan ollut niin hauskaa eikä tehokasta.

Ta-daa! Tuttu tilanne jokaiselle, joka on vaihtanut työkalut.

Oppiminen sattuu! Muutos on palkitsevaa, mutta samalla kivuliasta ja uuvuttavaa. Mutta, jos antaa muutokselle aikaa koko lukukauden, antaa samalla itselleen, oppilaille, vanhemmille ja kollegoille mahdollisuuden onnistua. On aikaa sählätä, loistaa, onnistua, erehtyä ja rakentaa omat ja oppilaiden taidot pala palalta.

Ja niin. Itse olen opettanut ja kouluttanut kuluneet 6,5 vuotta ilman ainuttakaan kirjaa. Voin tarvittaessa olla avuksi.

kuva: Terhi Jaakkola

Ps. Jos haluat opettaa oppikirjasta ja opettajanoppaan avulla, niin opeta. Ei kannata ensimmäisenä lähteä muuttamaan sellaista, mitä ei koe itselleen oikeaksi. Valitse joku toinen omaan pedagogiseen ajatteluusi paremmin sopiva muutos.

Ottaa aikansa ottaa aikansa!