Kuinka tanssittaa lohikäärmettä?

Tiedätkö, missä lohikäärmeet asuvat? Yksi ainakin nukkuu kerällä Kaisaniemessa, Caisan kulttuurikeskuksen varastossa. En tiedä sen nimeä. Tuskin on Puff, vaikka paljetit ovatkin hieman putoilleet.

Alhaalla salissa lohikäärme nojaa elottomana seinään. Salissa seisoksii, istuskelee, venyttelee ja vipeltää parisenkymmentä ihmistä: suomalaisia ja kiinalaisia aikuisia, lapsia ja teinejä. Lohikäärme katselee odotellessaan kuin pitkästyneenä ulos ovesta.

Kiinalainen vs. länsimainen lohikäärme

Lohikäärme on elimellinen osa kiinalaista kulttuuria. Se on ollut keisarin ja kaiken voiman symboli. Syksyllä kävin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla katsomassa dokumenttielokuvan Dragon Girls, joka on saksalaisen dokumentaristin Inigo Westmeierin elokuva Shaolin Tagou kungfu -koulusta. Elokuva kurkistaa kiinalaisten kungfua sisäoppilaitoksessa opiskelevien tyttöjen arkeen. Dokumentti on samaan aikaan kiehtova ja karu kuvaus kungfun opiskelusta ja kiinalaisesta kasvatuksesta. Suomessa kukaan kersa ei suostuisi moiseen treeniin ja viranomaiset sulkisivat koko koulun, mutta toisaalta meillä syntyy hyvin vähän samanlaista äärimmäistä huippuosaamista. Siinä pohdittavaa pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen.

Elokuvan pääosaan nousee karismallaan 9-vuotias Xin Chenxi, joka kertoo lohikäärmeen kulkevan aina mukanaan. Koulun eliittijoukkueessa harjoitteleva ja kilpaileva Xin tietää lohikäärmeen suojelevan häntä ja antavan voimaa. Xiniä katsellessaan ymmärtää jotain lohikäärmeistä ja tahdosta. Miellyttävä mukula, loistava miekankäyttäjä.

Xin Chenxi (kuva: http://www.drachenmaedchen-derfilm.de)

Omassa länsimaisessa perinteessämme lohikäärmeillä on toinen melko tuhoisa rooli. Niitä vastaan ovat taistelleet prinssit, hobitit ja viimeksi kai Harry Potterin nuoret velhokokelaat. Lohikäärmeet ovat omassa kerrotussa ja kirjallisessa perinteessämme ovelia, julmia, ahneita ja vaarallisia. Meillä ei ole lohikäärmetyttöjä, mutta olen kuullut kutsuttavan vihaisia naisia "varsinaisiksi lohikäärmeiksi". Hmm... Jotenkin kiinalainen voimaa-antava lohikäärme on itselleni tutumpi. 

Lohikäärmeen nikama

Tähän asti olen ihaillut lohikäärmettä vain kaukaa. Viimeksi Maailma Kylässä -festivaaleilla toukokuussa 2013, missä kungfuseuramme SWKS tanssitti sitä. 

Seuraavan kerran lohikäärme tanssii Helsingissä, kun vuosi vaihtuu kiinalaisessa kalenterissa käärmeen vuodesta hevosen vuodeksi 30.1.2014 Silloin minäkin olen mukana ensimmäistä kertaa. 

Lohikäärmeen taika on siinä, että sen saavat eloon vain ihmiset. Kun Kiina-seuran jäsenet järjestäytyvät lohikäärmeen yhdeksään niveleen eli sitä kannatteleviin keppeihin, lohikäärme alkaa hengittää, nousee ilmaan ja tanssii. 

Lohikäärmeen tanssittaminen vaatii hieman harjoittelua. Silti askeleitaankin hakeva lohikäärme on oudolla tavalla maaginen. Lohikäärmeen nivelessä liikkuessaan täytyy olla Täysin Hereillä, täytyy seurata edellistä, reagoida liikkeeseen ja tuntea hieman lohikäärmeen tapoja. Käärme osaa kumartaa, mennä ruumiinsa yli ja ali, käärmemäiselle kiepille, peruuttaa ja kiemurtaa kahdeksikkona. 

Jos me tahdomme niin, jos me teemme sen.  

Ilman tekoja lohikäärme nukkuu. Ilman yhdeksää ihmistä lohikäärme on eloton. Ilman harjoittelua ja koreografian tuntemusta lohikäärme tanssii, mutta pysähtelee. Ensimmäisellä oman seuran harjoituskerralla me hämmentyneet aloittelijat aiheutamme välillä hässäkkää lohikäärmeen kompastellessa omaan pyrstöönsä. Seuraavissa treeneissä lohikäärme on selvästi sulavampi. 

Teonsanat

Lohikäärme on seurannut minuakin miettiessäni suunnittelun roolia, tekemisen merkitystä, tuotantoketjuja, toimeen- ja toimeksi panemista. Hyvillä ideoilla on aina paikkansa varastossa, mutta ne ovat unisia ja elottomia ilman konkreettista niveliin tarttumista, aloittamista ja liikettä. Jos kukaan on koskaan yrittänyt saada mitään aikaiseksi, tehdyksi ja valmiiksi, tietää, että isoa ideaa on turha yrittää saada yksinään ilmaan - mitä isompi tavoite, sitä enemmän porukkaa tarvitaan tekemään siitä totta. Lohikäärmeen nivelissä eletäänkin yhtenä yhdeksästä. Jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Jos yksikin lohikäärmetanssija puuttuu, lohikäärme pysähtyy. 

Lohikäärmeen filosofia on tekemisen filosofiaa. Lohikäärmeen voima on tahdonvoimaa. Suomeksi sitä kutsutaan ryhtymiseksi ja aikaansaamiseksi. Mutta, mitä enemmän voimaa ja sulavuutta tekojensa lopputulokseen haluaa, sitä enemmän on syytä harjoitella. Mutta silläkään ei ole merkitystä, jos on yksin. Lohikäärmeen tanssittamiseen tarvitaan yhteistä tahtoa.  

Viikot Gertruden kanssa

Gertrude odottaa lähtöä teleportaalissa ja muuttuu tulostuskomennolla kohta 111 sivuksi paperia. Pahoittelen blogikatkosta. Vikahan ei ole minun vaan Gertruden.

Huomenna menen laitoksen kautta töihin. Jätän Gertruden hyviin käsiin ja kävelen kevein askelin. En palkitse itseäni urakan valmistumisesta kuohuvalla, vaan päätin, että saan viimein postata blogiini. Saan kirjoittaa omalla kielelläni, omia mielipiteitäni ja uskoo kuka uskoo. Juhlan kunniaksi minun ei tarvitse todistaa totuusarvoa.

Kuin se nyt onnistui? 

Gertrude on tehnyt tuloaan moneen kertaan. Tämä oli laskujeni mukaan neljäs vakava yritys. Onnistumisen takana oli muutama minusta riippumaton asia. Yksi niistä on opettajankoulutuslaitos, missä on maailman kiltein ja avuliain henkilökunta. Jos kaipaat empatiaa ja sympatiaa keskeytettyäsi loppumetreillä olevat opintosi kymmeneksi vuodeksi, niin sinne... Tai jos olet hankkinut jo jonkun muun ammatin ja puhunut pahaa ex-ammatistasi, niin ei se mitään! Opettajankoulutuslaitoksen neuvonnan tytöt kaivavat esiin suorituksesi, tekevät henkilökohtaisen suunnitelman ja kertovat kenelle pitää laittaa meiliä. Kirsikkana kakussa opettajankoulutuslaitoksella aloitettiin 2011 valmistumistalkoot. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Matti Meri on eläkkeeltä käsin kiskonut ja työntänyt kaltaisiani nelikymppisiä maailmalle kadonneita tyyppejä ulos laitoksesta kandidaatteina ja maistereina.

Mutta lopullinen onnistuminen on tietenkin omani. Tajusin viimein, että gradun tekeminen vaatii keskeytymätöntä aikaa. Aikakäsitykseni on hatara. Elämäni on teini-iästä asti ollut muutaman tunnin palasia, joiden aikana on hoidettava se mitä hoitaa. Aikaisemmista gradukokeiluista opin sen, että nyt pitää laittaa firma kiinni, keikat telakalle, perhe ja ystävät sivuun ja on mentävä kirjastoon. On istuttava kirjastossa tai kotona lukemassa.

Ja sitäpaitsi. Elokuussa tuli kirje, että deadline on nyt. Vedätykset oli vedätetty. Talkoot loppuvat, Matti on ansainnut eläkkeensä ja muutenkin... Kirje oli tietenkin hyvin kauniisti, ystävällisesti ja kannustavasti kirjoitettu, mutta viesti oli selvä: Nyt on pakko. Mutta, ei se mitään, koska olin varautunut ottamalla opintovapaata.

Vaihto-oppilas tiedemaailmasta

Oli vaan pari juttua, joihin en osannut varautua. Yksi oli tiede ja tieteen elämääni tuoma vaihto-oppilas: pro gradu -tutkielma eli kavereiden kesken Gertrude. Meillä meni pieleen vähän alkumetreiltä. Luulin, että puhun ja kirjoitan sujuvasti tiedettä, kun tulee muutenkin silleen kirjoiteltua... En puhukaan. En kirjoitakaan. Todellakaan.

Kirjoitin kymmenen sivua lennossa ja sain palautteen lennossa: Olepa tarkka lähteiden kanssa. Seuraavat kymmenenen sivua: Mia, kiinnitä erityisesti huomioita lähteisiin. Vielä kymmenen lisää: Mikä tässä on dispositio?

Anteeks. Dispositio?

Metodiopinnoistani on 15 vuotta ja graduryhmistä 10. En muistanut, mitä tarkoittaa dispositio. En muistanut muuta kuin Matin kertomassa, että lähteet olisi hyvä saada keskustelemaan keskenään. Mutta, kuinka tarkkaan keskustelut pitääkään merkitä. Se oli 15 vuodessa unohtunut. Ei ollut kivaa etsiä sivunumeroita jälkikäteen. Pirun Gertrude. Oi, menetetty vapaa sana!

Mökötin ja luin. Luin ja kiukuttelin. Rähisin ja kirjoitin. Kuka hemmetti käski ottaa vaihto-oppilaan elämäänsä? Vaativan, tarkan, hemmotellun haihattelijan? Koska oikeesti, Helkasta ei löytynyt lähteitä tai ne olivat muualla käytössä. Ja kun sopiva kirja löytyi, tuntui kuin olisi katsonut telkkaria, jossa katsotaan telkkaria, jossa katsotaan telkkaria. Kukaan ei sano mitään omaa. Kaikki viittaavat johonkin, jotka viittaavat taas eteenpäin johonkin. Hemmetin  napaa tuijottava tiedeyhteisö ja ensikäden lähteet! Oi, mä ja mun hatusta vedetyt mielipiteet!

Hyvät hetket

Mutta, oli meillä hetkemmekin. Kuten olen ennenkin kertonut, rakastan kirjastoja. Olen kotonani, kun luen. Nautin hetkistä, kun ajatus lähtee tekemään kuviota. Istuimme Gertruden kanssa milloin Kaisassa, milloin Minervassa. Hortoilin hyllyjen välissä keräämässä holtittomia kirjapinoja. G. lepäsi koneella ja minä selailin sisällysluetteloita. Opin paljon uutta. Aloin ymmärtää opettajuutta paremmin ja koulun murrosta selkeämmin. Tajusin, miksi didaktiikan kirjoja ei enää kirjoiteta ja kolmiosta seuraava kuvio ei ole neliö vaan moniulotteinen siivellinen härpäke - kouludidaktinen malli. Annoin periksi ja luin Uljensin kannesta kanteen. Fanitin Linturia, olin kiitollinen, että Laakso, M. sattui omalle ammattipolulleni. Surin, että Mika Mannermaa on vainaa ja itseltäni on jäänyt klassikoita niin paljon lukematta.

Gertrude vei minut tiedon lähteille ja tarjoili lähteestä. Välillä ihan itketti, kun oivallukset tai nostalgia iskivät tajuntaan. Kirjoitin ja kirjoitin. Muistin merkitä myös sivunumerot. Olin onnellinen.

Häpeää

Koko prossessi oli kuitenkin kivulias. Tunteet menivät vuoristorataa. Oli oivallusten päiviä, kun tajusin kristallinkirkkaasti k a i k e n. Seuraava päivä oli tahmea ja toivoton: ei ole helppo homma todistaa näkemyksiään tieteellisesti. Varsinkin, jos ei kirjoita ihan sitä, mitä on jo sanottu. Todisteet on kerättävä maailmalta: toi sanoi, että toi sanoi, että toi sanoi, että minä sanon.

Näin itseni jäämässä kiinni typeryydestä ja suunsoittamisesta, suurista puheista, joille ei ole mitään katetta. Jokainen työ on joskus vaiheessa, että se ei ole vielä alku eikä runko. Se vaihe voi olla pirun pitkä. Kirjoittaa, eikä tajua sanaa dispositio. On ajatuksia, mutta niitä ei saa kiinnitettyä toisiinsa. On vaan epäonnistumisen pelkoa ja mokaamisen häpeää.

Jossain koulutuksen historian ja tulevaisuusskenaarioiden välissä oli monta kuoppaista ja monttuista hetkeä, jonne kiepsahdin. Gertrude istui kuopan reunalla ja tuijotti tiiviisti. Meillä oli yhteistäkin kieltä, siinä sanottiin DEAD LINE.

"Ylös kuopasta. Tiedettä palvelemaan."
"Haluan kirjoittaa omalla äänelläni."
"Ihan sama. Tänään referoimme Ahosta."
"En ymmärrä, miten liitän Ahosen didaktiikkaan."
"Ylös kirjoittamaan. Sinulla on enää kolme viikkoa aikaa."

Ja minä nousin ja minä kirjoitin. Sain ajatukset liitettyä toisiinsa, muistin merkitä lähteet ja nyt Gertude makaa teleportaalissa lähtövalmiina ottamaan paperisen fyysisen muodon. On aika jakaa neuvoja ja kiittää.

Mitä pitää tietää, jos aikoo kirjoittaa kasvatustieteen gradun?

• Minervan yläkerrassa on opiskelijaruokala, mistä saa tosi hyvää hummusta. 
• Lyotardin (1985) suomennos on hävinnyt Kaisan pikalainoista. 
• Muut teokset kannattaa etsiä hyllystä, ei Helkasta.
• Ei kannata syödä eväitä koko ajan, koska vatsa tulee todella kipeäksi todella pitkäksi aikaa. 
• Pitää syödä eväitä, koska se lieventää graduneurooseja. 
• Pitää tietää, että epäonnistuminen on mahdollisuus, joka pitää vaan kestää. 
• Pitää tietää, että onnistuminen on todennäköinen mahdollisuus. (Onnistumiseksi lasketaan valmis, printterissä odottava työ, jossa on melkein kaikki sivunumerot.) 
• Pitää tietää, että kaksi kuukautta, josta on toisen töissä, on liian lyhyt aika gradun kirjoittamiseen. 
• Kannattaa ehtiä uimaan ja sauvakävelemään, vaikka ei ehtisikään kuperkeikkatreeneihin. Liikunta on tärkeää. 
• Tutkiminen tekee ekstrovertistakin nopeasti syrjäytyneen autistin. Se on ohimenevää, älä välitä. Kaverit odottaa sua ulkona leikkimään.
• Kun gradu on valmis, tekee mieli siivota. Eli ihan senkin takia kannatti puristaa.

Kiitän perhettä, joka on kestänyt autistista seuraani, hoitamatonta kotia ja parisuhdetta kaksi kuukautta. Kiitän T:tä, joka löysi listan Gertrudeista. Kiitän avusta I:tä, joka on vielä oman vaihto-oppilaansa kanssa siellä Espoossa. Kiitän samaan aikaan väitelleitä tai pian väitteleviä tuttavia. J. ja M., olette esikuvia! Kiitän S:ää, joka teki urotekonaan kielenhuollon Vallilan älyllisissä leivissä pönöksi levinneeseen Gertrudeen. Kiitän OKL:n neuvontaa! Ja vielä kerran kiitän Matti Merta, joka haastatteli minua pääsykokeissa ja Skypetti 17 vuoden päästä sunnuntaiaamuna lausuen tutulla äänellään maagiset sanat: "Kyllähän tää on teoreettisesti ihan ansiokas."

Selvisin.

Oi, Gerturde. Olen tehnyt tiedettä! Vähän ontuen, mutta perille päästen.

Väsymyksen ja jaksamisen anatomiasta

Joskus sisäinen puhe pitäisi voida tallentaa korviensa välistä ihan demo-mielessä. Pari viikkoa sitten olin istunut koko päivän opiskelijakirjastossa. Treenikamat akrobatiaharjoituksia varten olivat toisessa pyörälaukussa, tietokone ja kirjat toisessa. Laukut painoivat ja pyöräilykypärä kolisi, kun vielä lähtiessäni kävin etsimässä kellarikerroksista paria lähdettä niitä löytämättä. Ärsytti.

Aloin heti miettiä, että nyt väsyttää, en kyllä jaksa treeneihin. Tajusin kuitenkin, että väsymys oli ehkä enemmän henkistä laatua ja siihen tunnetusti auttavat kärrynpyörät ja kuperkeikat. Vielä pyörän selässä väittelin itseni kanssa joka kadunkulmassa, käännynkö kotiin vai ajanko Taitoliikuntakeskukseen Punavuoreen. Pääsin perille ja nautin joka sekunnista. Onneksi menin.

Väsymystä vai pelkoa?

Akrobatiatreeneihin lähteminen on itseni kohdalla esimerkki siitä, miten perustelen yhden tunteen toisella, koska se on selityksenä notkempi. Hankaluus lähteä treeneihin ei johdu yleensä väsymyksestä vaan pelosta. Olen päätynyt harrastamaan lajia, jossa joudun koko ajan tekemään asioita, jota olen lapsesta asti vältellyt - koska pelkään.

Pelkään nopeaa liikettä: pyörimistä, kaatumista ja hyppypotkuja, enkä koskaan aja kovaa pyörällä. Pelkään ylösalaisin olemista: käsilläseisomista, kärrynpyöriä ja volttiharjoituksia. Mutta wushusta pidän niin paljon, että olen valmis kokeilemaan kaikkea ja sietämään pelkoani. Haaveilen, että joskus vielä voitan sen, mutta toistaiseksi käymme treeneissä käsikädessä, pelko ja minä.

"En jaksa mennä treeneihin" tarkoittaa oikeasti siis "pelkään akrobatiaa". Noin periaatteesta, silkkaa itsepäisyyttäni, en halua antaa pelon päättää harjoittelustani.

Väsyttäkö mua vai enkö mä vaan viitsi?

Minusta on parin viime vuoden aikana tullut entistä tanakampi, mutta sitäkin hyväkuntoisempi ihminen. Edustan nelikymppisten tätien fit and fat -elämäntyyliä ilolla. Jaksan liikkua kymmenenkin tuntia viikossa, vaikka kuusi on lähempänä sopivaa. Jaksan hyppiä, punnertaa, potkia ja juosta pari tuntia ihan kovaa, mutta en mitenkään jaksaisi nostaa imuria kaapista. Imuri on painava. Ajatuskin sen liikuttelusta saa minut kaipaamaan päiväunia.

Jotkut asiat ei vaan kiinnosta. Aina on kotitöitä parempaa puuhaa, kuten juustoleivän tekeminen tai kännykän räplääminen. Ihan turha puhua jaksamisesta, jos aidosti ei viitsi.

Aiheesta on olemassa ihan loistava sarjakuva theoatmeal.com -sivustolla. Piirtäjä on tiivistänyt yleisen mukavuudenhalun ja saamattomuuden Blerch-hahmoon. Helppo tunnistettava! Myös minun olkapäälläni istuu Blerch. Keskiviikko- ja perjantaiaamuisin se myös herää vierestäni, kun pitäisi lähteä uimaan. "Ei mennä, vesi on kylmää. Me ei tykätä uimisesta, eikä me tiedetä, mihin me laitettiin uimalasit viime viikolla. Ei mennä, koska sämpylä on kallis, eikä mennä, koska kello on vasta kuusi."

Luojan kiitos, olen LUVANNUT mennä. Ainoa ajatus, joka minut saa ylös sängystä, on T. joka ajaa Mäkelänrinteeseen jostain Espoon hämäriltä perukoilta, niin kaukaa, että paikka on pudonnut kartan reunan yli. Olisi todellatodellatodella epäreilua olla menemättä.

Joskus väsyttää oikeasti

Minulla on vain hämäriä muistoja joistakin elämistäni vuosista ajalta, jolloin lapset olivat pieniä, opiskelin ja tein parhaimmillaan paria eri työtä. Uupumus on useammin kuin kerran pyyhkinyt kaikki pankkitunnukset, nimet ja puhelinnumerot mielestäni. Olen ollut joskus kauan sitten uupumuksen vuoksi sairaslomalla. En muista ajasta muuta kuin loputtoman nukkumisen ja pitkät kävelylenkit.

Erinäisten kompastelujen jälkeen opin varomaan kertyvää väsymystä ja pitämään huolta jaksamisestani. Onneksi on ne kantapäät, miten sitä muuten oppisi mitään.

Julkaisen itseni ja syksyn iloksi erittäin epätieteellisen jaksamislistani

1. Ihmistet auttavat jaksamaan. Läppä, läheisyys, rohkaisu ja kannustus, realistinen suhtautuminen, jaettu työ tai arjen apu. 
2. Liikunta auttaa jaksamaan, koska silloin lakkaan ajattelemasta sanoilla ja voin ajatella lihaksien ja liikkeen kautta. Se rentouttaa aivoni. Liikunnasta uupuneena nukun kuin tukki.   
3. Ruokavalio voi olla avain jaksamiseen. Jos olet aina poikki, kannattaa kokeilla viljatonta, maidotonta, sokeritonta tai vähähiilihydraattista dieettiä. Olen kokenut ja kuullut käsittämättömiä tarinoita, miten elämä muuttuu yksinkertaisilla ruokavalion muutoksilla. Itseltäni katosi kymmenien vuosien krooninen väsymys, kun siirryin gluteenittomaan ruokavalioon. 
4. Ponnistelu auttaa jaksamaan. Pidän keskeneräisten asioiden kivireen mahdollismman kevyenä. Jos jonkun homman voi hoitaa pois alta, se kannattaa hoitaa pois alta. Paitsi, jos kyse on imuroinnista. 
5. Lepo auttaa jaksamaan. Tänään on maanantai. Jätin akrobtiatreenit väliin, koska halusin olla kotona. Halusin kuunnella, kun poika laulelee keittiössä ja maata sängyssä selälläni kirjoittamassa. 

Hypätkää ja antakaa veden kantaa

Kuumapop oli leppeän lämmin kuin kesäinen rantasauna. Välillä (noin metaforana) istuttiin kuistilla vilvoittelemassa, katselemassa merelle ja puhumassa viisaita. Maailma on taas piirun verran parempi paikka.

Oma Kuumapop-pajani käsitteli Roolittavaa puhetta. Kiitos osallistujille! Viestini oli, että kaikki opettajat käyttävät jo roolittavaa puhetta, mutta roolittamalla tietoisemmin ja aina positiivisesti, voi roolittavasta puheesta rakentaa omaan työhönsä metodin paremman psyykkisen ja sosiaalisen oppimisympäristön luomiseen.

Roolittava puhe voi olla myös koulun sisäistä muutospuhetta, jolla autetaan kollegoita löytämään voimavarojaan ja ottamaan ne käyttöön. Sparraus on tässä hyvä sana, rohkaisu toinen.

Näet pajan esityksen täältä.

Jostainhan me aina tullaan

Pajan ja viimeviikkojen gradusessioiden jälkeen mielessäni  on vahvistunut ajatus, että meillä on olemassa kaikki muutokseen tarvittavat opit, ajattelu, tekniikat, teknologiat ja työkalut. Nyt vaan aletaan käyttää niitä.

Jotenkin viime viikon symbolisesta aivokirurgiasta jäivät kanavat sen verran auki, että olen palannut ajatuksissani niiden ihmisten luokse, jotka ovat vaikuttaneet eniten ammatilliseen ajatteluuni. Synteesit ovat omiani, mutta teoissani ja sanoissani puhuvat muun muassa:

Jukka Rantala, joka puhui OKL:ssä historian didaktiikan tunneilla käsitteiden opettamisen merkityksestä.

Hellevi Putkonen, joka opetti minut matematiikkavammaisen viisi- ja kaksijärjestelmän avulla ymmärtämään konkretisoinnin ja tekemällä oppimisen filosofian.

Maija-Liisa Rauste von Wrightin kirja ja sekopäiset luennot, josta jengi kirjaimellisesti käveli ulos. Sitten niin, kaikesta huolimatta aloin ajatella, miten sosiokostruktivismia toteutetaan luokassa.

Mauri Laakso, joka käski harjoittelussa heittäytymään opetukseen eli "hyppäämään kaivoon", koska osaan uida. Tein harjoittelussa vuonna 2003 ensimmäisen Sims-pelistä ja biologian didaktiikan populaatioleikistä insipiraationsa saaneen simulaationi, jossa oppilaat mallinsivat leikkimällä kaupungistumista ja muuttoliikettä.

Ja johonkin me ollaan aina menossa

En tiedä, onko muille apua kulkea takaisin omaa ammatillista oppimispolkuaan, käydä mielessään kaikkissa niissä paikoissa, missä jotain loksahti kohdalleen. Osittainhan se on nostalgiaa, mutta kuitenkin myös oman osaamisensa, oman opetusfilosofiansa eli oman ammatillisen minänsä tunnistamista.

Haluan tietenkin uskoa, että tunnistaminen johtaa voimaantumiseen ja voimaantuminen rohkeuteen jatkaa eteenpäin valitsemallaan tiellä.

Laitan siis jakoon tämän yhä ajankohtaisen neuvon kaikille, jotka pähkäilevät riittääkö osaaminen oman opettamisen muutokseen ja opetusteknologian käyttöönottoon.

Hypätkää. Osaatte uida.

kuva: Jorma Eerola

Onko järkee vai ei? Onko kirjaa vai ei?

Olen jo kuukausia miettinyt, millä koulun muutosta käytännössä vauhditetaan. Ministeriössä, opetushallituksessa ja eri hankkeissa mietitään samaa ankarasti, istutaan seminaareissa, pidetään puheita ja lähetetään tiedotteita. Tarjolla on hienoja ja monipuolisia sivustoja, kuten edu.fi. Mutta aikaansaadaanko niillä valtakunnallinen jokaisen yksittäisen opettajan henkilökohtainen muutos? Jos seminaarit ja sivustot eivät auta, niin mikä auttaa?

Yksi ajatuksistani on ollut, että jokainen opettaja keskittyisi yhteen muutokseen yhdessä aineessa tai työtavassa. Ja hei, paino on sanoilla työ ja tapa. Eli tekemisen muutoksella ja tekemisen sitkeällä toistolla on mahdollisuus onnistua omassa työssään, omien oppilaiden ja opiskelijoiden sekä kollegoidensa  kanssa.

Kiitos Niina Rantapuulle, joka avasi käytännönläheisesti tervetulleen keskustelun oppikirjattomasta opetuksesta. Kiitos myös Sari Auramolle omaa oppikirjoista luopumista pohtivasta blogipostauksesta. Samoja oleellisia kysymyksiä kysyy moni muukin. 

Parasta on, että Sari asetti itselleen haasteen ja yrittää ensi lukuvuonna oppikirjattomuutta yhdessä aineessa. Hyvä Sari! Laitan Sarin aloittaman haasteen kansallisesti kiertämään, koska uskon, että kaikkein helpoin tapa käynnistää oma muutoksensa on luopua oppikirjasta ja opettajanoppaasta. 

Miksi uskon näin?

Näen oppikirjasta ja opeoppasta luopumisen kuin henkisenä ulkomaille muuttona, joka käynnistää valtavan oppimisprosessin. Maata muutaessaan joutuu opettelemaan uuden kulttuurin, uuden kielen, uudet tavat matkustaa, laittaa ruokaa ja tutustuu kokonaan uusiin ihmisiin. Pysymme samoina ihmisinä kuin ennenkin, mutta uusissa olosuhteissa löydämme itsestämme myös uusia piirteitä.

Teoriani on, että oppikirjasta luopuminen yhdessä aineessa pakottaa lempeästi yksittäisen opettajan ja hänen oppilaansa muutosprosessiin, joka ilmenee lopulta opetus- ja oppimismetodeitten monipuolistumisena ja samalla mielekkäämpinä ja motivaation myötä tehokkaampina tapoina oppia. Ja ainakin tulee otettua se teknologia käyttöön osana työtapojen kimaraa.

Osaat kyllä

Vietin viime viikon kirjastossa. Gradu etenee, eväät ovat olleet hyviä ja ajatukset suuria. Olen lukenut didaktiikan p e r u s a s i o i t a. Olen viettänyt aikaa seuranani vanha kunnon Pertti, keskustellut Uusikylän ja Atjosen kanssa ja tavannut 15 vuoden tauon jälkeen herra Lahdeksen. Ja tietenkin ollut aika nöyrän kunnioittavana Uljensin didaktisen teorian äärellä.

On tietenkin hieman noloa, mutta avartavaa, olla veteraaniopiskelija. Kiehtovuus syntyy siitä, että didaktiikan tutkimuksen pariin palaaminen on kuin tekisi itselleen symbolista aivokirurgiaa. Tunnistan kirjoista itselleni rakentuneita ammatillisia tieto- ja taitorakenteita, kokonaisia skeemoja ja purematta nieltyjä paradigmoja sosiokonstruktivismista opetuksen perusmalliin ja didaktiseen kolmioon (päivitän sen pian neliöksi).

Muistin kirjapinojen äärellä, että eihän opettajan ammatillisesta työkalupakista oikeastaan puutu mitään. Sari kysyy oleellisia opettajan kysymyksiä. Pitkän linjan opettajana ja opettajankoulutuksen käyneenä hänellähän on itseasiassa jo vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Lahdeksen viimeisin on julkaistu 1986. Olin silloin 8. luokalla. Nyt minulla on kaksi aikuista lasta, parikin ammattia ja maailma on muuttunut ympärillämme. Kyse ei ole enää siitä, että ihminen on käynyt kuussa, vaan että kuun voi hakea kotiinsa online.

Mutta ihmisen biologia, hänen fyysiset ja kulttuuriset oppimisen reunaehtonsa eivät ole muuttuneet.

Varmasti kognitio- ja pelitieteissä löydetään koko ajan jotain uutta, mutta tosiasia on, että Helka-hakemistosta ei löydy yhtään vuoden 2000 jälkeen kirjoittua didaktiikan tutkimusta. 90-luvun lähteillä mennään siis koulussa ja kirjastossa.

Eli sehän tarkoittaa, että opettajan oman työn muutoksen välineistä ei puutu oikeastaan mitään! Muutoksen voi siis aloittaa heti, kyllä jokainen osaa! Jokaisella opella siellä kentällä on jo valmiina päässään koko didaktisen ja pedagogisen ajattelun keinovalikoima, jota tarvitaan oppikirjattomassa opetuksessa. On aika ottaa se uuteen käyttöön.

Kirja vai teknologia? 

Ok. Mitä eroa on ammattiopettajan ja taviksen ajattelulla, kun kysytään kirja vai teknologia? No taviksella on tarjota totuutena viiden pennin (mummonmarkoissa) yleistys jommastakummasta.

Opettaja problematisoi koko kysymyksen. Teknologia ei sulje mitenkään pois painettua sanaa. Sanat välittävät tietoa. Toisaalta, pohtii opettaja, tietoako tässä ollaan pelkästään opettamassa, on ne taidotkin ja asenteet, demokraattisen yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi kasvaminen ja valmistautuminen tulevaisuuteen, jota voidaan yrittää ennustaa, mutta ei tunneta.

Oma pointtini kirjattomuuden ja kirjan käytön kanssa on, että oppikirja ja opeopas ovat tarjonneet opettajille ja oppilaille henkisen turvapaikan, joka alkaa muuttua turvattomaksi, jopa valheelliseksi, kun maailma muuttuu ympärillä. Kirja on tärkeä ja opettajanoppaat hienoja, mutta jos siinä on kaikki, niin se on vähän kun söisi joka päivä pastaa ja jauhelihakastiketta, lautasella pari kurkkusiivua. Niin, jauhelihakastike on hieno arkiruoka ja täyttää vatsan. Kurkku on vihannes. Ei ihan olla lautasmallissa, mutta vatsa täyttyy.

Eli pidetään se spagetti ja jauhelihakastike, mutta laajennetaan arkiruokavalikoimaa ja opetellaan pari uutta raaka-ainetta ja ruuanvalmistusmetodia. Opetetaan perhe syömään jotain uutta.

Miten sitten? 

Työtapojen muutos itsessään on käytännössä opettajan omaa oppimista ja oppiminen on hidasta. Uusien menetelmien käyttöönotto vaatii sisua ja sinnikkyyttä. Oppiminen on voimaannuttavaa, mutta ei missään tapauksessa helppoa.

"Wilma ei toiminut, Moodle ei toiminut, koneille kirjautumisen tunnukset eivät toimineet, WLAN väsähti eikä käytössä ollut kuin minun ja minun lasteni iPadit. Olen uupunut", kirjoitti tamperelainen Marjo Tavast omasta kirjattomasta opetus- ja oppimiskokeilustaan.

Palkinto tuli opiskelijapalautteesta, jossa sanottiin, että opiskelu ei ollut koskaan ollut niin hauskaa eikä tehokasta.

Ta-daa! Tuttu tilanne jokaiselle, joka on vaihtanut työkalut.

Oppiminen sattuu! Muutos on palkitsevaa, mutta samalla kivuliasta ja uuvuttavaa. Mutta, jos antaa muutokselle aikaa koko lukukauden, antaa samalla itselleen, oppilaille, vanhemmille ja kollegoille mahdollisuuden onnistua. On aikaa sählätä, loistaa, onnistua, erehtyä ja rakentaa omat ja oppilaiden taidot pala palalta.

Ja niin. Itse olen opettanut ja kouluttanut kuluneet 6,5 vuotta ilman ainuttakaan kirjaa. Voin tarvittaessa olla avuksi.

kuva: Terhi Jaakkola

Ps. Jos haluat opettaa oppikirjasta ja opettajanoppaan avulla, niin opeta. Ei kannata ensimmäisenä lähteä muuttamaan sellaista, mitä ei koe itselleen oikeaksi. Valitse joku toinen omaan pedagogiseen ajatteluusi paremmin sopiva muutos.

Ottaa aikansa ottaa aikansa!

Opettajan voimaton puhe - opettajan puheen voima

Viestinnän tutkijat heittävät välillä kehiin aika karmeita lukuja viestinnän tehottomuudesta. Prosenteilla ei ole tässä niin väliä, onko se 2,5 % vai 25 % viesteistä, kun menee perille tai vaikuttaa. Pointti on muistaa, että viestin välittyminen, ymmärretyksi tuleminen ja viestin aikaansaama toiminta tai muutos on kaikkea muuta kuin itsestäänselvää.

Olen ollut alkusyksyn ammattikoulussa opettamassa sisällöntuotantoa ensimmäisen vuosikurssin AV-opiskelijoille. Tuntiopettajana toimiminen ja vain yhden ryhmän opettaminen on antanut aikaa suunnitella ja opettaa pieteetillä.

Ammattikoulujen tuntiopettajan palkkausjärjestelmä ei tosin tunne tällaista työtapaa. Palkka maksetaan vain pidetyistä tunneista, ei suunnittelusta. En tiedä, onko tämä yksi outo tapa säästää vai jonkun suunnittelijan vahinko. Mutta ainakin kyseessä on hyvä esimerkki siitä, miten järjestelmä ei aina tue laadukasta opetusta.

No. Suunnittelutuntini menevät vähän firman piikkiin tai lähtevät selkänahasta. Olen tehnyt parhaani lähinnä opiskelijoiden ja oman opettamiseni vuoksi. Olen tehnyt materiaaleja, käyttänyt erilaisia sähköisiä työkaluja, ryhmätyömuotoja, leikittänyt (Jep. Myös amiksessa.), luetuttanut, löytänyt sopivan yhteistyöprojektin ja vienyt opetuksen ja oppimisen nettiin. Työni tuloksena huomasin jotain, mitä olisi kai pitänyt tajuta vuosia aikaisemmin:

Puhuminen on huono opetusmenetelmä.

Aika alussa selvisi, että viidenneksellä on oppimisvaikeuksia. Siksi annan ohjeet
s e l v ä s t i, puhuttuna ja kirjoitettuna. Istun viereen selittämään ja piirtämään, jos tarvitsee.

Pidin väliarviointina kaikkien kanssa henkilökohtaiset palautekeskustelut. Keskusteluissa kuitenkin selvisi, että Suomessa on erittäin tehokasta ja laadukasta erityisopetusta. Kaikki lukihäiriöiset, dysfaatikot ja erityisopetusta saaneet pärjäävät kurssilla hienosti. Normaalin alkuhämmennyksen jälkeen lapsuudessa kirjoitustaidottomiksi ja sanasokeiksi todetut nuoret kirjoittavat lähes julkaisuvalmiita verkkosivutekstejä. Parempaa tekstiä, kuin normaaliopetuksen piirissä koulua käyneet.  Liikutuin. Uskomattomia tyyppejä!

Väliarviointikeskustelut avasivat silmäni samalla näkemään, minkälaista hissimusiikkia opetuspuheeni on. Luokan edessä puhuva opettaja puhuu kaikille, mutta ei henkilökohtaisesti kenellekään opiskelijoista. Viesti hajoaa puheen vauhdissa pisaroiksi kuin aivastus. Viesti kyllä tarttuu joihinkin, sen olen huomannut. Mutta ei kovin moneen. Viestini eivät ole Malcolm Gladwellin sanoin tarttuvia ja liimaantuvia - contagious & sticky.

Ei oo sun eikä mun syy

Tässä kohtaa tietenkin olisi hyvä syyttää opiskelijoita. Se tuntuu olevan opettajilla pahana tapana. Opettajassa on harvoin vikaa, mutta oppilasaines on tosi pandaa.

Mutta en syytä opiskelijoita. En syytä edes itseäni. Olen opettanut ja ohjannut oppimista huolellisesti ja hyvin. Opiskelijat ovat selvästi opiskelleet. Kyse ei ollut kenenkään laiskuudesta, keskittymiskyvyttömyydestä tai diagnosoidusta oppimisvaikeudesta. Kyse on puheen voimattomuudesta opetusmetodina sisällön tai taidon opettamisessa. 

Mitäs nyt tehdään? 

Opetuspuhetta ei voi eikä pidä lopettaa. Mutta koska koulu muuttuu ja opettaminen muuttuu, jokaisen opettajan täytyy miettiä omaa opetuspuhettaan uusiksi. Mitä puhun, kenelle, koska, miten ja miksi? Puhunko liikaa?

Puhuminenkin on hyvä tapa opettaa, jos varmistaa sen vaikuttavuuden. Alla muutama käyttämäni kikka, millä tehoja voi lisätä.

1. Toisto
Toiston voima ei ole kenellekään opettajalle mikään uusi asia. Viestinnän näkökulma voi kuitenkin tuoda mukaan puheen vaikuttavuutta lisäävän työkalun - pääviestin.

• Mieti, mikä on opetettavassa sisällössä tai taidossa keskeistä. 
• Tiivistä se lauseeseen tai kahden pääviestiksi. 
• Tee tarvittaessa kuvallinen esimerkki tai mallinnus.
• Mieti viestille vertauksia ja esimerkkejä, jotka oppilas tai opiskelija voi ymmärtää oman kokemusmaailmansa kautta. 
• Mieti, voiko viestin viedä toimintaan. Jos voi, teetä luokassa sanoista tekoja. 
• Laita oppilaita toistamaan viestiä ääneen: hokemana, vastauksena toistuvan kysymykseen jne. 

Kenellekään ryhmässäni ei parinsadan toiston jälkeen ole epäselvää, että sisällöntuotanto lähtee aina kohderyhmästä. Sekin on tullut tutuksi, että kurssin tärkein tavoite on tekeminen. Verkkokalvoille lienee piirtynyt taululle useita kertoja ilmestynyt malli kirjoitusprosessin työvaiheista. 

 2. Käsiteankkurit
Jokainen tiedonala on täynnä abstrakteja käsitteitä, joita oppijan on vaikeaa ymmärtää oman kokemusmaailmansa pohjalta. "Koulu" on talo, jonne mennään oppimaan. "Koulu" on myös yhteiskunnan instituutio, työpaikka, kunnallishallinnon osa jne. Käsitteet pitävät sisällään paljon jokaisen tiedonalan ja toimialan ominaista tietoa. Siksi opetettavan sisällön tai taidon keskeiset käsitteet kannattaa nostaa esiin ja tutkia yhdessä, mitä kaikkea ne pitävät sisällään. Muutaman käsitteen ymmärtämisellä voi hallita valtavan määrän tietoa. Siten käsitteet ankkuroivat tiedon ymmärrykseen, eivätkä ole enää ymmärryksen esteenä.

Keinoina voi olla käsitepankit. Oppilas voi "tallettaa" käsitteen, kun hän osaa selittää sen. Käsitepankki voi olla osa arviointia. Jakson lopussa ei tarvitse pitää kokeita, jos oppilas on jo jakson aikana saanut osoitettua, että hän tuntee ja osaa käyttää keskeisiä käsitteitä. Joskus aikanaan teimme 4.-luokkalaisille oikein hienoja käsiteseteleitä - leikkirahalappuja, joihin kirjoitettiin käsite ja setelin sai omakseen, kun oli osannut käyttää käsitettään oikein tai selittää sen.

Isompien opiskelijoiden kanssa on helpompi puhua ammattisanastosta. Keskeiset ammatilliset käsitteet kootaan jaettuun dokumenttiin yhteiselle alustalle ryhmä- ja paritöinä. Käsitteitä käytetään oman opiskelun aikana ja ne on tentitään jakson lopussa. Välissä käsitteet voi nostaa seinälle ja testata, syntyykö niistä käsitekartta.

3. Henkilökohtaisuus
Onneksi pidin väliarvioinnin. Kohtaamiset olivat tärkeitä sekä opiskelijalle että opettajalle. Kaikki luokassa pisaroiksi hajonnut puhe muuttui keskusteluiksi. Kävimme opiskelijoiden kanssa läpi jokaisen henkilökohtaiset vahvuudet ja tehdyt tehtävät. Tässä vaiheessa oppimimispolkua tehtäville ei ollut muita laatuvaatimuksia, kuin että ne oli tehty. "Tärkeintä on tekeminen."

Pääsin henkilökohtaisesti kertomaan, mitä piirteitä ja osaamista arvostan jokaisessa opiskelijassa. Sain suoraa palautetta, miksi sisällöntuotannon oppiminen tökkii ja mikä siinä on innostavaa. Sisällöntuotannon vene vuosi, hyvistä aikeistani huolimatta. Väliarviointi oli telakkakäynti, jonka avulla loppumatka on sujunut hyvin.

Opettajan puheen voima - roolittava puhe

Parhaimmillaan opettajalla puheella on valtava voima, joka näkyy luokan ilmapiirissä ja muuttuu yksittäisen oppilaan minäkäsitykseksi. Opettaja roolittaa oppilaat puheellaan joka tapauksessa. Tietoisesti tehtynä ja positiivista esiin tuova roolittava puhe on 

• tapa havaita jokaisen opiskelijan vahvuudet ja sanoa ne ääneen: "Sähän olet hyvä viemään ryhmää eteenpäin, kun keskustelu meinaa pysähtyä."
• tapa luoda hyvää tunnelmaa: "Kiitos, että olette täällä. Tulee aina hyvä olo, kun saan tehdä kanssanne töitä. Olette taitavia. Tämä tehtävä oli vaativa. Näytitte, kuinka paljon teissä on kykyjä. Huomasithan itse. Kiitä itseäsi tekemästäsi työstä."
• tapa lisätä keskenäistä arvostusta: "Mieti, mikä on työparisi vahvuus. Mitä sellaista hän osaa, mitä arvostat? Kerro se hänelle ääneen."
• tapa vahvistaa minäkuvaa oppijana: "Huomasithan, että olet tässä taitava. Huomasin, että koit oppimisen iloa."

Roolittavalla puheella saat luokassa ihmeitä aikaan. Menetelmä perustuu siihen, että valitset aina positiivisen tavan viestiä. Positiivinen roolittava puhe auttaa kulkemaan myös niiden viestintätilanteiden läpi, joista on myönteisyys kaukana.

Negatiivinen roolitus jää elämään, siinä missä positiivinenkin.Vaihtoehtona on sanoa, kaikki se hyvä, mitä näkee: "Mä näen, että sä oivallat. Ryhmätyössä sulla oli hauskoja toimivia ideoita. Seuraavaksi mä näen, kuinka tuot oivaltamisen myös yksilötasolle. Mä tiedän, että saat samoja oivalluksia, kun teet omat tehtäväsi yksin. Sähän olet kova tekemään, kun saat työn käyntiin."

Rooli alkaa toteuttaa itseään.

Roolittava puhe alkaa myös ohjata myös opettajan ajattelua kuin itsestään. Kun keskittyy sanomaan oppilaista hyviä asioita, huomaa ja alkaa ajatella hyviä asioita. Uskomukset alkavat ohjata opettajan toimintaa.

Roolittavalla puheella on voimaa muuttaa opettamista ja oppimista.

Kuvitus: Terhi Jaakkola

Muutosvastarintaiset opettajat, laihduttakaa!

Opettaja-lehdessä on juttu Pasi Sahlbergista, jonka OAJ on valinnut vuoden koulutusvaikuttajaksi. Oi nostalgiaa, luin vuonna 1996 pääsykokeisiin hiekkalaatikon reunalla. Poikani oli vuoden- ja tytär kolmenvanha. Kirjoja oli muutama, työmuistini ei toiminut silloin, niinkuin ei nytkään, kovin hyvin. Mieleeni jäi oikeastaan vain yksi asia, Pasi Sahlbergin lausahdus: "Kaikkiin vaikeisiin ongelmiin on olemassa yksi vastaus. Ja se on väärä". Pääsin sisälle toiselta varasijalta. Tänä syksynä olen opintovapaalla ja kirjoitan graduni normatiivisesta didaktiikasta ja mitä sen pitäisi nykypäivänä olla. Aika rientää, mutta Pasi pysyy.

Lupa kirjoittaa

Koska Antti Korhos -keskustelun aikaan moni opettaja oli sitä mieltä, että kenenkään koulun ulkopuolisen ei pitäisi ääneen lausua mitään koulusta tai opettajan työstä...

...sovitaan, että olen opetuksen ja oppimisen asiantuntija, koska opintojeni lisäksi minulla on opetuskokemusta neljältä eri koulutusasteelta, osaan analysoida ja mallintaa opetusta ja oppimista sekä yhteiskunnallisessa että koulu- ja luokkatason viitekehyksessä. Osaan suunnitella aihepiiristä kuin aihepiiristä opettajajohtoisen, oppijakeskeisen, tutkivan, ilmiölähtöisen, pelillisen, toiminnallisen, eri ryhmä- ja taidemuotoja hyödyntävän oppimisjakson koulun sisä- tai ulkopuolelle ja toteuttaa sen.

Ja koska minulla on opetusalan lisäksi muutakin koulutusta ja työkokemusta, osaan katsoa opetusta entisen opettajan silmin ulkopuolelta, mutta hieman laajemmalla näkökulmalla kuin opettajavuosinani.

Riittääkö tämä oikeuteen lausua valistunut mielipiteensä?

Miksi me muututtaisiin?

Artikkelissa siteerataan Sahlbergia, jonka mielestä suomalaisen opetuksen Pisan torni horjuu, eikä siihen ole enää syytä nojata. Sahlbergin mielestä perustukset on rakennettava uudelleen, sillä maailma muuttuu vauhdilla.

– Kuntarakenne, sosiaali- ja terveyspalvelut ja eläkejärjestelmä ovat remontissa, mutta koulu polkee paikallaan. Suomessa näyttää olevan helppo saada isojakin asioita aikaan silloin, kun niitä luodaan tyhjästä tai muutosta tehdään pakon edessä. Olemassa olevien asioiden uudistaminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi, ja kehittämisinto on hukkunut tuottavuuden ja tehokkuuden retoriikkaan.

Ydinkysymys suomalaisen koulun muutostarpeen äärellä on, MIKSI koulun pitäisi muuttua?

Koulun tuhansia vuosia vanha tehtävä on tähän saakka ollut tiedon ja kulttuuriperinnön siirtäminen eteenpäin. "Tieto on valtaa", tavattiin hokea vielä 80-luvulla, aikana ennen sähköisiä tietojärjestelmiä ja nettiä.  Aikana, jolloin käytiin kirjastossa ja selattiin puhelinluettelon keltaisia sivuja. Tieto on ollut valtaa tuhansia vuosia. Ihmisen muistiinsa tallettama tieto on ollut arvokasta henkistä pääomaa, jota opettajat ovat milloin kauhalla milloin lusikalla jaelleet, ja käyttäneet omaa valtaansa sitä jakaessaan.

Arvokkaan pääoman ajatuksella luotiin suomalainen peruskoulu rakentamaan tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa kaikilla olisi mahdollisuus omistaa tietoa. Elettiin modernin ajan loppua, rakennemuutoksen ja kaupungistumisen aikaa. 

Mitä aikaa nyt eletään? 

Ainakin elämme aikaa, jolloin tuhansia vuosia vanha tiedonkäsitys ja tiedon siirtämisen perinne suullisena, käsinkirjoitettuna, painettuna ja sähköisenä on yhden tiensä päässä. Tiedon määrä on niin valtava, että sen arvo on laskenut. Pahimmillaan tieto on jätettä.  Ihminen ei enää tarvitse muistiaan samassa määrin kuin ennen. Ihminen tarvitsee  riittävät pohjatiedot ja kyvyt käsitellä, hyödyntää ja jalostaa kaikkea kohtaamaansa tietoa. Tässä yhteiskunnassa tarvitsemme tiedonkäsittelyn TAITOJA. Taitojen pääomaa.

Kehityksen mennessä eteenpäin kaikilla tiedonaloilla osaaminen ja toimialaan liittyvä tieto siiloutuvat. Yleissivistys ei riitä, vaan tarvitaan erikoisosaamista. Missä tahansa työssä toimimmekin rakennuksilta muotiteollisuuteen ja autokorjaamoihin, toimimme aina erikoisosaajien ketjuissa ja verkostoissa. Tässä yhteiskunnassa tarvitsemme KYKYÄ toimia yhdessä.  

Tulevaisuuteen en näe, etkä näe sinäkään. Voimme vain arvailla. 

Suomalainen koulu ei siis yksinään ole kuilun partaalla, vaan koko käsitys oppimisesta ja opettajuudesta on. Koulua ravistellaan kaikissa kehittyvissä ja kehittyneissä yhteiskunnissa, koska yhteiskunnat ovat muutoksessa, johon koulut julkishallinnon instituutiona ja opettajat yhtenäisenä ammattikuntana eivät ole vielä ehtineet mukaan. Miten suomalainen koulu poliittishallinnollisena rakenteena, kaikkine yksittäisine kouluineen ja opettajineen siirtyisi opettamaan taitoja ja vahvistamaan kykyjä? 

Mitä tekemistä laihduttamisella on tämän asian kanssa? 

Kultaisella 90-luvulla lanseerattiin lyömätön "muutosvastarinta"-termi, joka on aina yhtä kätevä, kun ideat eivät toimi. Syy on jonkun. Syy on muutosvastarinta. Ihmiset kyllä muuttuis, jos ne haluais vaan. 

Olen miettinyt viimeaikoina koulumuutoksen lisäksi myös laihtumista ja laihduttamista. Meillä on kansanterveysongelma, koska ihmiset ovat muutosvastarintaisen lihavia silkkaa tahdonvoimattomuuttaan. Ihmiset kyllä laihtuis, jos ne haluis vaan. 

Viestintäihmisenä minua kiinnostaa termistö, sanojen voima, kielellä rakennettu yhteinen todellisuus. 

Arkikokemukseni mukaan naisten- ja muidenkin lehtien ihmisten painoon, painon vähentämiseen ja hallintaan liittyvät jutut ovat muuttuneet vuosien varrella paljonkin. Vielä 90-luvulla laihdutusjutut olivat jumppaohjeita ja matalaan kalorimäärään perustuvia tehodieettejä. Sittemmin keskusteluun ovat tulleet sanoina ja sävyinä mukaan termit painoindeksi, glygeeminen indeksi, tietenkin proteiinidieetit ja superfoodit. Merkittävää on, että laihduttamisen sijasta on alettu kirjoittaa entistä enemmän syömisestä; ruokailun ja liikunnan tasapainottamisesta, arkisyömisestä, tunnesyömisestä, suolistobakteerien vaikutuksesta, eri ruokailumallien sopivuudesta eri henkilöille ja muutenkin syventämään ja laajentamaan käsitystä, mikä ihmisen painoon vaikuttaa. Parhaimmillaan kirjoituksissa on mukana ajankohtaista tutkimusta ja myytinmurtamista. 

Muutosvastarinta saisi päästä samanlaiseen käsittelyyn kuin laihduttaminen. Haluaisin, että termi nostettaisiin mikroskoopin alle, vanutettaisiin sosiologisissa testeissä äärirajoilleen, purettaisiin palasiksi ja mallinnettaisiin, jotta voitaisiin todeta, että koko muutosvastarintaa yksinkertaistavana käsitteenä ei ole olemassakaan. Muutosvastarinta kaipaa uutta kieltä. Opettajien muutosvastarinta ja koulun muuttumattomuus vaatii analyyttisempaa tarkastelua kuin "koulu ei  muutu". 

Opettajat, nuo muutoksen tarpeessa olevat vastarannankiisket

Kasvatustieteen parissa opettajien katsotaan  opettavan ja tekevän arjen ratkaisuja arvomaailmastaan nousevan uskomustiedon varassa. Sain itse opettajankoulutukseni aikana, jolloin uskottiin "tutkivaan opettajuuteen". Ajatus on hyvä; opettaja pääsee itsereflektion kautta kiinni arvoihinsa, voi muokata uskomuksiaan ja sitä kautta kehittää omaa toimintaansa ja opettajuuttaan. (Tosin ajatus ei ilmeisesti toiminut, koska koulu on melko entisellään.)

Tämän  ajattelun mukaan kaikki opetusta ohjaavassa koulutuspolitiikassa tapahtuvat valtakunnallisen tason muutokset pitäisi saada koskettamaan yksittäisen opettajan arvomaailmaa ja uskomusjärjestelmää. Opettamisen, opiskelun ja koulun muutoksen pitäisi tapahtua syvällä yksilön ihmis- ja oppimiskäsityksessä. Pitäisi ja pitäisi, mutta kuinka se tapahtuu käytännössä, tuntuu olevan koan-tyyppinen arvoitus.

Oma huomioni on, että arvojen ja ajattelun muutoskaan ei vielä riitä, koska opettajuus on käytännöllisistä käytännöllisin ammatti. Opettajuudesta puhutaan tieteessä joskus jopa taiteena "art". Opettajalla on opettajuuteen liittyviä teknisiä taitoja. Hän osaa rytmittää opetusta, rauhoittaa ryhmän, paloitella kymmenjärjestelmän palikoiksi ja pötköiksi. Opettaja rakentaa oppimistilanteita niillä välineillä, joilla osaa. Miltä taiteilijasta tuntuu, kun hän ei yllä haluamalleen tasolle? Miltä opettajasta tuntuu, kun hän ei osaa? 

Miksi opettaja ottaisi käyttöön työmenetelmiä, joita ei hallitse? Opettaja luo osaamisellaan varmuutta oppijoiden ryhmään. Jokainen oho ups! -menetelmällä luokkaa opettanut tietää, että se aiheuttaa oppijoissa huolta, hämmennystä ja levottomuutta. Miksi opettaja ottaisi itselleen vieraan tabletlaitteen opetusvälineeksi 20-30 lapsen ja nuoren edessä? 

Millä ajalla opetella mitään uutta, kun nykyisiäkään töitä ei saa tehtyä? Tiedän opettajien kysyvän ääneen, mitä hyödyttää taloudellisesti olla parempi opettaja. Opettajan muutoksella on oppimista, koulua ja yhteiskuntaa kehittävä arvo, mutta ei taloudellista arvoa opettajalle itselleen. Muissa ammateissa saa keskimäärin enemmän pätäkkää, kun kehittää ammattitaitoaan. 

Hetkittäin ymmärrän opettajien närkästystä, että heidät on roolitettu tekemään ilmaiseksi hyvää muun yhteiskunnan edun nimissä. 

Mutta mutta...

Opetusteknologia muutoksen airueena

Opettaja-lehdessä viitataan Sahlbergin aikasempaan kolumniin, jossa hän peräänkuuluttaa keskustelua opetusteknologian hyödyntämisestä. 

– Yhteiskunta on hankkinut kouluihin isolla rahalla nopeasti vanhenevaa tietotekniikkaa, jota käyttää opetuksessaan aktiivisesti joidenkin selvitysten mukaan vain viidennes opettajista. Tästä asiasta ei kukaan uskalla puhua.

Minulla on tästä paljonkin puhuttavaa, kuka haluaa kuunnella? Koska opettajat kertakaikkisesti toimivat väärin vetäytyessään mukavuusalueilleen lyijykynineen, vihkoineen ja opettajanoppaineen. 

Opetusteknologia ei todellakaan ole mikään muusta yhteiskunnasta erillinen saarekkeensa, josta tietoa ja kulttuuriperintöä eteenpäin siirtävä ammattikunta  voisi keskenään päättää, että tämä ei kuulu meille, ei me tykätä tästä.   

1. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska se on osa päivittäistä tapaamme toimia tässä maailmassa.
2. Opetusteknologia tarvitaan, koska se on lapsille ja nuorille luontainen väline. Nykyään vauvoille annetaan pädi heti purulelun jälkeen. Kosketusnäyttö, näppis ja video ovat koulutulokkaalle tutumpia kuin lyijykynä ja ruutuvihko. 
3. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska tiedon pitää olla yhteisesti jaettavissa, muokattavissa ja jalostettavissa. 
4. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska sähköisillä järjestelmillä hoidetaan samanaikaisesti niin monta tehtävää.
5. Opetusteknologiaa tarvitaan, koska ne ovat luonteva väylä ja tapa pitää yhteyttä opetus-opiskelu-oppimis-prosessin aikana.

Maksan veroja mielelläni, koska uskon, että se tuo muiden lisäksi itselleni hyvää. Pidän hammaslääkäri-, yliopisto-opiskelu- ja asumismahdollisuuksista, joita niillä tarjotaan. Enkä kaikesta  talousahdistuskeskustelusta huolimatta usko, että kouluista heti rahat loppuvat, jos kuntien budjettihanat ovat vähän tiukemmalla. Näköjään kouluissamme piehtaroidaan yltäkylläisyydessä, jos on varaa jättää käyttämättä sinne hankittuja välineitä, joiden käyttötaito on kansalaistaidon vähittäisvaatimus nyky-yhteiskunnassa. 

Miten käytännössä sitten..?

Aikuiset aina hokevat lapsille, että ruokaa pitää maistaa, täytyy olla reipas, kokeilla kaikkea uutta ja jokaisen kanssa pitää leikkiä. 

Mitä jos eläisi, niin kuin opettaa? 

Ei lopettaisi eikä aloittaisi mitään, vaan kokeilisi tämän lukuvuoden aikana opetuksessaan yhtä uutta välinettä: puhelinta, Moodlea, videota, tablettia. Tai päättäisi viedä jokaisen ryhmän edes kerran oppimaan jotain koulun ulkopuolelle. Jokainen opettaja kokeilisi mitä tahansa uutta sitkeästi, ymmärtäen, että omakin oppiminen sattuu, vie pois mukavuusalueelta, vaatii harjoitusta, mutta palkitsee uskomattomalla voiman tunteella. Jokainen jatkaisi kokeiluaan läpi vuoden periksi antamatta, koska muutos on niin hidasta ja vaatii enemmän toistoa kuin motivaatiota. 

Tulis ne laitteet ja verorahat parempaan käyttöön. Opetettaisiin opiskelijalähtöisemmin ja yhteisöllisemmin. Opettaisiin taitoja ja kehitettäisiin oppilaiden kykyjä. Muutettaisiin Koulu ja Pelastettaisiin Suomi. 

Kun opettelun ja epävarmuuden alkutuska on voitettu, niin jokainen opetusteknologiaa fiksusti käyttävä tajuaa, kuinka mielekästä ja normaalia se on. Vertauksen vuoksi, kuinka moni opettaja haluaisi mennä vielä pankkiin jonottamaan rahatukon ja tilikirjan kanssa, että pääsee maksamaan laskuja? Hoidatte pankkiasiat varmaan mieluiten netissä. Miksi oppilaat pakotetaan yhä arkaaisiin ja varhaisteollisen ajan opetusmetodeihin, vaikka meillä on kaikki oppimisen työkalut käytössämme?

Ihan pakko laittaa tähän loppuun kolmoisyhdyssana, koska tarvitsemme uutta kieltä: 

Muutosvastarintaliivit, tukevat ja kohottavat! Koan: Käytätkö niitä muutoksen vastustamiseen vai vastustamisen muutoksen?

Kokeilkaa edes. 

kuvitus: Terhi Jaakkola

Oot vaan ja opit

Olin loppuviikosta ihan poikki ja kai vähän kipeänä. Makasin sängyssä ja katselin koneelta putkeen TEDTalkseja, tiededokumentteja ja vähän McLeodin tyttäriä.

TEDissä on useampikin Ken Robinsonin puheenvuoro koulun, opetuksen ja oppimisen kehittämisen puolesta. Suosittelen lämpimästi, jo pelkästään kauniin akateemisen brittiaksentin vuoksi, mutta tietenkin myös sisällön puolesta. Hyviä juttuja, taisin väsyneenä vähän itkeskellä niiden äärellä. Oppiminen on niin hieno asia.

Nautin muutaman annoksen myös Sugata Mitraa, joka on kehittänyt opetusmetodin, joka on yksinkertaisuudessaan hyvin vallakumouksellinen. Mitra aloitti tutkimuksensa jättämällä slummiin pari tietokonetta. Ne oli muurattu muuriin ja niitä sai käyttää. Lapset imeytyivät niiden luokse pareittain ja ryhmissä ja alkoivat itseopiskella ja opettaa toisiaan. Kokeilu jatkui kylissä ja kaupungeissa. Kokeilu tuotiin länsimaihin ja kokemusten myötä Mitra on kehittänyt kokonaisen lapriryhmien omaehtoiseen ryhmätyöskentelyyn sopivan virtuaalisen oppimistavan "School in cloud".

Mitra on antanut lasten oppia itse ja koonnut luontaisen oppimisen ympärille vähän raamia, jotta ihmisen luontainen uteliaisuus ja sosiaalisuus saisi tieteellisen hyväksynnän. Jos katsot vain yhden, katso tämä: Children driven education.

Lapsuus ei lopu

Kesä vie helposti lapsuuden tunnelmiin: mustikkamaidon maku, pulahtaminen saunasta nakuna järveen ja korvien väliin tatuoitu isoäidin ääni, joka käskee aurinkoisena päivänä ulos.

Kesäresepti: lisää maito.

Olen miettinyt paljon lapsellisen ihmettelyn, oivaltamisen ja oppimisen iloa myös kaupunkiviljelmieni äärellä.

Olen lähiölapsi ja kaupunkilaistyttö. Ensimmäisen kosketuksen mihinkään viljelemiseen sain, kun omat lapseni viettivät ala-asteikäisinä kesän kasvitarhalla ja pääsin kitkemään vierailupäivänä heidän neliömetrin palstaansa. Siellä kasvoi pinaattia. Elokuussa lapset toivat kotiin perunoita. Ne maistuivat taivaallisilta.

Tänä kesänä Vallilassa kasvaa perunaa, kesäkurpitsa, salaattia ja puutarhapapuja. Satoa ei paljon pukkaa, mutta ensimmäisillä puutarhakokeiluilla on ollut monta muuta arvoa, joista suurimmat ovat olleet kokeilu ja leikki. Ruualla ei leikitä, mutta kun elämänsä ensimmäistä kertaa rakentaa viljelylaatikon ja kaataa sinne multaa ja siemeniä, se tuntuu leikiltä.

leikkipaikka

Leikki jatkuu niin, että yritetään estää kissoja kakkaamasta laatikkoon ja myöhemmin poistetaan kissankakkoja laatikosta. Leikkiin kuuluu myös tajuta heinäkuun alussa, että kesäkurpitsasta tulee ISO. Oletettua isompi. Niin iso, että sisäinen lapsikin ymmärtää, että salaatintaimilla ei ole kasvutoiveita, koska ne eivät saa valoa. Kesäkurpitsan lehtien varjon lisäksi viljelylaatikossa on liian korkeat laidat ja liian vähän multaa. Ei päivä paista, ei kuu kumota.

Perheen selviytyminen ei ole luojan kiitos kiinni viljelytaidoistani. Naapurissa on Alepa ja viestintätoimisto on maksanut minulle palkkaa ajattelusta ja kirjoittamisesta, ei istutuksien onnistumisesta.

Viljely ei ole vakavaa. Ei ole vakavaa, että saatoin oho ups, tunaroida poikki perunanvarret, niitä hellästi pöyhiessäni.

Oho! Kuka on riehunut hellästi perunalaatikossa? 

Eikä ole vakavaa, että ensimmäiset salaatit eivät kasvaneet. Tulossa on uusi sato. Ruukuissa kasvaa ilo; olen jälleen kahden vanha ihmistaimi, kun kyykin ihmettelemässä mullasta pönkeävää herneen itua ja pinaattieni symmetriaa. Kurkistelen aina ohi kulkiessani kesäkurpitsan lehtien alle ja katselen ensimmäistä kasvattamaani vihreää pötkylää, jonka päässä on vielä kukka.

Jokainen pienikin ihme on suuri, koska se on ihme. 

Aikuisessa päässäni on lista, miten tämä homma hoidetaan paremmin ensivuonna. Olen opetellut puutarhanhoitoa kuin lapsi. Minulla ei ole tietokonetta muurissa, mutta multaa laatikoissa.

Kesäkurpitsa saa ainakin oman penkin ja salaatit omansa. Ja multaa pitää ostaa ainakin kahdeksan säkkiä.

Luovuutta kouluun?

Ken Robinson on aateloitu ansioistaan koulutuksen kehittäjänä. Hän on maailmankuulu taidepedagogi ja ajattelija, joka puhuu kovaan ääneen, oivaltavasti ja perustellusti luovuuden puolesta.

Luovuuden kehittäminen ei ole oikeastaan mitään kehittämistä. Se on tilan antamista ominaisuuksille, joita meissä luonnostaan on. 98 % ihmisistä on divergenttejä ajattelijoita. Me kaikki olemme aivan uudenlaisia ratkaisuja etsiviä, mieltä rajaavista laatikoista poistuvia ja omaperäisiä - kolmevuotiaina (Kts. 09.06). Tutkimusten ja Robinsonin näkemysten mukaan ominaisuudet häviävät meidän kasvaessamme. Häviävätkö ne biologisista syistä elinvuosien kertyessä vai hävittääkö koulu ne?

Tiedän etukäteen, mitä osa opettajista kovin henkilökohtaisesti ajattelee, kun he lukevat tällaisia juttuja. "On se helppo professorin huudella ja viestintäkonsultin arvostella. Tulis tänne miettimään, miten opetussuunnitelman sisällöt runnotaan läpi tällä luokkakoolla, kun kodeissa ei opeteta tapoja  ja kaikki aika menee riitojen selvittämiseen."

Älä sano ei, mieti miten

Kesä on mennyt leppeissä hippitunnelmissa. Olen heilunut verkkareissa, shortseissa ja treenipaidoissa, jättänyt meikkaamisen ja nukkunut päiväunia joka päivä. On luonnollista, että ajatukseni kulkevat kohti tilan antamista ja avoimien oppimistilanteiden luomista kouluissa. Lupaan talvisaikaan jakaa strukturoidumpia, tavoitekeskeisempiä ja työn merkitystä painottavia ajatuksia.

Opettamiseen, oppimiseen ja koulun muutokseen liittyvään keskusteluun haluan kuitenkin tänä kesänä nostaa pöydälle nämä kolme tieteellisesti ja arjessa moneen kertaan testattua totuutta:

1. Lapsi oppii vaikka ei opeteta. Ehkä tätä kannattaisi uskaltaa hyödyntää joskus koulussakin, osana arjen koulutyötä. 
2. Me opimme yhdessä, kun meillä on tilaa ja aikaa. Tila täytyy luoda ja aikaa raivata. Ne ovat osa opettajan pedgogisia ja didaktisia taitoja. 
3. Meissä kaikissa on lukemattomia ja pohjattomia voimavaroja. Koulun yksi tehtävä on auttaa meitä ottamaan ne käyttöömme. 

Jos nyt alkaa jo ahdistaa ja kielen päällä on ajatus, joka alkaa: "EI tämä onnistu, koska... ", annan yhden neuvon: Mieti, MITEN se onnistuisi.

Koska se onnistuu, jos sen haluaa onnistuvan.

Leiki ajatusleikkiä. Laita multaan vähän siemeniä. Nyt on vielä kesä ja kasvukausi.

Hyvää aikaa kaikille!

Kesän sana on ollut aika. Olen hetkittäin kuvitellut hallitsevani aikaa, ihmetellyt sen katoamista ja tunnelmoinut sen täyttymistä. Olen kadottanut lomalla ajantajuni useamman kerran. Olen uhrannut aikaani asioihin, joita en haluaisi välttämättä tehdä, mutta jotka tehtyäni saavutan jotain muuta tärkeää. Kesäkuussa ajan kakusta leikkaamani siivut ovat olleet epätasaisia ja ohuita.

Taito ja aika

Alkukesästä siirryimme seurassa kesätreeniin. Jouduin tekemään ajankäyttöön liittyviä valintoja ja wushu hävisi kamppailussa torstai-illasta. Pääsin vain joka toisiin harjoituksiin, mikä ei riitä itselleni oppimiseen. Olen ollut turhautunut ja tuntenut itseni taas dorkaksi. Ottaa se keppi aivoon. Vaikka oikeasti kyse on siitä, että en ole ehtinyt harjoitella riittävästi.

Alkukesästä aloitimme myös seuran sivujen tekstien päivittämisen. Päähän jäi työskentelyn jälkeen viikoiksi pyörimään, mitä kung fu todella tarkoittaa. Kiinan sana kung fu / kungfu / gongfu merkitsee kaikkea oppimista, joka vaatii energiaa, aikaa ja paneutumista. Vaikka termi liitetään wushuun, se voi tarkoittaa mitä tahansa taitoa, jonka voi saavuttaa vain pitkään ja paljon harjoittelemalla. Termiä käytetään myös kiinalaisesta teeseremoniasta. (Helsingissäkin voi päästä halutessaan kokeilemaan, jos piipahtaa Aikatalon Natural Flavor Tea Housen teeseremoniaan joku lauantai.)

Gongfun ajatus on sekä kiehtova että lohdullinen. On päräyttävää miettiä, kuinka paljon pitää treenata tullakseen edes hyväksi saati loistavaksi. Olen vapauttanut itseni lapsekkaan avoimesti fanittamaan niitä, jotka elämä on tyrkännyt sille tielle vapaaehtoisesti tai pakosta.

Wushuzillan Mark kirjoittaa nanquanin aloittelijoille suunnatuissa vinkeissään, että Pekingin wushu-joukkueen huipputyypit ovat treenanneet yli viiden vuoden ajan samaa kymmenen perustekniikan settiä joka tunnilla. Uudestaan ja uudestaan.

Tätipä kumartaa syvään ja palaa omiin realiteetteihinsa.

Kiire niskaotteessa

Kesäkuu oli kuluneesta puolesta vuodesta kiireisin. Siihen osui useampi iso ja pieni projekti, 10 opintopisteen edestä opiskeluita ja päälle kiinan- ja wushutunteja. Ja koska en osaa luopua mistään kivasta, piti toki samalla nähdä kavereita, käydä aamu-uinneilla, hengata perheen kanssa ja fiilistellä isän syntymäpäiviä. Samalla keräsin HeiaHeia-tuntejani itseni kanssa sopimani määrän.

Kun kuukausi tuli täyteen ja pääsin lomalle sisäisten fanfaarien saattelemana, tajusin, että en ollut koko kesäkuun aikana stressannut kertaakaan kiireen vuoksi.

Se on iso asia. Valtava juttu. Torvimusiikkia tähän.

Olen vuosia taistellut milloin aikataulujen puolesta, milloin aikaa vastaan. Olen kokenut taisteluväsymystä, häviön häpeää ja noussut taas uudestaan pystyyn. Olen kuluneet kymmenen vuotta opetellut aikatauluttamaan, vahtimaan aikatauluja, johtamaan projekteja, ottamaan lisäaikaa ja vaatimaan valmista. Tätä kaikkea tehdessäni olen erittänyt tynnyrikaupalla kortisolia,  pyydellyt anteeksi tuhansin eri tavoin sekä kastunut märäksi ja haisevaksi kusevista aikatauluista.

Mutta vähitellen olen oppinut t e k e m ä ä n   k a i k e n   l ä h e s   a j a l l a a n. Olen oppinut tekemään paljon ja annostelmaan voimiani. Olen kymmenen vuotta toistanut samoja ajankäytön ja työskentelyn harjoituksia ja sitten tulee kesäkuu 2013, jonka voisi ennustaa olevan kiireinen katastrofi.

Mutta se ei ole. Se on intensiivinen, hallittu ja selviän vain yhdellä unohduksella.

Hei. Mä olen oppinut jotain. (Ja terveisiä teille kaikille jotka surette siirtymistä 30 ikävuodesta lähemmäksi 40. Tältä se tuntuu, gongfu alkaa toteutua kuin itsestään niissä asioissa, mitä on aikansa jankannut.)

Maalla ja merellä

Päätän, että otan loppukesästä treenitsempin ja teen jonkun sovun keppini kanssa. Jos en opi keppisarjaa tänä kesänä, yritän järjestää aikatauluni fiksummin ensi kesäksi ja kokeilen uudestaan. Aika on puolellani. Aika on reilu.

Mietin kaikkia päätöksiäni purjehtiessani mielettömien purjehtijanaisten nöyränä seuralaisena Helsingistä Hankoon.

Pidän purjehtimisesta ja rakastan merta. Jotain menee sisälläni aina kohdalleen, kun irrotaan laiturista. Joskus aikaa sitten olin lähes valmis myymään mummoni ja pari lähisukulaista päästäkseni purjehtimaan. Olin aina yhtä helkutin pettynyt, kun siirryttiin ulkomereltä sisäsaaristoon tai käynnistettiin koneet.

Aika kuluu, järki kasvaa ja realiteetit kirkastuvat. Tullakseen hyväksi purjehtijaksi, pitää muistaa, että tässä sitä gongfua vasta tarvitaankin.

Veneen nimi oli H-hetki. Istuin pinnassa ja mietin, olenko valmis aloittamaan alusta ja opiskelemaan kaiken, mitä olen unohtanut? Olenko valmis kisoihin joka tiistai ja ottamaan gastin paikkaa aina uudesta veneestä ja tutustumaan aina uusiin ihmisiin? Kestänkö omia tunarointejani ja olenko tarpeeksi nöyrä kuuntelemaan ohjeita ja moitteita? Onko minusta tuijottelemaan keskittyneesti virtauslankoja ja windexiä?

Mistä kaikesta muusta luovun, jos haluaisin sittenkin purjehtia, niinkuin joskus halusin?

Vastaan moneen kysymykseeni ei, ja ohjaillessani tajuan, että olen onnellinen, jos pääsen Tosipurjehtijoiden kanssa merelle edes kerran tai kaksi. Olen onnellinen, jos saan kuunnella purjehdusjuttuja ja fanitan jokaista, joka on valinnut tiekseen aaltojen tien.

Aika armahtaa

Hangossa kiipesin moottoripyörän selkään ja monta hetkeä meni niin, että piti tosissaan keskittyä miettimään mikä päivä on, ja onko meillä joku lautta johonkin varattuna.

Kotiin tullessani laatikkoon istuttamani perunat olivat kasvattaneet liki metriset varret ja kesäkurpitsa kukki lupaavasti. Mietin mitä kaikkea tapahtuukaan, kun ei tee mitään, kun vaan antaa ajan puhaltaa, ja menee hetkien myötäiseen.

Ja toisaalta, jos on tavoite, onko mikään hienompaa kuin ankarasti kryssiä kohti päämäärää, karttalehdeltä toiselle, kunnes on vihdoin ilta, vene rannassa ja shipshape.

Ehkä paras veneen nimi ikinä: H-hetki. Kuvan otti Jaakkolan Terhi.

Ihmisten ylistys tutuille ja tuntemattomille

Kun olin nuori, joku kysyi kerran, että miten näen ihmiset. Vastasin pokerilla, mitä tunsin ja ajattelin: Ihmiset olivat minulle siihen aikaan yhtä merkittäviä ja läheisiä kuin liikennemerkit ja aidanpylväät.

En kaipaa noita aikoja tai tuon ajanjakson tapaani ajatella.

Nyt vastaisin uudestaan samaan kysymykseen, että ihmiset ovat arjen ilo, päivieni valo, juhlaseuraa, opettajia ja oppaita ja syy miksi tunnen itseni rikkaaksi vaikka tilin saldo näyttäisi muuta.

Taikajurtassa

Perjantaina astelin ystäväperheen luokse kylään. Rakastan sanoja "perhetuttu ja ystäväperhe". Miettikää, kyse ei ole vain yhdestä ystävästä vaan kokonaisesta perheellisestä ystäviä, kahden perheen lapsista, jotka ovat tunteneet toisensa pienestä asti ja kumppaneista, joista tulee kavereita.

En ollut käynyt vähään aikaan, jonnekin kalenterin kätköihin oli hävinnyt vuosi. Mutta, kun astuin väen täyttämään keittiöön, tuntui kuin olisi astunut taikajurttaan. Aikaan tuli outo mutka ja tunsin mukanani kaikki ne kymmenet kerrat, kuin olin tullut sisään juuri samalla tavalla, juuri samaan iloisen tyytyväiseen tunnelmaan. Keittiössä istui naapureita ja sukulaisia ja kaikenikäisiä lapsia.

En malttanut ihan heti lähteä taikajurtasta. Jäin notkuman seuraavaksikin päiväksi ajattomaan aikaan, jossa istutaan puutarhassa, juodaan viiniä, keskustellaan kiihkeästi kummallekin tärkeistä aiheista. Päätetään kirjoittaa kirja ja luonnostellaan sisältö.  Aurinko paistaa. Ai, että se paistaakin. Aika ei katoa mihinkään, vaan aika täyttyy.

Opettajat ja oppaat

Olen aikalailla ystävieni kasvattama. Tarkoitan ihailun tervehdyttäviä vaikutuksia ja kateuden kantavaa voimaa. Ystävät ovat olleet esimerkkejä, kun olen opetellut toimimaan osana ryhmää, kun olen yrittänyt kehittää järjestelmällisyyttäni, olen alkanut liikkua päämäärätietoisemmin tai olen opetellut laittamaan uusia ruokia.

Ystävilläni on ollut luonteenpiirteitä, joita olen yrittänyt itsellenikin kehittää: rauhallisuutta, sitkeyttä ja ahkeruutta. Ystävilläni on ollut luonteenpiirteitä, jotka ovat yhdistäneet meitä: rohkeus, pohtivuus ja innokkuus.

Ja yksi asia on varma. En olisi puoliksikaan se ihminen, joka olen nyt, jollen olisi saanut jakaa aikaani ja ajatuksiani näiden ihmisten kanssa.  Kiitos!

Tuntemani ihmiset tekevät jatkuvasti asioita, joita haluaisin itsekin tehdä, mutta en ehdi, osaa tai joihin minulla ei ole varaa. Tuttujen kautta voin myötäelää monenlaista: Olen päässyt Facebookissa Hawaijille,  olen melkein mestarisisustaja koska parilla kaverilla FB:ssä on visuaalista silmää. Ja voi kaikkea nauttimaani virtuaaliruuan määrää! Olen saanut sukeltaa, tanssia, joogata ja purjehtia. En ole jäänyt mistään paitsi, kun ihmiset jakavat arjen harrastukset ja elämänsä suuret tapahtumat.

Vähän elämää suuremmat ajatukset

Maanantaina satuin seminaariin. Lounaalla lähti käyntiin parin vieraan ihmisen kanssa aika villiin flowhun karannut keskustelu. Ihan käsittämätöntä, miten yhteiset intressit voivat minuuteissa yhdistää toisiinsa ihmiset, jotka ovat sopivasti takki auki ja tuntosarvet ylhäällä. Saattaa olla, että opetusympäristöjen kehittämiseen liittyvä mopo lakkaa keulimasta seuraavalla tapaamisella, mutta ehkä käynnistimme jotain, joka on meitä itseämme isompaa.

Menee vähän elämänohjeiden jakelun puolelle, mutta jos yksi... Se on aina yhtä suurenmoista, miten joku ottaa kiinni ilmaan heitetystä ajatuksesta, lisää sille siivet, ja joku toinen hahmottelee lentosuuntaa. Ajatus nousee ja laskee, kasvaa ideaksi ja kehittyy toiminnaksi. Tämän jos saat elämässäsi edes muutaman kerran kokea, olet kokenut jotain, jonka nimilappuun olen itse kirjoittanut "elämän tarkoitus".

Kaikki on tosi monta

Tänään yksi tuttu, jonka olin tavannut vanhan opiskelukaverin juhlissa, kiitti Facessa kaikkia, joilta sai apua lapsen hoitopaikan etsinnässä. Sama tuttu on siskoni kavereita. Emme oikestaan tunne, mutta tavallaan tunnemme.

Yksi tuttu on matkalla Australiaan, jonne hän vie paketin ja rakastavat ajatukseni, koska taidan olla vähän juutuksissa Helsingissä juuri nyt. Paketti menee vaihto-oppilasaikojen kaverille ja hänen perheelleen. Liikutun tasaisin väliajoin kyyneliin, kun saan terkkuja Aussilasta. Yhteys on vahva, kun se on solmittu uudestaan 20 vuoden tauon jälkeen.

Tänään luin Lontooseen muuttaneen ystävän blogia ja lähetin rauhoittavan ajatuksen yli aikavyöhykkeiden. Perusta kyseltiin kuulumisia. Itse yritin saada K:n kiinni, koska en ole kesäopinnoiltani ehtinyt tavata. P:n äiti muistaa pitää kaikesta kirjoittamastani ja P:n elämää seuraan kannustaen. On hieno jakaa onnistumisten ilo. M tuli kanssani kesätreeneihin. Lapsuudesta on aikaa, mutta aina voi jatkaa ystävyyttä uudestaan aikuisina.

Esimerkkejä on loputtomasti, mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Ei mulla kai mitään asiaa ollut. Halusin vaan kirjoitella teille ja kirjoittaa teistä. Ootte tärkeitä. Ihmiset.

Ystävien hattuheimo  on tässä matkalla kohti kotia. 

Kiinalainen korvamato - eksentrisyyden ABC

Kesän korva on ollut kiir... siis aktiivinen. Bloggaaminen on pudonnut priorisointilistalla kesäopintojen,  innostavan työsuman ja treenaamisen viedessä suurimman osan ajasta. Olen myös osallistunut Sometime 2013 -tapahtumaan (luonnoksissa on keskeneräinen bloggaus aiheesta), perustanut pihaviljelmän, ehtinyt yksiin kekkereihin, taidenäyttelykierrokselle ja mökille sekä tullut tädiksi. Lauantaina vietettiin perheen parissa isäni 70-vuotisjuhlia.

Arkikin toki jatkuu, mutta kotityöt on poistettu edellisestä listasta. Kodinhengetär hoitaa niitä ja hän taitaa olla juuri nyt päiväunilla.

Olen ollut kuluneet viikot enimmäkseen lapsekkaan innostunut Ihan Kaikesta. Sanavarastossa kuluvat "siistiä, hienoa, mieletöntä, upea, suloinen, söpö, innostava" ja muut käytössä pyöreäksi hioutuneet adjektiivit. Kesä on saanut ajatukseni rehottamaan ja annan kaikkien kukkien kasvaa. Nythän on The Vuosi, jonka olen suonut itselleni pohdinta- ja tarkkailuvuodeksi. Samalla, kun olen asia kerrallaan lakannut miettimästä minkälaisen mielikuvan annan itsestäni, eksentrisempi puoleni on ottanut tilaa.

Ai mitä se tarkoittaa?

Luonnontieteilijöille eksentrisyys tarkoittaa epäkeskisyyttä. Ympyrän e on nolla. Jos venyttelet ympyrää, saat ellipsin eli soikion ja e kasvaa. Wikipediaan on joku ystävällisesti kirjoittanut, että "eksentrisyys on sen polttopisteiden välimatkan suhde ellipsin isoakselin pituuteen".

Kauniisti kirjoitettu. Hyvin runollista.

Itse ajattelin lähinnä, miten erikoisia ihmisiä kuvataan sivistyneesti "eksentrisiksi", kun ei viitsitä sanoa rehellisesti omituinen.

Teininä oli hirveä homma olla tosi erikoinen. Aikuisena on teettänyt töitä olla aivan tavallinen, sisäsiisti ja keskiluokkainen. Nyt olen jättänyt kaikki ponnistelut sikseen ja ollut vaan. Tai siis tehnyt vaan, kun ponnisteluista on vapautunut valtava määrä energiaa toimintaan.

Ken tästä käy

En todellakaan olisi vuosi sitten osannut kuvitella, mitä on Elimäenkatu 20b oven takana, kun hipsin ujona ensimmäisiin wushutreeneihin. Enkä puhu nyt Gar-Tak-salin pönkällä tuetuista palo-ovista, vaan kuvainnollisista ovista, jotka aukeavat uusien ajatusten ja mahdollisuuksien huoneisiin.

Vuodessa elämä onkin yhden oven avauksella muuttunut: huomaan käyttäväni aikaa eri tavoin. En ole tavattavissa tiistaisin ja torstaisin, olen treeneissä. Priolistalla on kokonaan uusi järjestys ja elämään on tullut paljon uusia ihmisiä, mikä on aina rikkaus.

Olen tehnyt asioita, joita en koskaan edes haaveillut haluavani osata. Lievää elokuvallisuutta oli ilmassa, kun kirjoitin ensimmäiset horjuvat kiinalaiset merkkini taululle. Tässä minä vaan kiinaa kirjoittelen muina naisina. Tai siis olenko se minä? Miten minä tähän päädyin?

Vielä syksyllä olin sitä mieltä, että tässä minnekään kiinantunneille mennä, kun treeneissä esiteltiin ajatusta, että seura järjestäisi kurssin. Haloo, lauantaisin levätään!

Keväällä olin niissä aatoksissa, että lauantaiopiskelu on oikeastaan melkein sama kuin lepo. Seuran tunneilla mandriinikiina raoitti oveaan, ja tajusin, että tätähän voi oppia. Ilmoittaudun avoimen yliopiston kiinan tunneille ja samalla  käänsin yhden oven kahvaa kokonaan seuraavaan kerrokseen.

Kynäkaupoilla

Juttelin bileissä yhden Jennin kanssa, joka kertoi kelanneensa työkavereiden kesken, että mihin ihminen hävittää kykynsä innostua. Jennillä on pieni poika. Niin pieni, että jokaisen kuorma-auton ja traktorin kohdalla täytyy rattaissa hieman ylös ponnistaen todeta, että kato äiti takto-i/kuoma-auto.

Sisälläni on tuo sama kaksivuotias. Ostin lyijykynän Sörnäisten S-marketista. Olin vähintäänkin viikon fiiliksissä. En muista koska minulla olisi viimeksi ollut lyijykynä (ja siihen lyijyä ja vielä kumikin). Kynästä tuli kaiken uuden symboli. "Kato, kato! Tää kynä kirjoittaa kiinaa!"

Olen pitänyt kynästä hartaasti huolta (hukannut sen vain pari kertaa) ja tunnen itseni aina lievän tärkeäksi, kun tartun uuteen kynääni. Kumitan hartaasti liian hämähäkkimäisiä merkkejä ja korjaan niitä keskittynein piirroin.

NihaomaNihaomaNihaomaNihaoma

Minulla on ollut kaksi natiiviopettajaa ja olen sen myötä saanut loistavaa kielikylpyä. Kiina on alkanut tarttua mieleeni rytminä ja toistoina ja jää soimaan korviin. Ajan pyörällä ja toistan kiinaksi lauseita: "Minulle kuuluu hyvää, entä sinulle? Minä opiskelen kiinaa Aalto-yliopistossa. Olen suomalainen. Helsinki on kaunis." Tankkaan perheenjäseniä junassa ja tapailen tooneja pysäkillä. Aina en tiedä puhunko ääneen korvamatojen kanssa.

Viime viikolla huomasin seisovani syvällä pusikossa ja toistavani kovalla äänellä zaoshang hao, zaoshang hao (huomenta). Minulla oli hihna kädessäni, toisessa päässä kissa. Varmaan ihan fiksun oloista vakaata meininkiä ohikulkijoiden mielestä. Terve teille. Nimen hao!

Alarivissä  allekirjoittanut harjoittelee uutta kieltä.

Tolkun portti - elämänhallintaa by Sherlock

Talven opiskeluun ja oppimiseen liittyvät oivallukseni ovat tiivistyneet kahteen lauseeseen. Yhden ihmisen otokseni on tuottanut nämä uraa-uurtavat tutkimustulokset ja pysäyttävät käyttäytymistieteelliset huomiot:

1. Jos osallistuu opetukseen, tekee tehtävät ja kertaa, niin oppii. 
2. Tekemällä tulee valmista.  

Minua saa ehdottaa Nobel-palkinnon saajaksi.

Tai ehkä näistä on joskus puhuttu ekalla luokalla. Saattaakin olla, että käynnissä on ollut paljon resursseja vienyt henkilökohtainen nollatutkimus. Vei vaan vähän aikaa (34 vuotta), että ymmärsi tietävänsä ja alkoi toimia ymmärryksensä mukaan.

Sherlock!

Ihana Kaisa ja tolkun portti

Oletko käynyt yliopiston uudistetussa pääkirjastossa Kaisa-talossa? Mene, jos et vielä ole. Juo kahvit kahvilassa, innostu hieman kirjakaupan tarjonnasta, nouse toiseen kerrokseen ihmettelemään arkkitehtuuria ja valtaa oma tuolisi keskittyneiden opiskelijoiden keskeltä. Kun et enää jaksa istua, vaeltele hyllyjen välissä, kuljeta sormeasi kirjanselkiä pitkin ja tunne olosi pyhä... eiku hyväksi.

Itse käyn pääkirjastossa alvariinsa, kun punnerran oivallusteni siivittämänä eteenpäin opinnoissani. Voisin vaikka asua siellä, mutta tänään olin ihan ohimennen hakemassa paria gradukirjaa (ihan vaan paria).

Kirjastossa mietin ystävääni, jota näin joku aika sitten. Hän oli ollut akupunktiossa. Korvaan oli kotihoidoksi teipattu pienenpieni kuula akupisteeseen, jonka nimi on "tolkun portti". Ideana on, että kuulaa painellaan tasaisin välein. Se aktivoi akupistettä, joka laskee vähän liiallista intoa ja ylikierroksia.

Tänään kaipasin tolkun portin tukea.

On hienoa, että olen saanut gradun konkreettisesti aloitettua ihan vaan alkamalla töihin. Otin hyllystä kirjan, avasin tietokoneen, luin kirjaa, ajattelin ja kirjoitin. Sherlock!

Tämä on ihan uutta, koska kirjat ja hyllymetrit jotenkin saavat minut aina innostumaan liikaa. Olen pari vuosikymmentä opiskellut jotakuinkin niin, että olen valinnut kasan Ihania Innostavia Kirjoja, vienyt ne kotiin, lukenut takakannet ja unohtanut palauttaa kirjat.

Tulen kirjastossa vähän ahneeksi. Kaikki mieletön tieto on ihan käsillä, ja realismi katoaa täysin. Kuinka monta tuntia viikossa ehdin ja haluan aidosti lukea? Kirjojen etsiminen, valitseminen ja lainaaminen antaa tunteen, että kovasti tässä opiskelen. Vaikka enimmäkseen vain kannan ja kasaan kirjoja ja kerrytän kirjastosakkoja.

Uudet ajat, uudet tavat

Käyttäytymistieteellisen kirjat ovat Minervassa, mutta  Pääkirjastossakin on didaktiikkaa, kun löytää tiensä 6. kerroksen teologiaosastolle. Kirkolliskokouksen nidotuista kokouspöytäkirjoista (ei kotilainaan) pari hyllyriviä eteenpäin aukeaa tuhansia sivuja opetus-opiskelu-oppimis-prosessin ymmärryksen mahdollisuuksia. Kirja-addiktin hengitys kiihtyy ja liikkeisiin tulee terävyyttä. Mä otan ton ja ton ja ton...

...paitsi että en otakaan. Koska nyt on elämänhallintahetki. Otan vain kirjan, joka jäi viimeksi kesken ja tuon toisen, joka on oleellinen klassikko. Kolmannen saan bonuksena, koska en ota enää neljättä.

Paikalla ei vaan paha kyllä ollut yhtään teologia ihailemassa mieletöntä itsehillintääni. Mutta, ei se mitään, olin niin valtavan itsetyytyväisyyden vallassa. Hieno suoritus!

Repsahduksien repsahdus

Lainasin kirjat ja lähdin kevyen kantamuksen kanssa ulos. Heti kirjaston ovelle oli parkkeerattu pari täyttä kirjastokärryä, joissa luki, että kirjoja saa ottaa. Aivan kuin vieroitusklinikan ovelle olisi jätetty täysiä oluttölkkejä siistiin riviin - saa ottaa.

No. Minullahan on tämä juttu. Tämä itsehillintä- ja elämänhallintajuttu. En lankea mihinkään ilmaiskirjoihin, vaikka nyt kuitenkin vähän vilkaisen...

Käpälöin kymmentä kirjaa, jotka yhtäkkiä TIEDÄN tarvitsevani. Itsehillinnän epätoivoinen ininä saa minut luopumaan kahdesta ja ankara sisäinen aikuinen vaatii, että tutkimusläpyskät menevät paperinkeräykseen, sitten kun (jos) niitä on todella käytetty lähdeaineistona. Okei-okei, jos saan pitää nämä edes vähän aikaa, kun näis oli JUST NIITÄ juttuja, mihin mun on ehdottomasti tutustuttava.

Olin jo sen verran huumaantunut, että tein vielä ulos mennessäni pahan virheen. Sen sijaan, että olisin marssinut Anttilan edessä odottavalle Raleighille ja polkaissut sen Vallillaan, poikkesin Yliopiston Kirjakauppaan "ihan vaan katsomaan".

Ostin lopulta kiinan kielen oppikirjan, mihin voi harjoitella kirjoitusmerkkejä. Koska niitä ei voi harjoitella siinä kirjassa, mitä käytetään Aallon kurssilla, eikä siinä toisessa, jota luetaan wushuseuran tunneilla. Tarvitsen kolmannen. Kun se on niin halpakin, ja mullahan on se läksyjentekojuttu. Mä voin sit läksynä harjoitella näitä merkkejä. Sherlock!

Mitä tähän nyt sanoisi? Ihminen on oppivainen? Ensi kerralla otan kirjastoon pitkiä nippusiteitä ja huivin. Sidon silmät ja kädet ja pyydän teologeja antamaan hyllystä vain yhden kirjan. Sitten kirjastohenkilökunta voi taluttaa minut kadulle ja avata nippusiteet.

Nähdään Kaisa-talossa! Minervaa en uskalla juuri nyt ajatellakaan.

Ostamiani kirjoja. Lainaamiani kirjoja. Ottamiani kirjoja. Ja kiinalainen matikanvihko.