Parhaat koskaan keksimämme pyörät!

Joskus luonne ei vaan kehity. Lämpenin taas, ja silloin on vaikea muodostaa oivalluksistaan ajatuksia ja viestiä niitä. Koen kuitenkin, että nyt on peruskoulun päivittämisen H-hetki monella tapaa. Uusi OPS tulee jo vuoden päästä voimaan. Sen lisäksi, että Krista Kiurulla on uutisoitu olevan uusi kumppani, hän on tehnyt koulutuksen ja oppimisen asiantuntijoiden kanssa raivokkaasti työtä koulun raahaamiseksi agraariajalta digitaaliseen aikakauteen. 

Kaikilla muillakin on joko huoli suomalaisesta koulusta tai palo muuttaa sitä. Sitralaiset olivat laskeneet, että pelkästään opetus- ja koulutuspuolella on tällä hetkellä käynnissä reilu 350 eri hanketta. Eilen 8.12. Hesarin pääsivulla oli kasvatuspsykologian professori Kirsti Longan ja Qentinelin toimitusjohtajan Esko Hannulan vieraskynäkirjoitus työelämäntaitojen opettamisesta jo peruskoulussa.

Itse osallistuin viime torstaina 4.12. Sitran järjestämään Uusi koulutus -työpajaan, joka oli startti puolen vuoden foorumille, jonka aikana on tarkoitus pelmuttaa isoja koulutukseen liittyviä kysymyksiä.

Työelämän murros ja siirtyminen voimakkaammin kohti tieto-, elämys- ja kokeiluyhteiskuntaa haastavat koulutuskenttää kokonaisuutena. Miten koulutus vastaa tulevaisuudessa työelämän osaamisvaatimuksiin, joista korostuvat muun muassa toiminta erilaisissa verkostoissa, luovuus ja projektityötaidot? Maailman monimutkaistuessa korostuu systeemisen ymmärryksen ja eri ilmiöiden välisten riippuvuussuhteiden hahmottamisen tarve.

                                                Lähde: sitra.fi

Oli hauska törmätä tuttuihin ja työpajaosuudet oli hyvin fasilitoitu. Mutta silti ahdistuin, ja vanha turhautuminen nousi pintaan ärtymyksenä. On varmasti itsetutkiskelun paikka ja aika oppia ottamaan koulun kehittämisasiat rauhallisesti. Sen lisäksi haluan nostaa esiin muutaman oleellisen huomion.

1. Joo-joo-joukkoistaja! Muista kotiläksyt

Mitään uutta on hankalaa synnyttää yksin, yhden organisaation tai yhteisön sisällä. Internet on muovannut elämäntapojamme ja kulttuuria sadoin eri tavoin, ja yksi keskeisimmistä on varmasti joukkoistaminen - crowd sourcing. Uskon joukkoistamiseen.

Viime torstaina uskoani koeteltiin, koska #uusikoulutus-työpajoissa meininki oli kuin opettajankoulutuslaitoksen ensimmäisen vuosikurssin ensimmäisillä luennoilla; valtavasti intoa, paljon arkikokemusta ja vähän käsitystä kokonaisuudesta. Joukosta motivoituneita kaikkien alojen asiantuntijoita saa aikaan puheliaan ja nauravaisen joukon perusopetuksen kehittämisen amatöörejä. 

Olin puolikauhuissani. Mistä ihmeestä saamme muutoksen - jotain uutta - aikaiseksi, jos satoja tai kymmeniä vuosia vanhoja ideoita kannetaan pöytään ja sanotaan, että "TÄMÄ vois olla ihan uutta. Tehdään näin, niin koulu muuttuu"?

Piti muistuttaa itselleen, että tämä oli starttityöpaja ja varsinainen foorumi jatkaa työstämistä vielä kevääseen asti. Mutta ehdin tietenkin jo hätääntyä, koska nuo kaikki hienot opetuksen ja oppimisen ideat - yhteistoiminnallisuus, oppijalähtöisyys, oppijan oman kiinnostuksen hyödyntäminen yms. ovat olleet mukana jo edellisessä, ja sitäkin edeltävissä, OPS:issa. 1990-luvulla käynnissä oli varsinaiset koulunuudistuskinkerit, kun koulut vapautettiin miettimään omia opetussuunnitelmiaan. Niistä muutosbileistä on pian 25 vuotta. Silti, kun katson koulua, oppimista ja opettamista, näyttää kuin kuva olisi käsitelty nostalgiasuodattimella. Värit ovat kellastuneet ja aika on pysähtynyt. Koulu poseeraa jäykästi valokuvaushymy huulilla.

Mitä kävi? Mitä aiomme nyt tehdä toisin?

Kun avauduin aiheesta Facebookissa, suuresti arvostamani pitkän linjan kehittäjät, opetus- ja oppimisteknologian käytön tulenkantajat, Mikko Jordman ja Anne Rongas muistuttelivat, että juuri koulun ja opetuksen ulkopuolisten näkemyksiä ja monialaisuutta tarvitaan. Heidän kanssaan pitää katsoa uusin silmin vanhoja teorioita, malleja ja käytäntöjä. 

Siitähän tietenkin joukkoistamisessa on kyse. Anne ja Mikko ovat oikeassa. 

Koska kyseessä on kuitenkin Uusi koulutus -foorumi, turhauduin, koska pyörän keksimisessä uudelleen ei ole mitään uutta. Amatööri vetää intuitiolla ja omaan arkikokemukseensa perustuen. Jokainen meistä on käynyt koulun, iso osa meistä on kasvattajia, joiden omat lapset ovat koulussa. Olemme saaneet maistaa työelämässä ketterää yhteistyötä ja nostelleet kellotaajuudet tappiin. On ihan luontevaa ehdottaa, että näin voisi tehdä myös koulussa.

Mutta.

Suomalaisen koulun ongelma ei ole hyvin ideoiden tai pedagogisen ja didaktisen tiedon puute. Ongelma on, että opetus ja koulussa käytetyt oppimisen tavat eivät ole muuttuneet kaikesta käytössä olevasta tiedosta huolimatta. Ajat ovat vaihtuneet niin paljon, että muutosta hierotaan joka maikan naamaan. Osa ottaa sen innoissaan vastaan. He haluavat kehittää ja kehittyä ammattiyhdistysliikkeen säännöistä, vastahankaisista kollegoista, paloturvallisuussäännöistä, tekijänoikeuslaista ja muutamasta muusta asiasta huolimatta. Osa on vaan väsyneitä, kyllästyneitä, juoksee hamsteripallossa ja toivoo, että reksi vaihtuisi, oppilaat olisivat hiljaisempia ja vanhemmat eivät kyselisi asiakkaan äänellä tekemisten perään.

Ehdotan siis, että kaikki foorumiin ja sen oheistapahtumiin tekisivät kotiläksyt eli selvittäisivät vähän taustoja. Suosittelen esim. vanhoja opseja, Sirkka Ahosen kirjaa Yhteinen koulu (2003), Hellströmin blogin lukemista ja vaikka kasvatustieteen apron rykäisemistä avoimessa yliopistossa, jos tulee aivan toiselta alalta. Jos on koulun ja kouluttamisen ammattilainen, niin sitten on vaan kotiläksynä otettava ilmaa siipien alle, ja noustava näkemään tulevaisuuden koulun kehittäminen suurempana systeemisenä kokonaisuutena.

Pääsisimme pyörän keksimisestä kiinni pyörällä tuotetun voiman hyödyntämiseen.

2. Digitaalisen aikakauden rationaliteetti?

Ok, sitten ohjeista oivalluksiin. Tuon ne esiin, koska totesimme workshopissa Laakson Maurin kanssa, että uuden koulun ja tulevaisuuden koulun kehittämisestä puuttuu viitekehys - raami. Konstruktivistinen oppimisnäkemys ei riitä. Opetus- ja oppimisteknologian käyttöönottokaan ei riitä. Tasa-arvoajattelu, humanistinen lähestyminen tai hallinnon kehittäminen eivät riitä. Mikään työpajassa esiinnostetuista lillukanvarsista ei riitä, jos meiltä puuttuu kokonaisnäkemys.

Olen lukenut ja kuullut koulun kehittämisen yhteydessä pohdittavan paljon tulevaisuudessa tarvittavia taitoja. Me emme näe tulevaisuuteen, mutta emme voi antaa sen lamaannuttaa meitä. On tehtävä isoja poliittisia päätöksiä, vaikka jokainen päätös on paitsi uusi suunta myös potentiaalinen virhe. Me emme vaan etukäteen tiedä. Emme tietenkään, koska aikakausien rationaliteetit ovat muutoksessa.

Olemme tavallista merkityksellisemmässä aikakausien risteyksessä. Murroksessa yhteisen toiminnan logiikka eli aikakauden rationaliteetti vaihtuu. Aikakaudet ovat historiallisia aikayksiköitä, jotka erottuvat sisällöllisesti toisistaan. Kutakin aikakautta luonnehtivat teemat, jotka ovat täyttymystään etsivien pyrkimysten sekä näiden toteutumisen esteiden ”representaatioita”. Teemat ilmaisevat ratkaistavia tehtäviä ja ongelmia.  Aikakaudet täyttyvät sitä mukaa, kun ihmiset käsittävät sen teemat ja ratkaisevat sen tehtävät. Aikakausien vaihtuminen murtaa entisen yhteiskuntalogiikan. Murrosaikoina ilmaantuu lisääntyvästi vaihtoehtoisia tulevaisuuksia (futuribles). Jotkut aiemmin väkevät toiminnan traditiot kuihtuvat ja uusia toiminnan muotoja alkaa versoa.

Lähde: otavanopisto.fi

Pelmuan leipätyössäni ICT-alan markkinointi- ja viestintäpäällikkönä paljon digitalisoitumiseen liityvän keskustelun ja ilmiöiden kanssa. Tuntuu, että elämme ajassa, jossa jälkiteollinen yhteiskunta on juuri muuttumassa digitaaliseksi. Koska aikakaudet vaihtuvat yhä kiihtyvällä temmolla, voi olla että olemme pian jo ubiikissa aikakaudessa ja kaikki tässä hahmottelemani rationaliteetti on auttamatta vanhentunut. Mutta ennen sitä, miltä teistä kuulostaisi ajatus digitaalisen aikakauden koulusta?

Ja miltä maistuu idea, että emme yritäkään nähdä tulevaisuuteen, vaan yritämme ymmärtää digitaalisen ajan rationaliteettia ja nostaa tulevaisuuden koulun suuntaviivat sieltä? Alla sormiharjoituksena tehty epätieteellinen taulukko. Tulevaisuustutkijat ja yhteiskuntahistorijoitsijat, ottakaa, korjatkaa ja kehitelkää:

muuttujat	AGRAARIAJAN LOPPU	TEOLLINEN JA JÄLKITEOLLINEN AIKA	DIGITAALINEN AIKA
kaiken analogia	jumalan kämmenellä	mekaaninen kone	ekosysteemi
media		analoginen	digitaalinen
kanava	painotuote	radio ja televisio	internet
oppimiskäsitys ja -paradigma	ulkoa oppiminen – mitä?	formaali oppiminen, tiedonalakohtaisen tiedon osaaminen ja tietäminen – mitä?	epäformaali oppiminen,  yhdessä oppiminen, pelaamalla ja leikkimällä oppiminen, taitojen oppiminen, oppimaan oppiminen – MITEN?
oppimisparadigma	synnynnäinen kyvykkyys tai kyvyttömyys	behavioristinen - tehokkuus	konstruktivistinen, ilmiölähtöinen, tutkiva ja yhteisöllinen
yhteisö	paikan, säädyn ja ammatin määräämä	paikan, koulutuksen ja ammatin määräämä	itse valitut fyysiset ja virtuaaliset heimot ja alakulttuurit
ihmis- ja minäkuva	määrätyn yhteisön jäsenen identiteetti, syntyperän ja säädyn määräämä	yksilön identiteetti, koulutuksen, ammatin ja taloudellisen statuksen määrämä	yksilön identiteetti muodostuu heimojen kulttuureista, muuttuva minä projektina
tiedon luonne	Uskonnon ja hallinnon määrittelemä totuus, ihminen nöyränä tiedon ääressä.	Tieto on totta, tieteellinen, mitattava, objektiivinen tieto, ihminen tiedon ja sivistyksen säiliönä.	Tieto on tulkinnallista ja kontekstisidonnaista, tiedon etsiminen, koostaminen, jalostaminen ja verifiointi suhteessa kontekstiin, tiedon tulkinnallisuus ja vaikuttavuus.
opettajan rooli	yhteiskunnan institutionaalinen auktoriteetti	tiedon jakaja	oppimisen valmentaja
oppilaan rooli	Totteleminen	Kuunteleminen	Leikki, pelaaminn, kaikkiallinen oppiminen, aktiivinen ajattelu, osallistuminen ja osallisuus

3. Digitaalisen aikakauden koulun kehittämisen periaatteet 

Poimisin koulunkehittämisen raamiin muutaman digitaalisen aikakauden teeman. Teemat ovat jo vallalla muussa yhteiskunnassa, yrityksissä, osassa julkishallintoa ja kolmatta sektoria.

1. Helsingin opetusviraston edustaja kertoi lasten tulevaisuustyöpajasta, jossa lapset kertoivat, miten haluaisivat oppia. Siis miten, ei mitä. Fasilitointityöpajoissa haluttiin räjäyttää luokat, ja viedä oppijat ulos oppimaan oikeassa elämässä. OECD povaa tulevaisuuteen taitojen, ei tietojen, oppimista. Taas - miten - ei mitä. 
2. Opetus- ja oppimisteknologian käyttöönotto ekosysteeminä, ei laitteina, ei teknologioina, ei yksittäisinä järjestelminä ja medioina, vaan kokonaisvaltaisena ja muutoksen mukana mukautuvana ekosysteeminä.
3. Oppiminen on yhtä ubiikkia kuin teknologiakin. Oppiminen on epäformaalia ja kaikkiallista. Oppiminen on sekä tiedon että taitojen oppimista ilmiölähtöisesti, tosielämässä ja monipuolisin menetelmin. Kaikki ympäristöt ovat oppimisympäristöjä.
4. Opettajan tehtävänä on olla oppimisen valmentaja muun maailman ja institutionaalisen koululaitoksen rajapinnassa. Opettajan tehtävänä on opettaa oppimaan koulussa, koulun ulkopuolella, sosiaalisesti, ohjata itseymmärryksen ja -kunnioituksen kasvua. Opettaja kasvattaa ja nostaa jokaisesta oppijasta esiin vahvuuksia ja rakkauden oppilaan omaksi kokemaan lajiin. 
5. Perinteiset oppiainesisällöt opetetaan ilmiölähtöisesti, lähellä oppilaan omaa kokemus- ja elämysmaailmaa, pelillisesti, simuloiden, erilaiset oppijat huomioiden ja ilmiölle sopivassa oppimisympäristössä. Tiedonalat eivät katoa, mutta jäsentyvät uudelleen. 
6. Koulutuspolitiikkaa, kouluinstituutiota, hallintoa, ammattiyhdistysliikettä ja pedagogiikkaa tarkastellaan systeemisesti. Lillukanvarsilla on merkitystä, kun ymmärtää niiden keskinäisiä vuorovaikutussuhteita. 1970-luvun palkkapolitiikka ei saa olla enää esteenä koulun muutokselle. Onnenkyynel meinasi nousta silmään, kun Misukka sanoi, että opettajien pitäisi siirtyä vuosityöaikaan. Vihdoin! Ehdotin tätä jo 15 vuotta sitten. 

Teemoista kaikki ovat realistisia ja mahdollisia! Listassa ei ole mitään uutta. Vanhat pyörät on laitettu vierekkäin ja liikkumaan samaan suuntaan. En ole keksinyt niitä päästäni. Olen oppinut kaiken yliopistosssa, tutkimalla, kokeilemalla, työelämässä, kirjoista, kollegoita ja guruja kuuntelemalla. Koulussa.

Pyöriä vaan tarvitaan useampi, koska saman suuntaisen liikkeen voimalle on nyt käyttöä! 

P.S. Tulen mielelläni puhumaan, luennoimaan ja keskustelemaan näistä asioista mihin vaan! Aiheeseen liittyvä pro gradu -tutkimukseni "Rationaliteettien murtuessa" löytyy verkosta.

Kaikki elämäni koulut - 20 vuotta teurastuksesta

Kaksikymppisenä, jos nappaa vauvansa kantorinkkaan ja lähtee silakanpyyntiin niemennokkaan, päättyy varmasti nelikymppisenä muistelemaan sitä nostalgian vallassa.

Tapasin Turun silakkamarkkinoilla pari viikkoa sitten joukon ihmisiä, joihin tutustuin 20 vuotta sitten Houtskärin kansanopiston saaristolaiskurssilla. Olimme sekalainen seurakunta välivuotta viettäviä edellisen kevään abeja, työnsä alle uupuneita tai kokonaan työttömiä keski-ikäisiä sapatilla arjesta, eläkeläispariskunta, vauva ja lauma koiria – sakki kaiken ikäisiä ja eri elämänvaihetta eläviä ihmisiä ympäri Suomea. Itse olin nuori äiti, joka otti mukaan koiransa ja puolitoistavuotiaan tyttärensä kantorinkkaan ja muutti syksyksi saareen vailla mitään huolta huomisesta. Näytämme S:n kanssa  kumpikin valokuvissa vauvoilta.

Houtskärin 1994 syyskurssilaisten tapaaminen laittoi miettimään kaikkia käymiäni kouluja. 

Houtskärissä opiskelimme saariston elinkeinoja. Olen opetellut irrottamaan silakat ravistelemalla verkosta ja perkaamaan ne fileiksi selkärankaa katkaisematta. Olen opiskellut matonkudontaa, lampaan- ja metsänhoitoa sekä ruotsia. En tarttunut muiden tapaan mahdollisuuteen suorittaa metsästyskortti tai opiskella moottorinkorjausta, mutta lauloin hetken Houtskärin kirkkokuorossa.

Suhasimme pitkin Saaristomerta Alma-nimisellä entisellä troolarilla, perässämme aakeanlaakea saaristolaisvene, jonka diesel jyskytti, kun lähdimme nostamaan verkkoja. Ajoin samaisen Grållen kerran Jungfruskäristä kotiin ilman merikorttia. Onneksi E. hyppäsi mukaan eläväksi merkortiksi. Olisin muuten varmasti jäänyt sille tielleni. 

En varsinaisesti oppinut yhtään taitoa, mitä olisin myöhemmin käyttänyt. Ruotsinkielini on ruostunut ja elvytetty henkitoreistaan useamman kertaa. En kalasta, navigoin yhä vailla varmuutta ja käsityötkin ovat jääneet. En ole teurastanut 20 vuoteen yhtään lammasta, mutta osaan yhä sanoa: lamn får tacka bässe. Hyödyllistä?

Nostalgiatrippi ja huolenpidon kädenjälki

Kun tapasin lokuussa Turussa kaikki tutut kasvot, edessä oli lähtö parin päivän nostalgiamatkalle. Muisto toisensa perään kaivautui ulos muistojen luolista ja kellareista. Välähdyksiä saarista: miltä tuntui, kun selältä tuuli niin kovaa, että tuuleen saattoi nojata? Houtskärin kirkon hautausmaa viehättävine vanhanaikaisine nimineen. Estonian uppoaminen ja sitä edeltävä myrsky, joka jätti meidät jumiin Kyrkogårdsölle. Kangaspuut, Nelli-vainaa, saariston mallaslimppu, kansanopiston ruokasali, silakat, verkot, silakat, verkot, keltaiset kurahousut, silakat, verkot ja Doc Martinsit, joissa astelin läpi noiden vuosien.

Muisto, joka pysyi 20 vuotta mieleni pinnalla ja näkyvillä, oli kokemani huolenpito. Olin Houtskärissä ollessani siis aivan mukula, höpsö hippityttö, mukanani vauva ja vatsassa toinen. Koin koko syksyn ajan suunnatonta lämpöä ja mutkatonta huomioonottamista muiden kurssilaisten puolelta. Se oli niin pysyvää ja vahvaa, että muuttui mieleni rakenteeksi ja teki minusta vahvemman ihmisen.

Olen käynyt peruskouluni kolmessa eri koulussa ja lukiota kahdessa. Yliopisto-opintoni on kursittu kasaan ainakin kolmen eri korkeakoulun opinnoista. Lisäksi olen tehnyt tutkintoja pariin aikuisoppilaitokseen.

Rakastan oppimista. Olen jopa oppinut nauttimaan opiskelusta, ymmärrettyäni viimein aikuisella iällä, mitä sillä tarkoitetaan. Mietin silti Houtskärin kansanopiston vuoden 1994 syyskurssin 20-vuotistapaamisen jälkeen, mistä käymistäni kouluista on ollut aidosti hyötyä. Hyödyllä tarkoitan asioita, joiden avulla voin tehdä jotain arvokasta tai tuottavaa.

Opiskelu Houtskärin kansanopistossa 20 vuotta sitten oli pelkkää suurta elämystä. Onko sillä arvoa, jos ei silti osaa teurastaa?

On. Tunnen yhä joka päivä, miltä vieraiden huolenpito tuntuu. Arvo on pysynyt mielessäni. Muisto on jäänyt solukkoon.  Tunnen siksi olevani hieman itseäni parempi ihminen. Minussa on Houtskärin kurssilaisten välittämisen kädenjäljet.

Jättäkää tekin omanne. Niiden arvo on mittaamaton.

Tässä kuvassa minä ja S. ohjaamme Alma-troolaria kohti Turun silakkamarkkinoita. 

Puu, perse ja rautalankamalli

Aikuisena olemisessa ei ole parasta se, että saa syödä karkkia koska haluaa. Parasta on, että tietää kuka on ja saa olla oma itsensä. Joskus tietenkin yllättyy, mutta vietettyään reilut 40 vuotta itsensä kanssa, tietää mitä osaa, kenen kanssa parhaiten viihtyy ja mikä eniten vie voimia.

Lupa olla oma itsensä on jokaisen arkipäiväni lattia, katto, seinät, ikkunat ja ovi ulos.

Voidakseen olla oma itsensä täytyy tuntea itsensä. Täytyy ymmärtää, mikä itsessä on kulttuurin muovaamaa, mikä temperamenttia, mikä on kertyneiden taitojen ja tietojen summaa; mistä "minuna" pitämäni hahmo muodostuu. Täytyy myös sietää sketsihahmoa itsessään. Sitä, joka laskee sormilla, pelkää palloja ja pitää kissavideoista.

Nämä pohdinnat tulivat mieleeni, kun silmiin osui pari artikkelia. Kirpaisi, kun teoria ja todellisuus törmäsivät ja aivoni jäivät väliin. Otin kierroksia, vaikka ei tietenkään ole varaa viskoa ensimmäistä kiveä. Mutta aion kuitenkin vähän kiljua: ettekö nyt jumalauta siellä politiikassa ja kentällä näe, että puuhun voi kiivetä oikeinkin päin?

Perse

Yle uutisten sivuilta löytyi karun hieno kuvaus nuorista, jotka olivat noin vaan jättäneet koulun kesken. Kolme aikuisuuden kynnyksellä elävää nuorta kertoo miten ja miksi ovat lopettaneet koulut toisensa perään. Haastattelun aikana he opiskelevat ja työskentelevät Kuopiossa nuorten Starttipajassa.

Jokaisessa tarinassa on sama juoni. Sankari oppii lopulta tuntemaan oman itsensä ja löytää maailmasta työn, joka häntä kiinnostaa.

Alaleukaa alkaa tärisyttää, kun tarinan Viisas Opettaja, Kari Hilpinen, Tukeva-työvalmennussäätiön yksilövalmentaja, toteaa yksinkertaisen, mutta tärkeän asian:

– Lahjakkuutta on jokaisessa. Jos ei näkyvissä, niin piilevänä. 

Olen iloinen, että neromyytti on menneiden vuosikymmenten lumia. Menestymispuheessa ei painoteta enää ylivoimaista luonnonlahjakkuutta, vaan 10 000 toistoa - ahkeruutta. Jaksaakseen vielä 9 900. toiston jälkeen, ihmisellä täytyy olla innostusta tekemiseensä. 

Oppimisen edellytykset yksinkertaistettuna ovat motivaatio, yhteisö/kulttuuri, esiymmärrys, leikki, toisto ja muisti. Perseilyä on, että tässä yhteiskunnassa, jossa on historiallisen paljon sivistystä, varallisuutta, tietoa, teknologiaa, empatiaa, yhteiskunnallista rauhaa ja tasapainoa, opetetaan lapsille ja nuorille tietoa ja taitoja lähes pelkkään muistiin ja toistoon perustuvilla opetusmenetelmillä. Jos ei ole tutustunut motivaatioonsa, sitä ei tunne! Opettajan tehtävä on ottaa motivaatio mukaan oppimistavaksi. Jos se vie opetusta epäformaaliin suuntaan, niin antaa mennä. Vauhtia! 

No joo. Siinähän se ensimmäinen kivi lensi. 

Elämässä on muutama asia, joita kadun häpeää täynnä. Todellakintodellakin vaihtaisin parikin päivää pois. Minuuttikin riittäisi. Esimerkiksi se minuutti, kun annoin oppilaan väsyneen ironisella letkautuksella ymmärtää, että hän on tyhmä. Poika kutistui ihonsa alla. Enkä unohda sitä koskaan. 

Anteeksi. 

Opettajan työ on vaikeaa. Kenen tahansa on niin helppo puhua itsetunnon ja -tuntemuksen kasvattamisesta. Todellisuudessa toisiin ihmisiin vaikuttaminen - opettaminen, olkoot aikuisia tai lapsia, on hidasta ja randomia. Kasvatuksessa ja opetuksessa hyvät aikomukset jäävät inhimillisen heikkouden, kiireen, rakenteellisen sonnan ja kivikautisen kulttuurin jalkoihin. 

Opettaja kuulostaa oman tahtonsa varassa toimivalta yksilöltä, mutta on kulttuurinen kultakala kouluakvaariossa. Akvaario on sijoitettu yhteiskunnan olohuoneeseen ja siellä lasiin hierovat nenäänsä vanhemmat, poliitikot ja kaikki muut joilla on Mielipide - arkkitehdit, insinöörit ja markkinointipäälliköt. 

Opettajalla on kuitenkin oma tahto. Hän on lisäksi käynyt koulutuksen, jossa kerrotaan, miten ihminen nykytiedon ja biologisten edellytystensä perusteella oppii ja miten se kannattaa huomioida opettajan työssä. On jokaisen opettajan henkilökohtainen tahdon asia, onko hän kultakala vai hyvään pyrkivä opettaja ja kasvattaja. 

Soisin, että useampi opettaja olisi Opettaja. Että lapset ja nuoret voisivat kiivetä oikein päin puuhun, tunnistaen, mitä rakastavat tehdä.

Kato taivasta

Takapuoli edellä puuhun kiipeämisessä on se etu, että näkee mistä on tulossa, viisastelin kerran jollekin. Voi kiivetessä analysoida reittiään. Aina ei kuitenkaan tarvitsisi.

Diggailen Sahlbergin Pasia monesta syystä. Yksi syy on, että hän pitää ääntä yksinkertaisten asioiden puolesta, kuten "miten kiivetä oikein päin elämänpuuhun".

Samoihin aikoihin Kuopion Starttipajan nuorista kertovan jutun kanssa ilmestyi Hesarissa Sahlbergin Frankfurtin kirjamessuilla tehty haastattelu.

"Meidän koulun perusongelma on se, että liian moni käy sen läpi ilman, että ymmärtää, missä minä olen hyvä ja mitä osaan hyvin"

Komppaan Sahlbergia hänen näkemyksessään. Koulun ydintehtävän pitäisi olla auttaa nuorta löytämään oma lahjakkuutensa, kiinnostuksenkohteensa ja omat voimavaransa.

"Jokaisella on joku asia, jossa on lahjakas. Joskus pitää porata kilometrikaupalla maahan, niin sitten se löytyy, ja nuorta ei pysäytä mikään."

Latva häämöttää

Se, että opettaja, oppilaat, vanhemmat, poliitikot ja päättäjät ovat inhimillisiä, ei ole este. Kasvatustyön ja opetuksen vaikuttavuuden epävarmuus ei ole este. Kulttuurikaan ei ole este.

Esteitä ei ole. Jokainen opettaja voi joka päivä pysähtyä kymmeneksi sekunniksi näkemään jotain hyvää oppilaassaan ja sanoa sen ääneen. En puhu kehumisesta tai imartelusta. Puhun toisen ihmisen ominaisuuksien tunnistamisesta, positiivisesta nimeämisestä ja esiin nostamisesta. Puhun siitä, että pitää auttaa oppilasta näkemään ja sanomaan ääneen sen, mitä ominaisuuksiaan ja taitojaan hän arvostaa. Kävin kerran keskustelun introvertin media-alaa opiskelevan lippiskaverin kanssa. Päädyimme siihen, että hän on hyvä unelmoimaan. Ei ihme, että heppu rakasti elokuvia. Toivon joku päivä näkeväni hänen nimensä lopputeksteissä.

Keinoja on. Opetuksen muuttaminen on helpommin sanottu kuin tehty. Siksi haluan itse kehittää metodeita sen lisäksi, että heittelen kiviä sinne tänne. Roolittava puhe on oivallinen metodi auttaa nuorta tunnistamaan ja löytämään lahjakkuutensa, mutta se ei ole ainoa työtapa. Haastan teitä keksimään lisää rautalankamalleja. Ratkaisut ovat usein yksinkertaisia ja käytännöllisiä. Laskutaito voi olla kiinni jumppapallolla pomppimisesta, kuten Maarit Korhonen kirjoittaa.

"Namaste" on hindinkielinen tervehdys, joka kääntyy hieman oikaisten: "Kumarran henkeä, jonka näen meissä".

Siinä on se juttu. Lahjakkuus ei ole neroutta. Lahjakkuus on intoa ja rakkautta lajiin. Sitä on meissä kaikissa, mutta voima pitää nähdä ja sitä pitää kumartaa, jotta ihminen pääsee lentoon.

Kiitos jokaiselle perheenjäsenelle, ystävälle ja työkaverille, jotka antavat minun olla se joka olen. 

Pohdintoja olosuhteiden pakosta ja pakottomuudesta

Blogiaiheen valitseminen on oma kiinnostava ja arvaamaton prosessinsa. Varsinkin, jos postausten välinen aika venyy.

Aiheet tulevat tulevat kuin koputtamaan ovelle. Joskus ne jonottavat kiltisti vuoroaan järjestäytyen tärkeysjärjestykseen mielessäni. Mutta usein tuntuu, että kyseessä saattaa olla myös röyhkeysjärjestys, kun arvaamattomin ja kovaäänisin ajatus haluaa tulla jaetuksi.

Joskus blogiaihe pärjää myös sinnikkyydellä. Minulla on ollut alusta asti mielessäni kirjoittaa erityisestä tai muiden erityiseksi luokittelemasta oppimisesta ja sen voimasta. Minua kiinnostavat köyhyyteen liittyvät avautumiset ja keskustelut ja niistä on parikin julkaisematonta aloitusta. Ehkä jonakin päivänä...

Kesästä asti olen kuitenkin ajatellut olosuhteita ja niiden merkitystä oppimiselle. Aihe on ilmestynyt mieleni oven taakse kuin seurallinen iso kolli. Aihe tietää, että ruokin sitä ja pääsevänsä sisään, kunhan oikea aika koittaa. Aihe on antanut käpälää muille, pienemmille aiheille ja antautuu mieleni rapsutettavaksi, kun ajelen Munkan rantoja töistä kotiin.

Mukavuusalueena kesähelle

Kuten edellisessä blogissa kerroin, kesän helle sai minut kovin kovin saamattomaksi. Lämpö valui selkärankaani ja pehmitti sen. Heinäkuussa oli mukava valuttaa hikeä urheillen ja liikkuen, mutta muuten ajauduin tilaan, jota joku kerran kutsui kohtutilaksi. Nukahtelin kirja rinnan päällä mihin sattuu. Söin ja ajattelin mitä sattuu.

Loppuloman pakottomuus toi mieleeni, kuinka tärkeää on saada olla juuri siinä missä on - omalla täydellisella mukavuusalueellaan. Jokaisella on omansa, mutta minulle, joka olen ilmeisesti parantumattoman levoton, täydellinen henkinen laiskuus vastapainona aikataulutetulle elämälleni on äärimmäistä luksusta. Viihdyn fyysisesti kuumassa ilmanalassa.  Viihdyn pitkiä aikoja yksin ja hiljaisuudessa.

Mietin silloin heinäkuussa, että onhan jokaisella joku paikka, henkinen ja fyysinen mukavuusalue, johon voi tulla tankkaamaan tarvitsemaasa energiaa; keräämään karanneen ilman takaisin siipiensä alle, olemaan lötkö tai jäntevä, haaveellinen tai vailla odotuksia.

Mukavuusaleelta poistumisesta on tullut jonkin sortin kansallinen hokema. Olen itsekin sitä käyttänyt. Uskon, että se auttaa meitä oppimimaan.

Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että mukavuusalueelle pitää myös voida palata. Pitää päästä tasaisin väliajoin takaisin sinne, missä on oma vahvin itsensä tai mistä saa väsyneenä voimaa.

Olosuhteiden uhri vai työn sankari?

Loman päättyessä olosuhteet muuttuivat. Sää viileni. Työlista venyi. Työpäivät pitenivät ja hyvät aikomukset unohtuivat. Ulkoisten olosuhteiden muuttuessa, myös sisäinen maailmani muuttui. Ajatus nopeutui, heräsi keskellä yötä, eikä levännyt edes viikonloppuisin. Keskittymisen myötä tunteet terävöityivät ja tekeminen fokusoitui. On jossain epämiellyttävän ja kiehtovan välimaastossa, mitä paljon töitä tekevälle ihmiselle tapahtuu.

Kuinka paljon ja kuinka hyvää voi saada tietokoneensa äärellä aikaiseksi? Kuinka korkea ja pitkäaikainen hinta siitä pitää maksa muussa elämässä?

Ulkoiset olosuhteet muuttuvat sisäisiksi. Se on varmaa. Jos muutos on pysyvä, se aktivoi jopa geenit. Olemme biologisia. Nälänhädästä selvinneisiin rakentuu biologisia ratkaisuja, joilla selvitään seuraavasta nälänhädästä. Tulipa sitä tai ei. Tiukka työtahti nostaa esiin meistä ne puolet, jotka auttavat saamaan nopeasti ja paljon aikaseksi. Sähköpostit lyhenevät. Isot kirjaimet ja tervehdykset katoavat. Asia. Perille. Nopeasti. Myös kotona. Muutunko tällaiseksi lopullisesti? Ennen olin toisenlainen.

Kiireen ollessa kovimmillaan, yritin nukkua riittävästi, että en menisi sen rajan yli, jossa en ole enää stressaantunut vaan pelkkä ihmishirviö. Aina sekään ei auttanut. Lauseet muuttuivat kotonakin lyhyiksi ja teräviksi, jos niitä ylipäätään esiintyi. Olin usein pitkiä aikoja hiljaa.

Sisäiset olosuhteet muuttuvat ulkoisiksi

Suomalainen, nelikymppinen, koulutettu nainen saa nauttia suurempaa päätöksenteon vapautta kuin melkein kukaan muu maailmassa . Olemme hyvinvointivaltion ja pitkään jatkuneen positiivisen taloudellisen kehityksen lapsia - hyvän kehän tuloksia.

Kun suurimmat päivittäiset ongelmamme liittyvät säähän, liikenteeseen, ulkonäköön ja muuhun arjen epämukavuuteen, asiat ovat pohjimmiltaan hyvin. Ihmisillä on tietenkin surua ja vastoinkäymisiä, riitoja, sairautta ja kuolemaa. Ulkoisia olosuhteita, jotka ravistelevat meidät turvallisilta sijoiltamme. Mutta kuitenkin...

Lahjoista suurin on mahdollisuus tehdä valintoja: mihin kouluttaudun, missä asun, kenet valitsen kumppanikseni, kummasta sukupuolesta, yritänkö saada lapsia, mitä työtä haluan tehdä, mitä harrastan ja miten suhtaudun onnistumisiin ja vastoinkäymisiin.

Mietin taas elämääni hallitsevia ja itse rakentamiani olosuhteita toipuillessani alkusyksyn rutistuksesta ja palatessani normaaleihin rutiineihin.

Makasin parin tunnin akrobatiatreenien jälkeen Taitoliikuntakeskuksen kanveesilla venyttelemässä auki kitiseviä lantion ja alaselän lihaksia. Osa porukasta hyppi vielä air trackilla tehden puolikkaita ja kokonaisia voltteja. Katselin näkyä, kuuntelin väsyneen kehoni ääntä ja olin onnellinen: Tämä on minun paikkani. Tämä on minun elämäni ja itseluomieni olosuhteiden ekosysteemiä. Kohta lähettäisin tekstiviestejä kotiin ja kumppanilleni: hyvät treenit, lähden pian polkemaan.

Olen rakentanut sisäistä maailmaani heijastavan ulkoisen maailman. Olen luonut olosuhteet, joissa on minulle täydellisen hyvä elää, horjahtelevan, mutta tahdonvoimalla koossa pysyvän tasapainon työn, harrastusten ja perheen välillä.

Täältä voi poistua epämukavuusalueille, viettää pari kuukautta kiireen keskellä tai viikonlopun märissä kengissä seikkailukisoissa ja vieraassa veneessä. Tänne voi palata, tätä voi muuttaa ja kehittää.

Olen valinnut nämä olosuhteet, koska voin valita. Olen etuoikeutettu. On helppo olla kiitollinen. Yritän olla marisematta pienistä.

Yksityisestä yleiseen - olosuhteista oppimisympäristöihin

Olosuhteet vaikuttavat meihin paljon. Hyvää elämää on, jos voi itse vaikuttaa olosuhteisiinsa, jopa rakentaa ne itselleen sopiviksi.

Tämähän on taas koulujuttuja.

Oppimisympäristöt ovat olosuhteita. Olosuhteet rakentavat sisäistä maailmaa ja muokkaavat meitä. Oppimisympäristö on määräävä tekijä. Se rakentaa oppijalle ja opettajalle toiminnallisen ja samalla mielenmaailman ekosysteemin. Olosuhteet muuttavat meitä. Siksi olosuhteiden luonteeseen - oppimisympäristöihin pitää suhtautua pohdiskellen ja vakavasti.

Pidimme keväällä 2014 ITK-seminaarissa erityisopettaja ja koulunkehittäjä Ulla Hyttisen ja Arkkitehtitoimisto Rudanko & Kankkusen kanssa työpajan tulevaisuuden oppimisympäristöistä. Tuloksena oli, että fyysisten oppimisympäristöjen tulee olla muuntuvia, jotta ne palvelisivat sekä muuttuvien ulkoisten olosuhteiden että erilaisten oppijoiden tarpeita.

Oppimisille suotuisten olosuhteiden luominen ei ole rakettimatikkaa. Sen todisti Maarit Korhonen, joka otti pulpetit pois luokasta ja huomioi oppilaan oppivan parhaiten, jos hän sai liikkua. Perus.

Ei ole. Mutta pitäisi olla.

Koulun ja oppimisympäristön pitää olla olosuhde, joka edes mahdollistaa oppimisen, ei ainakaan estä oppimista tai ohjaa väärään suuntaan. Pulpettiriveihin järjestetty, hiljennetty luokka ei tue oppimista vaan opettajan mielenrauhaa ja minäkuvaa Suurena Johtajana.

Oppimista tukevat erilaiset oppimisympäristöt, missä osassa voi liikkua, osassa rauhoittua, osassa rakentaa, osassa purkaa, yksin tai yhdessä, netissä, pelaten tai oikeassa elämässä elämää harjoitellen. Opettajalle tämä voi olla piinallista. Todella hallitsematon ja raskas epämukavuusalue, jos ei ole vielä sopeutunut ammattinsa muutosta ohjaaviin ulkoisiin olosuhteisiin.

Haluan sanoa, että
a) kannattaa tottua, tässä ollaan oppijan ja oppimisen puolella. Opettaja ei vanno valaa, kuten lääkäri. Mutta jos opettaja vannoisi valan, sen pitäisi pitää sisällään ajatus oppimisen mahdollisuuksien puolustamisesta ja oppijan oppimistarpeiden ymmärtämisestä.
b) muista pitää itselläsi oma mukavuusalueesi, helteinen heinäkuu, rakas harrastus, musiikkia, kirjat, liikunta tai autotalli, mihin paeta tankkaamaan voimavaroja. Tarvitset ne muutoksessa.

On oppijan loppuelämän kannalta äärimmäisen tärkeä kompetenssi ymmärtää olosuhteiden vaikutusta omaan itseen ja omaa itseä olosuhteiden rakentajana.

Miten ajattelitte ohjata olosuhteiden oppimista?

Voi pyhä yksinkertaisuus!

Jostain on hiipinyt minun ja blogikirjoittamisen välille kuukauden tauko. Luulen, että se johtuu siitä, että en ole oppinut mitään uutta.

Eeppisen Yyterin leirin jälkeen tuli helle, joka löi minut lempeästi kesän kanveesiin valumaan laiskana päivästä toiseen jääkahvia siemaillen. En tavannut kahteen viikkoon ketään. Keräsin 20 litraa mustikkaa, mutta muuten makoilin, mietin menneitä, ajattelin tulevia ja lepäsin pois vuoden väsymystä. Ei ollut mitään sanottavaa.

Sitten tuli elokuu. Kytkin sähköt takaisin jänikseen, aloin nauttia kahvini kuumana ja kirjoitin täräyttävän backlogin (nakkilistan, niinkuin meillä ennenvanhaan sanottiin). Töiden aloittamisen jälkeen on ollut paljon sanottavaa muilla foorumeilla. Kirjaimia ei ole riittänyt enää blogiksi asti.

Mutta tänään on perjantai. Kaikki muut kissoja myöten ovat poissa. Vallilassa vallitsee rauha ja hiljaisuus.

Perjantai on ihmisen parasta aikaa.

Enkä ole vieläkään oppinut mitään. Lähinnä olen hämmästellyt elämänmuutosta ja miettinyt onko se oppimista vai sopeutumista. Vai onko sopeutuminen oppimista ja tarvitseeko näitä käsitteellisiä rajoja ihmisen vetää?

Askeesiin, mä vaivun askeesiin

Keväästä asti elämässäni on tapahtunut hiljainen, mutta mullistava muutos: Minä, joka aina olen pitänyt itseäni jonkin sortin ruokaentusiastina tai jopa näppäränä foodiena, olen päätynyt elämään perunoilla, kaalilla, kananmunilla, pavuilla, mustikoilla ja tattaripuurolla.

Olen laittanut joka päivä lämpimän ruuan yli 20 vuoden ajan. Olen järjestänyt kymmeniä juhlia, syöminkejä ja ruokakekkereitä. Olen elättänyt itseni vuosikausia kirjoittamalla ravintoloista. Olen katsellut ruokaohjelmia ja keskustellut loputtomasti ruuasta, resepteistä ja syömisestä.

Nyt keitän perunoita ja puuroa. Jos jaksan. Syön yhtä paljon kuin ennenkin, mutta ruoka ei vaan jaksa kiinnostaa. Noin lähtökohtaisesti, ovatko linssit kiinnostavia 7 päivänä viikossa?

Kun en ole töissä, olen tatamilla, kanveesilla, altaalla tai lenkillä. En ole koskaan ennen liikkunut niin paljon kuin nykyään. Olen aika paljon töissä, usein tatamilla ja lopun aikaa yritän pitää yllä ihmis- ja perhesuhteitani. Muu elämä on siirtynyt taka-alalle, kadonnut jonnekin arjen ilmaperspektiiviin.

Meille ei tule enää Hesaria, joten en lue lehtiä.
Televisio on siirretty eteiseen, koska en katso sitä.
En kestä enää yhtään sanaa Ukrainan kriisistä, joten en seuraa uutisia.
Elän jatkuvassa kongnitiivisessa ylikuormituksessa, enkä siksi kaipaa lisää virikkeitä - elokuvia, taidetta tai kansantapahtumia.

Elämästä on tullut yksinkertaista.

Ehkä sittenkin olen oppinut jotain uutta? 

Kesällä päivetystä hoitaessani heittäydyin nurmikolla filosofiseksi. Selasin mieleni kirjastoja ja hahmottelin tulevaa. Mutta ei, en oppinut mitään uutta.

Pari viikkoa sitten olin akrobatian intensiivikurssilla, jossa palauttelin mieleen menneitä; korjasin kärrynpyörää ja seison käsilläni pahemmin kauhusta kiljumatta. Pyllersin volttivöissä ja hypin airtrackilla. Mutta varsinaisesti en oppinut mitään uutta. Jatkoin siitä, mihin Yyterissä jäin.

Olen pyöräillyt vanhoja reittejä ja lukenut uudestaan kauan sitten lukemiani kirjoja.

Yksinkertaisuudessa kaikki kirkastuu. Kun elämän häly on siirtynyt taka-alalle, menu-suunnittelu loppunut ja aikaa on käytössä vain olennaiseen, on ollut helppo määritellä olennainen seuraamalla omia valintojaan.

Listani olennaisesta
perhe
läheiset
työ
allas-tatami-kanveesi-pyörätie
papu&peruna, puuro&mustikka

Voin tunnistaa oppimispolun, jota olen kulkenut ja voin ymmärtää valintojani. Mutta silti yllätin itseni: tännekö päädyin, pyhään yksinkertaisuuteen?

Sähköjänis dyyneillä

Sunnuntai-iltapäivänä tiskaan puurokattilaa ennen lähtöä. En malta repiä ranneteippejä irti. Olen lähdössä, mutta haluan pitää vielä hetken kiinni leirifiiliksistä.

Loman alkupuolella ajattelin kirjoittaa, miten kytketään päältä pois sähköjänis. Ajatus oli kuvata, miten irrotetaan patterit, viedään sähköjänis luontoon ja nukutetaan sitä vähän. Oletusarvona on, että jäniksestä tulee ihan pupu. Mutta kaikista päiväunista, melonta- ja pyöräretkistä sekä patikoinnista huolimatta sähköjänis ei sammu. Se on kai täynnä varausta. Rentoutuminen onnistuu, mutta pysähtyminen tuntuu olevan vaikeaa. Viikkoa myöhemmin päädyn Yyterin dyyneillä siihen, että ehkä ei kannata pysähtyä. Ehkä kannattaa ottaa kunnolla vauhtia ja tehdä puolivolttiharjoitus.

Näin Yyterin Akrobatialeirin ilmoituksen helmikuussa ja aloitin useamman kuukauden pähkäilyn osallistuako vai ei. Viimeisenä iltapäivänä olen täynnä sulaa kiitollisuutta, että uskalsin kumota päästäni kaikki eit ja päätin tehdä sitä, mikä eniten pelottaa ja kiinnostaa.

Opin pelkäämisestä paljon.

Opin, että kaikki pelkäävät ammattilaisista ja aloittelijoihin, pienikokoiset pelkäävät yhtä paljon kuin isot.
Opin, että pelko vähenee toistamalla, harjoittelemalla ja osaamisen hitaasti lisääntyessä.
Opin, että pelon voi ajottain ylittää, mutta se ei koskaan katoa.
Opin, että on tärkeää pelätä. Pelkääminen pitää paikat ehjinä. Pelkääminen pakottaa minut kuuntelemaan ohjeita, käymään päässäni läpi jokaisen ohjeen ja liikeradan.

Check.

Akrobaatti on kaikkien kaveri

Kaksi minuuttia leirimökissä seisottuani tunnen kotiin saapumisen riemua. Ensimmäinen keskustelu mökkikavereideni M&M:n sekä J:n kanssa käsittelee kaikkea sitä, mitä olen tässäkin blogissa pohtinut; oppimisen riemua, hitautta ja sattumanvaraisuutta sekä kuinka tärkeätä on kestää turhautumista ja olla sitkeä. Joku jakaa ajatukseni sana sanalta. Tiedän olevani juuri oikeassa paikassa oikeiden ihmisten kanssa.

Viikon aikana tutustun moneen ja keskustelut jatkuvat. Puhumme lapsuuden harrastusten vaikutuksesta akrobatian oppimiseen. Keskustelemme treeniohjelmista, edistymisestä, loukkaantumisista ja taantumisesta.

Samalla dyynillä harjoittelee eläinlääkäri, teekkari, sirkustaiteilija, markkinointipäällikkö, peliammattilainen, pianonsoitonopettaja, kemisti ja hävittäjälentäjä. Ammattiakrobaatti erottuu joukosta, mutta muuten on melko mahdotonta sanoa, kuka on kuka.

Kun juoksee ylösalas dyyniä hiekkaisen ja hikisen tyypin kanssa, on aivan sama, kuka tämä on siviilissä. Yyterissä olemme samalla dyynillä, samassa hiekassa. On vaan luotettava siihen, että ne kaksi kaveria, jotka pitävät volttivyöstäni kiinni, nostavat minut ylös.

Samat tyypit tsemppaavat yrittämään, kun jähmetyn pelosta. Kaverit korjaavat ja ohjeistavat: "Katso käsiin. Potkaise jalalla vauhtia. Pidä kädet suorana. Pidä rinta auki. Ponnista oikealla. Kädet suoraksi!!!"

Puolivolttini rakentuu vöiden varassa puoliväliin, mutta työ jää kesken. Kärrynpyörä taantuu. Hiekka ja liika yrittäminen ja jumittava lonkka ovat vahvempia kuin tahtoni. Joka toisena päivänä tsemppaan treeneissä ja joka toinen päivä pakka hajoaa. Silloin istuskelen maassa katselemassa, kun pidempään harrastaneet lentävät ilmassa.

Katsellessani alan hieman ymmärtää, mistä akrobatiassa on kyse ja mitä se vaatii; räjähtävää voimaa, lihaskuntoa sormenpäistä varpaisiin ja suunnan tajua. Teen viileän analyysin itsestäni ja totean, että minulla ei ole riittävästi mitään.

Paitsi motivatiota ja suunnitelma.

Analyysin analyysi

Olen harvoin harrastanut mitään liikuntaa tavoitteellisesti. Teinivuosien tanssitunnit ja muutaman vuoden jatkunut Bikram-jooga lienevät lähinnä sitä, että olen halunnut tulla paremmaksi.

Suhtaudun edistymisavoitteiden asettamiseen nihkeästi, koska tunnen itseni. Useimmiten tavoitteen asettaminen on tarkoittanut sitä, että luovun koko jutusta. Minun juttuni on ujutus. Ujutus perustuu toistoon arjessa ja pyhään uskoon, että edistymistä tapahtuu, kun tekee vaan.

Akrobatian kanssa olen kuitenkin uuden äärellä. On aika ottaa edistymistavoitteet kauniiseen käteen. Muita harrastajia katsellessani ja opetusta kuunnellessani homma kirkastuu. Tajuan, että akrobaatin koollaakan ei ole väliä, kunhan se on suhteessa voimantuottoon.

Minulla ei ole.

Olen aina harrastanut enemmän kestävyyttä kuin voimaa vaativia lajeja. Nykyinen kuntopohjani rakentuu kungfulle, pyöräilylle, uinnille, joogalle ja sauvakävelylle. Vaikka kahden vuoden kungfuharjoittelu on nostanut lihaskuntoani valtavasti, se ei riitä. Olen hidas. En paljon räjähtele.

Tavoite on siis luonut itse itsensä halustani kehittyä sekä kungfussa että akrobtiassa. Voimani riittäisivät nippanappa, jos olisin kevyempi. Mutta nippanappa on liian vähän, jos haluaa pitää paikat ehjinä. Loukkaantumisriskiä voi pienentää, kun ponnistusvoima, keskivartalon hallinta ja käsivoimat ovat riittävät suhteessa taitotasoon ja painoon.

Tavoite syksylle: lisää voimaa ja vähemmän painoa.

Kuinka motivoida sähköjänis?

Motivaatio on tunnistettu ja vuosikymmeniä oppimisen perustekijänä. Mark Moran kirjoitti kuitenkin Wushu Adventures -blogissaan huikean postauksen, miksi pelkkä motivaatio ei pelkästään riitä oppimiseen. Vertaisiko tätä vaikka autolla liikkumiseen... onko motivaatio vähän niinkuin akku? Se tuottaa virtaa käynnistämiseen ja kaikkeen muuhun, mutta liikkeeseen tarvitaan polttoainetta. Olisko ihmisen polttoaine sitkeys ja tahdonvoima?

Minkä räjähtävässä voimassa häviän, sen sitkeydessä voitan. Kuten olen tässäkin blogissa monesti kirjoittanut, olen saanut kungfun myötä lihaskuntoharjoittelun lisäksi mentaalista harjoittelua, kuinka selvitä treeneihin, vetää ne kohtuullisella asenteella, tunnistaa edistymisensä ja iloita siitä.

Painoa on liikaa, mutta kestävyyttä yllättävän paljon. Heiaheiaan saa kertyä yli kymmenen tuntia viikossa, ennen kuin alan olla poissa pelistä. Olen ylpeä treenimääristäni ja kuinka hyvin kroppa kestää niitä.

Odotan syksyä aika liekeissä. Motivaationi on tapissa. Aion uskaltautua oman SWKS-seuramme akrotreeneissä myös jatkoryhmään. Lisäksi kiipesin Yyterissä elämäni ensimmäisen kerran hyppimään trampoliinille ja tajusin, että siitä tulee olemaan minulle suunnaton apu vauhdin ja liikeratojen opettelussa. Olen katsonut jo itselleni trampoliinikurssin. Vaikka sen hinta lähes itkettää, niin uskon, että hyöty on moninkertainen. Ja aah... kirsikkana kakussa... seuraavassa korttelissa on lauantaisin akrobatian alkeiskurssi. Lisäksi tarvitsen lihaskunto- ja ponnistusvoimaharjoitusta, jota voin tehdä myös kotona lyhyinä sarjoina.

Minulla on koko syksy aikaa rakentaa kuntoon puolivolttini, etsiä kadonnut kärrynpyöräni ja seistä käsilläni. Ei ole kiire, mutta tekemistä on paljon.

Nosta kädet ilmaan, sä pystyt mihin vaan
Tein melko randomin päätöksen lähteä Yyteriin oppimaan uutta ja sain elää aika eeppisen viikon. Akrobatiaharjoittelu oli tärkeää, mutta kuten aina poistuessaan omilta henkisiltä tonteiltaan, on auki kaikille elämyksille. Niitä riitti. Nauroimme. Keskustelimme. Kokkasimme ja söimme. Aurinko paistoi lisää. Etsin hämähäkkejä pyyhkeestäni. Kuivattelin uimapukua ja jonotin suihkuun. Taas aurinko paistoi. Nauroimme lisää.

Lähetän rakkaat terveiset ja kiitokset M&M:lle, naisille, jotka opettivat, että vyölaukku on arvokas asuste ja aamulaulu on jokaisen päivän peruskivi.

Jos jollain toisella, jonka lapset eivät kuulu kohderyhmään, on jäänyt Robin väliin, niin kannattaa kuunnella esimerkiksi "Pystyt mihin vaan". Heti aamulla tai ennen treeniä:

Sun ei tarvii feikkaa, mitään roolia veivaa

Yhtään ei tarvii jarruttaa

Sun ei tarvii feikkaa, nyt paeta ei saa

Älä välitä muista, nosta kädet ilmaan

Sä pystyt mihin vaan, oot hyvä juuri noin

Mihin vaan, oot hyvä juuri noin

Sä pystyt mihin vaan, oot hyvä juuri noin

Olen ollut nyt kaksi päivää kotona ja viimein vailla ampeeriakaan virtaa. Kipu irtoaa lihaksista, mutta leirifiilis jää. 

Minulla on leiripaita, jossa lukee rinnassa "Gravity sucks". Mutta koska olen vielä jalat maassa -tilassa, laitan mieluummin kuvan selässä olevista siivistä, joilla jatkan eteenpäin matkaani akrobatian oppimisessa. 

Oletko puuttuva palaseni?

Jotkut oppimisen hetket jäävät ovat jääneet erityisesti mieleeni. Hetken oivallukset ovat porautuneet syvälle persoonani rakenteisiin, muuttuneet arvomaailmaksi ja tavaksi hahmottaa maailmaa.

Joskus tajunnan räjäyttäviä oivalluksia on syntynyt tyhjään tauluun, kun olen ensimmäisen kerran oppinut jotain täysin uutta. Toisinaan oppiminen on ollut hetki, kun puolivalmis ajatus on saanut joltain sanat ja konkretisoitunut kokonaiseksi. Joskus on ollut kova oivaltamisen nälkä ja tarve ymmärtää. Silloin olen tarttunut jokaiseen ideaan ja uuteen asiaan.

Totaalisten Oppimiskokemusteni listan top 10:ssä on hetki, jolloin tajusin yhteistyön merkityksen. Tein ensimmäisen kerran elämässäni yhdessä tutkielmaa L:n ja O:n kanssa. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, istuimme kai O:n vanhempien kotona ja neuvottelimme aineistoa kasaan.

Ihme tapahtui päässäni. Ymmärsin punaisen viimein punaiseksi. Yhdessä tekemisen - puhumisen, ajatustenvaihdon ja ideoiden synnyttämisen prosessin merkitys avautui ja muuttui maailmankuvaksi siinä yläkerran sängyllä istuessa.

Hyväksytty nykykäsitys on, että oppiminen perustuu sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Minä opin, mutta vain jos paikalla on me. Opimme yhteisössä ja yhteisöltä.

Puolen vuoden pakkaukset

Jään lomalle parin päivän päästä. Ajamme auton lauttaan Korppoosta ja pystytämme teltan Kökariin. Loma on taitekohta. Ensimmäinen reilu puolivuotinen työpaikassa on takana. En sano enää, että minulla on uusi työ. Työ ei ole vielä vanhakaan, mutta jo hyvällä tavalla tuttu.

Puolen vuoden aikana kertyneet ajatukseni muistuttavat tällä hetkellä kotoista kesälogistiikkaa:  Kaikkialla on puoliksi purettuja ja pakattuja kasseja tulossa mökiltä ja puolivalmiina leirille. Osa varusteista on fiksusti purettu, pesty ja kuivumassa, osa on pyykissä matkalla koneeseen kohti seuraava kesäkohdetta.

Kuitenkin päällimäisenä, oppimisen kaappiin kauniisti viikattuna, on jälleen ajatus yhdessä tekemisen ja oppimisen merkityksestä.

Kyse ei ole vain sisällöistä, että joku asiantuntija auttaa ymmärtämään Uusia Asioita. Sekin on tärkeää ja merkityksellistä, mutta vielä hauskempia ovat asiat, joita on tehty ja synnytetty yhdessä.

Palavereissa nyökkäillään, kehutaan, pidetään hiljaisuutta, vängätään, kolistellaan sarvia, tuetaan ja kannustetaan, innostutaan, päätetään muutoksista, päätetään olla muuttamatta mitään, esitellään saavutuksia, saavutetaan esityksiä. Palavereissa kuunnellaan, kadotaan omiin ajatuksiin ja tartutaan sanoihin. Perjantai-iltapäivisin väsyttää, menee kikattamisen puolelle, yritetään pysyä agendassa, laaditaan todo-listoja, jaetaan töitä, varataan lisää tapaamisaikoja ja rakennetaan yhteisiä tavoitteita syksyyn.

Memo

Ei siinä sen kummoisempaa tapahdu. Pelkkiä arjen ihmeitä, kun ajatus kohtaa toisen ja kasvaa suuremmaksi. Tahdot yhdistyvät ja suunnittelussa syntynyt energia saa olon tehokkaan huolettomaksi. Tekemisessä on ponnistusvoimaa ja iloa.

Flow

On yksi toinenkin juttu

Purkamattomissa oppimispakaaseissa ja ajatuspyykkivuoressa on lajittelematonta materiaalia käynneistäni lukuisilla epämukavuusalueilla.

Kuten meillä kaikilla, minullakin on osaamisen keskiö. Ominaisuuksien ja taitojen keskus, jonka ympärille laajenevat, tietämieni ja kohtuullisesti hallitsemieni asioiden renkaat. Niiden ulkopuolella on hataraa käsitystä yhdestä sun toisesta asiasta. Ja sitten on enää osaamattomuutta; alue jossa olen täysin toisten ihmisten ominaisuuksien ja taitojen varassa. Se vetää välillä epävarmaksi.

Yhdessä tekeminen vaatii rehellisyyttä. On voitava sanoa en osaa tai osaan.

Se ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Kenenkään on nykymaailmassa turha yrittää olla kaikkein alojen maisteri. Toimialaan liittyvä tieto siiloutuu kaikilla tiedonaloilla. Yleissivistys ei riitä, vaan tarvitaan erikoisosaamista. Missä tahansa työssä toimimmekin, toimimme aina erikoisosaajien ketjuissa ja verkostoissa.

On osattava olla nöyrä ja pyytää apua. On oltava rohkea ja tarjottava apua. On osattava luottaa ja antaa hyvän tapahtua. Arkinen juttu. Mitään hienoa on vaikeaa toteuttaa yksin. Opimme yhdessä, kun teemme yhdessä. Olemme toistemme puuttuvia palasia.

Leppoisaa kesää kaikille. 

Listoja hyvistä asioista

Facebookissa on kiertänyt keväällä useampikin meemi, jotka ovat perustuneet siihen, että ihmiset listaavat positiivisia ja onnellisia asioita. En ole itse osallistunut, mutta seurannut kaikkia arkipäivityksiä, kirjalistoja ja päivän positiivisia huomioita kiinnostuneena.

Positiivisuuden psykologia on ollut viime vuosien trendi ja hyvä niin. Edustan itse näkemyksiltäni koulukuntaa, joka uskoo, että todellisuutemme on juuri sellainen kuin miksi sen itse mielessämme luomme. Huomiokykymme on valikoiva. Siksi uskon, että on hyvä olla joku linjanveto, mihin huomionsa kiinnittää. Se voi olla esimerkiksi hyvien puolien näkeminen kaikessa.

Teen itse päivän mittaan mielessäni kiitollisuuslistoja, haaveilen mielessäni isoon ääneen asioista, joita aidosti haluan ja keskityn tuntemaan iloa. Joskus homma toimii, joskus ei. Mutta pääsääntöisesti päiväni ovat vahvasti plussan puolella.

Olen monta kertaa ajatellut kirjoittavani kiitollisuuslistoista. Saan helposti ajettua itseni lähes itkuiseen liikutukseen, niitä miettiessäni. Lopulta olen päätynyt siihen, että jokainen luo omat listansa (niinkuin ovat Facebookissa luoneetkin) ja pateettiset randomit kiitollisuudentunteeni eivät ehkä nouse lentoon blogiaiheena.

Mutta sitten luin Mia Kankimäen "Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin". Mia Kankimäki kirjoittaa oletetusti 900-luvun Japanissa Heian-kaudella eläneestä hovinaisesta Sei Shōnagonista ja omasta matkastaan Seitä tutkimaan ja sisäisestä etsinnästään. Sei kirjoitti tekstejä, joista on vuosisatojen aikana koostettu erilaisia kokoelmia, jotka kulkevat nimellä "Tyynynaluskirja - Pillow Book". Alkuperäiset käsikirjoitukset ovat kadonneet ja länsimaiset käännökset ovat tulkintoja vuosisatojen saatossa erilaisia metamorfooseja läpikäyneistä muinaisjapanilaisista kopioiden kopioista.

Sei Shōnagon kirjoittaa myös listoja
Miellyttäviä asioita
Kiusallisia asioita
Inhottavia asioita
Harvinaisia asioita
Sopimattomia asioita
Masentavia asioita
Asioita jotka herättävät mieluisan muiston menneisyydestä

Jäin kirjailijakaimani tavoin miettimään omia listojani, joita on kiitollisuuslistojen lisäksi paljon muitakin:

Ulkoisia asioita jotka saavat minut tuntemaan itseni sisäisesti minuksi
Vatsan päällä pomppiva kamera, jonka hihna on ripustettu vinosti hartian yli.
Pukeutuminen ruskeaan nahakatakkiini ja joogamaton kuljettaminen selässä.
Astuminen veneeseen, SUP-laudalle tai kajaakkiin. Ohimenevä vaistomainen hetki, jolloin tajuaa liukuvansa veden päällä.

Asioita jotka ilahduttavat
Kun saa lainaksi kevyttä, mutta älykästä luettavaa olevan kirjan, jota voi lukea myös erittäin väsyneenä.
Sateiset kesäpäivät, jolloin päällä on kivat kumisaappaat sekä pilkullinen sadetakki.
Kun näkee tutun tai työkaverin junassa.
Tarvaspäässä Gallen Kallelan museolle johtavat sillat.
To do -lista josta on jo pyyhkinyt yli kaikki kohdat.
Kun saapuu ulkotreeneihin, ja näkee H:n hyppivän korkeita perhoshyppyjä nurmikolla.

Asioita jotka innostavat, vaikka en täysin ymmärrä miksi
Seesam kaikissa muodoissaan: siemeninä, öljynä ja välipalapatukoina.
Junamatkat: lyhyet työmatkat, jolloin voi lukea junassa ja pitkät junamatkat, jonne on varannut eväät.
Akrobatia
Valtavat työkoneet: leikkuupuimurit, kaivimet, asfalttikoneet ja Teollisuuskadun numeroidut nosturit, joita ilta-aurinko valaisee.

Hän on täällä tänään

Tänään jätin pyörän Pasilaan ja nousin junaan. Töissä unohdin kengät hiljaiseen huoneeseen. Katselmoin tarjouksia, koulutin ja kirjoitin. Selvitin, mitä seuraavaksi tehdään kadonneille kansioille ja löytyneille tiedostoille. Nukuin iltapäivällä kotona päiväunet. Laitoin uunipunajuuria ja rupattelin perheen kanssa.

Tavallinen päivä.

Koko talven olen miettinyt, lähdenkö kesällä akrobatialeirille Yyteriin. Tänään viimein kysyin sähköpostilla, kehtaanko tulla, vaikka olen aloittanut myöhään ja edistyn hitaasti.

Sain vastauksen, että ikä ei ole issue, opettaja on itseäni vanhempi, porukoissa liikkuu muitakin myöhäisherännäisiä ja jokainen oppii tyylillään. Tämä on helppo päättää. Vietän heinäkuussa viikon Yyterissä tehden kärrynpyöriä dyyneillä.

On voimaannuttavaa uskaltaa tehdä sitä, mitä pelkää.

Postilaatikkomme on ulkona. Tyhjennämme sen muistaessamme noin kerran viikkoon. Nyt viikon pino oli kasattu keittiöön ja käteen sattui A4-kirjekuori Helsingin yliopistosta: todistus kasvatustieteen maisterin tutkinnosta, käyttäytymistieteellisestä tiedekunnasta.

Ihminen voi todistetusti tuntea samaan aikaan ylpeyttä, syvää vuosien uupumusta, pikkulapsen iloa, helpottunutta tyhjyyttä ja paria muuta vaikeasti hahmotettavaa tunnetta.

18 vuoden projekti on ohi. Perille pääsyn arvo kasvoi ajan ja maaliin pääsyn epävarmuuden myötä.

Phuuh. Kiitti jengi.

Tästä tuli hyvin ikimuistoinen ilta.

Mitä sä haluut?

Lounaskeskustelu kollegan kanssa meni jotakuinkin näin:
M: Mitä sä aiot seuraavaksi tehdä?
J: Olen päättänyt pitää ainakin parin viikon tauon, ennen kuin aloitan mitään uutta projektia. Paitsi, että on mulla jo pari juttua mielessä.
M: Ootko sä vähän levoton?
J: En mielestäni. Levoton on sellainen, joka aloittaa koko ajan jotain, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mä oon aina saanut kaiken, mitä mä olen halunnut ja päättänyt tehdä.

No, hymiöitä tähän. Noinhan se on.

Koska viimeksi halusit jotain: olla fiksumpi, varakkaampi, voittaa, urheilla enemmän, laihtua vähän, opiskella jonkun uuden kielen, käydä ehkä kaupunkilomalla tai aloittaa parvekeviljelyn?

Mitä olet todella tehnyt? Kuinka paljon olet halunnut? Miten olet elänyt tähän asti?

Oman arkesi, tottumuksiesi ja valintojesi tarkastelu kertoo enemmän sinusta ja haluamisestasi kuin tuhatkaan sanaa. Silloinkin, kun arjen tilastot eivät pidä, kun yllätät itsesi kerta toisensa perään, teet asioita, joita et kuvitellut haluavasi, mutta olet huomannut tehneesi.

Carpe niinku diem. Herää ja oivalla! Ristiriita kuvittelmasi haluamisen ja toteutuneen haluamisen välillä on kallisarvoinen viesti. Se kertoo kovaan ääneen, mikä sinulle on tärkeintä ja missä olet vahvoilla.

Samanlainen kuin muut vai oikeasti sinä?

Kulttuurilla on meihin valtava voima. Olemme kuin kaloja kulttuurin akvaariossa, se on elinympäristömme, yhteisömme, tarjoaa meille ravinnon sekä hapen, jota hengitämme. On luonnollista omaksua kulttuurin määreet hyvästä elämästä.

Koska elän kulttuurissa, missä yleissivistukseen ja elämäntapaan kuuluu ajokortti, niin olen minäkin sellaisen ajanut vuonna 1994. Tosin, sitä ei ole pahemmin sen jälkeen käytetty. Ja itseasiassa homma jäi kesken, koska en koskaan ajanut toista vaihetta. Minulla ei siis ole ajokorttia, vaan rämä ja rapainen Raleigh, jolla poljen joka paikkaan silloinkin, kun säät eivät salli.

Ajokortin ajamisestani loppuun on piisannut puhetta pian 20 vuoden ajan. Voisi luulla, että kysymyksessä on rahakysymys. Jostain syystä minulla on ollut varaa polttaa muutamankin ajokortin uusimisen verran pätää kaukomatkoihin. Tästä voi päätellä, että en todellakaan ole halunnut ajokorttia.

Toinen arkinen esimerkki lienee tuttu kaikille, joiden ikä alkaa 40 ja elämäntilanteeseen liittyy pitkäkestoista stressiä. Sama kuinka paljon juoksee ja jumppaa, kortisolin, liian lyhyiden yöunien ja hidastuneen aineevaihdunnan myötä paino vaan hivuttautuu ylöspäin. Jokainen viinilasillinen ja viikonloppuhemmotteluna nautittu juustopiirakan pala muttuu jenkkakahvaksi.

Oletko halunnut laihtua? Kas, niin moni muukin.

Mietin enemmänkin näitä juttuja yhteen aikaan, kun sitten yhtenä päivänä taas tajusin, että kai mä olisin laihduttanut, jos TODELLA olisin halunnut laihtua. Mutta oikeasti halusin paljon enemmän syödä tarpeeksi, kuin laihtua.

Näiden ja parin muun huomion jälkeen olen opetellut kysymään itseltäni, mitä oikeasti haluan. Haluanko vain kulttuurisesti olettamiani asioita vai itselleni tärkeitä ja ominaisia asioita. Mitä haluan niin paljon, että olen valmis tekemään muutoksia elämässäni?

Tää kestää ja sattuu

Olen luopunut laihduttamisen ajatuksesta, mutta yrittänyt korjata muita elintapojani paremmin elämäntilanteeseen sopiviksi. Kyse on yllättävän pienistä, mutta ehkä juuri siksi niin hankalista muutoksista arjessa. Esimerkkinä ajatus, että joisi vihersmoothien joka aamu: Joka päivä on oltava jotain  möyhennettävää vihreää jääkaapissa. Se tarkoittaa, että on ehdittävä kauppaan todella monena päivänä. Ja samoin on muistettava keittää vihreää teetä kannuun illalla sekä varmistettava, että talossa on inkivääriä. Lisäksi on kasvatettava vehnänorasta, eli ostettava multaa ja ruukkuja ja muistettava kastella oraita. Niin, ja se smoothie pitää muistaa tehdä ja juoda.

Käytännössä vihersmoothie aiheuttaa muutoksia kaikkiin arkirutiineihini ja aikatauluihini.

Rakkaat uima-allasfilosofit järjestivät muutama vuosi sitten pikkujouluksi uimaopetusta koko köörille. Uimaopettaja korjasi vetoni ja potkuni parilla yksinkertaisella ohjeella. Monen räkäkroolaajan tavoin olin kauhonut tehottomasti käsilläni edessä ristiin. Uimaopettaja kehotti ajattelemaan vedot lähtemään altaan kulmista. Joo toki. Mutta eihän minulla ollut sellaisia lihaksia. Seuraavat viikot inhosin uimista todella paljon, koska se sattui. Vähitellen lihakset kasvoivat. Halusin uida ja uin.

Hyvä haluamisen mittari onkin miettiä, kuinka paljon epämukavuutta ja kipua on valmis kestämään ja kuinka kauan. Olenko valmis luopumaan tottumuksistani? Olenko valmis sekoittamaan omat ja muutaman muun ihmisen aikataulut? Olenko valmis opiskelemaan uusia asioita muutokseen, itseeni ja lähimmäisten reaktioihin liittyen? Haluanko tätä todella? Haluanko, vaikka se vie aikaani, rahaani, aiheuttaa mielipahaa ympäristössä, ja joudun luopumaan jostakin muusta.

Jos en ole valmis luopumaan tottumuksistani, en halua tarpeeksi. Silloin ei ehkä kannata piinata itseään kuvittelemalla haluavansa. Ei tarvitse laihduttaa, jos ei halua.

Mitä haluat eniten? 

Olen ennenkin viitannut siihen, että elämä maistuu. Olis niin kiva kaikkee... mutta kun on vaan yksi päivä käytössä jokaisena vuorokautena, vain yksi keho ja siinä rajalliset voimat. Rahakaan ei riitä kaikkeen: kymppikortti joogaan vai akrobatialeirille heinäkuussa?

Jokainen päivä sisältää päätöksiä, siitä mitä todella haluan. Mitä haluan eniten, miten jaan aikani, voimani ja rahani? Tässäkin yritän ymmärtää itseani tarkastelemalla nykyisiä valintojani. Jos haluaa joogata, lähtee ajoissa töistä. Jos ei lähde ajoissa töistä, se kertoo varmaan siitä, että työ on itselle tärkeämpää. Jos haluaa matkustella, säästää matkusteluun rahaa. Mutta jos käyttää treenikortteihin kaikki liikenevät euronsa, se kertoo varmaan siitä, että liikunta on tärkeämpää kuin matkustelu.

Aika ei ole aina rahaa, mutta aika on loistava mittari sille, mikä on meille tärkeintä. Kun lapset olivat pieniä, opinnot laahasivat, tein hanttihommia ja elätin perhettä minimituloilla, mutta perheelle oli aikaa. Perhe oli tärkeä.

Joka päivä, kun saan uuden poskettoman hyvän idean, käytän sen aikamittarini läpi. Päivät ovat nyt jo täysiä: mihin kohtaan viikkoa ymppään ideani, mitä pudotan kokonaan pois arjesta tai mitä vähennän saman verran, kuin uusi idea vie aikaa. Mikä on tärkeintä?

korkealla tai nousussa

• pyöräily
• uinti
• akrobatia
• smoothiet
• työnteko
• sauvakävely
• puuro
• netissä roikkuminen ja bloggaaminen
• kissat

matalalla tai laskussa

• siivoaminen ja muu kodinhoito
• ruuanlaitto
• opiskelut
• kaveri- ja ystävyyssuhteiden ylläpito ja hoito
• notkuminen, elokuvien katselu ja muu hengailu
• kulttuuri (museot, elokuvat, taide)
• pihaviljely
• sukulointi

etsii paikkaansa

• vihersmoothie
• jooga
• kungfu
• nukkuminen
• perhe- ja ihmissuhteiden hoito
• lukeminen
• sisustaminen ja remontointi
• pihaviljely

Sinäkö se oot? 

Joskus oman arjen tarkastelu yllättää iloisesti. Minäkö se olen, kun tuota kaikkea niin tomerana puuhaan? Mitä ovat nämä uudet asiat ja ihmiset elämässäni? Mitä valintoja olen jo tehnyt, kun sunnuntaina huomaan varaavani aikaa liikuntaseuran tiedotteelle, enkä lempiharrastukselleni lukemiselle? Ja toisaalta se pakottaa olemaan rehellinen: miten niin en ehdijaksa mennä torstain treeneihin?

Sinä se oot. Voit tehdä kaiken, mitä haluat. Mutta onnistut vain niissä muutoksissa, joita haluat aidosti ja enemmän kuin mitään muuta.

Siksi on tärkeätä ymmärtää, mitä oikeasti haluaa. Muuten on vain levoton. 

Purjehtiminen on parasta mitä tiedän, vai onko, jos en viitsi harjoitella? 

Muutoksia pysyvyyden näyttämöillä?

Viime aikoina olen miettinyt paljon elämään syntyneitä toistumia, tahdon tai sattuman synnyttämiä rituaaleja. Ne edustavat kaikkea pysyvää ja kertovat siksi heti, kun jokin maailmassa muuttuu.

Luin kevättalvella Kjell Westön Kangastus 38:n. Kirjan päähenkilö kuuluu keskiviikkoseuraan, ystävysten piiriin, joka on vuosikausia kerääntynyt yhteen keskustelemaan, ryypiskelemään ja kiistelemään. Kirjassa keskiviikkoseurasta tulee peili kaikille tapahtumille. Tai pyörän uloin kehä, johon keskustan pyöriminen aiheuttaa valtavia voimia.

Samaan aikaan altaalla

Mietin omaa uima-allasfilosofiemme seuruetta, joka uskollisesti ui ja kahvittelee. Muoto pysyy, ihmiset seurueessa muuttuvat ja vaihtuvat. Kevät on ollut suuren diasporan aikaa. En ole ehtinyt altaalle kuin kerran viikossa. Usein juuri parahiksi päivinä, kun kukaan muu ei ole tullut. Yksi on ollut leikkauksessa ja toiset muuten vaan kipeinä, matkoilla tai kiireisiä.

Rituaalin - uinti, kahvi ja Utula - toistuvuus on kuin näyttämö, jolle astuu aina uusia ihmisiä tai jossa itse esittää vähän uuden setin. Tänä keväänä olen itse olen käynyt uintikilometrini lisäksi vesijumpassa (mikä muutos!) Kun en kerran mahtunut jumppaan, päätin uida koko tunnin, yhden kilometrin sijaan kaksi. Tämä on ennenkuulumatonta, koska olin jo mielessäni päättänyt, että en kertakaikkisesti vaan jaksa uida enempää kuin yhden. Kas. Olin päättänyt väärin.

Lahjaksi hyviä ajatuksia?

Syntymäpäivä on sekin toistuva pysähdyspaikka, missä katsoo taakse edelliseen vuoteen ja  tähyilee tulevan vuoden horisonttiin; miettii onko taitekohta vai tasamaasto. Jatkanko valitsemallani tiellä vai teenkö päätöksiä? Verrattuna viime vuoteen syntymäpäivä ja äitienpäivä olivat hiljaisia ja hyvä niin. Kotona ei ollut ketään ja nautin absoluuttisesta hiljaisuudesta. Kävin juoksemassa ensimmäisen kerran varmaan kahteen vuoteen. Lenkki oli lyhyt, mutta rullasi. Kun tulin kotiin, sieltä löytyi poika ja kimppu ruusuja. Kävimme puistossa tekemässä yhdessä pienen pomppu- ja potkutreenin ja lähdimme isovanhempien luokse äitienpäivän viettoon.

Jos syntympäivä kertoo tulevan vuoden tunnelmista, niin minulla ei ole mitään tällaisia päiviä vastaan: Kaipaan ajatuksilleni tilaa ja taivaalle aurinkoa. Ennen kuin hiljaisuus kääntyy yksinäisyydeksi, jostain tulee aina seuraa, läheisiä ja kaukaisia onnentoivotuksineen. Pidän lenkin jättämästä hämmästyneestä tunteesta kehossani ja puistossa ilmaan potkittujen sarjojen energiasta. Pidän siitä, kun syödään lennossa jotain kevyttä pahimpaan nälkään, kunnes istutaan perheen kanssa pöytään. On hienoa lelliä siskonlikkaa ja saada omalta tyttäreltään Satakunnasta Facebookiin postattu viesti.

"tänään oon ajatellut ja muistanut äitiä (jolla on muuten tänään myös synttärit!) huittisista käsin ja ollut aika kiitollinen kaikesta. mietin itseäni nyt ja äitiä mun ikäsenä, enkä osaa kuvitellakaan, miltä tuntuis saada ensimmäinen lapsi tästä kahden viikon kuluttua. mä aion varmasti keskittyä vielä monta vuotta pelkästään itseeni ja toteuttaa omia unelmia, koska mulle on annettu siihen mahdollisuus ja ihan mielettömästi tukea. kiitos ja onnea Mia Sinisalo, joka on sittenki ollu oikeessa aika monessa asiassa ja opettanut, että elämässä on mentävä aina just sinne minne huvittaa! PUS"

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten olin luomassa elämään pysyvyyttä tekemällä elämänmittaisen päätöksen ilman sen kummempaa huolta huomisesta. Tämä 20. äitienpäivä osoitti, että vanhemmuuden rituaaleista osa on loppusuoralla ja uusia syntymässä, kun ravistelemme itseämme irti äidin ja lasten rooleista. Yksi lähtee pian opiskelemaan, toinen armeijaan ja kolmas miettii haluaako jotain niin paljon, että olisi valmis taas tekemään uusia päätöksiä. Mikä pysyy, mikä muuttuu? Huvittaako mennä ja mihin? Mitkä voimat minua pyörittävät?

Runo on julkaistu Kahvila Utulassa http://kahvilautula.wordpress.com