Puu, perse ja rautalankamalli

Aikuisena olemisessa ei ole parasta se, että saa syödä karkkia koska haluaa. Parasta on, että tietää kuka on ja saa olla oma itsensä. Joskus tietenkin yllättyy, mutta vietettyään reilut 40 vuotta itsensä kanssa, tietää mitä osaa, kenen kanssa parhaiten viihtyy ja mikä eniten vie voimia.

Lupa olla oma itsensä on jokaisen arkipäiväni lattia, katto, seinät, ikkunat ja ovi ulos.

Voidakseen olla oma itsensä täytyy tuntea itsensä. Täytyy ymmärtää, mikä itsessä on kulttuurin muovaamaa, mikä temperamenttia, mikä on kertyneiden taitojen ja tietojen summaa; mistä "minuna" pitämäni hahmo muodostuu. Täytyy myös sietää sketsihahmoa itsessään. Sitä, joka laskee sormilla, pelkää palloja ja pitää kissavideoista.

Nämä pohdinnat tulivat mieleeni, kun silmiin osui pari artikkelia. Kirpaisi, kun teoria ja todellisuus törmäsivät ja aivoni jäivät väliin. Otin kierroksia, vaikka ei tietenkään ole varaa viskoa ensimmäistä kiveä. Mutta aion kuitenkin vähän kiljua: ettekö nyt jumalauta siellä politiikassa ja kentällä näe, että puuhun voi kiivetä oikeinkin päin?

Perse

Yle uutisten sivuilta löytyi karun hieno kuvaus nuorista, jotka olivat noin vaan jättäneet koulun kesken. Kolme aikuisuuden kynnyksellä elävää nuorta kertoo miten ja miksi ovat lopettaneet koulut toisensa perään. Haastattelun aikana he opiskelevat ja työskentelevät Kuopiossa nuorten Starttipajassa.

Jokaisessa tarinassa on sama juoni. Sankari oppii lopulta tuntemaan oman itsensä ja löytää maailmasta työn, joka häntä kiinnostaa.

Alaleukaa alkaa tärisyttää, kun tarinan Viisas Opettaja, Kari Hilpinen, Tukeva-työvalmennussäätiön yksilövalmentaja, toteaa yksinkertaisen, mutta tärkeän asian:

– Lahjakkuutta on jokaisessa. Jos ei näkyvissä, niin piilevänä. 

Olen iloinen, että neromyytti on menneiden vuosikymmenten lumia. Menestymispuheessa ei painoteta enää ylivoimaista luonnonlahjakkuutta, vaan 10 000 toistoa - ahkeruutta. Jaksaakseen vielä 9 900. toiston jälkeen, ihmisellä täytyy olla innostusta tekemiseensä. 

Oppimisen edellytykset yksinkertaistettuna ovat motivaatio, yhteisö/kulttuuri, esiymmärrys, leikki, toisto ja muisti. Perseilyä on, että tässä yhteiskunnassa, jossa on historiallisen paljon sivistystä, varallisuutta, tietoa, teknologiaa, empatiaa, yhteiskunnallista rauhaa ja tasapainoa, opetetaan lapsille ja nuorille tietoa ja taitoja lähes pelkkään muistiin ja toistoon perustuvilla opetusmenetelmillä. Jos ei ole tutustunut motivaatioonsa, sitä ei tunne! Opettajan tehtävä on ottaa motivaatio mukaan oppimistavaksi. Jos se vie opetusta epäformaaliin suuntaan, niin antaa mennä. Vauhtia! 

No joo. Siinähän se ensimmäinen kivi lensi. 

Elämässä on muutama asia, joita kadun häpeää täynnä. Todellakintodellakin vaihtaisin parikin päivää pois. Minuuttikin riittäisi. Esimerkiksi se minuutti, kun annoin oppilaan väsyneen ironisella letkautuksella ymmärtää, että hän on tyhmä. Poika kutistui ihonsa alla. Enkä unohda sitä koskaan. 

Anteeksi. 

Opettajan työ on vaikeaa. Kenen tahansa on niin helppo puhua itsetunnon ja -tuntemuksen kasvattamisesta. Todellisuudessa toisiin ihmisiin vaikuttaminen - opettaminen, olkoot aikuisia tai lapsia, on hidasta ja randomia. Kasvatuksessa ja opetuksessa hyvät aikomukset jäävät inhimillisen heikkouden, kiireen, rakenteellisen sonnan ja kivikautisen kulttuurin jalkoihin. 

Opettaja kuulostaa oman tahtonsa varassa toimivalta yksilöltä, mutta on kulttuurinen kultakala kouluakvaariossa. Akvaario on sijoitettu yhteiskunnan olohuoneeseen ja siellä lasiin hierovat nenäänsä vanhemmat, poliitikot ja kaikki muut joilla on Mielipide - arkkitehdit, insinöörit ja markkinointipäälliköt. 

Opettajalla on kuitenkin oma tahto. Hän on lisäksi käynyt koulutuksen, jossa kerrotaan, miten ihminen nykytiedon ja biologisten edellytystensä perusteella oppii ja miten se kannattaa huomioida opettajan työssä. On jokaisen opettajan henkilökohtainen tahdon asia, onko hän kultakala vai hyvään pyrkivä opettaja ja kasvattaja. 

Soisin, että useampi opettaja olisi Opettaja. Että lapset ja nuoret voisivat kiivetä oikein päin puuhun, tunnistaen, mitä rakastavat tehdä.

Kato taivasta

Takapuoli edellä puuhun kiipeämisessä on se etu, että näkee mistä on tulossa, viisastelin kerran jollekin. Voi kiivetessä analysoida reittiään. Aina ei kuitenkaan tarvitsisi.

Diggailen Sahlbergin Pasia monesta syystä. Yksi syy on, että hän pitää ääntä yksinkertaisten asioiden puolesta, kuten "miten kiivetä oikein päin elämänpuuhun".

Samoihin aikoihin Kuopion Starttipajan nuorista kertovan jutun kanssa ilmestyi Hesarissa Sahlbergin Frankfurtin kirjamessuilla tehty haastattelu.

"Meidän koulun perusongelma on se, että liian moni käy sen läpi ilman, että ymmärtää, missä minä olen hyvä ja mitä osaan hyvin"

Komppaan Sahlbergia hänen näkemyksessään. Koulun ydintehtävän pitäisi olla auttaa nuorta löytämään oma lahjakkuutensa, kiinnostuksenkohteensa ja omat voimavaransa.

"Jokaisella on joku asia, jossa on lahjakas. Joskus pitää porata kilometrikaupalla maahan, niin sitten se löytyy, ja nuorta ei pysäytä mikään."

Latva häämöttää

Se, että opettaja, oppilaat, vanhemmat, poliitikot ja päättäjät ovat inhimillisiä, ei ole este. Kasvatustyön ja opetuksen vaikuttavuuden epävarmuus ei ole este. Kulttuurikaan ei ole este.

Esteitä ei ole. Jokainen opettaja voi joka päivä pysähtyä kymmeneksi sekunniksi näkemään jotain hyvää oppilaassaan ja sanoa sen ääneen. En puhu kehumisesta tai imartelusta. Puhun toisen ihmisen ominaisuuksien tunnistamisesta, positiivisesta nimeämisestä ja esiin nostamisesta. Puhun siitä, että pitää auttaa oppilasta näkemään ja sanomaan ääneen sen, mitä ominaisuuksiaan ja taitojaan hän arvostaa. Kävin kerran keskustelun introvertin media-alaa opiskelevan lippiskaverin kanssa. Päädyimme siihen, että hän on hyvä unelmoimaan. Ei ihme, että heppu rakasti elokuvia. Toivon joku päivä näkeväni hänen nimensä lopputeksteissä.

Keinoja on. Opetuksen muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Siksi haluan itse kehittää metodeita sen lisäksi, että heittelen kiviä sinne tänne. Roolittava puhe on oivallinen metodi auttaa nuorta tunnistamaan ja löytämään lahjakkuutensa, mutta se ei ole ainoa työtapa. Haastan teitä keksimään lisää rautalankamalleja. Ratkaisut ovat usein yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Laskutaito voi olla kiinni jumppapallolla pomppimisesta, kuten Maarit Korhonen kirjoittaa.

"Namaste" on hindinkielinen tervehdys, joka kääntyy hieman oikaisten: "Kumarran henkeä, jonka näen meissä".

Siinä on se juttu. Lahjakkuus ei ole neroutta. Lahjakkuus on intoa ja rakkautta lajiin. Sitä on meissä kaikissa, mutta voima pitää nähdä ja sitä pitää kumartaa, jotta ihminen pääsee lentoon.

Kiitos jokaiselle perheenjäsenelle, ystävälle ja työkaverille, jotka antavat minun olla se joka olen. 

Pohdintoja olosuhteiden pakosta ja pakottomuudesta

Blogiaiheen valitseminen on oma kiinnostava ja arvaamaton prosessinsa. Varsinkin, jos postausten välinen aika venyy.

Aiheet tulevat tulevat kuin koputtamaan ovelle. Joskus ne jonottavat kiltisti vuoroaan järjestäytyen tärkeysjärjestykseen mielessäni. Mutta usein tuntuu, että kyseessä saattaa olla myös röyhkeysjärjestys, kun arvaamattomin ja kovaäänisin ajatus haluaa tulla jaetuksi.

Joskus blogiaihe pärjää myös sinnikkyydellä. Minulla on ollut alusta asti mielessäni kirjoittaa erityisestä tai muiden erityiseksi luokittelemasta oppimisesta ja sen voimasta. Minua kiinnostavat köyhyyteen liittyvät avautumiset ja keskustelut ja niistä on parikin julkaisematonta aloitusta. Ehkä jonakin päivänä...

Kesästä asti olen kuitenkin ajatellut olosuhteita ja niiden merkitystä oppimiselle. Aihe on ilmestynyt mieleni oven taakse kuin seurallinen iso kolli. Aihe tietää, että ruokin sitä ja pääsevänsä sisään, kunhan oikea aika koittaa. Aihe on antanut käpälää muille, pienemmille aiheille ja antautuu mieleni rapsutettavaksi, kun ajelen Munkan rantoja töistä kotiin.

Mukavuusalueena kesähelle

Kuten edellisessä blogissa kerroin, kesän helle sai minut kovin kovin saamattomaksi. Lämpö valui selkärankaani ja pehmitti sen. Heinäkuussa oli mukava valuttaa hikeä urheillen ja liikkuen, mutta muuten ajauduin tilaan, jota joku kerran kutsui kohtutilaksi. Nukahtelin kirja rinnan päällä mihin sattuu. Söin ja ajattelin mitä sattuu.

Loppuloman pakottomuus toi mieleeni, kuinka tärkeää on saada olla juuri siinä missä on - omalla täydellisella mukavuusalueellaan. Jokaisella on omansa, mutta minulle, joka olen ilmeisesti parantumattoman levoton, täydellinen henkinen laiskuus vastapainona aikataulutetulle elämälleni on äärimmäistä luksusta. Viihdyn fyysisesti kuumassa ilmanalassa.  Viihdyn pitkiä aikoja yksin ja hiljaisuudessa.

Mietin silloin heinäkuussa, että onhan jokaisella joku paikka, henkinen ja fyysinen mukavuusalue, johon voi tulla tankkaamaan tarvitsemaasa energiaa; keräämään karanneen ilman takaisin siipiensä alle, olemaan lötkö tai jäntevä, haaveellinen tai vailla odotuksia.

Mukavuusaleelta poistumisesta on tullut jonkin sortin kansallinen hokema. Olen itsekin sitä käyttänyt. Uskon, että se auttaa meitä oppimimaan.

Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että mukavuusalueelle pitää myös voida palata. Pitää päästä tasaisin väliajoin takaisin sinne, missä on oma vahvin itsensä tai mistä saa väsyneenä voimaa.

Olosuhteiden uhri vai työn sankari?

Loman päättyessä olosuhteet muuttuivat. Sää viileni. Työlista venyi. Työpäivät pitenivät ja hyvät aikomukset unohtuivat. Ulkoisten olosuhteiden muuttuessa, myös sisäinen maailmani muuttui. Ajatus nopeutui, heräsi keskellä yötä, eikä levännyt edes viikonloppuisin. Keskittymisen myötä tunteet terävöityivät ja tekeminen fokusoitui. On jossain epämiellyttävän ja kiehtovan välimaastossa, mitä paljon töitä tekevälle ihmiselle tapahtuu.

Kuinka paljon ja kuinka hyvää voi saada tietokoneensa äärellä aikaiseksi? Kuinka korkea ja pitkäaikainen hinta siitä pitää maksa muussa elämässä?

Ulkoiset olosuhteet muuttuvat sisäisiksi. Se on varmaa. Jos muutos on pysyvä, se aktivoi jopa geenit. Olemme biologisia. Nälänhädästä selvinneisiin rakentuu biologisia ratkaisuja, joilla selvitään seuraavasta nälänhädästä. Tulipa sitä tai ei. Tiukka työtahti nostaa esiin meistä ne puolet, jotka auttavat saamaan nopeasti ja paljon aikaseksi. Sähköpostit lyhenevät. Isot kirjaimet ja tervehdykset katoavat. Asia. Perille. Nopeasti. Myös kotona. Muutunko tällaiseksi lopullisesti? Ennen olin toisenlainen.

Kiireen ollessa kovimmillaan, yritin nukkua riittävästi, että en menisi sen rajan yli, jossa en ole enää stressaantunut vaan pelkkä ihmishirviö. Aina sekään ei auttanut. Lauseet muuttuivat kotonakin lyhyiksi ja teräviksi, jos niitä ylipäätään esiintyi. Olin usein pitkiä aikoja hiljaa.

Sisäiset olosuhteet muuttuvat ulkoisiksi

Suomalainen, nelikymppinen, koulutettu nainen saa nauttia suurempaa päätöksenteon vapautta kuin melkein kukaan muu maailmassa . Olemme hyvinvointivaltion ja pitkään jatkuneen positiivisen taloudellisen kehityksen lapsia - hyvän kehän tuloksia.

Kun suurimmat päivittäiset ongelmamme liittyvät säähän, liikenteeseen, ulkonäköön ja muuhun arjen epämukavuuteen, asiat ovat pohjimmiltaan hyvin. Ihmisillä on tietenkin surua ja vastoinkäymisiä, riitoja, sairautta ja kuolemaa. Ulkoisia olosuhteita, jotka ravistelevat meidät turvallisilta sijoiltamme. Mutta kuitenkin...

Lahjoista suurin on mahdollisuus tehdä valintoja: mihin kouluttaudun, missä asun, kenet valitsen kumppanikseni, kummasta sukupuolesta, yritänkö saada lapsia, mitä työtä haluan tehdä, mitä harrastan ja miten suhtaudun onnistumisiin ja vastoinkäymisiin.

Mietin taas elämääni hallitsevia ja itse rakentamiani olosuhteita toipuillessani alkusyksyn rutistuksesta ja palatessani normaaleihin rutiineihin.

Makasin parin tunnin akrobatiatreenien jälkeen Taitoliikuntakeskuksen kanveesilla venyttelemässä auki kitiseviä lantion ja alaselän lihaksia. Osa porukasta hyppi vielä air trackilla tehden puolikkaita ja kokonaisia voltteja. Katselin näkyä, kuuntelin väsyneen kehoni ääntä ja olin onnellinen: Tämä on minun paikkani. Tämä on minun elämäni ja itseluomieni olosuhteiden ekosysteemiä. Kohta lähettäisin tekstiviestejä kotiin ja kumppanilleni: hyvät treenit, lähden pian polkemaan.

Olen rakentanut sisäistä maailmaani heijastavan ulkoisen maailman. Olen luonut olosuhteet, joissa on minulle täydellisen hyvä elää, horjahtelevan, mutta tahdonvoimalla koossa pysyvän tasapainon työn, harrastusten ja perheen välillä.

Täältä voi poistua epämukavuusalueille, viettää pari kuukautta kiireen keskellä tai viikonlopun märissä kengissä seikkailukisoissa ja vieraassa veneessä. Tänne voi palata, tätä voi muuttaa ja kehittää.

Olen valinnut nämä olosuhteet, koska voin valita. Olen etuoikeutettu. On helppo olla kiitollinen. Yritän olla marisematta pienistä.

Yksityisestä yleiseen - olosuhteista oppimisympäristöihin

Olosuhteet vaikuttavat meihin paljon. Hyvää elämää on, jos voi itse vaikuttaa olosuhteisiinsa, jopa rakentaa ne itselleen sopiviksi.

Tämähän on taas koulujuttuja.

Oppimisympäristöt ovat olosuhteita. Olosuhteet rakentavat sisäistä maailmaa ja muokkaavat meitä. Oppimisympäristö on määräävä tekijä. Se rakentaa oppijalle ja opettajalle toiminnallisen ja samalla mielenmaailman ekosysteemin. Olosuhteet muuttavat meitä. Siksi olosuhteiden luonteeseen - oppimisympäristöihin pitää suhtautua pohdiskellen ja vakavasti.

Pidimme keväällä 2014 ITK-seminaarissa erityisopettaja ja koulunkehittäjä Ulla Hyttisen ja Arkkitehtitoimisto Rudanko & Kankkusen kanssa työpajan tulevaisuuden oppimisympäristöistä. Tuloksena oli, että fyysisten oppimisympäristöjen tulee olla muuntuvia, jotta ne palvelisivat sekä muuttuvien ulkoisten olosuhteiden että erilaisten oppijoiden tarpeita.

Oppimisille suotuisten olosuhteiden luominen ei ole rakettimatikkaa. Sen todisti Maarit Korhonen, joka otti pulpetit pois luokasta ja huomioi oppilaan oppivan parhaiten, jos hän sai liikkua. Perus.

Ei ole. Mutta pitäisi olla.

Koulun ja oppimisympäristön pitää olla olosuhde, joka edes mahdollistaa oppimisen, ei ainakaan estä oppimista tai ohjaa väärään suuntaan. Pulpettiriveihin järjestetty, hiljennetty luokka ei tue oppimista vaan opettajan mielenrauhaa ja minäkuvaa Suurena Johtajana.

Oppimista tukevat erilaiset oppimisympäristöt, missä osassa voi liikkua, osassa rauhoittua, osassa rakentaa, osassa purkaa, yksin tai yhdessä, netissä, pelaten tai oikeassa elämässä elämää harjoitellen. Opettajalle tämä voi olla piinallista. Todella hallitsematon ja raskas epämukavuusalue, jos ei ole vielä sopeutunut ammattinsa muutosta ohjaaviin ulkoisiin olosuhteisiin.

Haluan sanoa, että
a) kannattaa tottua, tässä ollaan oppijan ja oppimisen puolella. Opettaja ei vanno valaa, kuten lääkäri. Mutta jos opettaja vannoisi valan, sen pitäisi pitää sisällään ajatus oppimisen mahdollisuuksien puolustamisesta ja oppijan oppimistarpeiden ymmärtämisestä.
b) muista pitää itselläsi oma mukavuusalueesi, helteinen heinäkuu, rakas harrastus, musiikkia, kirjat, liikunta tai autotalli, mihin paeta tankkaamaan voimavaroja. Tarvitset ne muutoksessa.

On oppijan loppuelämän kannalta äärimmäisen tärkeä kompetenssi ymmärtää olosuhteiden vaikutusta omaan itseen ja omaa itseä olosuhteiden rakentajana.

Miten ajattelitte ohjata olosuhteiden oppimista?