Loman alkupuolella ajattelin kirjoittaa, miten kytketään päältä pois sähköjänis. Ajatus oli kuvata, miten irrotetaan patterit, viedään sähköjänis luontoon ja nukutetaan sitä vähän. Oletusarvona on, että jäniksestä tulee ihan pupu. Mutta kaikista päiväunista, melonta- ja pyöräretkistä sekä patikoinnista huolimatta sähköjänis ei sammu. Se on kai täynnä varausta. Rentoutuminen onnistuu, mutta pysähtyminen tuntuu olevan vaikeaa. Viikkoa myöhemmin päädyn Yyterin dyyneillä siihen, että ehkä ei kannata pysähtyä. Ehkä kannattaa ottaa kunnolla vauhtia ja tehdä puolivolttiharjoitus.
Näin Yyterin Akrobatialeirin ilmoituksen helmikuussa ja aloitin useamman kuukauden pähkäilyn osallistuako vai ei. Viimeisenä iltapäivänä olen täynnä sulaa kiitollisuutta, että uskalsin kumota päästäni kaikki eit ja päätin tehdä sitä, mikä eniten pelottaa ja kiinnostaa.
Opin pelkäämisestä paljon.
Opin, että kaikki pelkäävät ammattilaisista ja aloittelijoihin, pienikokoiset pelkäävät yhtä paljon kuin isot.
Opin, että pelko vähenee toistamalla, harjoittelemalla ja osaamisen hitaasti lisääntyessä.
Opin, että pelon voi ajottain ylittää, mutta se ei koskaan katoa.
Opin, että on tärkeää pelätä. Pelkääminen pitää paikat ehjinä. Pelkääminen pakottaa minut kuuntelemaan ohjeita, käymään päässäni läpi jokaisen ohjeen ja liikeradan.
Check.
Akrobaatti on kaikkien kaveri
Kaksi minuuttia leirimökissä seisottuani tunnen kotiin saapumisen riemua. Ensimmäinen keskustelu mökkikavereideni M&M:n sekä J:n kanssa käsittelee kaikkea sitä, mitä olen tässäkin blogissa pohtinut; oppimisen riemua, hitautta ja sattumanvaraisuutta sekä kuinka tärkeätä on kestää turhautumista ja olla sitkeä. Joku jakaa ajatukseni sana sanalta. Tiedän olevani juuri oikeassa paikassa oikeiden ihmisten kanssa.Viikon aikana tutustun moneen ja keskustelut jatkuvat. Puhumme lapsuuden harrastusten vaikutuksesta akrobatian oppimiseen. Keskustelemme treeniohjelmista, edistymisestä, loukkaantumisista ja taantumisesta.
Samalla dyynillä harjoittelee eläinlääkäri, teekkari, sirkustaiteilija, markkinointipäällikkö, peliammattilainen, pianonsoitonopettaja, kemisti ja hävittäjälentäjä. Ammattiakrobaatti erottuu joukosta, mutta muuten on melko mahdotonta sanoa, kuka on kuka.
Kun juoksee ylösalas dyyniä hiekkaisen ja hikisen tyypin kanssa, on aivan sama, kuka tämä on siviilissä. Yyterissä olemme samalla dyynillä, samassa hiekassa. On vaan luotettava siihen, että ne kaksi kaveria, jotka pitävät volttivyöstäni kiinni, nostavat minut ylös.
Samat tyypit tsemppaavat yrittämään, kun jähmetyn pelosta. Kaverit korjaavat ja ohjeistavat: "Katso käsiin. Potkaise jalalla vauhtia. Pidä kädet suorana. Pidä rinta auki. Ponnista oikealla. Kädet suoraksi!!!"
Puolivolttini rakentuu vöiden varassa puoliväliin, mutta työ jää kesken. Kärrynpyörä taantuu. Hiekka ja liika yrittäminen ja jumittava lonkka ovat vahvempia kuin tahtoni. Joka toisena päivänä tsemppaan treeneissä ja joka toinen päivä pakka hajoaa. Silloin istuskelen maassa katselemassa, kun pidempään harrastaneet lentävät ilmassa.
Katsellessani alan hieman ymmärtää, mistä akrobatiassa on kyse ja mitä se vaatii; räjähtävää voimaa, lihaskuntoa sormenpäistä varpaisiin ja suunnan tajua. Teen viileän analyysin itsestäni ja totean, että minulla ei ole riittävästi mitään.
Paitsi motivatiota ja suunnitelma.
Analyysin analyysi
Olen harvoin harrastanut mitään liikuntaa tavoitteellisesti. Teinivuosien tanssitunnit ja muutaman vuoden jatkunut Bikram-jooga lienevät lähinnä sitä, että olen halunnut tulla paremmaksi.Suhtaudun edistymisavoitteiden asettamiseen nihkeästi, koska tunnen itseni. Useimmiten tavoitteen asettaminen on tarkoittanut sitä, että luovun koko jutusta. Minun juttuni on ujutus. Ujutus perustuu toistoon arjessa ja pyhään uskoon, että edistymistä tapahtuu, kun tekee vaan.
Akrobatian kanssa olen kuitenkin uuden äärellä. On aika ottaa edistymistavoitteet kauniiseen käteen. Muita harrastajia katsellessani ja opetusta kuunnellessani homma kirkastuu. Tajuan, että akrobaatin koollaakan ei ole väliä, kunhan se on suhteessa voimantuottoon.
Minulla ei ole.
Olen aina harrastanut enemmän kestävyyttä kuin voimaa vaativia lajeja. Nykyinen kuntopohjani rakentuu kungfulle, pyöräilylle, uinnille, joogalle ja sauvakävelylle. Vaikka kahden vuoden kungfuharjoittelu on nostanut lihaskuntoani valtavasti, se ei riitä. Olen hidas. En paljon räjähtele.
Tavoite on siis luonut itse itsensä halustani kehittyä sekä kungfussa että akrobtiassa. Voimani riittäisivät nippanappa, jos olisin kevyempi. Mutta nippanappa on liian vähän, jos haluaa pitää paikat ehjinä. Loukkaantumisriskiä voi pienentää, kun ponnistusvoima, keskivartalon hallinta ja käsivoimat ovat riittävät suhteessa taitotasoon ja painoon.
Tavoite syksylle: lisää voimaa ja vähemmän painoa.
Kuinka motivoida sähköjänis?
Motivaatio on tunnistettu ja vuosikymmeniä oppimisen perustekijänä. Mark Moran kirjoitti kuitenkin Wushu Adventures -blogissaan huikean postauksen, miksi pelkkä motivaatio ei pelkästään riitä oppimiseen. Vertaisiko tätä vaikka autolla liikkumiseen... onko motivaatio vähän niinkuin akku? Se tuottaa virtaa käynnistämiseen ja kaikkeen muuhun, mutta liikkeeseen tarvitaan polttoainetta. Olisko ihmisen polttoaine sitkeys ja tahdonvoima?Minkä räjähtävässä voimassa häviän, sen sitkeydessä voitan. Kuten olen tässäkin blogissa monesti kirjoittanut, olen saanut kungfun myötä lihaskuntoharjoittelun lisäksi mentaalista harjoittelua, kuinka selvitä treeneihin, vetää ne kohtuullisella asenteella, tunnistaa edistymisensä ja iloita siitä.
Painoa on liikaa, mutta kestävyyttä yllättävän paljon. Heiaheiaan saa kertyä yli kymmenen tuntia viikossa, ennen kuin alan olla poissa pelistä. Olen ylpeä treenimääristäni ja kuinka hyvin kroppa kestää niitä.
Odotan syksyä aika liekeissä. Motivaationi on tapissa. Aion uskaltautua oman SWKS-seuramme akrotreeneissä myös jatkoryhmään. Lisäksi kiipesin Yyterissä elämäni ensimmäisen kerran hyppimään trampoliinille ja tajusin, että siitä tulee olemaan minulle suunnaton apu vauhdin ja liikeratojen opettelussa. Olen katsonut jo itselleni trampoliinikurssin. Vaikka sen hinta lähes itkettää, niin uskon, että hyöty on moninkertainen. Ja aah... kirsikkana kakussa... seuraavassa korttelissa on lauantaisin akrobatian alkeiskurssi. Lisäksi tarvitsen lihaskunto- ja ponnistusvoimaharjoitusta, jota voin tehdä myös kotona lyhyinä sarjoina.
Minulla on koko syksy aikaa rakentaa kuntoon puolivolttini, etsiä kadonnut kärrynpyöräni ja seistä käsilläni. Ei ole kiire, mutta tekemistä on paljon.
Nosta kädet ilmaan, sä pystyt mihin vaan
Tein melko randomin päätöksen lähteä Yyteriin oppimaan uutta ja sain elää aika eeppisen viikon. Akrobatiaharjoittelu oli tärkeää, mutta kuten aina poistuessaan omilta henkisiltä tonteiltaan, on auki kaikille elämyksille. Niitä riitti. Nauroimme. Keskustelimme. Kokkasimme ja söimme. Aurinko paistoi lisää. Etsin hämähäkkejä pyyhkeestäni. Kuivattelin uimapukua ja jonotin suihkuun. Taas aurinko paistoi. Nauroimme lisää.
Lähetän rakkaat terveiset ja kiitokset M&M:lle, naisille, jotka opettivat, että vyölaukku on arvokas asuste ja aamulaulu on jokaisen päivän peruskivi.
Jos jollain toisella, jonka lapset eivät kuulu kohderyhmään, on jäänyt Robin väliin, niin kannattaa kuunnella esimerkiksi "Pystyt mihin vaan". Heti aamulla tai ennen treeniä:
Sun ei tarvii feikkaa, mitään roolia veivaa
Yhtään ei tarvii jarruttaa
Sun ei tarvii feikkaa, nyt paeta ei saa
Älä välitä muista, nosta kädet ilmaan
Sä pystyt mihin vaan, oot hyvä juuri noin
Mihin vaan, oot hyvä juuri noin
Sä pystyt mihin vaan, oot hyvä juuri noin
Olen ollut nyt kaksi päivää kotona ja viimein vailla ampeeriakaan virtaa. Kipu irtoaa lihaksista, mutta leirifiilis jää.
Minulla on leiripaita, jossa lukee rinnassa "Gravity sucks". Mutta koska olen vielä jalat maassa -tilassa, laitan mieluummin kuvan selässä olevista siivistä, joilla jatkan eteenpäin matkaani akrobatian oppimisessa.
