Entinen äitee ja kootut kasvatusneuvot

Terveisiä vaan kentältä. Helsinki-Vantaalta, mihin saattelin tyttären koneeseen, joka lensi Berliiniin. Sieltä nuori nainen, joka on lennellyt elämässään vain yhden kerran (edes-takas), lentää Abu-Dhabiin, mistä sitten pääsee viimein Kathmanduun. Siellä meneekin sitten kevätpuolelle vapaaehtoistöissä orpokodissa.

Lentämistä varten opettelimme keittiön pöydän ääressä viime viikolla, miten turvatarkastuksessa laitetaan tavaroita tarjottimelle.

Tähän samaan hetkeen osuu poikani 18. syntymäpäivä kolmen viikon päähän. Olen käytännössä enää kolme viikkoa kenenkään virallinen huoltaja. Siirryn uuteen vaiheeseen elettyäni edellistä pian 20 vuotta. Puolet elämästäni.

Saanko jakaa kasvatusneuvoja? 

.... Ihan vähän vaan ja tarkkaan pohdittuja. Tekee niin kovasti mieleni, koska tässä elämäni taitekohdassa menee ajantaju. Olen katsokaas reilu 20-vuotiaasta asti ajatellut, että miltä sitten tuntuu, kun on nelkyt ja lapset ovat aikuisia.

Tuntuu nimittäin tosi hyvältä. Vaikka kyynel tirahtikin lentokentällä, tuntui juuri oikealta nähdä jännityksestä tutiseva tyttärensä siirtämässä hammastahnojaan ja rasvojaan pakastepussista lentokentän minigrippiin. Lentokone lentää niin kauas, että meidät yhdistävä henkinen napanuora venyy niin pitkäksi, että se NAPS vaan menee poikki, kun on sen aika.

Mitä sitä sitten neuvoisi?

Kattokaa, kun ei meillä ole aina mennyt kuin Strömsössä. 20 vuoteen on mahtunut tasaisen elon väliin myös vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Noin lapsen kasvun kannalta. Silti olen useammin kuin kerran kuullut kehuja lapsistani. Aluksi kehut olivat sitä, että "he osaavat kätellä".

1. Opeta lapsesi kättelemään. 

Mikael "kaikki on mahdollista" -Jungnerin jutut vapaasta kasvatuksestaan huvittavat minua. Tunnistan niistä omien vanhempieni kanssa käytyjä keskusteluita. "Ei me olla haluttu puuttua teidän päätöksiin, kyllä jokainen on saanut tehdä omia juttujaan." Lapsuudenperheessäni ei ole onneksi mennyt ihan niin överiksi kuin Jungnerin vanhemmilla, mutta vastapainona vapaalle kasvatukselle, itsestäni tuli Tiukka Äiti: Olen heittänyt leluja pois, kun niitä ei ole siivottu, vaatinut kovaan ääneen tekemään kotitöitä, vahtinut kotiintulo- ja tietokoneaikoja ja pitänyt nollatoleranssia päihteisiin. Uskon, että se näkyy lapsissani elämänhallintana.

2. Opeta elämisen normaali.

Olen itse 70-luvun lapsi. Silloin oli ihan normisetti, että 5-vuotias sai avaimen kaulaan ja käveli päiväkodista itse kotiin. Nykyäänhän se olisi heitteillejättö. Olen tuonut, vienyt ja paaponut mukuloita, mutta osan meille avainkaulalapsille kehittyneestä selviytymisen ja vapauden eetoksesta olen siirtänyt lapsilleni. Olen opettanut, miten puhelinta, verokorttia ja lentokenttää käytetään ja luottanut siihen, että lapset osaavat ja selviytyvät. Maailmassa on muitakin turvallisia paikkoja kuin Käpylä-Vallila -sektori. Jos on hätä, pitää soittaa kotiin. Kyllä mamsu auttaa.

3. Pidä huolta, mutta usko lastesi selviytymiskykyyn. 

Oman elämäni suuria oivalluksia on ollut yhteisön merkityksen ymmärtäminen. Pieniä valaistumisia on tullut matkan varrella useita, mutta lopullinen leiskahdus tuli kymmenisen vuotta sitten yhdellä kesämökillä, missä teimme koko viikonlopun nurmikkotalkoita: kaivoimme porukalla kiviä ja kantoja maasta, ajelimme maata kottikärryillä, tamppasimme, tasoitimme ja lopulta kylvettiin nurmi.

Konkreettisella yhdessä tekemisellä on valtava yhteisöä rakentava ja kiinni pitävä voima. Jos on vain saamamiehenä, niinkuin lapsille vanhempien heitä kovin rakastaessa usein käy (Lue Virpi Suutarin hyvä kolumni aiheesta), jäävät lapset paitsi siitä ylpeyden ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, kun on paiskinut töitä yhteisönsä eteen.

Sitäpaitsi uskon, että kokemukset kasvattavat itsetuntoa paremmin kuin sanat. Joo, pitää kannustaa ja kehua, mutta myös ohjata tilanteisiin, missä ihminen pääsee ponnistelemaan, onnistuu ja arvostaa itseään sen vuoksi.

Ja juuri velvollisuudet tekevät yhteisöstä siihen kuuluvalle yksilölle tärkeän. Toisen työtä ei aina tajua arvostaa, mutta ponnistelu antaa asioille merkityksen.

4. Anna lapsillesi mahdollisuus tehdä jotain yhteisölle aidosti arvokasta, kuten pyykätä.

Yhteisöä pitää kiinni myös läheisyys, tilan ja ajan jakaminen. Siksi olen itse noudattanut neuvoa syödä ateriat yhdessä. Siksi olen ottanut murrosiässä irti räpistelevät teinit mökille, ystäväperheiden luokse kylään, isovanhemmille ja sukuloimaan. Siksi olen lukenut iltasadun varmaan vielä yläasteikäisille. Siksi perjantaisin on ollut leffailta ja olemme maanneet läjässä sohvalla. Siksi olemme pelanneet lautapelejä.

Siksi, että perheen siteet ovat sitkeitä, mutta ohuita. Niitä pitää varjella.

5. Syökää yhdessä päivällinen ja lue iltasatu.

Ja kuten huomaat, olen lähinnä kertonut, mitä olen äitinä elämäni varrella itse oppinut. Ehkä nämä neuvot eivät koske sinua. Ehkä ajattelet toisin. Ehkä sinulla on huono kokemus yhteisöistä ja olet nähnyt, miten absoluuttinen vapaa kasvatus nostaa ihmisen siivilleen. Jos neuvot tuntuvat vierailta, älä missään tapauksessa noudata niitä.

Kato hei. Me kaikkihan elämme omien arvojemme mukaan. Arvomme siirtyvät lapsillemme paitsi äidinmaidossa, myös aamulla eteisessä, kun mietitään niitä kurahousujuttuja.

6. Tärkein neuvoni on, että tunnista omat arvosi ja kasvata lapsesi niiden mukaan. 

On niin monta tapaa elää hyvin ja kasvaa hyväksi ihmiseksi. 

Kasvatustyö ja vanhemmuus on siitä kätevää, että omat virheensä saa naamalleen melkein heti. Aika moni mainitsemistani vaarallisista tilanteista on liittynyt siihen, että olen hoitanut vanhemman hommiani vasemmalla kädellä tai ollut vielä kertakaikkisesti keskeneräinen ihminen.

Eikä ne virheet merkitse niin paljon. Merkitseviä ovat korjausliikkeet ja halu tehdä oikein. Parhaiden vanhemman taitojensa mukaan.

Sitten 20 vuoden päästä voi päästää lapsensa hyvillä mielin pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään.

Ps. Haluan kiittää omia vanhempiani, että he ovat uskoneet omiin arvoihinsa ja antaneet niiden mukaisesti minun olla juuri sellainen ihminen kuin olen.

Ps. S. Olet rakas. Soita mamsulle, jos on hätä.

Hajatelmia rakkaudesta lajiin (kuin lajiin)

"Oppiminenhan on epämiellyttävää ja sattuu". Heräsin kuin pitkästä unensta, kun tämä totuus lausuttiin ääneen.

Olin niitä onnekkaita, joille oppiminen oli koulussa helppoa. Muistan miettineeni, mikä on äidinkielen harjoituskirjan funktio, miksi sinne kirjoitetaan asioita, jotka jo osaa. Oppiminen tuntui enimmäkseen järjettömän hyvältä ja jos se sattui, niin jätin sen väliin. Vietin mm. kaikki ala-asteen liikuntatunnit patjavarastossa ja jossain kentän takareunalla mukavia rupattelemassa.

Ai, miten niin oppiminen sattuu?

Kun on taapertamalla, kävellen ja joskus loikkien päässyt elämäntiensä puoliväliin, on silleen vähän viisaampi. Ja pirusti varovaisempi.

Kun keski-ikää tulee, uuden oppiminen vaikeutuu. On helpompi täydentää aikaisempia muistirakenteitaan kuin luoda uusia. Kun saavutukset on saavutettu, jää helposti nohevana omaan henkisen ja fyysisen tilannehallinnan valtakuntaansa: tämän osaan, tiedän ja hallitsen. On niin hyvä, että voi heittäytyä neuvomaan muita. Päämääräänsä päässeillä ja sinne jääneillä ihmisillä on vain ilmeisen inhimillinen taipumus alkaa pitää omaa mailmankaikkeuttaan vallitsevana todellisuutena. Mukavuusalueeseen saattaa liittyä joustamattomuutta ja yksilmäisyyttä.

Yritän pitää sen verran rotia, että minusta ei tulisi ihan mahdottoman rasittava ihminen. Hinaudun pois mukavuusalueeltani säännöllisesti ollakseni vähän rähmälläni ja nenä mudassa. Ja totta hitossa se sattuu! Toissailtana viimeksi seisoin avuttomana käsiäni heilutellen, koska oli ilmeisen mahdotonta pyörittää kättään vartalonsa edessä rannepuoli ulospäin. Ja sitten kahdella kädellä. Heh. (Mikä sen leffan nimi oli? Idiootit!)

Moinen kädettömyys pitää nöyränä ja on hyvä analogia sille, kuinka vähän mistään tietää mitään. Oman vallitsevan todellisuutensa ulkopuolelle astuminen asettaa asiat suhteisiinsa.

Miksi ryhtyä mahdottomaan?
Elämänpolun säänvaihteluissa olen muodostanut oman teoriani rakkaudesta. Parhaimmillaan se on hullun huumaava pakkomielteisiin ajava tunne, mutta pohjimmiltaan rakkaus on mielestäni tavallista pitävämpää ja venyvämpää liimaa.

Kestämme melkein mitä tahansa ihmisiltä, joita rakastamme. Sama muiden intohimojen kanssa: Joku jaksaa seistä lapsen lätkäkentän reunalla kymmenen vuotta ja toinen nousta joka aamu kuudelta koiran kanssa räntälenkille. Ja kuka olikaan se kaveri, joka harrasti pitkänmatkan lentoja; lensi Tokioon ja takaisin ihan huvikseen. Voi veritulppa, mä sanon.

Rakkaus ihmiseen voi ajaa hulluteen, ja rakkaus lajiin ajaa meidät aamulla töihin, henkisesti hereille, salille hikoilemaan ja käyttämään loputkin rahamme kirjoihin tai lokomotiivien pienoismalleihin.

Harjoittelu on oppimisen kivunlievitystä

Olen miettinyt pari päivää niitä käsiä. Aivoissa alkaa rakentua siltoja (synapseja, aksoneja ja mitä niitä olikaan), kun pääsen eroon oppimislukostani. Ehkä ensi viikolla tai sitä seuraavalla, ja joka tapauksessa kevääseen mennessä, kädet pyörivät ihan oikeaan aikaan, oikeaan suuntaan ja oikein päin.

Oppimisen ja osaamisen välissä on kamalasti harjoittelua ja toistoa, mutta samalla kipu alkaa lievittyä. Mukaan tulee oman keskeneräisyytensä kestämistä ja toiveikkaita katseita tavoitteen horisontiin. Mukavuusalue laajenee treeni treeniltä.

Kipu tulee ja menee pienten onnistumisten ja suurten kysymysmerkkien myötä. Motoriikka kehittyy hitaasti, ja tunnen itseni dorkaksi nopeasti,  mutta joka ti-to lähden salille odotusta täynnä.

Kuuluvatko oppiminen ja rakkaus yhteen? Tarvitsemmeko rakkauden liimaa jaksaaksemme loputtomat toistot opiskelun ja ja oppimisen välissä? Minä ainakin tarvitsen. Lajin vain täytyy olla se oikea. Minulla ei ole koiraa, eikä kukaan ole koskaan harrastanut meillä jääkiekkoa, mutta wushusta ja käsien pyörittämisestä tykkään.


Tämä kuva pyöri pitkään Facebookissa. Tykkäsin ja jaoin. Tykkään ja jaan sen vieläkin. Alkuperäinen (?) löytyi täältä: http://www.reallifecoaching.net/stepping-outside-your-comfort-zone/

Mitä yhteistä on joogalla ja deittailulla?

Eka kerta oli Punavuoressa. Ystäväni oli bongannut joogaopettajan kai lehdestä. Olimme yläasteikäisiä ja joogatunti pidettiin yksityisasunnossa, minne meitä mahtui pieni ryhmä. Muistan vieläkin, kuinka tyhjä  ja sisustamaton asunto oli. Siihen aikaan joogaa ei opetettu kuntosaleilla eivätkä ihmiset pudotelleet suupielistään kokeilemiaan joogasuuntauksia ja opettajien nimiä. Teimme trikona-asanoita ja tunnin lopuksi joogaopettaja kertoi, että ei juo kahvia.

Muistan Punavuoren asfaltin ja porttikongit. Muistan tunteen tunnin jälkeen: "Ai tämmöistäkö se olikin. Mikä tässä oli se juttu?" Pidin, mutta en tiennyt mistä. Jooga jäi mysteeriksi.

Viime sunnuntaina olin joogassa ensimmäistä kertaa kuukauden tauon jälkeen. Tuntui, että meillä ei joogatunnin kanssa ollut juurikaan yhteistä. Kaipasin sielujen kohtaamista, mutta koin syvää vierautta. Katsoin kolmatta kertaa kelloa, musiikki hermostutti minua, joogaopettajan ääni oli sietämätön ja ohjeet silti huonoja. Mietin puolet ajasta, mitä yleensä hain täältä ja miksi olin tyytymätön.

Olen noussut seisovaan koiraan tuhansia kertoja ja Punavuoren trikona-asanat ovat seuranneet mukanani aikuisuuteen. Takanani on monen vuoden intensiivinen Bikram-joogasuhde, jonka loppumisesta on jo aikaa. En ole sen jälkeen oikein vieläkään kokenut samaa minkään muun joogasuuntauksen kanssa. Olen käynyt hyvien opettajien tunneilla, ollut tyytyväinen ja kuitenkin lopulta vähän tyytymätön. Etsin yhä Sitä Oikeaa.

Pääsenkö kanssasi taivaaseen?

Puhutaan ihmissuhteista, mutta olen omassa elämässäni huomannut, että minulla on suhde myös työni ja harrastusten kanssa. Kaikkin suhteisiin liittyy arjen lisäksi kiintymystä, paloa ja niiden hännillä suurista odotuksista syntyviä pettymyksiä ja huippuhetkiä.

Tiedättekö pitkästä avioliitosta tai suhteesta irronneet ihmiset, jotka etsivät uutta suhdetta mihinkään ja keneenkään päätymättä? He tapailevat tummia ja vaaleita, nuorempia ja vanhempia, menestyneitä ja taviksia. Tarjolla on netillinen ihmisiä, mutta silti rakkaus ei saa mahdollisuutta.

Deiteillä käyminen on aivan kuin lapsuuden leikki, jossa kysyttiin "Pääsenkö kanssasi taivaaseen?" Jos oli valinnut väärän lapsen, tämä vastasi: "Vettä kengässä!" Erona se, että leikissä oikea vastaaja selvisi, kun oli tarpeeksi kauan kysellyt, mutta tiedustelepa samaa internetilliseltä porukkaa!

Buddha ei turhaan sanonut, että elämä on hapan. Täydellisen Joogan Himoni on vienyt minua opettajalta ja salilta toiselle Täydellisen Sarjan perässä. Joidenkin sarjojen kanssa on synkannut, Vinyasan kanssa on ollut sutinaa enemmänkin ja Astangan kanssa meistä on Rita-opettajan myötävaikutuksella tullut hyviä kavereita. Silti! Vaikka lähdin sunnuntain tunnilta rentona kotiin, tyytymättömyyden hapot kirvelivät ja jäin miettimään, miksi mikään ei kelpaa. Opettaja, opettaja! Joogakengässäni on vettä.

Voidaanko olla vain ystäviä?

Olen joogaharrastuksessani vaiheessa, jolloin voisin hyvinkin alkaa kehittyä ja edistyä hurjasti, jos kävisin tunneilla enemmän kuin satunnaisesti. Äänettömän joogamarinani keskellä sain lopulta kiinni ajatuksesta, että en selvästikään ole valmis lähes päivittäiseen joogatreeniin. Jooga ei sittenkään ole minulle niin tärkeää. Ei ihme, että hapan nousee kurkkuun: Kuinka lapsellista ja yksisilmäistä on haluta jotain täydellistä, olematta valmis itse sitoutumaan.

Deittaillessa tapaa mielenkiintoisia ihmisiä oman elämänpiirin ulkopuolelta. Tulee käytyä älyttömästi leffassa ja juotua litroittain kahvia. Se on kaikki ihan ok ja monesti parempaa kuin täydellinen yksinäisyys. Joistain ihmisistä tulee facebook-kavereita ja joihinkin tulee pidettyä yhteyttä myös kasvotusten.

Alan vähitellen oivaltaa. että ehkä jooga ei olekaan elämäni rakkaussuhde. Ehkä se on ennenminkin vuodet kestävää ystävyyttä, joka on joskus intensiivisempää ja välillä eletään eri elämänvaiheita. Joogaan varmasti niin kauan kuin pysyn jaloillani. Siirryn takaisin Hathaan, menen vanhoilla päivilläni seniorijoogaan ja ehkä palaan ennen sitä Bikramin syliin.

Joogaan, koska silloin muistan hengittää. Joogaan, koska se hellii selkääni. Joogaan, koska on niin paljon parempi joogata kuin olla joogaamatta.

Enkä tiedä vieläkään ihan täysin, mikä tässä on se juttu. Deittailuvuodet ovat onneksi takana, mutta jooga on yhä oma mysteerinsä.

Lempi jooga-asentoni on "kameli" - Ustra Asana. Kuva on lainattu sivulta, mistä selityskin: http://www.4ayurveda.com/health.asp?aid=275

Kolme kiukuttelukorttia ja kaksi muuta aikuista käytäntöä

Tempperamenttitutkija Keltikangas-Järvinen tuo lohtua ja tolkkua ihmisen elämään, jos puheet, reaktiot ja toimet ovat livenneet vähän lapasesta.

Tempperamenttihan se siinä puhuu.

Itse taidan kuulua muun muassa  tempperamenttiryhmään intensiivinen. Nuorempana se tarkoitti lähinnä sitä, että olin se tyyppi, joka kuljeskeli ympäri bensakanisterin ja tikkujen kanssa ja pisti siltoja palamaan. Jos oli sanomista, niin sanottiin. Ei niin kovin väliä, halusiko vastapuoli kuulla bensankatkuisia mielipiteitäni. Intensiivinen ihminen ei paljon suodata.

Mutta, sitä saa mitä tilaa. Kun ikää kertyi, huomasin olevani melko tyytymätön tilauksiini. Oppiminen lähti siitä, että  piti saada elämään hyviä asioita mustuneiden sillanpalkkien sijaan.

Jos on sekunnissa nollasta sataan kiihtyvää tyyppiä, ei muutos ole helppo. Jatkuva kierrosten ottaminen rasittaa kuitenkin niin itseäni kuin muita. Kun kokemus ihan sanoo, että maailma ei parane raivomalla,valittamalla ja moitteilla. Koska maailma sellaisena kuin sen käsitän, on olemassa vain omassa mielessäni, toistaiseksi ainoa tapani vaikuttaa maailmaan on ollut oma asenteeni ja oma tapani toimia.

Käytännön ihmisenä olen ratkaissut asian esimerkiksi kiukuttelukorteilla, pistekupeilla ja ööö... liikunnalla.

Kiukuttelukortit

On mahdotonta olla koko ajan rauhallinen, koska maailmassa on esimerkiksi tietokoneita, ihmisiä jotka haluavat antaa lapsilleen nimiä, joista ei selviä sukupuoli sekä opettajia, joille ei makseta ylimääräistä ammatillisesta kehittymisestä.

Ei ole terveellistä olla koko ajan hermona, mutta ei ole hyväksi myöskään tukahduttaa tunteitaan päivästä toiseen. Siksi olen myöntänyt itselleni joka viikoksi käyttöön kolme kiukuttelukorttia. Saan ottaa kolmet nopeat ja ohimenevät kilarit viikossa. Siksi mietin nykyään tarkkaan, mistä kannattaa hermostua ja lopputuloksena hermostun nykyään hyvin harvoin. Yksikin kortti saattaa viikolla riittää.

Toimii. Idea on lainattavissa.

Pistekuppi

Jos sinä ja läheinen ihmisesi olette kumpikin koko ajan oikeassa, niin se voi vähän etäänyttää. Noin pidemmän päälle.

Pistekuppi on läheisten ihmissuhteiden pöydälle kummallekin osapuolella nostettava näkymätön astia, johon saa pisteitä aina kun toinen myöntää sinun olleen oikeassa. Kääntäen, jos olit väärässä: TUNNUSTA! (Piste läheiselle ihmissuhteelle.)

Toimii. Yllätytkö, jos sanon, että pisteet menevät tasan, koska kumpikin on noin vuorotellen oikeassa. Parisuhdeneuvot eivät yleisesti ole toimialuettani, mutta tätä kannattaa kokeilla useamman besserwisserin lähisuhteessa.

Liikunta

Ei siitä sen enempää.

Toimii. Kokeile.