Jokainen ala on kulkenut läpi kulttuuristen evoluutioiden. Tutkimusparadigmat muuttuvat. Muut aikansa tieteenalat, filosofiat, politiikka ja talouselämä ovat vaikuttaneet jokaiseen alaan. Kaikilla tieteenaloilla ja niistä lähtöisin olevilla toimialoilla on ollut omat herkkyyskautensa, jolloin niihin on kertynyt pitkävaikutteista kovaa kulttuurista paakkua. Olen yrittänyt arvailla, mistä ja koska lapsikeskeiseen kouluumme ja kasvatustieteeseen tuntuu kasvaneen jäsentelemätön inho yrityselämää kohtaan ja kunnon vanhan ajan herraviha.
Suomalaisen kasvatustieteen sisäiset kulttuuriset luutumat ovat kiinnostavia ilmiötä varsinkin nyt, kun elämme aikakausien murroksessa. Rusahtaako "opetusopillinen sivistys ja ymmärrys" vääntyen rikki vai kestääkö taivuttelut?
Jäin pohtimaan kuviota luettuani professori Kari Uusikylän vastineen (15.12.2014, HS) Hannulan ja Longan vieraskynäkirjoitukseen (8.12.2014, HS), johon viittasin edellisessä blogissani "Parhaat koskaan keksimämme pyörät". Uusikylä älähti Hesarin mielipidepalstalla, että koulusta "Ei saa tehdä markkinatoria".
Silloin harvoin, kun lomalla olen ylipäätänsä mitään miettinyt, olen kissan kanssa kylkeä kääntäen palannut uudestaan ja uudestaan samaan ajatukseen: ”Opetusopillinen sivistys” muuttuu maailman muuttuessa, koska käsityksemme sivistyksestä muuttuu. Miksi arvostettu kasvatustieteilijä ja opettajankoulutuksen kehittäjä näkee muun maailman, yritykset ja työelämän ihmisyyden markkinatorina - uhkana? Mihin kulttuurisiin, aikansa rationaliteettiin sidottuihin ajatusrakenteisiin ajattelu perustuu ja onko sitä aika muuttaa digitaalisen ajan koulun kehittämisessä?
En ole mikään suomalaisen kasvatustieteen historian guru, enkä kirjoita tässä siksi asiantuntijan äänellä. Kirjoitan huomioistani, luettuani pari kirjaa yliopistossa ja silkasta naivista ihmetyksestä. Korjatkaa kimpassa virheet, jos niitä on tiedoissa tai käsityksissä.
Arvaukseni elinkeino- ja yrityselämän vieroksumiseen on sekä reformipedagogiikka että yhteiskuntatekninen ajattelu. Suomalaisen kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen ihanteet ja ideologia ovat lähtöisin saksalaisesta reformipedagogiikasta, jonka 1940-luvulta 70-luvulle vaikuttanut vaikuttattanut Koskenniemi toi suomalaiseen opettajankoulutukseen. (Ks. esim. Kansanen 2004, 13) Reformipedagogiikka on lapsi- ja yksilökeskeistä ja pyrkii vaikuttamaan sosiaalisiin ongelmiin tasa-arvoajattelun kautta. Suomalaisen koulun lapsikeskeisyys ja luottamusilmapiiri ovat reformipedagogiikalle ja sen jälkeiselle koulupolitiikalle ja tutkimukselle paljosta velkaa.
Reformipedagogiikka itsessään on hyvin aikaa kestänyt arvorakenne, jolla on kaksi kehitystä jarraavaa ongelmaa: Ensimmäinen on filosofian sisään rakentunut yhteiskunnallinen taistelu, josta aika on ajanut ohi. Ja toinen on, että yksilökeskeisen filosofian toteuttaminen massakasvatuksessa ja arjen opetuksessa on opettajalle ammatillisesti niin vaativaa, että harva maikka viitsii lähteä sille tielle. (Vähemmälläkin pääsee. Opettaja ei lupaa mitään itseään suurempaa tai vanno valoja saadessaan viran. Hän on vain töissä.)
Keskityn näistä ensimmäiseen
Olemme jo vuosisadan välillä tasapainotelleet ja välillä käyneet kissanhännänvetoa, onko yhteiskunnan järjestämä opetus yhteiskuntaa vai yksilöä varten.
Keskeiset ihmis- ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset painottuvat digitaalisessa yhteiskunnassa eri tavoin kuin esiteollisella tai teollisella ajalla. Kun kasvatustieteellinen ajattelu nousi viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä jaloilleen suomalaisessa opettajankoulutuksessa, oli täysin oikein turvata lasten yksilöllinen kasvu aikana, jolloin lapsuuden merkitys oli erilainen kuin nyt: tuleva työvoima, tykinruoka, tilanjatkaja, käsipari, taakka tai perijä.
Nykylapsia ei odota esiteini-iässä tehdas, raskaat maatyöt tai lapsivanhemmuus, vaan hämmennys, miten käyttää tarjolla olevia mahdollisuuksia ja pelastaa maailmasta mitä pelastettavissa on. Meeminä kiertävä vitsi, jossa Maslowin tarvehierarkian perustaan on kirjoitettu WIFI, on mobiilille sukupolvelle totta. Mobiilikansalaisen maailma itsessään muistuttaa virtuaalista markkinatoria. Elämme kaupallisuuden ja kuluttamisen kyllästämässä kulttuurissa, joka ruokkii epäformaalia oppimista. Väitän, että iso osa kersoista on oppinut enemmän englantia Youtube-videoista kuin tunnilla.
Mobiilikansalaisia ei uhkaa ennenaikainen vanhuus tai ahtaissa oloissa leviävä keuhkotauti, vaan verkon kaatuminen ja ekokatastrofi.
Blogia miettiessäni joku joukkoistaja oli jakanut Manifesto15-nimisen ryhmän koulun kehittämisen teesit. Niissä oli mielestäni kuvattu murrosta ja argumentoitu perusteluita hienosti.
En silti sano, että taloudellinen ja sivistyksellinen tasa-arvo olisi jo saavutettu yhteiskunnassamme ja että ne voitaisiin unohtaa koulun kehittämiseen liittyvästä keskustelusta. Mutta sanon, että keskustelu kannattaa vaihteeksi aloittaa muista pohdinnoista ja yhdessä muun yhteiskunnan kanssa.
Kokonaisuudestahan tässä puhutaan. Siksi elinkeinoelämä on aina ottanut kantaa koulun tehtävään, oppimisen sisältöihin, keinoihin ja tavoitteisiin.
1960-luvulla alkunsa saanut peruskoulu-uudistus sijoittui merkittävän yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aikaan, kun Suomi yhteiskuntana kaupungistui ja siirtyi köyhästä pientilallisten ja työläisten maasta varakkaaksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi 1950–1975 välisenä aikana. (Ahonen, S. 2003). Työelämän tarpeisiin tarvittiin lisää luku- ja laskutaitoista väkeä: ammattikoulutuksen saaneita koneistajia, suurkeittiöiden emäntiä, kaupan kassoja ja veturikuskeja.
Miten on nyt?
Perinteiset työpaikat ja -nimikkeet katoavat. Uusia tulee. Ammatit vaihtuvat koko elämän ajan, työn ja vapaa-ajan rajat katoavat.
Pysyvää on yhteiskunnan ja julkisen talouden riippuvuus yksityisen talouden toimivuudesta. Meidän äidit eivät vain laita ruokaa, vaan maksavat myös yhteisöveroja. Meidän mutsit maksaa teidän mutsien palkat. Tässä systeemissä yritykset tuovat hapen/rahan tähän yhteiskuntaan. Riittävän kiva, että yritysjohtajia kiinnostaa ottaa kantaa systeemin tulevaisuuteen yhdessä opetusalan asiantuntijoiden kanssa.
Hannula ja Lonka kirjoittivat työelämän taidoista ja Uusikylä totesi heidän vailla sivistystä "liimailevan uusia nimilappuja vanhojen käsitteiden päälle". Tämä kai on normaalia. Eri toimi- ja tieteenalat nimeävät samat ilmiöt omasta näkökulmastaan käsin. Meidän on osattava tulkita eri näkökulmien kieltä ja tunnistettava yhteiset ilmiöt.
Joskus kultaisella 80-luvulla koulussa oli sellainen näpsä aine nimeltään kansalaistaito. Opimme kutsumaan ambulanssin, kertomaan sosiaaliturvatunnuksemme (oi, niitä turvallisia aikoja) ja syömään terveellisesti.
Suomalaisen kasvatustieteen sisäiset kulttuuriset luutumat ovat kiinnostavia ilmiötä varsinkin nyt, kun elämme aikakausien murroksessa. Rusahtaako "opetusopillinen sivistys ja ymmärrys" vääntyen rikki vai kestääkö taivuttelut?
Digitaalisen ajan luusaha ja onnellinen lapsuus
Jäin pohtimaan kuviota luettuani professori Kari Uusikylän vastineen (15.12.2014, HS) Hannulan ja Longan vieraskynäkirjoitukseen (8.12.2014, HS), johon viittasin edellisessä blogissani "Parhaat koskaan keksimämme pyörät". Uusikylä älähti Hesarin mielipidepalstalla, että koulusta "Ei saa tehdä markkinatoria".
Silloin harvoin, kun lomalla olen ylipäätänsä mitään miettinyt, olen kissan kanssa kylkeä kääntäen palannut uudestaan ja uudestaan samaan ajatukseen: ”Opetusopillinen sivistys” muuttuu maailman muuttuessa, koska käsityksemme sivistyksestä muuttuu. Miksi arvostettu kasvatustieteilijä ja opettajankoulutuksen kehittäjä näkee muun maailman, yritykset ja työelämän ihmisyyden markkinatorina - uhkana? Mihin kulttuurisiin, aikansa rationaliteettiin sidottuihin ajatusrakenteisiin ajattelu perustuu ja onko sitä aika muuttaa digitaalisen ajan koulun kehittämisessä?
En ole mikään suomalaisen kasvatustieteen historian guru, enkä kirjoita tässä siksi asiantuntijan äänellä. Kirjoitan huomioistani, luettuani pari kirjaa yliopistossa ja silkasta naivista ihmetyksestä. Korjatkaa kimpassa virheet, jos niitä on tiedoissa tai käsityksissä.
Arvaukseni elinkeino- ja yrityselämän vieroksumiseen on sekä reformipedagogiikka että yhteiskuntatekninen ajattelu. Suomalaisen kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen ihanteet ja ideologia ovat lähtöisin saksalaisesta reformipedagogiikasta, jonka 1940-luvulta 70-luvulle vaikuttanut vaikuttattanut Koskenniemi toi suomalaiseen opettajankoulutukseen. (Ks. esim. Kansanen 2004, 13) Reformipedagogiikka on lapsi- ja yksilökeskeistä ja pyrkii vaikuttamaan sosiaalisiin ongelmiin tasa-arvoajattelun kautta. Suomalaisen koulun lapsikeskeisyys ja luottamusilmapiiri ovat reformipedagogiikalle ja sen jälkeiselle koulupolitiikalle ja tutkimukselle paljosta velkaa.
Reformipedagogiikka itsessään on hyvin aikaa kestänyt arvorakenne, jolla on kaksi kehitystä jarraavaa ongelmaa: Ensimmäinen on filosofian sisään rakentunut yhteiskunnallinen taistelu, josta aika on ajanut ohi. Ja toinen on, että yksilökeskeisen filosofian toteuttaminen massakasvatuksessa ja arjen opetuksessa on opettajalle ammatillisesti niin vaativaa, että harva maikka viitsii lähteä sille tielle. (Vähemmälläkin pääsee. Opettaja ei lupaa mitään itseään suurempaa tai vanno valoja saadessaan viran. Hän on vain töissä.)
Keskityn näistä ensimmäiseen
Olemme jo vuosisadan välillä tasapainotelleet ja välillä käyneet kissanhännänvetoa, onko yhteiskunnan järjestämä opetus yhteiskuntaa vai yksilöä varten.
Keskeiset ihmis- ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset painottuvat digitaalisessa yhteiskunnassa eri tavoin kuin esiteollisella tai teollisella ajalla. Kun kasvatustieteellinen ajattelu nousi viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä jaloilleen suomalaisessa opettajankoulutuksessa, oli täysin oikein turvata lasten yksilöllinen kasvu aikana, jolloin lapsuuden merkitys oli erilainen kuin nyt: tuleva työvoima, tykinruoka, tilanjatkaja, käsipari, taakka tai perijä.
Nykylapsia ei odota esiteini-iässä tehdas, raskaat maatyöt tai lapsivanhemmuus, vaan hämmennys, miten käyttää tarjolla olevia mahdollisuuksia ja pelastaa maailmasta mitä pelastettavissa on. Meeminä kiertävä vitsi, jossa Maslowin tarvehierarkian perustaan on kirjoitettu WIFI, on mobiilille sukupolvelle totta. Mobiilikansalaisen maailma itsessään muistuttaa virtuaalista markkinatoria. Elämme kaupallisuuden ja kuluttamisen kyllästämässä kulttuurissa, joka ruokkii epäformaalia oppimista. Väitän, että iso osa kersoista on oppinut enemmän englantia Youtube-videoista kuin tunnilla.
Mobiilikansalaisia ei uhkaa ennenaikainen vanhuus tai ahtaissa oloissa leviävä keuhkotauti, vaan verkon kaatuminen ja ekokatastrofi.
Blogia miettiessäni joku joukkoistaja oli jakanut Manifesto15-nimisen ryhmän koulun kehittämisen teesit. Niissä oli mielestäni kuvattu murrosta ja argumentoitu perusteluita hienosti.
"1.0 schools cannot teach 3.0 kids. We need to redefine and build a clear understanding of what we are educating for, why we do it, and for whom our educational systems serve. Mainstream compulsory schooling is based on an outdated, 18th century model for creating citizens with the potential to become loyal, productive factory workers and bureaucrats. In the post-industrial era, this should no longer be the end goal of education. We need to support learners to become innovators, capable of leveraging their own imagination and creativity to realize new outcomes for society. We do this because today’s challenges cannot be solved through old thinking. And, we are all co-responsible for creating futures with positive outcomes that benefit all people in the world."Sanon, et jep!
En silti sano, että taloudellinen ja sivistyksellinen tasa-arvo olisi jo saavutettu yhteiskunnassamme ja että ne voitaisiin unohtaa koulun kehittämiseen liittyvästä keskustelusta. Mutta sanon, että keskustelu kannattaa vaihteeksi aloittaa muista pohdinnoista ja yhdessä muun yhteiskunnan kanssa.
Kuka saa sanoa ja millä sanoilla?
Päivän analogia: Julkishallinto ja -talous on monin tavoin yhteiskuntamme verenkiertoelimistö. Tässä analogiassa elinkeinoelämä tai yksityissektori on silloin keuhkot. Julkinen puoli ja elinkeinoelämä ovat toisiinsa täysin sulautunut ja toisistaan riippuvainen systeemi, joilla on eri tehtävät.Kokonaisuudestahan tässä puhutaan. Siksi elinkeinoelämä on aina ottanut kantaa koulun tehtävään, oppimisen sisältöihin, keinoihin ja tavoitteisiin.
1960-luvulla alkunsa saanut peruskoulu-uudistus sijoittui merkittävän yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aikaan, kun Suomi yhteiskuntana kaupungistui ja siirtyi köyhästä pientilallisten ja työläisten maasta varakkaaksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi 1950–1975 välisenä aikana. (Ahonen, S. 2003). Työelämän tarpeisiin tarvittiin lisää luku- ja laskutaitoista väkeä: ammattikoulutuksen saaneita koneistajia, suurkeittiöiden emäntiä, kaupan kassoja ja veturikuskeja.
Miten on nyt?
Perinteiset työpaikat ja -nimikkeet katoavat. Uusia tulee. Ammatit vaihtuvat koko elämän ajan, työn ja vapaa-ajan rajat katoavat.
Pysyvää on yhteiskunnan ja julkisen talouden riippuvuus yksityisen talouden toimivuudesta. Meidän äidit eivät vain laita ruokaa, vaan maksavat myös yhteisöveroja. Meidän mutsit maksaa teidän mutsien palkat. Tässä systeemissä yritykset tuovat hapen/rahan tähän yhteiskuntaan. Riittävän kiva, että yritysjohtajia kiinnostaa ottaa kantaa systeemin tulevaisuuteen yhdessä opetusalan asiantuntijoiden kanssa.
Hannula ja Lonka kirjoittivat työelämän taidoista ja Uusikylä totesi heidän vailla sivistystä "liimailevan uusia nimilappuja vanhojen käsitteiden päälle". Tämä kai on normaalia. Eri toimi- ja tieteenalat nimeävät samat ilmiöt omasta näkökulmastaan käsin. Meidän on osattava tulkita eri näkökulmien kieltä ja tunnistettava yhteiset ilmiöt.
Työelämäntaidot vai elämäntaidot?
Joskus kultaisella 80-luvulla koulussa oli sellainen näpsä aine nimeltään kansalaistaito. Opimme kutsumaan ambulanssin, kertomaan sosiaaliturvatunnuksemme (oi, niitä turvallisia aikoja) ja syömään terveellisesti.
Viimeistään ensi keskiviikkona iso osa Suomen kansalaisista palaa töihin pitkältä lomalta. Ja sitten ollaan taas pitkään töissä. Vähintään kolmannes hereilläoloajasta. Onko työelämä kansalaistaito? Mikä ja kuka siihen valmistaa?
Sitran Uusi koulutus -foorumin 4.12. avajaistilaisuuden toisen puheenvuoron piti Marko Parkkinen, joka toi yrityskentältä terveisiä: koulussa pitäisi opettaa tervehtimistä ja muita hyviä tapoja. Parkkisen mukaan nykypäivänä työelämässä tarvitaan myös muutos- ja suorituskykyä, erityisesti ensimmäistä. Myyntitaidot ovat niin ikään tärkeitä, sillä jokainen joutuu työssään myymään jotain: jos ei mitään konkreettista, niin ainakin omia ajatuksia ja osaamista.
"Työnantajaa ei kiinnosta se, kuinka paljon henkilö on kouluttautunut, vaan se, mitä hän saa osaamisellaan aikaan."
Marko Parkkinen, Seedi
Olen itse hankkinut kolme eri koulutusta ja onnekseni voinut valita työni. Oman työni laadulla on minulle suuri merkitys. Koen vastuuta työstäni. Työ ei ole koko elämä, mutta iso osa elämää. Ei kai kukaan oleta minun jättävän vastuuta siitä pelkästään työnantajalle?
Haluan tehdä itseni ja kollegoideni vuoksi mahdollismman hyvää työtä. Haluan onnistua, mutta en onnistu yksin. Monen kaltaiseni tavoin "johdan itseäni" ja "teen päätöksiä", koska pomoni ei ole järkeä päättää puolestani ja tehdä näin kahden ihmisen töitä. Hän hoitaa omat päätöksensä ja minä omani. Ne ovat erilaisia.
ja
niin
Haluan tehdä itseni ja kollegoideni vuoksi mahdollismman hyvää työtä. Haluan onnistua, mutta en onnistu yksin. Monen kaltaiseni tavoin "johdan itseäni" ja "teen päätöksiä", koska pomoni ei ole järkeä päättää puolestani ja tehdä näin kahden ihmisen töitä. Hän hoitaa omat päätöksensä ja minä omani. Ne ovat erilaisia.
ja
niin
edelleen
Tekee mieli ruveta urputtamaan ja jankuttamaan. Mutta asiani oli niinkin yksinkertainen, että menemme suurin osa koulun ja opiskelun jälkeen töihin. Työelämä on osa elämää. Toivottavasti se on hyvää. Hyvä työelämä rakentaa hyvää yhteiskuntaa ja tuo taloudellista hyvinvointia. Yritysten ja koko Suomen kilpailukyvyllä on valtavasti merkitystä. Kilpailukykyisessä yhteiskunnassa piisaa rahaa kasvatustieteen tutkimukseen ja professoreiden eläkkeisiin.
Tekee mieli ruveta urputtamaan ja jankuttamaan. Mutta asiani oli niinkin yksinkertainen, että menemme suurin osa koulun ja opiskelun jälkeen töihin. Työelämä on osa elämää. Toivottavasti se on hyvää. Hyvä työelämä rakentaa hyvää yhteiskuntaa ja tuo taloudellista hyvinvointia. Yritysten ja koko Suomen kilpailukyvyllä on valtavasti merkitystä. Kilpailukykyisessä yhteiskunnassa piisaa rahaa kasvatustieteen tutkimukseen ja professoreiden eläkkeisiin.
Huomenna menen duuniin Kari U:n sanoin "lätisemään". En usko silti, että pääsen jonnekin "vallan lemmikiksi" saaden pannan kaulaan ja kupin täyteen. Parin viikon loma on kuitenkin tehnyt hyvää. Ajatus kulkee taas. Osaan myös levätä ja pitää itsestäni huolta. Hyvä kansalaistaito ja loistava työelämäntaito.
