Kuinka tanssittaa lohikäärmettä?

Tiedätkö, missä lohikäärmeet asuvat? Yksi ainakin nukkuu kerällä Kaisaniemessa, Caisan kulttuurikeskuksen varastossa. En tiedä sen nimeä. Tuskin on Puff, vaikka paljetit ovatkin hieman putoilleet.

Alhaalla salissa lohikäärme nojaa elottomana seinään. Salissa seisoksii, istuskelee, venyttelee ja vipeltää parisenkymmentä ihmistä: suomalaisia ja kiinalaisia aikuisia, lapsia ja teinejä. Lohikäärme katselee odotellessaan kuin pitkästyneenä ulos ovesta.

Kiinalainen vs. länsimainen lohikäärme

Lohikäärme on elimellinen osa kiinalaista kulttuuria. Se on ollut keisarin ja kaiken voiman symboli. Syksyllä kävin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla katsomassa dokumenttielokuvan Dragon Girls, joka on saksalaisen dokumentaristin Inigo Westmeierin elokuva Shaolin Tagou kungfu -koulusta. Elokuva kurkistaa kiinalaisten kungfua sisäoppilaitoksessa opiskelevien tyttöjen arkeen. Dokumentti on samaan aikaan kiehtova ja karu kuvaus kungfun opiskelusta ja kiinalaisesta kasvatuksesta. Suomessa kukaan kersa ei suostuisi moiseen treeniin ja viranomaiset sulkisivat koko koulun, mutta toisaalta meillä syntyy hyvin vähän samanlaista äärimmäistä huippuosaamista. Siinä pohdittavaa pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen.

Elokuvan pääosaan nousee karismallaan 9-vuotias Xin Chenxi, joka kertoo lohikäärmeen kulkevan aina mukanaan. Koulun eliittijoukkueessa harjoitteleva ja kilpaileva Xin tietää lohikäärmeen suojelevan häntä ja antavan voimaa. Xiniä katsellessaan ymmärtää jotain lohikäärmeistä ja tahdosta. Miellyttävä mukula, loistava miekankäyttäjä.

Xin Chenxi (kuva: http://www.drachenmaedchen-derfilm.de)

Omassa länsimaisessa perinteessämme lohikäärmeillä on toinen melko tuhoisa rooli. Niitä vastaan ovat taistelleet prinssit, hobitit ja viimeksi kai Harry Potterin nuoret velhokokelaat. Lohikäärmeet ovat omassa kerrotussa ja kirjallisessa perinteessämme ovelia, julmia, ahneita ja vaarallisia. Meillä ei ole lohikäärmetyttöjä, mutta olen kuullut kutsuttavan vihaisia naisia "varsinaisiksi lohikäärmeiksi". Hmm... Jotenkin kiinalainen voimaa-antava lohikäärme on itselleni tutumpi. 

Lohikäärmeen nikama

Tähän asti olen ihaillut lohikäärmettä vain kaukaa. Viimeksi Maailma Kylässä -festivaaleilla toukokuussa 2013, missä kungfuseuramme SWKS tanssitti sitä. 

Seuraavan kerran lohikäärme tanssii Helsingissä, kun vuosi vaihtuu kiinalaisessa kalenterissa käärmeen vuodesta hevosen vuodeksi 30.1.2014 Silloin minäkin olen mukana ensimmäistä kertaa. 

Lohikäärmeen taika on siinä, että sen saavat eloon vain ihmiset. Kun Kiina-seuran jäsenet järjestäytyvät lohikäärmeen yhdeksään niveleen eli sitä kannatteleviin keppeihin, lohikäärme alkaa hengittää, nousee ilmaan ja tanssii. 

Lohikäärmeen tanssittaminen vaatii hieman harjoittelua. Silti askeleitaankin hakeva lohikäärme on oudolla tavalla maaginen. Lohikäärmeen nivelessä liikkuessaan täytyy olla Täysin Hereillä, täytyy seurata edellistä, reagoida liikkeeseen ja tuntea hieman lohikäärmeen tapoja. Käärme osaa kumartaa, mennä ruumiinsa yli ja ali, käärmemäiselle kiepille, peruuttaa ja kiemurtaa kahdeksikkona. 

Jos me tahdomme niin, jos me teemme sen.  

Ilman tekoja lohikäärme nukkuu. Ilman yhdeksää ihmistä lohikäärme on eloton. Ilman harjoittelua ja koreografian tuntemusta lohikäärme tanssii, mutta pysähtelee. Ensimmäisellä oman seuran harjoituskerralla me hämmentyneet aloittelijat aiheutamme välillä hässäkkää lohikäärmeen kompastellessa omaan pyrstöönsä. Seuraavissa treeneissä lohikäärme on selvästi sulavampi. 

Teonsanat

Lohikäärme on seurannut minuakin miettiessäni suunnittelun roolia, tekemisen merkitystä, tuotantoketjuja, toimeen- ja toimeksi panemista. Hyvillä ideoilla on aina paikkansa varastossa, mutta ne ovat unisia ja elottomia ilman konkreettista niveliin tarttumista, aloittamista ja liikettä. Jos kukaan on koskaan yrittänyt saada mitään aikaiseksi, tehdyksi ja valmiiksi, tietää, että isoa ideaa on turha yrittää saada yksinään ilmaan - mitä isompi tavoite, sitä enemmän porukkaa tarvitaan tekemään siitä totta. Lohikäärmeen nivelissä eletäänkin yhtenä yhdeksästä. Jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Jos yksikin lohikäärmetanssija puuttuu, lohikäärme pysähtyy. 

Lohikäärmeen filosofia on tekemisen filosofiaa. Lohikäärmeen voima on tahdonvoimaa. Suomeksi sitä kutsutaan ryhtymiseksi ja aikaansaamiseksi. Mutta, mitä enemmän voimaa ja sulavuutta tekojensa lopputulokseen haluaa, sitä enemmän on syytä harjoitella. Mutta silläkään ei ole merkitystä, jos on yksin. Lohikäärmeen tanssittamiseen tarvitaan yhteistä tahtoa.  

Viikot Gertruden kanssa

Gertrude odottaa lähtöä teleportaalissa ja muuttuu tulostuskomennolla kohta 111 sivuksi paperia. Pahoittelen blogikatkosta. Vikahan ei ole minun vaan Gertruden.

Huomenna menen laitoksen kautta töihin. Jätän Gertruden hyviin käsiin ja kävelen kevein askelin. En palkitse itseäni urakan valmistumisesta kuohuvalla, vaan päätin, että saan viimein postata blogiini. Saan kirjoittaa omalla kielelläni, omia mielipiteitäni ja uskoo kuka uskoo. Juhlan kunniaksi minun ei tarvitse todistaa totuusarvoa.

Kuin se nyt onnistui? 

Gertrude on tehnyt tuloaan moneen kertaan. Tämä oli laskujeni mukaan neljäs vakava yritys. Onnistumisen takana oli muutama minusta riippumaton asia. Yksi niistä on opettajankoulutuslaitos, missä on maailman kiltein ja avuliain henkilökunta. Jos kaipaat empatiaa ja sympatiaa keskeytettyäsi loppumetreillä olevat opintosi kymmeneksi vuodeksi, niin sinne... Tai jos olet hankkinut jo jonkun muun ammatin ja puhunut pahaa ex-ammatistasi, niin ei se mitään! Opettajankoulutuslaitoksen neuvonnan tytöt kaivavat esiin suorituksesi, tekevät henkilökohtaisen suunnitelman ja kertovat kenelle pitää laittaa meiliä. Kirsikkana kakussa opettajankoulutuslaitoksella aloitettiin 2011 valmistumistalkoot. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Matti Meri on eläkkeeltä käsin kiskonut ja työntänyt kaltaisiani nelikymppisiä maailmalle kadonneita tyyppejä ulos laitoksesta kandidaatteina ja maistereina.

Mutta lopullinen onnistuminen on tietenkin omani. Tajusin viimein, että gradun tekeminen vaatii keskeytymätöntä aikaa. Aikakäsitykseni on hatara. Elämäni on teini-iästä asti ollut muutaman tunnin palasia, joiden aikana on hoidettava se mitä hoitaa. Aikaisemmista gradukokeiluista opin sen, että nyt pitää laittaa firma kiinni, keikat telakalle, perhe ja ystävät sivuun ja on mentävä kirjastoon. On istuttava kirjastossa tai kotona lukemassa.

Ja sitäpaitsi. Elokuussa tuli kirje, että deadline on nyt. Vedätykset oli vedätetty. Talkoot loppuvat, Matti on ansainnut eläkkeensä ja muutenkin... Kirje oli tietenkin hyvin kauniisti, ystävällisesti ja kannustavasti kirjoitettu, mutta viesti oli selvä: Nyt on pakko. Mutta, ei se mitään, koska olin varautunut ottamalla opintovapaata.

Vaihto-oppilas tiedemaailmasta

Oli vaan pari juttua, joihin en osannut varautua. Yksi oli tiede ja tieteen elämääni tuoma vaihto-oppilas: pro gradu -tutkielma eli kavereiden kesken Gertrude. Meillä meni pieleen vähän alkumetreiltä. Luulin, että puhun ja kirjoitan sujuvasti tiedettä, kun tulee muutenkin silleen kirjoiteltua... En puhukaan. En kirjoitakaan. Todellakaan.

Kirjoitin kymmenen sivua lennossa ja sain palautteen lennossa: Olepa tarkka lähteiden kanssa. Seuraavat kymmenenen sivua: Mia, kiinnitä erityisesti huomioita lähteisiin. Vielä kymmenen lisää: Mikä tässä on dispositio?

Anteeks. Dispositio?

Metodiopinnoistani on 15 vuotta ja graduryhmistä 10. En muistanut, mitä tarkoittaa dispositio. En muistanut muuta kuin Matin kertomassa, että lähteet olisi hyvä saada keskustelemaan keskenään. Mutta, kuinka tarkkaan keskustelut pitääkään merkitä. Se oli 15 vuodessa unohtunut. Ei ollut kivaa etsiä sivunumeroita jälkikäteen. Pirun Gertrude. Oi, menetetty vapaa sana!

Mökötin ja luin. Luin ja kiukuttelin. Rähisin ja kirjoitin. Kuka hemmetti käski ottaa vaihto-oppilaan elämäänsä? Vaativan, tarkan, hemmotellun haihattelijan? Koska oikeesti, Helkasta ei löytynyt lähteitä tai ne olivat muualla käytössä. Ja kun sopiva kirja löytyi, tuntui kuin olisi katsonut telkkaria, jossa katsotaan telkkaria, jossa katsotaan telkkaria. Kukaan ei sano mitään omaa. Kaikki viittaavat johonkin, jotka viittaavat taas eteenpäin johonkin. Hemmetin  napaa tuijottava tiedeyhteisö ja ensikäden lähteet! Oi, mä ja mun hatusta vedetyt mielipiteet!

Hyvät hetket

Mutta, oli meillä hetkemmekin. Kuten olen ennenkin kertonut, rakastan kirjastoja. Olen kotonani, kun luen. Nautin hetkistä, kun ajatus lähtee tekemään kuviota. Istuimme Gertruden kanssa milloin Kaisassa, milloin Minervassa. Hortoilin hyllyjen välissä keräämässä holtittomia kirjapinoja. G. lepäsi koneella ja minä selailin sisällysluetteloita. Opin paljon uutta. Aloin ymmärtää opettajuutta paremmin ja koulun murrosta selkeämmin. Tajusin, miksi didaktiikan kirjoja ei enää kirjoiteta ja kolmiosta seuraava kuvio ei ole neliö vaan moniulotteinen siivellinen härpäke - kouludidaktinen malli. Annoin periksi ja luin Uljensin kannesta kanteen. Fanitin Linturia, olin kiitollinen, että Laakso, M. sattui omalle ammattipolulleni. Surin, että Mika Mannermaa on vainaa ja itseltäni on jäänyt klassikoita niin paljon lukematta.

Gertrude vei minut tiedon lähteille ja tarjoili lähteestä. Välillä ihan itketti, kun oivallukset tai nostalgia iskivät tajuntaan. Kirjoitin ja kirjoitin. Muistin merkitä myös sivunumerot. Olin onnellinen.

Häpeää

Koko prossessi oli kuitenkin kivulias. Tunteet menivät vuoristorataa. Oli oivallusten päiviä, kun tajusin kristallinkirkkaasti k a i k e n. Seuraava päivä oli tahmea ja toivoton: ei ole helppo homma todistaa näkemyksiään tieteellisesti. Varsinkin, jos ei kirjoita ihan sitä, mitä on jo sanottu. Todisteet on kerättävä maailmalta: toi sanoi, että toi sanoi, että toi sanoi, että minä sanon.

Näin itseni jäämässä kiinni typeryydestä ja suunsoittamisesta, suurista puheista, joille ei ole mitään katetta. Jokainen työ on joskus vaiheessa, että se ei ole vielä alku eikä runko. Se vaihe voi olla pirun pitkä. Kirjoittaa, eikä tajua sanaa dispositio. On ajatuksia, mutta niitä ei saa kiinnitettyä toisiinsa. On vaan epäonnistumisen pelkoa ja mokaamisen häpeää.

Jossain koulutuksen historian ja tulevaisuusskenaarioiden välissä oli monta kuoppaista ja monttuista hetkeä, jonne kiepsahdin. Gertrude istui kuopan reunalla ja tuijotti tiiviisti. Meillä oli yhteistäkin kieltä, siinä sanottiin DEAD LINE.

"Ylös kuopasta. Tiedettä palvelemaan."
"Haluan kirjoittaa omalla äänelläni."
"Ihan sama. Tänään referoimme Ahosta."
"En ymmärrä, miten liitän Ahosen didaktiikkaan."
"Ylös kirjoittamaan. Sinulla on enää kolme viikkoa aikaa."

Ja minä nousin ja minä kirjoitin. Sain ajatukset liitettyä toisiinsa, muistin merkitä lähteet ja nyt Gertude makaa teleportaalissa lähtövalmiina ottamaan paperisen fyysisen muodon. On aika jakaa neuvoja ja kiittää.

Mitä pitää tietää, jos aikoo kirjoittaa kasvatustieteen gradun?

• Minervan yläkerrassa on opiskelijaruokala, mistä saa tosi hyvää hummusta. 
• Lyotardin (1985) suomennos on hävinnyt Kaisan pikalainoista. 
• Muut teokset kannattaa etsiä hyllystä, ei Helkasta.
• Ei kannata syödä eväitä koko ajan, koska vatsa tulee todella kipeäksi todella pitkäksi aikaa. 
• Pitää syödä eväitä, koska se lieventää graduneurooseja. 
• Pitää tietää, että epäonnistuminen on mahdollisuus, joka pitää vaan kestää. 
• Pitää tietää, että onnistuminen on todennäköinen mahdollisuus. (Onnistumiseksi lasketaan valmis, printterissä odottava työ, jossa on melkein kaikki sivunumerot.) 
• Pitää tietää, että kaksi kuukautta, josta on toisen töissä, on liian lyhyt aika gradun kirjoittamiseen. 
• Kannattaa ehtiä uimaan ja sauvakävelemään, vaikka ei ehtisikään kuperkeikkatreeneihin. Liikunta on tärkeää. 
• Tutkiminen tekee ekstrovertistakin nopeasti syrjäytyneen autistin. Se on ohimenevää, älä välitä. Kaverit odottaa sua ulkona leikkimään.
• Kun gradu on valmis, tekee mieli siivota. Eli ihan senkin takia kannatti puristaa.

Kiitän perhettä, joka on kestänyt autistista seuraani, hoitamatonta kotia ja parisuhdetta kaksi kuukautta. Kiitän T:tä, joka löysi listan Gertrudeista. Kiitän avusta I:tä, joka on vielä oman vaihto-oppilaansa kanssa siellä Espoossa. Kiitän samaan aikaan väitelleitä tai pian väitteleviä tuttavia. J. ja M., olette esikuvia! Kiitän S:ää, joka teki urotekonaan kielenhuollon Vallilan älyllisissä leivissä pönöksi levinneeseen Gertrudeen. Kiitän OKL:n neuvontaa! Ja vielä kerran kiitän Matti Merta, joka haastatteli minua pääsykokeissa ja Skypetti 17 vuoden päästä sunnuntaiaamuna lausuen tutulla äänellään maagiset sanat: "Kyllähän tää on teoreettisesti ihan ansiokas."

Selvisin.

Oi, Gerturde. Olen tehnyt tiedettä! Vähän ontuen, mutta perille päästen.