Et ole turvassa, mutta ei se mitään

Paneuduimme viime syksynä Gertruden kanssa pohtimaan, miksi koulu, oppiminen ja opettaminen ovat kriisissä. Mietimme käytännön keinoja, mitä voisi tehdä ainakin toisin ja jopa paremmin. Gertruden luokse pääsee tästä linkistä.

Graduni yksi pointti oli, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme rationaliteetit muuttuvat ja sen näkyy koulun murroksena. Ajatus rationaliteettien murtumisesta tulee tulevaisuustutkimuksesta, ja itselleni se on toiminut hyvänä selityksenä monille arjen huomioilleni. Hannu Linturi on kirjoittanut asiasta fiksun kansantajuisesti kirjassa "Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen". (Sääli, että kirjan nimi on noin tappavan tylsä ja sulkee pois paljon lukijayhmiä, joita asia koskee ja kiinnostaa. Syy ei kuitenkaan siis ole Linturin, vaan varmaan toimittajan.)

Tulevaisuustutkijoiden mukaan elämme siis yhteiskunnallisten ja kulttuuristen megatrendien loivassa taitteessa (modernin) teollisen ja (post-modernin) jälkiteollisen ajan murroksessa. Samanlaisessa taitekohdassa, kun ihmiskunta eli siirtyessään keskiajalta uuteen aikaan tai maatalousyhteiskunnasta teolliseen aikaan. Täällä blogissani sullon kaiken kahteen lauseeseen, mutta pikkaisen isommista asioistahan tässä on kyse.

Monet yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot, kuten koulu, ovat rakentuneet aikaisempien aikakausien logiikalla. Gertruden kanssa lainasimme Sirkka Ahosen (2003) kirjaa "Yhteinen koulu" ja tulkitsimme asiaa siihen malliin, että suomalaisen koulun "DNA:ssa" elää paitsi käsitys ihmisarvosta ja jokaisen oikeudesta korkealaatuiseen koulutukseen myös ajatus ihmisestä talouden koneiston osana ja kulutuksesta sen polttoaineena. Peruskoulu on hyvinvointivaltion verso. Agraari- ja teollisuusyhteiskuntien koulunuudistajien lähtökohtana oli yhteiskuntapolitiikka, jonka yhteisiä nimittäjiä olivat tasa-arvo ja suunnittelu-usko. (Ahonen 2003)

Tarina on paljon pidempi ja siihen liittyy myös riipaiseva huomio didaktiikan ja kasvatustieteiden tutkimuksesta ja miten ne estävät koulua muuttumasta.  Palaan siihen joskus myöhemmin, mutta jos jollain on kiire keskustella aiheesta, niin voitte tosiaan kääntyä Gertruden puoleen tai laittaa viestiä minulle.

Vuoren laella 

Helmikuun alkupuolella osallistuin nykyisen työni puitteissa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin suomalaisen teollisuuden kilpailukyvystä. Jos joku opettaja nyt miettii, että ei paljon insinöörien jupinat ja höpinät kiinnosta, niin kannattaa kiinnostua. Kyse on nimittäin aivan samasta ilmiöstä kuin omassa työssäsi. Maailma muuttuu ja teknologia muuttuu, mutta systeemit (bisnesmallit, tieteen paradigmat, byrokratia, ajattelu- ja toimintatapamme) joissa toimimme, eivät ole vielä ehtineet mukaan muutokseen.

Työnantajani järjestämässä tutkimusjulkistuksessa tunsin hetken, kuin olisin seissyt vuoren laella; Toisella puolen rinnettä aukesi näkymä suomalaiseen kouluhallintoon ja opetus- ja opiskelukulttuuriin ja toisella maisema investointiteollisuuden kasvukipuiluun ja yt-rumbaan.

Modernin maailman ilmiöistä - suomalaisesta koulujärjestelmästä ja investointiteollisuudesta - tulee mieleen Avaran luonnon Afrikka-dokumentit.  Suomalainen koulu ja teollisuus ovat kuin kalaparvi, joka on pulleana syönyt ja kutenut sadekauden aikaisessa järvessä. Kun kuiva kausi alkaa, ja vesi vähenee, ne vetäytyvät kuraisiin syvänteisiin haukkomaan henkeään.

Tätä kuvaa tukee myös media: yt-ilmoitus, suhdannebarometri, selkärankaseminaari ja PISA-romahdus. Syntyy kuva, että pian kuolemme kaikki.

Luontodokumentit loppuvat aina uuteen toivoon ja taivaanrantaan kerääntyviin pilviin. Mutta miten käy oikeassa elämässä? Tavallisessa arjessa, pienen kansalaisen kiertokulussa, porskutus jatkuu kuin unessa. Sadetta tuntuu piisaavan ja happea riittävän. Ainoa indikaatio muutoksesta voi olla lähikulman videovuokraamon lopettaminen, jollei YT-peikko pure pakaraan.

Kuollaanko me kaikki? 

Vanhat hyvät ajat ovat takana, ja uudet ajat pelottavat. Kyselen itseltäni, että miksi hitossa? Yltäkylläisyytemme ei ole vain taloudellista, se on toistaiseksi myös sivistyksellistä, henkistä ja yhteisöllistä. Lammikossa on vielä vettä ja sen LISÄKSI me tiedämme, että vesi vähenee. Meillä on aikaa reagoida, meillä on suhdannebarometreista ja oireilevista opettajista huolimatta MAHDOLLISUUKSIA reagoida.

Kuulun näihin lammikossa porskuttelijoihin ja olen luonteeltani käytännöllinen, mutta naivi optimisti. Mottoni on, että kaikki järjestyy ja sitten jokaisen on aika kuolla.

Mutta ensin kannattaa elää.

Nyt tää kirkastui

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että mahdollisuuksien lisäksi meillä on kaikki välineet rakentaa jälkiteollisen ajan yhteiskuntaa: menestyvää teollisuusbisnestä, tuloksellista koulua (tasa-arvo, ihmisarvo, oppiminen ja aikaan sopivat kompetenssit) ja hidastaa ekokatastrofeja.

Systeemisenä hidasteena on oma mielemme, organisaatioidemme jaettu mieli/kulttuuri ja haluttomuutemme muuttua, vaikka muutosta ja kriisiä hierotaan naamaan.

Kauhean suuria sanoja, mutta niitä ilmentävät hyvin pienet arjen ja toimintatapojen muutokset: vai olitko vielä 10 vuotta sitten ajatellut, että oppilaat opettavat opettajia? Ajatus, että työaikana tekee mitä haluaa, eikä mitä käsketään, olisi ollut vielä 80-luvulla ennenkuulumaton kaikkialla muualla paitsi taiteilijapiireissä. Hissiyritys keskittyy ihmisten kulkemiseen rakennuksissa eikä hisseihin. Mikä bisnesmalli se olisi ollut vielä 20 vuotta sitten?

Mikä näitä kaikkia pieniä ajatus- ja toimintatapojen muutoksia yhdistää?

Tää on koan, mutta vastaan itse.

Niitä yhdistää ajatus- ja toimintatapojen muutos. Asiat ovat mahdottomia, jos niitä pitää mahdottomina. Kun näkee mahdollisuuksia, alkaa toteuttaa mahdollisuuksia.

Me emme ole avuttomia kaloja olosuhteiden lammikossa. Olemme koulutettuja ja kokeneita ihmisiä tasa-arvoisessa ja yhä edelleen taloudellisesti yltäkylläisessä yhteiskunnassa. Meillä on mahdollisuus oppia ja meillä on mahdollisuus innovoida - tehdä mahdottomasta mahdollista.

Tämän näin vuoreltani.



Kuva: Saga Sinisalo

Ps. Olen tehnyt yhden korjauksen graduuni, verrattuna kirjastossa olevaan sidottuun versioon. Johdantotekstiin on jäänyt virheellinen viittaus vuoden 2014 uuteen opetussuunnitelmaan. Kysehän on siis 2016 OPS-uudistuksesta ja olen muuttanut sen linkin päässä olevaan versioon.

Pikku-Thaimaa

Viime lokakuussa olimme lenkillä. Kävimme keskustelua marraskuun alkuun suunnitellusta Barcelonan matkasta. Venkoilin, valittelin ja vääntelin matkalle lähtöä. Lopulta mieheni päätyi kysymään, että onko tää taas tätä, perinteinen "ei sittenkään lähdetä mihinkään", jonka järjestän aina ennen jokaista matkaa.

No. Peruimme Barcelonan matkaliput ja lähdimme mökille Mäntsälään.

En pidä matkustamisesta. Tai siis pidän tai ainakin luulen pitäväni, mutta aikuisten oikeasti teen mieluummin muita asioita, kun lähden vieraisiin maihin ja kaupunkeihin "rentoutumaan". Poikkeuksena ovat paikat, joissa voin tavata ystäviäni, tyhjentää matkalaukkuni jonkun vierashuoneeseen, istua pitkillä illallisilla ja tulla miellyttävään hiprakkaan nostalgiasta, hyvien ihmisten seurasta ja paikallisista juomista.

Oma teoriani on, että vaihto-oppilasvuoteni on pilannut minut. Minusta ei kasvanut kunnon turistia, mielessäni muutan aina johonkin asumaan. Reppumatkailu-urani jäi lyhyeksi, vaihdoin sen äitiyteen, heti kun kehtasin. Ja nyt, lomalla haluan rentoutua. Haluan olla aikaansaamaton, vaipua eteerisen runollisiin mielentiloihin ja jättää hiukset pesemättä. Se onnistuu kotona tai mökillä. Kerran olin mökillä yksin pari päivää. Totesin, että vielä pari, ja olisin taantunut puhekyvyttömäksi erakoksi, joka ei vaihda vaatteitaan ja syö kissojen kanssa samoja eineksiä, koska ne voi nauttia kätevästi lämmittämättä suoraan pussista.

Matkoilla sen sijaan pitää olla hereillä koko ajan: mistä taksi, ruokaa tai bussi? Vuokrataanko fillarit ja miten tohvelit vaihdetaan ryokanissa? Mitä maksaa, kauan kestää, riittääkö kameran muistikortti ja onko me lähetetty postikortit?

Se, että en itse pidä matkustelusta, ei estä minua kadehtimasta muiden matkoja. Tämä on paradoksi, johon törmäsin, kun joululomalla to-del-la moni oli Thaimaassa. Todella todella moni.

Onkos tullut loma, työn keskelle? 

Kirjoittelin syksyn korvilla väsymyksen ja jaksamisen anatomiasta. Siedän huonosti väsymystä, nälkää tai kylmää. Osan asioista voi hoitaa pitämällä ylälaatikossaan appelsiineja ja riisikakkuja tai pukeutumalla nilkkapituiseen untuvatakkiin elokuusta toukokuuhun. Väsymys on vähän toinen juttu. Järjellä ymmärrän, että joku painaa apinan raivolla vuoden ympäri ja sitten lähtee kuukaudeksi Thaimaahan, upottaa varpaat hiekkaan ja imee auringosta voimaa. Minulla se ei toimi.

Olen joutunut ratkaisemaan asian hieman toisella tavalla. Joskus kauan sitten puhuin lahnapäivistä. Nimitys on kovin kuvaava; ensin maataan yhdellä kyljellä, sitten toisella. Mutta litteenä ja lötkönä. Nykyään en ole niin paljon pitkälläni, ja olen jalostanut rentoutumisreseptiäni. Tavoitteena on luoda viikonoloppuun Pikku-Thaimaa, tila jossa pää tyhjenee, kroppa rentoutuu ja mihin voi mielessään palata, kun on vähemmän rentoa.

Toimintaloma

Perjantaisin on pyhä uintiaamu. Viides perättäinen 5.30 herätys ei tuntunut enää missään, koska tiesin, että edessä oli kolmen päivän Pikku-Thaimaa. Lomalla pitää olla tekemistä, joten uin puolikkaan ja menin bonuksena vesijumppaan. Parasta lomassa on lorviminen hyvässä seurassa. Istuimme aamiaisella riittävän pitkään, jotta pääsin kiinni siihen illuusioon, missä aika on loputonta ja kuuluu kaikki minulle. On ylellisyyttä, että ei tarvitse katsoa kelloa.

Paitsi sitten, kun on hoito. Lomallahan kaikki käyvät hoidoissa. Siksi olin varannut itselleni puolentoista tunnin urheiluhierojan. Okei, räntäinen Pasila, johon eksyin etsiessäni hierojaa, ei ollut ihan sama kuin Thaimaa, mutta lopputulos oli.

"Ei ihme, että pyörryttää", kaveri sanoi kokeillessaan niskalihaksiani. Puolentoista tunnin päästä olo oli sitä luokkaa, että ainoa terve ratkaisu oli kellahtaa kotona päiväunille.

Siitä olikin kätevää jatkaa iltaa lepäilyllä, pötköttelyllä ja loikoilulla.

Ostosloma

Lomalla shoppaillaan. En ole noin vuoteen ostanut juuri mitään. Pitkä lista asioita on siirtynyt uusittavien listalle. Perjantain lomapäivästä notkistuneena, siirryin lauantaina kaupungille. Ja hei! Ale ei ollutkaan ohi. Ja hei! Jos löytää uuden kappaleen lempiuimapuvustaan, oikeassa koossa ja 70% alennuksessa, niin voi sanoa jo onnen suosineen.

Illalla kotona oli hauska tunnelma, kun materiasta huumaantunut äiti ja elämäntapaoppaita vaihtoehtomessuilta myymästä tullut poika kohtasivat. Toinen oli henkistynyt ja toinen vaan hengästynyt. Totesin, että päivä ostoksilla oli tuonut elämääni mukavan annoksen mind emptynessiä ja poika taas oli täyttänyt mielensä kaikella, mitä sinne mahtuu.

Söimme lauantaiana talvisen tuhtia vuohenjuustotomaattipastaa. Tomaattien päälle kaadetaan kermaa ja se on ihan ok, jos on sitä ennen ulkoillut pari tuntia pakkasessa. Mutta oli se ihan ok ilman ulkoiluakin.

Rantaloma  

Kotona pyörii kirjoja, joita olen ajatellut lukevani sitten joskus... kun olen lomalla. Viikonloppuna yksin kotona kävin sisäistä keskustelua. Sen sijaan, että kysyin, menennäänkö rannalle, kysyn luetaanko vähän? Rannalla olo ja kirjassa olo näyttävät erilaisilta, mutta lopputulos on sama. Päästän mieleni valumaan sanoihin, kieleen ja toisen ihmisen ajatuksiin kuin kahlaisin lämpimään kirkkaaseen veteen.

Tassuun sattui Eat Pray Love. Olen nähnyt leffan ja katsonut kirjailijan, Elizabeth Gilbertin, TED-talks -puheen. Lomapäivinä kaipaa juuri tälläista lukemista. Jotain kevyttä, joka samalla työntää ajatuksia liikkeeseen. Lukiessa henkilökohtainen muuttuu yleiseksi ja yleinen yksityiseksi. On kiva olla Italiassa syömässä, kun ei tarvitse poistua omasta sängystään. Sivuilla kirjailijan läpielämä kriisi kevenee, kun tosielämässä se taisi olla aika painava. Kun sivu kääntyy, voi tuntea lukemisen lämmön. Vähän kuin ottaisi aurinkoa.

Herkutteluloma

Lomalla herkutellaan, enkä nyt listaa tähän kaikkea, mitä olen syönyt vuohenjuustopastan lisäksi. Mutta mukana on ollut paljon hiilihydraatteja, joista osa on ollut tosi nopeita. Illalla saan kylään vanhempani, ja pidämme pienet blinikekkerit. Lomalla on hyvä saada vaihtelua riisikakkuihin ja appelsiineihin.

Siirryn mielessäni vähitellen arkeen. Alan hamuta imuria kaapista ja järjestää keittiötä kokkailukuntoon. Kolmessa päivässä on mahdollista matkustaa arjesta niin kauas, että tuntuu hyvältä tulla taas kotiin.

Maalis-huhtikuun vaihteeseen on jo ostettu lentoliput. Ystäväperhe on palannut Barcelonaan, ja on sopiva hetki rämäyttää vuodesohva auki, laittaa kattilat höyryämään ja korkata viini. En pidä matkustelusta, mutta ystävien vuoksi vaihdan lomapaikaksi Vallilan sijaan Barcelonan.

Kerran yksissä bileissä juotiin vähän samppanjaa, ja päädyin ostamaan lentoliput Floridaan, ystävän ystävän luokse. 

Juokse ratsu reima

Vuosi sitten tähän aikaan tuntui, että maailma oli pysähtänyt ympärilläni. Työrintamalla oli hiljaista kaikesta vauhdin ja metelin nostatusyrityksistä huolimatta. Aamu-uinnin jälkeen oli aikaa istuksia uimahallin kahvilassa. Yksi aamu avasimme virtuaalisen runokahvilan Kahvila Utulan oudoille jutuillemme. Oli aikaa purjehtimiseen absurditeettien aavoilla kaukana horisontissa vain joku toinen hassusti rikattu sanavene.

Huhtikuussa ei mennyt paljon sen lujempaa, kun kirjoitin käärmeen vuodesta 2013 ja sen nostattamista tunnelmista. Pohdinnat uimahallilla kiersivät samoja ratoja: että, jos vaan olis ja antais tapahtumien tapahtua. Jos olis oma eksentrinen itsensä töissä ja vapaalla, niin mitä siitä seuraisi?

En mennyt aivan lastuna laineilla lopulta kuitenkaan. Tein työn ohessa yli 70 opintopistettä, sisältäen yhden sivuaineen ja gradun, joten painoin päämäärätietoisesti hommia opintojeni eteen. Siitä huomasin vuodenvaihteen tunnelmaa olevan ilmassa, kun yksi päivä pudotin käsilaukkuuni matkalukemisiksi romaanin. Siis kirjan, jota voi lukea h u- v i k s e e n tai olla lukematta, jos ei huvita!

Kuluneen vuoden ja vähän ylikin, mukanani on kulkenut vain tenttikirjoja, essee- ja graduaineistoja sekä tehtävä- ja opiskelumonisteita. Vuoteen ei mahtunut monta juna- tai bussimatkaa, iltaa ja viikonloppua, etten olisi tavannut jotain teosta opintopisteiden kiilto silmissäni. Helmikuussa tarkastin ratikassa business communications -kurssin esityskalvoja ja elokuussa kirjoitin parin vihkon verran kiinaa. Käärmeen vuodesta sanotaan, että se suosii opiskelua. Käärme tai ei, valmista tuli. Sen verran olen oppinut oppimaan.

Nouse ratsun selkään

Kun hevosen vuosi alkoi, seisoin lavalla Lasipalatsin aukiolla pitäen kiinni kulkuelohikäärmeen nivelestä. Luovutimme Kiinan kulttuuriministeriön lahjoittaman lohikäärmeen kaupunginjohtaja Pajuselle. Screeniltä tuli vuoden lähtölaskenta suoraan Kiinasta. Näkymä lavalla ja lavalta oli oudon elokuvamainen: asennossa seisova lohikäärme, yleisön pipo- ja lastenvaunumeri yllään tuulessa keinuvat punaiset lyhdyt, taustalla tumman sininen talvitaivas. Pajunen puhui hevosen vuoden vauhdista ja hepan selkään nousemisesta. Puheeseen mahtui tietenkin pari toiveikasta talousvertausta.

Kun vuosi vaihtui, alkoi lohikäärme tanssia.

Jos vuosi sitten oli hiljaista ja etsivää, on nyt kaikki nopeaa ja päämäärätietoista. Eihän tässä olla vain jäniksen, vaan peräti hevosen selässä. 2013 lastulaboratorion ajelehtimisen lopputuloshan oli, että valitsin kahdesta ammatistani sittenkin markkinoinnin ja viestinnän. En päätynyt kouluun, enkä amikseen opettamaan, vaan siisteihin sisätöihin tietojärjestelmien laadunvarmistuksen pariin. Se on jännä. Olin kuvitellut päättäväni toisin. Kun päätös oli itse päättänyt itsensä, se tuntui kuitenkin heti oikealta ja tukevalta. Marraskuussa seisoskelin jo hevosen vuoden tallin ovella ja sitten hyppäsin selkään.

Sittemmin olen opetellut pitämään kiinni harjasta ja nauttimaan vauhdista.

Mitä muuta opin ajelehtiessani?

Mietin pelkoa ja pelon voittamista koko vuoden. Häpeän pelkoa, epäonnistumisen pelkoa, liikkeen pelkoa ja fyysisen kivun pelkoa. Vähitellen olen oppinut ymmärtämään, että en voi voittaa pelkojani ponnistelemalla, vaan rakentamalla onnistumisen tunnetta. Luottamus korvaa pelon: itseluottamus, luottamus omaan osaamiseen ja oman kehon voimaan. Aikaahan siinä menee. Pitää tunnistaa pienimmätkin oppimisen ja osaamisen merkit, nostaa ne itselleen esiin ja alkaa tietoisesti vahvistaa niitä.

Hevosen vauhdissa ajattelin jaksaa terveyttäni suojellen. Käärmeen vuoden pidemmille yöunille sanoin heipat jo viime vuoden puolella, mutta jotain pysyviä muutoksia ujutin elämääni. Lakkasin juomasta alkoholia syksyllä. Mietin, että koska en ole koskaan pahemmin juonut, niin miksi juon lainkaan. Viini on hyvää, mutta se väsyttää. Lopputulema syksyn tipattomuuskokeilusta oli toteama, että miksipä ei joskus lasillinen kerta kuuhun, mutta arkitissuttelu ei tuo elämääni mitään muuta kuin väsymykselle menetettyjä päiviä.

Isoin oppimani asia ei ole ollut tietoinen. Se ei ole tullut oivalluksen tai pohdinnan kautta. Se on vain tapahtunut. Se on muutos, se voi olla kehitystä, se voi liittyä ikään. En todellakaan tiedä, mistä muutos johtuu, mutta kaikki tekeminen  on alkanut tuntua rauhallisen helpolta ja ponnistelu kevyeltä. Minulla on  sisäinen työrauha. Aivan sama, kuinka nopeasti maailma kiitää ohitseni.

Kulkulupa hevosen vuoteen 2014!