Opetusopillinen sivistys ja osaaminen ilmiöpesuveden mukana?

Professori piirsi paperin kulmaan Herbartin kolmion. Istuimme Kruununhaassa ja puhuimme didaktiikkaa, koska olin esittelemässä ideoitani väitöskirjatutkimukseen.

Sanoin heti mielipiteenäni, että Herbartin (didaktinen) kolmio pitää laittaa taustateoriarakenteena uusiksi, kun puhutaan digitalisoituvan yhteiskunnan koulutuksen didaktiikasta.

Herbartin didaktinen kolmio 

(kuvakaappaus Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen praktikumkäsikirjasta luvusta 1. "Pedagoginen ajattelu")

Se ei mitenkään kuvaa käynnissä olevaa koulutuksen muutosta, eikä anna opettajalle työkaluja toimia nykytodellisuudessa.

Keskustelu päättyi muutaman kuukauden päästä sähköpostikirjeenvaihtoon, jossa professori ilmoitti, että ei halua ohjata väitöskirjaani, koska a) ei hallitse tutkimusmetodia, jota halusin käyttää eikä b) ymmärrä tutkimuskysymyksiäni, joissa kerroin tutkivani opettajan työtä eli t o i m i n t a a, en opettajan ajattelua. Kotiyliopistoni opetus-opiskelu-oppimisprosessin tutkimusperinne kun on keskittynyt tuohon opettajan ajatteluun.

Oman väityöstutkimukseni aloittamiseen liittyvät keskustelut nousivat mieleeni, kun luin luin samaisen Helsingin opettajankoulutuslaitoksen dosentin Jari Salmisen vieraskynäkirjoituksen Hesarista. Heti perään emeritusprofessori Kari Uusikylä otti taas julkisia kierroksia samaisen aviisiin mielipidepalstalla.

Helsinki 2015 - digitalisaatio on digitalisaatio

San Franciscon hippiliike sai oman klassikkobiisinsä 1968. Tullaanko 2015:sta laulamaan myöhemmin vuotena, jolloin "jengi tajus niinku digitalisoitumisen"? Toivottavasti. Niin paljon on tapahtunut puolen vuoden sisällä opetuksen ja oppimisen kehittämisen kentällä. Osa kiitoksesta kuuluu muutoksen ajurina toimineelle Sitran Uusi Koulutus -foorumille, mutta varmasti myös kymmenille muille ihmisille, jotka ovat vuosi toisensa perään vääntäneet muille samaa innostavaa rautalankaa, kulkeneet kentällä kouluttamassa ja viettäneet vapaa-aikaansa blogaten.

Sama muutos on tapahtunut muillakin aloilla. Digitalisoitumisen käsite löi itsensä läpi samaan aikaan liiketoiminnassa ja teollisuudessa.

Taneli Tikka kuvasi 20.5.2015 tulevaisuuspuheenvuorossaan digitalisoitumista sädepyssyksi joka imee sisäänsä kaiken todellisuuden, muuttaa sen ja sädettää sisuksistaan transformaation kokeneena.

Tykkään analogioista. Tanelin oli kiva. Digitalisaatio ei siis ole pelkkää toimintojen automatisointia tai teknologian tuomista tilanteisiin, mitkä ennen ihmiset tekivät mies- ja naistyövoimana. Digitalisaatio on rationaaliteettien muutos. Se on kulttuurista ja kaiken yhteiskunnan toiminnan läpäisevää. Toimimme eri tavoin kuin ennen. Arvostamme eri asioita kuin ennen. Rakennamme filosofiamme eri perustalle kuin ennen. Arvokas arvioidaan eri kriteereillä kuin ennen.

• Bisnes on muutoksessa: Jos et ole vielä törmännyt käsitteeseen disruptiivinen bisnes, niin nyt on oikea hetki. Ala googlettaa. 
• Teollisuus on muutoksessa. "Tiedäthän, että oikeastaan kaikki konepajat on nykyään softataloja*?", asiakas sanoi minulle jokin aika sitten. 
• Pankki ja finanssiala on muutoksessa. Vakuutusyhtiöt menevät mukaan terveydehuoltoon, lainaa elokuvalle tai kirjalle ei haeta aina pankista, vaan rahoitusta voi hakea muilta ihmisiltä joukkorahoituksella. 

Lista on loputon, koska se kattaa kaikki länsimaisen yhteiskunnan elämänalueet.

Myös kasvatustieteen. Myös Herbartin kolmion. 

Onko jotain pysyvää olemassa?

Edesmennyt tulevaisuudentutkija Mika Mannermaa kirjoitti kirjassaan Jokuveli myös pysyvyydestä. Kulttuurimme ja yhteiskuntamme on aina kerroksinen. Siellä elävät samaan aikaan pysyvyys, luutumat ja järjettömällä vauhdilla eteenpäin menevä muutos.

Koulutusinsitituutiot itsessään edustavat pysyvyyttä, muutosta edustaa konsultti- ja ICT-yritysten ilmestyminen Suomen pääkaupungin opetussuunnitelman esittelyyn.

Hyvät dosentit, emeritusprofessorit ja lehtorit! 

Opetusopillinen sivistys ei ole kadonnut. Se päivittää itseään parhaillaan. Tuijotatte parhaillanne ruudulla pyörivää odota-symbolia hädissänne: Onko kaikesta koneella olevasta back up? Onko menneisyyteni tallella tulevaa varten? 

Animoitu ympyrä pyörii, eikä uusi sivu lataudu: Missään ei näytä olevan juuri nyt mitään selkeäksi asti valmista. Herbartin kolmio ei mallinna enää riittävästi kouluun tulevien ja siellä olevien lasten ja nuorten oppimistarpeita. Kolmiohan ei ole loppujen lopuksi lapsi- vaan tiedonsisältökeskeinen. 

Tarjolle tuodaan kolmion sijaan kokeilemalla kehittämistä, ilmiöoppimista, oppimisappseja, pelejä ja muuta, mitä ei ole kunnolla tutkittu. 

Miksi niitä ei ole tutkittu? minä kysyn. Siksikö, että ei huomattu, että maailma ups! otti ja muuttui kouluinstituution ympäriltä, vai siksi että nukahdettiin omaan tieteenperinteeseen - opetusopilliseen sivistykseen? 

Pitäisikö didaktiikka tieteenä päivittää digitaloisoituvaan yhteiskuntaan vai istutteko Herbartin kolmion äärellä ärtyneen hämmentyneenä ja huolissanne todellisuudesta, jolle ei voi mitään?

Palasin hetki sitten Sitran Uusi koulutus -foorumin päätöstilaisuudesta. Se oli aika tuhti ja tunteita herättävä paketti muutosta. Koulutuksen muutos on jo käynnissä, olitpa valmis tai et. 

Muutosta ei ole ehditty tutkia. Kulttuurinen muutos kehittää meitä kokeilemalla. Tätä ei ohjata ylhäältä. On jokaisen vanhemman, opettajan, reksin, tutkijan ja kehittäjägurun vastuulla, mitä tekee muutoksessa, muutoksesta ja muutokselle. 

Kuva otettu on Sanoma Median strategiajohtajan Masa Peuran esityksestä syksyllä 2014. 

Sitran Uusi koulutus -foorumin loppuyhteenvedon "Maa jossa kaikki rakastavat oppimista" voi lukea täältä. 

Vaellusta kohti vahvuuksia

Facebook on kiva. On se vaan niin kiva. Parikin tuttua oli postannut filosofi Frank Martelan haastattelun Kollega.fi-verkkolehdestä. 

Lauantaikin on kiva. Todella kiva. Makoilen parin tunnin akrobatiatreenien jälkeen sohvalla jälkieuforiassa ja nautin länsimaisen hyvinvointivaltion saavutetuista eduista: vapaapäivästä, täydestä masusta, internetistä ja päätöksenteon vapaudesta.

Vapaapäivän, onnistuneen akrobatiasession, ystävien ja Frank Martelan ajatusten herättämissä tunnelmissa tuli pitkästä aikaa halu kirjoittaa blogikirjoitus.

Pahoittelen pitkää blogihiljaisuutta. Talven ja kevään aikana tapahtuneet elämänmuutokset ovat saaneet minut pohtivalle tuulelle. Olen hengaillut omissa oloissani ja nauttinut olemisesta, katsellut Game of Thronesia ja yrittänyt pysyä liikkeessä, vaikka kuukausia jatkuneesta väsymyksestä ei tunnu tulevan taukoa.

Talvi ja kevät on ollut kiinnostavaa seurattavaa koulun, opettamisen ja oppimisen kehittämisen rintamalla. Olen ollut samaa mieltä yhden, jos toisen tyypin kanssa, ja nauttinut hyvästä pöhinästä, opetusrintamalla tapahtuvasta diskurssin muutoksesta. Ei ole ollut mitään lisättävää.

Seuraamissani koulun kehittymiseen liittyvissä puheenvuoroissa on noussut yhä uudestaan ja uudestaan esiin ajatus, että koulun käytyään jokaisella nuorella olisi käsitys omista vahvuuksistaan, tekemisensä intohimon kohteista ja niiden kautta syntynyttä itseluottamusta ja tekemisen meininkiä. Ajatus on hieno. Olen itsekin toistanut sitä täällä Osaisko oppia -blogissa. 

Mutta miten käytännössä opetetaan lapsia ja nuoria tunnistamaan intohimon kohteitaan, vahvuuksiaan, käyttämään niitä ja uskomaan niihin? Kirkkaasta kasvatusvisiosta on matkaa opettajan arkeen ja koulun käytäntöihin.

Koska olen ottanut omaksi missiokseni auttaa digitaloisoituvan koulutuksen ja kasvatuksen hyvien käytäntöjen luomisessa, laitan tähän blogiin ajatuksiani.

Mitä vahvuudet ovat?

Haastattelussaan Frank Martela ehdotti pohtimaan näitä neljää kysymystä:

1. Mitä haluaisit, jos saisit vapaasti valita? 
2. Mitkä ovat vahvuutesi? 
3. Onko unelmasi mahdollinen? 
4. Minkälaisia esteitä matkalla voi odottaa ja miten ne voisi voittaa? 

Ykkönen panee miettimään. Tämä kysymys on hyvä kysyä itseltään aina tasaisin välein. Kolmosen ja nelosen kanssa huitaisen helposti menemään. Mahdollisuudet ja ratkaisut ovat leipälajini.

Mutta entä vahvuudet?

Vielä viime syksynä olisin ehkä sanonut vahvuudekseni, että saan paljon aikaiseksi. Siirtelen vuoria. Olisin julistanut vahvuudekseni myös kyvyn innostua. Mutta, entä jos on ollut jo monta kuukautta voimaton, ja arjen tavallisetkin työt vievät paljon energiaa? Arjessani pyykki- ja pölyvuorien siirtely vastaa puolimaratonia. Samalla olen menettänyt kyvyn innostua, kun tiedän että en kuitenkaan jaksa, enkä ehdi tehdä kaikkia asioita, mistä ennen olisin ollut tohkeissani. Realisti on piessyt innostujasta tahdon pois.

Ovatko vahvuudet pysyviä? Pitääkö vahvuuden olla syntymässä saatu tai lapsena kehittynyt ominaisuus, vai hyväksymmekö, että vahvuutemme vaihtelevat elämänvaiheiden myötä?

Koska tunsin hukanneeni vahvuuksieni langanpään, pyysin ystäviäni auttamaan. Ehkä saatoin myös epäillä itseäni. Näkevätkö muut saman kuin minä? Ovatko vahvuuteni aidosti vahvuuksia vai lohduttavaa itsepetosta?

Luotan siihen, että ihmiset, jotka tapaavat minut usein ja viettävät kanssani kallisarvoista aikaansa tuntevat vahvuuteni. Toivon, että he, jotka ovat tunteneet minut vuosia, voisivat sanoa missä olen parhaimmillani juuri tänään.

Mutta mitä pyysin heitä näkemään, ja kertomaan, kun pyysin kertomaan vahvuuteni? Ovatko pysyvät tai kehittyvät taidot vahvuuksia? Onko kyky kirjoittaa vahvuus, koska se on työtäni? Kärrynpyörä ei varmaan ole vahvuuteni, koska vauhti loppuu liian aikaisin. Ovatko ominaisuudet vahvuuksia? Onko temperamentti vahvuus?

En tiedä vastausta kysymykseen, mitä vahvuudet ovat. Odotankin jännityksellä tuttujen vastauksia.

Mietin samalla isommassa mittakaavassa, että jos koulussa halutaan opettaa, opiskella ja oppia omien vahvuuksien tunnistamista, jonkun olisi hyvä tehdä päätös - koulutuksen yhteiskuntasopimus - mitä silloin ollaan tekemässä. 

Lahjakas, osaava vai innostunut? 

Tätä koulukuntaa on muutakin, mutta itse olen saanut herätyksen Marcus Buckinghamin kautta. Olen yksinkertaistanut hänen perussanomansa motivaatiosta itselleni miettien aina, mitä arjen ja työn tekoja minun on helppo tehdä. Uskon ajatukseen, että kehitymme parhaiten ja nopeimmin vahvuuksiemme alueella. Ja vaikka kuinka työstäisimme asioita, joissa olemme heikkoja, tulokset jäävät vähäisiksi suhteessa työmäärään. Ehkä joku muu voisi tehdä ne jutut, missä emme ole parhaimmillamme. Alla olevassa lainauksessa on linkki hienoon stooriin aiheesta.

“Your weaknesses will never develop,while your strengths will develop infinitely."

Mutta välillä on niin hiton vaikea tietää, missä olemme parhaimmillamme! Eikä sitä aina näe ja tunnista itse. Tarvitsemme välillä muita näkemään omia vahvuuksiamme ja sanomaan ne ääneen.

Itselleni herätyksen hetki oli joitakin kuukausia sitten, kun valmistelimme töissä workshoppia. Yritin raivokkaasti keksiä fasilitointitehtävää varten esimerkkinä jonkun ominaisuuteni, mutta hiljaiseksi veti. Kollegani A. oli nopeampi ja sanoi esimerkin ääneen puolestani: "Sä olet määrätietoinen."

Ohimenevä satunnainen lausahdus jäi mieleeni kuin pieni kirkas helmi, jota aina pimeän hetken tullen palaan tarkastelemaan: "Oi! Mä olen määrätietoinen". En olisi itse sanonut itsestäni näin, eikä sitä oltu tarkkoitettu kehuksi, mutta kun A. lausui ääneen positiivisen ominaisuuden, voimaannuin valtavasti.

Joudun ajamaan työssäni eteenpäin asioita, jotka eivät välillä voisi vähempää kiinnostaa muuta organisaatiota. Tarvitsen sitkeyttä toistaa asioita ja tekoja samoille ihmisille yhä uusilla foorumeilla. Tunnen, että jankutan päämäärä vain omassa mielessäni. Enkä kutsuisi jankuttamista vahvuudekseni, mutta sana "määrätietoisuus" antoi työni tälle puolelle uuden arvon.  Kun pääsemme perille tavoitteisiimme, tiedän että se tapahtui, koska osasin jotain ja minussa oli puhtia viedä kokonainen porukka ihmisiä päämäärään.

Se on vahvuuteni, vaikka joskus tunnenkin matkalla itseni heikoksi.

Roolittava puhe

En ota kantaa politiikkaan, mutta eduskuntavaalien aikana tuli luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin. Aiheeseen liittyvänä poimintana lukihäiriöstään kirjoittavan Silvia Modigin blogi, jossa hän kertoo pätkän tarinaansa:

"Oma tieni toimittajaksi oli mutkikas. Olin kymppiluokan jälkeen hyvää vauhtia syrjäytymässä, kunnes Helsingin kaupunki lähetti minut Sininen verstas -nimiseen työpajaan. Siellä sain toisen mahdollisuuden ja löysin tulevan ammattini toimittajana. Työpajatoiminta on tärkeä kanava nuorille, jotka eivät kulje syystä tai toisesta suorinta reittiä opinnoista työelämään."

Jäin miettimään, missä ja kenen sanoin käänne tapahtui? Kuka oli se aikuinen tai opettaja, joka sanoi mielestään huonosti kirjoittavalle lukihäröiselle nuorelle Silvialle, ehkä että "Hei, huomaatko, että sulla on sana hallussa ja olet utelias, oletko miettinyt toimittajan työtä?". Jäin taas miettimään, oikeaan aikaan lausuttujen kannustusten merkitystä ja muutosvoimaa. Tarina oli hieno ja tosi!

Me emme lapsina tai edes aikuisina aina tunnista omia voimavarojamme ja mahdollisuuksiamme. Se on oma taitonsa, jota täytyy opetella ja ylläpitää. Siksi on mielestäni äärimmäisen tärkeää, että kerromme toisillemme, mitä hyviä asioita ja ominaisuuksia näemme heissä. Ulkopuolisen - opettajan, kaverin, kollegan, kerho-ohjaajan tai valmentajan - on mahdollista nähdä ominaisuuksia, jotka jäävät meiltä itseltämme sokeaan pisteeseen tai jotka nimeämme negatiivisesti.

Kehitin Roolittava puhe -metodin pari vuotta sitten oivalluksesta, että opettajan puheella on valtava voima, joka näkyy luokan ilmapiirissä ja muuttuu yksittäisen oppilaan minäkäsitykseksi. Opettaja roolittaa oppilaat puheellaan joka tapauksessa. Tietoisesti tehtynä ja positiivista esiin tuova roolittava puhe on

• tapa havaita jokaisen opiskelijan vahvuudet ja sanoa ne ääneen: "Sähän olet hyvä viemään ryhmää eteenpäin, kun keskustelu meinaa pysähtyä."
• tapa luoda hyvää tunnelmaa: "Kiitos, että olette täällä. Tulee aina hyvä olo, kun saan tehdä kanssanne töitä. Olette taitavia. Tämä tehtävä oli vaativa. Näytitte, kuinka paljon teissä on kykyjä. Huomasithan itse. Kiitä itseäsi tekemästäsi työstä."
• tapa lisätä keskenäistä arvostusta: "Mieti, mikä on työparisi vahvuus. Mitä sellaista hän osaa, mitä arvostat? Kerro se hänelle ääneen."
• tapa vahvistaa minäkuvaa oppijana: "Huomasithan, että olet tässä taitava. Huomasin, että koit oppimisen iloa."

Roolittavalla puheella saat luokassa ihmeitä aikaan. Menetelmä perustuu siihen, että valitset aina positiivisen tavan viestiä. Positiivinen roolittava puhe auttaa kulkemaan myös niiden viestintätilanteiden läpi, joista on myönteisyys kaukana.

Negatiivinen roolitus jää elämään, siinä missä positiivinenkin.Vaihtoehtona on sanoa kaikki se hyvä, mitä näkee ja katsoa, kun antamasi rooli alkaa toteuttaa itseään.

Roolittava puhe alkaa myös ohjata myös opettajan ajattelua. Kun keskittyy sanomaan oppilaista hyviä asioita, huomaa ja alkaa ajatella hyviä asioita. Uskomukset alkavat ohjata opettajan toimintaa.

Roolittavalla puheella on voimaa muuttaa opettamista ja oppimista. Roolittava puhe on yksi metodi, jolla voit auttaa oppilasta löytämään vahvuutensa ja tunnistamaan ne asiat, joita rakastaa tehdä. 

Lisää esimerkkejä roolittavasta puheesta Osaisko oppia -bloggauksissa

• Opettajan voimaton puhe ja opettajan puheen voima
• Hypätkää ja antakaa veden kantaa
• Puu, perse ja rautalankamalli

Hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä hyvä

Muistatteko tämän Hyvä hyvä hyvä hyvä -klassikkomainoksen?  Positiivisuuden psykologia jyllää ja mielestäni hyvä niin. Positiivisuus ei tietenkään ole vastaus kaikkeen ja kriitikot kokevat, että jatkuva loistavaa- ja upeaa-puhe peittää alleen ongelmat joita olisi viisaampaa käsitellä sen sijaan, että ne hymyillään ja nyökytellään kuoliaaksi.

Kehuminen ja roolittava puhe saattavat kuulostaa samalta, mutta niillä on vankka ero. Kehuminen voi palvella myös kehujansa tarkoituksia, se voi olla manipulointia, mielistelyä tai tarkoitettu vain luomaan vähän hyvää fiilistä. Kehuminen on hieno asia oikein käytettynä, mutta pelkkä imartelu on liian laiskaa roolittavaksi puheeksi.

Roolittava puhe ei ole pelkkää puhetta, se on huomiointi- ja ajatteluprosessi, jossa opettaja yrittää tietoisesti tunnistaa oppijan tekemisestä helppoutta, intoa ja oppimisen iloa. Tunnistamisen juju on oppilaan kaiken tekemisen ja kompetenssien kokonaisvaltaisuus, ei pelkkä oppiaineisiin sidottu oppiminen. Opettaja voi tunnistaa vaikka taidon liikkua metsässä, vitsikkyyden (vs. häirikkö), energisyyden (vs. levoton) tai pohdinnan (vs. ujo). Prosessin tärkeä vaihe on sanallistaa huomiot ja sanoa ne ääneen aidosti sanomaansa tarkoittaen.

Roolittava puhe perustuu pedagogisen rakkauden (=aivan oikea todellinen akateemisessa kirjallisuudessakin viljelty didaktiikan termi) ajatukseen. Roolittava puhe pitää sisällään kohtaamisen, jossa osoitetaan välittämistä ja arvostusta.

Askel ajatusmatkalla

Oivallusten polulla ymmärsin, mikä on metodin merkitys. Olen pari vuotta yrittänyt määritellä ja selittää, mikä on opetusmetodi. Nyt tajusin jotain: opetusmetodi on vastaus siihen, miten opetuksen, opiskelun tai oppimisen muutosvisio muutetaan opetustyön käytännöksi. Metodi on standardisoitava, helposti kokeiltava, käyttöönotettava ja eteenpäin kerrottava työtapa.

Ainoa hyvä visio on pedagogiikan arjessa toimiva visio. Kohti sitä. Määrätietoisesti.

Kuva: Terhi Jaakkola (c)

Osaisko oppia pitää pientä taukoa

En tiedä, miksi en kirjoita uusia blogeja. Nyt olisi aikaakin, joskus jopa muutama ajatus.

Olen oppinut paljon uutta kärrynpyöristä ja seisomaan tuettuna, mutta kiljumatta, käsilläni.

Olen ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen vuoteen vähentänyt kungfun treenaamista. Lepo on tehnyt hyvää.

Olen seurannut koulun kehittämiseen liittyvää keskustelua ja ollut onnellinen. Niin paljon tarmoa, tahtoa ja hyviä ideoita. Lukemissani artikkeleissa, postauksissa ja blogeissa on hyviä ajatuksia Suomesta ja muualta, ja mikä parasta, ajatukset kurottavat kohti käytäntöä.

Kuuntelen ja katselen vierestä. Kiinnostavaa.

Jos jollain on asiaa, minuun saa yhteyden blogin kautta. Palaan bloggaamaan, kun taas tuntuu siltä.

Ihme systeemit - meidän äidit maksavat teidän äitien palkat!

Kaikilla aloilla on omat kulttuuriset luutumansa. Minua kiinnostavat myytit, joita joku koko ajan ravistelee, mutta ei murra. Kasvatustieteiden puolella perusmyytti tuntuu olevan, että yritys- ja elinkeinoelämä eli työelämä kokonaisuudessaaan edustaa pahaa riistäjää, jonka tarpeisiin ei lapsia ja nuoria kasvateta.

Jokainen ala on kulkenut läpi kulttuuristen evoluutioiden. Tutkimusparadigmat muuttuvat. Muut aikansa tieteenalat, filosofiat, politiikka ja talouselämä ovat vaikuttaneet jokaiseen alaan. Kaikilla tieteenaloilla ja niistä lähtöisin olevilla toimialoilla on ollut omat herkkyyskautensa, jolloin niihin on kertynyt pitkävaikutteista kovaa kulttuurista paakkua. Olen yrittänyt arvailla, mistä ja koska lapsikeskeiseen kouluumme ja kasvatustieteeseen tuntuu kasvaneen jäsentelemätön inho yrityselämää kohtaan ja kunnon vanhan ajan herraviha.

Suomalaisen kasvatustieteen sisäiset kulttuuriset luutumat ovat kiinnostavia ilmiötä varsinkin nyt, kun elämme aikakausien murroksessa. Rusahtaako "opetusopillinen sivistys ja ymmärrys" vääntyen rikki vai kestääkö taivuttelut?

Digitaalisen ajan luusaha ja onnellinen lapsuus

Jäin pohtimaan kuviota luettuani professori Kari Uusikylän vastineen (15.12.2014, HS) Hannulan ja Longan vieraskynäkirjoitukseen (8.12.2014, HS), johon viittasin edellisessä blogissani "Parhaat koskaan keksimämme pyörät". Uusikylä älähti Hesarin mielipidepalstalla, että koulusta "Ei saa tehdä markkinatoria".

Silloin harvoin, kun lomalla olen ylipäätänsä mitään miettinyt, olen kissan kanssa kylkeä kääntäen palannut uudestaan ja uudestaan samaan ajatukseen: ”Opetusopillinen sivistys” muuttuu maailman muuttuessa, koska käsityksemme sivistyksestä muuttuu. Miksi arvostettu kasvatustieteilijä ja opettajankoulutuksen kehittäjä näkee muun maailman, yritykset ja työelämän ihmisyyden markkinatorina - uhkana? Mihin kulttuurisiin, aikansa rationaliteettiin sidottuihin ajatusrakenteisiin ajattelu perustuu ja onko sitä aika muuttaa digitaalisen ajan koulun kehittämisessä?

En ole mikään suomalaisen kasvatustieteen historian guru, enkä kirjoita tässä siksi asiantuntijan äänellä. Kirjoitan huomioistani, luettuani pari kirjaa yliopistossa ja silkasta naivista ihmetyksestä. Korjatkaa kimpassa virheet, jos niitä on tiedoissa tai käsityksissä.

Arvaukseni elinkeino- ja yrityselämän vieroksumiseen on sekä reformipedagogiikka että yhteiskuntatekninen ajattelu. Suomalaisen kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen ihanteet ja ideologia ovat lähtöisin saksalaisesta reformipedagogiikasta, jonka 1940-luvulta 70-luvulle vaikuttanut vaikuttattanut Koskenniemi toi suomalaiseen opettajankoulutukseen. (Ks. esim. Kansanen 2004, 13) Reformipedagogiikka on lapsi- ja yksilökeskeistä ja pyrkii vaikuttamaan sosiaalisiin ongelmiin tasa-arvoajattelun kautta. Suomalaisen koulun lapsikeskeisyys ja luottamusilmapiiri ovat reformipedagogiikalle ja sen jälkeiselle koulupolitiikalle ja tutkimukselle paljosta velkaa.

Reformipedagogiikka itsessään on hyvin aikaa kestänyt arvorakenne, jolla on kaksi kehitystä jarraavaa ongelmaa: Ensimmäinen on filosofian sisään rakentunut yhteiskunnallinen taistelu, josta aika on ajanut ohi. Ja toinen on, että yksilökeskeisen filosofian toteuttaminen massakasvatuksessa ja arjen opetuksessa on opettajalle ammatillisesti niin vaativaa, että harva maikka viitsii lähteä sille tielle. (Vähemmälläkin pääsee. Opettaja ei lupaa mitään itseään suurempaa tai vanno valoja saadessaan viran. Hän on vain töissä.)

Keskityn näistä ensimmäiseen

Olemme jo vuosisadan välillä tasapainotelleet ja välillä käyneet kissanhännänvetoa, onko yhteiskunnan järjestämä opetus yhteiskuntaa vai yksilöä varten.

Keskeiset ihmis- ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset painottuvat digitaalisessa yhteiskunnassa eri tavoin kuin esiteollisella tai teollisella ajalla. Kun kasvatustieteellinen ajattelu nousi viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä jaloilleen suomalaisessa opettajankoulutuksessa, oli täysin oikein turvata lasten yksilöllinen kasvu aikana, jolloin lapsuuden merkitys oli erilainen kuin nyt: tuleva työvoima, tykinruoka, tilanjatkaja, käsipari, taakka tai perijä.

Nykylapsia ei odota esiteini-iässä tehdas, raskaat maatyöt tai lapsivanhemmuus, vaan hämmennys, miten käyttää tarjolla olevia mahdollisuuksia ja pelastaa maailmasta mitä pelastettavissa on. Meeminä kiertävä vitsi, jossa Maslowin tarvehierarkian perustaan on kirjoitettu WIFI, on mobiilille sukupolvelle totta. Mobiilikansalaisen maailma itsessään muistuttaa virtuaalista markkinatoria. Elämme kaupallisuuden ja kuluttamisen kyllästämässä kulttuurissa, joka ruokkii epäformaalia oppimista. Väitän, että iso osa kersoista on oppinut enemmän englantia Youtube-videoista kuin tunnilla.

Mobiilikansalaisia ei uhkaa ennenaikainen vanhuus tai ahtaissa oloissa leviävä keuhkotauti, vaan verkon kaatuminen ja ekokatastrofi.

Blogia miettiessäni joku joukkoistaja oli jakanut Manifesto15-nimisen ryhmän koulun kehittämisen teesit. Niissä oli mielestäni kuvattu murrosta ja argumentoitu perusteluita hienosti.

"1.0 schools cannot teach 3.0 kids. We need to redefine and build a clear understanding of what we are educating for, why we do it, and for whom our educational systems serve. Mainstream compulsory schooling is based on an outdated, 18th century model for creating citizens with the potential to become loyal, productive factory workers and bureaucrats. In the post-industrial era, this should no longer be the end goal of education. We need to support learners to become innovators, capable of leveraging their own imagination and creativity to realize new outcomes for society. We do this because today’s challenges cannot be solved through old thinking. And, we are all co-responsible for creating futures with positive outcomes that benefit all people in the world."

Sanon, et jep!

En silti sano, että taloudellinen ja sivistyksellinen tasa-arvo olisi jo saavutettu yhteiskunnassamme ja että ne voitaisiin unohtaa koulun kehittämiseen liittyvästä keskustelusta. Mutta sanon, että keskustelu kannattaa vaihteeksi aloittaa muista pohdinnoista ja yhdessä muun yhteiskunnan kanssa.

Kuka saa sanoa ja millä sanoilla?

Päivän analogia: Julkishallinto ja -talous on monin tavoin yhteiskuntamme verenkiertoelimistö. Tässä analogiassa elinkeinoelämä tai yksityissektori on silloin keuhkot. Julkinen puoli ja elinkeinoelämä ovat toisiinsa täysin sulautunut ja toisistaan riippuvainen systeemi, joilla on eri tehtävät.

Kokonaisuudestahan tässä puhutaan. Siksi elinkeinoelämä on aina ottanut kantaa koulun tehtävään, oppimisen sisältöihin, keinoihin ja tavoitteisiin.

1960-luvulla alkunsa saanut peruskoulu-uudistus sijoittui merkittävän yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aikaan, kun Suomi yhteiskuntana kaupungistui ja siirtyi köyhästä pientilallisten ja työläisten maasta varakkaaksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi 1950–1975 välisenä aikana. (Ahonen, S. 2003). Työelämän tarpeisiin tarvittiin lisää luku- ja laskutaitoista väkeä: ammattikoulutuksen saaneita koneistajia, suurkeittiöiden emäntiä, kaupan kassoja ja veturikuskeja.

Miten on nyt?

Perinteiset työpaikat ja -nimikkeet katoavat. Uusia tulee. Ammatit vaihtuvat koko elämän ajan, työn ja vapaa-ajan rajat katoavat.

Pysyvää on yhteiskunnan ja julkisen talouden riippuvuus yksityisen talouden toimivuudesta. Meidän äidit eivät vain laita ruokaa, vaan maksavat myös yhteisöveroja. Meidän mutsit maksaa teidän mutsien palkat. Tässä systeemissä yritykset tuovat hapen/rahan tähän yhteiskuntaan. Riittävän kiva, että yritysjohtajia kiinnostaa ottaa kantaa systeemin tulevaisuuteen yhdessä opetusalan asiantuntijoiden kanssa.

Hannula ja Lonka kirjoittivat työelämän taidoista ja Uusikylä totesi heidän vailla sivistystä "liimailevan uusia nimilappuja vanhojen käsitteiden päälle". Tämä kai on normaalia. Eri toimi- ja tieteenalat nimeävät samat ilmiöt omasta näkökulmastaan käsin. Meidän on osattava tulkita eri näkökulmien kieltä ja tunnistettava yhteiset ilmiöt.

Työelämäntaidot vai elämäntaidot? 

Joskus kultaisella 80-luvulla koulussa oli sellainen näpsä aine nimeltään kansalaistaito. Opimme kutsumaan ambulanssin, kertomaan sosiaaliturvatunnuksemme (oi, niitä turvallisia aikoja) ja syömään terveellisesti. 

Viimeistään ensi keskiviikkona iso osa Suomen kansalaisista palaa töihin pitkältä lomalta. Ja sitten ollaan taas pitkään töissä. Vähintään kolmannes hereilläoloajasta. Onko työelämä kansalaistaito? Mikä ja kuka siihen valmistaa?

Sitran Uusi koulutus -foorumin 4.12. avajaistilaisuuden toisen puheenvuoron piti Marko Parkkinen, joka toi yrityskentältä terveisiä: koulussa pitäisi opettaa tervehtimistä ja muita hyviä tapoja. Parkkisen mukaan nykypäivänä työelämässä tarvitaan myös muutos- ja suorituskykyä, erityisesti ensimmäistä. Myyntitaidot ovat niin ikään tärkeitä, sillä jokainen joutuu työssään myymään jotain: jos ei mitään konkreettista, niin ainakin omia ajatuksia ja osaamista.

"Työnantajaa ei kiinnosta se, kuinka paljon henkilö on kouluttautunut, vaan se, mitä hän saa osaamisellaan aikaan."

Marko Parkkinen, Seedi

Olen itse hankkinut kolme eri koulutusta ja onnekseni voinut valita työni. Oman työni laadulla on minulle suuri merkitys. Koen vastuuta työstäni. Työ ei ole koko elämä, mutta iso osa elämää. Ei kai kukaan oleta minun jättävän vastuuta siitä pelkästään työnantajalle?

Haluan tehdä itseni ja kollegoideni vuoksi mahdollismman hyvää työtä. Haluan onnistua, mutta en onnistu yksin. Monen kaltaiseni tavoin "johdan itseäni" ja "teen päätöksiä", koska pomoni ei ole järkeä päättää puolestani ja tehdä näin kahden ihmisen töitä. Hän hoitaa omat päätöksensä ja minä omani. Ne ovat erilaisia.

ja
niin

edelleen

Tekee mieli ruveta urputtamaan ja jankuttamaan. Mutta asiani oli niinkin yksinkertainen, että menemme suurin osa koulun ja opiskelun jälkeen töihin. Työelämä on osa elämää. Toivottavasti se on hyvää. Hyvä työelämä rakentaa hyvää yhteiskuntaa ja tuo taloudellista hyvinvointia. Yritysten ja koko Suomen kilpailukyvyllä on valtavasti merkitystä. Kilpailukykyisessä yhteiskunnassa piisaa rahaa kasvatustieteen tutkimukseen ja professoreiden eläkkeisiin. 

Huomenna menen duuniin Kari U:n sanoin "lätisemään". En usko silti, että pääsen jonnekin "vallan lemmikiksi" saaden pannan kaulaan ja kupin täyteen. Parin viikon loma on kuitenkin tehnyt hyvää. Ajatus kulkee taas. Osaan myös levätä ja pitää itsestäni huolta. Hyvä kansalaistaito ja loistava työelämäntaito.