Hän on täällä tänään

Tänään jätin pyörän Pasilaan ja nousin junaan. Töissä unohdin kengät hiljaiseen huoneeseen. Katselmoin tarjouksia, koulutin ja kirjoitin. Selvitin, mitä seuraavaksi tehdään kadonneille kansioille ja löytyneille tiedostoille. Nukuin iltapäivällä kotona päiväunet. Laitoin uunipunajuuria ja rupattelin perheen kanssa.

Tavallinen päivä.

Koko talven olen miettinyt, lähdenkö kesällä akrobatialeirille Yyteriin. Tänään viimein kysyin sähköpostilla, kehtaanko tulla, vaikka olen aloittanut myöhään ja edistyn hitaasti.

Sain vastauksen, että ikä ei ole issue, opettaja on itseäni vanhempi, porukoissa liikkuu muitakin myöhäisherännäisiä ja jokainen oppii tyylillään. Tämä on helppo päättää. Vietän heinäkuussa viikon Yyterissä tehden kärrynpyöriä dyyneillä.

On voimaannuttavaa uskaltaa tehdä sitä, mitä pelkää.

Postilaatikkomme on ulkona. Tyhjennämme sen muistaessamme noin kerran viikkoon. Nyt viikon pino oli kasattu keittiöön ja käteen sattui A4-kirjekuori Helsingin yliopistosta: todistus kasvatustieteen maisterin tutkinnosta, käyttäytymistieteellisestä tiedekunnasta.

Ihminen voi todistetusti tuntea samaan aikaan ylpeyttä, syvää vuosien uupumusta, pikkulapsen iloa, helpottunutta tyhjyyttä ja paria muuta vaikeasti hahmotettavaa tunnetta.

18 vuoden projekti on ohi. Perille pääsyn arvo kasvoi ajan ja maaliin pääsyn epävarmuuden myötä.

Phuuh. Kiitti jengi.

Tästä tuli hyvin ikimuistoinen ilta.

Mitä sä haluut?

Lounaskeskustelu kollegan kanssa meni jotakuinkin näin:
M: Mitä sä aiot seuraavaksi tehdä?
J: Olen päättänyt pitää ainakin parin viikon tauon, ennen kuin aloitan mitään uutta projektia. Paitsi, että on mulla jo pari juttua mielessä.
M: Ootko sä vähän levoton?
J: En mielestäni. Levoton on sellainen, joka aloittaa koko ajan jotain, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mä oon aina saanut kaiken, mitä mä olen halunnut ja päättänyt tehdä.

No, hymiöitä tähän. Noinhan se on.

Koska viimeksi halusit jotain: olla fiksumpi, varakkaampi, voittaa, urheilla enemmän, laihtua vähän, opiskella jonkun uuden kielen, käydä ehkä kaupunkilomalla tai aloittaa parvekeviljelyn?

Mitä olet todella tehnyt? Kuinka paljon olet halunnut? Miten olet elänyt tähän asti?

Oman arkesi, tottumuksiesi ja valintojesi tarkastelu kertoo enemmän sinusta ja haluamisestasi kuin tuhatkaan sanaa. Silloinkin, kun arjen tilastot eivät pidä, kun yllätät itsesi kerta toisensa perään, teet asioita, joita et kuvitellut haluavasi, mutta olet huomannut tehneesi.

Carpe niinku diem. Herää ja oivalla! Ristiriita kuvittelmasi haluamisen ja toteutuneen haluamisen välillä on kallisarvoinen viesti. Se kertoo kovaan ääneen, mikä sinulle on tärkeintä ja missä olet vahvoilla.

Samanlainen kuin muut vai oikeasti sinä?

Kulttuurilla on meihin valtava voima. Olemme kuin kaloja kulttuurin akvaariossa, se on elinympäristömme, yhteisömme, tarjoaa meille ravinnon sekä hapen, jota hengitämme. On luonnollista omaksua kulttuurin määreet hyvästä elämästä.

Koska elän kulttuurissa, missä yleissivistukseen ja elämäntapaan kuuluu ajokortti, niin olen minäkin sellaisen ajanut vuonna 1994. Tosin, sitä ei ole pahemmin sen jälkeen käytetty. Ja itseasiassa homma jäi kesken, koska en koskaan ajanut toista vaihetta. Minulla ei siis ole ajokorttia, vaan rämä ja rapainen Raleigh, jolla poljen joka paikkaan silloinkin, kun säät eivät salli.

Ajokortin ajamisestani loppuun on piisannut puhetta pian 20 vuoden ajan. Voisi luulla, että kysymyksessä on rahakysymys. Jostain syystä minulla on ollut varaa polttaa muutamankin ajokortin uusimisen verran pätää kaukomatkoihin. Tästä voi päätellä, että en todellakaan ole halunnut ajokorttia.

Toinen arkinen esimerkki lienee tuttu kaikille, joiden ikä alkaa 40 ja elämäntilanteeseen liittyy pitkäkestoista stressiä. Sama kuinka paljon juoksee ja jumppaa, kortisolin, liian lyhyiden yöunien ja hidastuneen aineevaihdunnan myötä paino vaan hivuttautuu ylöspäin. Jokainen viinilasillinen ja viikonloppuhemmotteluna nautittu juustopiirakan pala muttuu jenkkakahvaksi.

Oletko halunnut laihtua? Kas, niin moni muukin.

Mietin enemmänkin näitä juttuja yhteen aikaan, kun sitten yhtenä päivänä taas tajusin, että kai mä olisin laihduttanut, jos TODELLA olisin halunnut laihtua. Mutta oikeasti halusin paljon enemmän syödä tarpeeksi, kuin laihtua.

Näiden ja parin muun huomion jälkeen olen opetellut kysymään itseltäni, mitä oikeasti haluan. Haluanko vain kulttuurisesti olettamiani asioita vai itselleni tärkeitä ja ominaisia asioita. Mitä haluan niin paljon, että olen valmis tekemään muutoksia elämässäni?

Tää kestää ja sattuu

Olen luopunut laihduttamisen ajatuksesta, mutta yrittänyt korjata muita elintapojani paremmin elämäntilanteeseen sopiviksi. Kyse on yllättävän pienistä, mutta ehkä juuri siksi niin hankalista muutoksista arjessa. Esimerkkinä ajatus, että joisi vihersmoothien joka aamu: Joka päivä on oltava jotain  möyhennettävää vihreää jääkaapissa. Se tarkoittaa, että on ehdittävä kauppaan todella monena päivänä. Ja samoin on muistettava keittää vihreää teetä kannuun illalla sekä varmistettava, että talossa on inkivääriä. Lisäksi on kasvatettava vehnänorasta, eli ostettava multaa ja ruukkuja ja muistettava kastella oraita. Niin, ja se smoothie pitää muistaa tehdä ja juoda.

Käytännössä vihersmoothie aiheuttaa muutoksia kaikkiin arkirutiineihini ja aikatauluihini.

Rakkaat uima-allasfilosofit järjestivät muutama vuosi sitten pikkujouluksi uimaopetusta koko köörille. Uimaopettaja korjasi vetoni ja potkuni parilla yksinkertaisella ohjeella. Monen räkäkroolaajan tavoin olin kauhonut tehottomasti käsilläni edessä ristiin. Uimaopettaja kehotti ajattelemaan vedot lähtemään altaan kulmista. Joo toki. Mutta eihän minulla ollut sellaisia lihaksia. Seuraavat viikot inhosin uimista todella paljon, koska se sattui. Vähitellen lihakset kasvoivat. Halusin uida ja uin.

Hyvä haluamisen mittari onkin miettiä, kuinka paljon epämukavuutta ja kipua on valmis kestämään ja kuinka kauan. Olenko valmis luopumaan tottumuksistani? Olenko valmis sekoittamaan omat ja muutaman muun ihmisen aikataulut? Olenko valmis opiskelemaan uusia asioita muutokseen, itseeni ja lähimmäisten reaktioihin liittyen? Haluanko tätä todella? Haluanko, vaikka se vie aikaani, rahaani, aiheuttaa mielipahaa ympäristössä, ja joudun luopumaan jostakin muusta.

Jos en ole valmis luopumaan tottumuksistani, en halua tarpeeksi. Silloin ei ehkä kannata piinata itseään kuvittelemalla haluavansa. Ei tarvitse laihduttaa, jos ei halua.

Mitä haluat eniten? 

Olen ennenkin viitannut siihen, että elämä maistuu. Olis niin kiva kaikkee... mutta kun on vaan yksi päivä käytössä jokaisena vuorokautena, vain yksi keho ja siinä rajalliset voimat. Rahakaan ei riitä kaikkeen: kymppikortti joogaan vai akrobatialeirille heinäkuussa?

Jokainen päivä sisältää päätöksiä, siitä mitä todella haluan. Mitä haluan eniten, miten jaan aikani, voimani ja rahani? Tässäkin yritän ymmärtää itseani tarkastelemalla nykyisiä valintojani. Jos haluaa joogata, lähtee ajoissa töistä. Jos ei lähde ajoissa töistä, se kertoo varmaan siitä, että työ on itselle tärkeämpää. Jos haluaa matkustella, säästää matkusteluun rahaa. Mutta jos käyttää treenikortteihin kaikki liikenevät euronsa, se kertoo varmaan siitä, että liikunta on tärkeämpää kuin matkustelu.

Aika ei ole aina rahaa, mutta aika on loistava mittari sille, mikä on meille tärkeintä. Kun lapset olivat pieniä, opinnot laahasivat, tein hanttihommia ja elätin perhettä minimituloilla, mutta perheelle oli aikaa. Perhe oli tärkeä.

Joka päivä, kun saan uuden poskettoman hyvän idean, käytän sen aikamittarini läpi. Päivät ovat nyt jo täysiä: mihin kohtaan viikkoa ymppään ideani, mitä pudotan kokonaan pois arjesta tai mitä vähennän saman verran, kuin uusi idea vie aikaa. Mikä on tärkeintä?

korkealla tai nousussa

• pyöräily
• uinti
• akrobatia
• smoothiet
• työnteko
• sauvakävely
• puuro
• netissä roikkuminen ja bloggaaminen
• kissat

matalalla tai laskussa

• siivoaminen ja muu kodinhoito
• ruuanlaitto
• opiskelut
• kaveri- ja ystävyyssuhteiden ylläpito ja hoito
• notkuminen, elokuvien katselu ja muu hengailu
• kulttuuri (museot, elokuvat, taide)
• pihaviljely
• sukulointi

etsii paikkaansa

• vihersmoothie
• jooga
• kungfu
• nukkuminen
• perhe- ja ihmissuhteiden hoito
• lukeminen
• sisustaminen ja remontointi
• pihaviljely

Sinäkö se oot? 

Joskus oman arjen tarkastelu yllättää iloisesti. Minäkö se olen, kun tuota kaikkea niin tomerana puuhaan? Mitä ovat nämä uudet asiat ja ihmiset elämässäni? Mitä valintoja olen jo tehnyt, kun sunnuntaina huomaan varaavani aikaa liikuntaseuran tiedotteelle, enkä lempiharrastukselleni lukemiselle? Ja toisaalta se pakottaa olemaan rehellinen: miten niin en ehdijaksa mennä torstain treeneihin?

Sinä se oot. Voit tehdä kaiken, mitä haluat. Mutta onnistut vain niissä muutoksissa, joita haluat aidosti ja enemmän kuin mitään muuta.

Siksi on tärkeätä ymmärtää, mitä oikeasti haluaa. Muuten on vain levoton. 

Purjehtiminen on parasta mitä tiedän, vai onko, jos en viitsi harjoitella? 

Muutoksia pysyvyyden näyttämöillä?

Viime aikoina olen miettinyt paljon elämään syntyneitä toistumia, tahdon tai sattuman synnyttämiä rituaaleja. Ne edustavat kaikkea pysyvää ja kertovat siksi heti, kun jokin maailmassa muuttuu.

Luin kevättalvella Kjell Westön Kangastus 38:n. Kirjan päähenkilö kuuluu keskiviikkoseuraan, ystävysten piiriin, joka on vuosikausia kerääntynyt yhteen keskustelemaan, ryypiskelemään ja kiistelemään. Kirjassa keskiviikkoseurasta tulee peili kaikille tapahtumille. Tai pyörän uloin kehä, johon keskustan pyöriminen aiheuttaa valtavia voimia.

Samaan aikaan altaalla

Mietin omaa uima-allasfilosofiemme seuruetta, joka uskollisesti ui ja kahvittelee. Muoto pysyy, ihmiset seurueessa muuttuvat ja vaihtuvat. Kevät on ollut suuren diasporan aikaa. En ole ehtinyt altaalle kuin kerran viikossa. Usein juuri parahiksi päivinä, kun kukaan muu ei ole tullut. Yksi on ollut leikkauksessa ja toiset muuten vaan kipeinä, matkoilla tai kiireisiä.

Rituaalin - uinti, kahvi ja Utula - toistuvuus on kuin näyttämö, jolle astuu aina uusia ihmisiä tai jossa itse esittää vähän uuden setin. Tänä keväänä olen itse olen käynyt uintikilometrini lisäksi vesijumpassa (mikä muutos!) Kun en kerran mahtunut jumppaan, päätin uida koko tunnin, yhden kilometrin sijaan kaksi. Tämä on ennenkuulumatonta, koska olin jo mielessäni päättänyt, että en kertakaikkisesti vaan jaksa uida enempää kuin yhden. Kas. Olin päättänyt väärin.

Lahjaksi hyviä ajatuksia?

Syntymäpäivä on sekin toistuva pysähdyspaikka, missä katsoo taakse edelliseen vuoteen ja  tähyilee tulevan vuoden horisonttiin; miettii onko taitekohta vai tasamaasto. Jatkanko valitsemallani tiellä vai teenkö päätöksiä? Verrattuna viime vuoteen syntymäpäivä ja äitienpäivä olivat hiljaisia ja hyvä niin. Kotona ei ollut ketään ja nautin absoluuttisesta hiljaisuudesta. Kävin juoksemassa ensimmäisen kerran varmaan kahteen vuoteen. Lenkki oli lyhyt, mutta rullasi. Kun tulin kotiin, sieltä löytyi poika ja kimppu ruusuja. Kävimme puistossa tekemässä yhdessä pienen pomppu- ja potkutreenin ja lähdimme isovanhempien luokse äitienpäivän viettoon.

Jos syntympäivä kertoo tulevan vuoden tunnelmista, niin minulla ei ole mitään tällaisia päiviä vastaan: Kaipaan ajatuksilleni tilaa ja taivaalle aurinkoa. Ennen kuin hiljaisuus kääntyy yksinäisyydeksi, jostain tulee aina seuraa, läheisiä ja kaukaisia onnentoivotuksineen. Pidän lenkin jättämästä hämmästyneestä tunteesta kehossani ja puistossa ilmaan potkittujen sarjojen energiasta. Pidän siitä, kun syödään lennossa jotain kevyttä pahimpaan nälkään, kunnes istutaan perheen kanssa pöytään. On hienoa lelliä siskonlikkaa ja saada omalta tyttäreltään Satakunnasta Facebookiin postattu viesti.

"tänään oon ajatellut ja muistanut äitiä (jolla on muuten tänään myös synttärit!) huittisista käsin ja ollut aika kiitollinen kaikesta. mietin itseäni nyt ja äitiä mun ikäsenä, enkä osaa kuvitellakaan, miltä tuntuis saada ensimmäinen lapsi tästä kahden viikon kuluttua. mä aion varmasti keskittyä vielä monta vuotta pelkästään itseeni ja toteuttaa omia unelmia, koska mulle on annettu siihen mahdollisuus ja ihan mielettömästi tukea. kiitos ja onnea Mia Sinisalo, joka on sittenki ollu oikeessa aika monessa asiassa ja opettanut, että elämässä on mentävä aina just sinne minne huvittaa! PUS"

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten olin luomassa elämään pysyvyyttä tekemällä elämänmittaisen päätöksen ilman sen kummempaa huolta huomisesta. Tämä 20. äitienpäivä osoitti, että vanhemmuuden rituaaleista osa on loppusuoralla ja uusia syntymässä, kun ravistelemme itseämme irti äidin ja lasten rooleista. Yksi lähtee pian opiskelemaan, toinen armeijaan ja kolmas miettii haluaako jotain niin paljon, että olisi valmis taas tekemään uusia päätöksiä. Mikä pysyy, mikä muuttuu? Huvittaako mennä ja mihin? Mitkä voimat minua pyörittävät?

Runo on julkaistu Kahvila Utulassa http://kahvilautula.wordpress.com

Leikkimään!

Olen ennenkin saanut hyvän endorfiinihumalan milloin mistäkin, pitkästä juoksulenkistä tai hikoiltuani Bikramissa. Mutta mikään ei voita akrobatiatreenien jälkeistä euforista tilaa, joka kestää parhaimmillaan päiviä.

Tapanani on paiskia töitä akrotreenien alkuun asti. Päivä on aina hiton pitkä. Siksi tapanani on käydä myös pitkä sisäinen keskustelu syistä, miksi en menisi treeneihin. Tapanani on ollut voittaa ja päästä Taitoliikuntakeskukseen saakka väsyneenä ja voimattomana.

En tiedä, missä kohtaa ihme tapahtuu, ei vielä alkuhölkässä eikä potkuharjoituksissa, mutta uskon, että kuperkeikoilla ja kärrynpyörillä on tekemistä asian kanssa. Muutaman heitettyäni, olen hyvissä pomppufiiliksissä ja väsymyksestä ei ole tietoakaan. Haluan lisää kärrynpyöriä, niin kauan kuin kädet kantavat. Haluan siltoja, voltteja, hyppypotkuja, punnertamista, pomppimista, möngertämistä ja ukemeita. Lisää!

Älä taistele, selätä sitkeydellä

Olen ennenkin kirjoittanut akrobatian opettelustani, joka ei alkanut hyvin ja on ollut hidasta. Ensimmäinen syksy meni loputtomassa nöyryysharjoittelussa, kun yritin saada kädet ja jalat toimimaan aivan uusilla tavoilla. Minulla on kehonhallintaan ja suuntiin liittyviä hahmotushäiriöitä. Koordinaationi on heikko. Yksinkertaisiakin liikkeitä varten minun on pitänyt kasvattaa päähäni uutta piuhaa kilometritolkulla, että oikea ja vasen ovat asettuneet oikeille paikoilleen ja toimivat synkassa. Talven käännyttyä kevääksi olen itse kannustanut ja minut on kannustettu tekemään asioita, joita tehdessä koko kehoni lähettää yhden selkeän ja voimakkaan viestin: ÄLÄ, kohta sattuu! Olen pelosta huolimatta alkanut vähitellen tehdä volttiharjoituksia, saanut käsilläseisonnan kevennettyä ja pystyyn, asennon korjattua ja kärrynpyörän pyörimään.

Uskon, että olen selättänyt pelkojani, koska en ole koskaan pakottanut itseäni akrobatiatreeneissä mihinkään. En ole voittanut pelkojani, koska en ole taistellut niiden kanssa. Olen maanitellut itseäni eteenpäin, uskonut toiston ja ilolla tekemisen voimaan.

Jos voisin antaa jokaiselle ihmiselle lahjaksi yhden hienon tunteen, antaisin kokemukseni siitä, miten uskalsin kaatua ensimmäiseen siltakaatooni. Toivon, että jokainen voisi joskus kokea samaa kevyttä lapsellista riemua, kikattaa patjalla tajuten, että on tehnyt jotain, mitä on aina halunnut osata tehdä, mutta ei ole aikaisemmin uskaltanut tai kyennyt. Elämässä on aika ennen ja jälkeen ensimmäisen siltakaadon.

Pyöri ja ole onnellinen

Uskon, että akrobatian taika minulle on, että lajissa yhdistyvät sen fyysiset vaatimukset leikkiin ja lapsekkuuteen. Kuperkeikkoja, ukemeita, kärrynpyöriä ja käsilläseisontoja tehdessäni, pyöritän maailmaani uudelleen ja uudelleen kevyesti ympäri. Kai se endorfiini loiskuu siinä liikkeelle... En keksi muutakaan selitystä.

Eikä vaikean lajin nollasta aloittavalle, keski-ikää lähestyvälle toimistotyöntekijälle, ole muita vaihtoehtoja, kuin opetella nauramaan itselleen ja kohdata uudet vaikeat asiat leikkinä, jos meinaa selvitä vakavan ja tavoitteellisen itsensä kanssa.

Hesarissa oli jokin aika sitten mainio pikku artikkeli aikuisten leikkimisestä. Siinä sanotaan, että leikki vie ajantajun, vapauttaa itsetarkkailusta ja tuottaa flow-tilan, jossa ihminen on onnellisimmillaan.

Allekirjoitan joka sanan.

Tee työtäs leikkien

Opettajan ja kouluttajan työ on paljolti ihmisten energiatilojen tarkkailua ja niihin vaikuttamista. Oppimisen teoriat painottavat, että ihminen oppii sisäisesti motivoituneena, voimakkaiden elämysten kautta, yhteisöltään ja yhteisössään sekä rakentaa osaamista ja ymmärtämystä aikaisempiin kokemuksiinsa perustuen.

Siksi en ihmettele, että leikissä on niin paljon voimaa. Neuropsykologi Donald Hebb esitti jo 1949 teorian aivosolujen yhteyksien rakentumisesta: "cells that fire together, wire together" tarkoittaen sillä, että jokainen kokemuksemme lähtien tunteista, ajatuksista ja lihasten toiminnasta muuttuu osaksi aivojemme solurakenteita. Aivoissamme syntyy muistijälki, kun yhtäaikaisesti aktiivisten hermosolujen väliset yhteydet voimistuvat.

Leikki luo valtavan määrän leikkijälle mielekästä informaatiota: yhteisiä elämyksiä, liikettä ja lihastoimintaa, joka lisää neuroniyhteyksiä - kasvattaa päähän piuhaa. Opimme leikkien. Siksi, jos haluamme todella aikaansaada muutosta ja auttaa muita ihmisiä oivaltamaan ja oppimaan, meidän täytyy nostaa ihmisten energiatasoa ja herätellä heidät silloin tällöin leikkimään.

Vakava ei aina vaikuta. Uusia yhteyksiä aivoihin kasvaa pyörimällä ja nauramalla.

Taitoliikuntakeskuksessa rakennetaan temppurataa. #agility #hiki