Kokemuksen rintaääni: Lepo vaan!

Tiedäthän tunteen, kun tutun mökki- tai lenkkireitin varrella on tehty avohakkuut? Järki sanoo, että metsä on jonkun omaisuutta. Siis ihan pisnestä, ja metsä kuuluu ajallaan hakata. Mutta pieni sielu huutaa, että on sen niin väärin, kun mun maisemat pilasitte.

Vuoden päästä kesällä aukea kasvaa vihreänään pihlajaa ja vattupuskaa. Pörriäiset kiertävät horsmankukkia.

Peikkometsän pääsiäispeijaiset

Pääsiäisenä meillä on reilut viisitoista vuotta ollut tapana mennä mökille. Sinne on lähdetty gerbiilien, kissojen, poika- ja tyttöystävien kanssa koko suvun voimin. Nyt olemme talvisten kelien vuoksi kaupungissa ja pääsiäisenviettokriisi on käsitelty: risutalkoot korvaavaa ohjelmaa on tarjolla. Esimerkiksi lepäily ja lorviminen. Kuulostaisi ehkä henkistyneemmältä, jos puhuisin kuitenkin rauhoittumisesta.

Joitakin vuosia sitten pääsiäismaisemat olivat menneet uusiksi mökin takapihalla, kun Suuri Syysmyrsky oli avohakkuuna kaatanut tontin täyteen valtavia vanhoja puita.

Moottorisaha soi, nuotio savusi ja kirves lauloi läpi pääsiäisen. Kun kesä alkoi, takapihan peikkometsä oli pelkkä muisto. Mökkitontti näytti aivan uudelta, kun kaikki paikat olivat täynnä valoa. Siinä, missä ennen oli vanhojen kuusten alla hiljaisia varjoja,  saattoi melkein kuulla kaiken uuden kasvavan.

Loman tarpeessa?

Olen innokasta ihmistyyppiä, jolle on suotu hitaahko, mutta sinnikäs tomumaja. Aika-ajoin huomaan ajaneeni itseni hieman ylikuormittuneeseen pisteeseen. Arjen kohtaamisissa, saavutuksissa ja muutostilanteissa työskennellyt mieli on kuin vähitellen umpeen kasvanut takametsä, joka kaipaa raivausta tai pahimmillaan avohakkuita. On pakko päästä hetkeksi sivuun kaikesta ja antaa syysmyrskyjen puhaltaa päässään.

Pääsiäisloma on aina tullut kuin parahiksi akuuttiin hiljentymisen tarpeeseen. Mökillä voi vain syödä, lukea ja nukkua päiväunia. Eikä mikään ole niin mieltä selkeyttävää kuin hakata tuntikausia halkoja ja kärrätä niitä vajaan. Neljän päivän päästä aurinko taas paistaa henkiselle raivausaukiolle.

Tasaista tasausta

Aina ei voi odottaa pääsiäistä. Kokemuksen tuoma opetus on ollut, että on jokaiselle päivällä pitäisi olla yksi hetki ihan yksin, ilman ketään tai mitään. Mä ja mun ajatukset. Ja jos ei ihan joka päivä, niin ainakin kerran viikossa. Ja jos kerran viikossa ei ole ehtinyt, niin kerran kuukaudessa parasta luksusta ikinä on hiiviskellä tyhjässä kodissa, mistä perhe on pois.

En kertakaikkiaan ehdi paljon surra ja murehtia kaiken työn, perheen, harrastusten ja ystävien tapaamisen keskellä. Siksi arjen vastoinkäymiset alkavat muodostaa helposti vesakosta metsää, jos tasaisin väliajoin ei käy vähän raivaamassa. Takaraivoon, ikäänkuin tontin reunamille, on saattanut kasvaa vähän isompikin ajatusjumi, joka voi olla syytä kaataa.

Usko tai älä, kannattaa levätä

Liekö kaikissa tuntemissani uskonnoissa ohjeita ja kehotuksia lepoon ja uskonnon harjoittamiseen liittyy vetäytyminen kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa.

Vaikka en ole uskonnollinen, ajattelin ottaa pääsiäisen kuoleman ja ylösnousemuksen tematiikan hyvään käyttöön. Joskus täytyy antaa vanhojen ajatusten ja asioiden mennä, että saa uusia tilalle.

Se vaatii joskus pysähtymistä ja lepoa. Samalla voi antaa itselleen anteeksi, jos on arkena tullut oltua inhimillinen ja vajavainen

Lepäävä tiikeri ja Wushuzillan kohtaaminen

Piti kirjoittaa oppimishäiriöistä, mutta olenkin ollut vähän puolikuntoinen. Se sai minut pohtimaan kirjoitusvihreiden ja pallosilmän puutteen sijaan lepäämistä.

Olen ollut vailla normaalia arkista tomeruuttani, mistä olen tavallaan ihan kiitollinenkin. Hetken on ollut aika hektistä, joten hidastettuun arkeen ja typistettyyn liikkumiseen siirtyminen on ollut ihan mukavaa.

Ihan kiinaa

En mennyt treeneihin vaan makoilin läppärin kanssa sängyssä etsimässä kiinan kielen lausumisharjoituksia. Verkossa on hämmästyttävä määrä kielten opetusta. Toistelin keskenäni tervehdyksiä ja tooneja. Tarvitsen kuulokanavan oppimiseen.  Kun on elämänsä voimissa, on harvoin aikaa paneutua mihinkään tallaiseen.

• Konfutse-instituutin itseopiskelumateriaaleja
• Polyglot Kiina-Suomi

Wushuzilla 

Ja kun Kiinaan asti pääsin, aloin etsiä wushu-blogeja. Ajattelin, että ehkä jossain muuallakin on täti, joka ottaa ensimmäisiä kungfuaskeleitaan. No, ei tärpännyt ihan täysin, mutta löysin kuitenkin Wushuzillan. Mikä on ehkä vielä paljon parempaa.

En tiedä, mikä universumin vitsi oli koostaa ihminen nopeasta mielestä ja hitaasta kehosta. Mutta joskus vitsi toimii.

Eskon kanssa sunnuntailapsikävelyllä

Sunnuntailapsen asenne on purrut hyvin. Ihmisen mieli on yksinkertainen. Kun keskityin miettimään mitä jo osaan - siis tekemään aivan tavallisia vanhoja juttujani, uudet jutut alkoivat tuntua jänniltä, eivät enää epämukavilta.

Ei tarvittu mindfullness-mediaatiota tai kiitollisuuslistoja. KISS

No, leppeissä tunnelmissani olen tehnyt asioita, joista vilpittömästi nautin, kuten lukenut. Päädyin pään sisäiselle sunnuntailapsikävelylle Esko Valtaojan kanssa. "Kaiken käsikirja" käynnisti ajatusmyrskyn, mikä on tietenkin lukemisessa aivan parasta.

Esko pohti kosmoksen syntyä ja minä tepastelin vierellä ihmetellen: osaa ihminen olla viisas. Joskus on vaan niin hienoa kuunnella, imeä ajatuksia kuin sieni ja kellua oivallusten valtameressä. Siinähän ihan oppii.

"Kosminen evoluutio, joka loi maailmankaikkeuden; fysikaalinen evoluutio, joka loi tähdet ja planeetat; kemiallinen evoluutio, joka loi elämän; darwinistinen evoluutio, joka loi ihmisen; ja nyt, seuraava vaihe; hengen evoluutio, joka luo - niin, mitä?"

Torjunta ja pako

Minulla oli vaikeuksia kirjan alkuosan kanssa, missä pelataan fysiikan peruskäsitteillä. Kas, kun koulussa fysiikan- ja kemiantunnit menivät vähän patjavarastomeiningillä; höpötin niitä näitä pojista ja bilettämisestä, häsläsin ja luin kokeisiin bussimatkalla. Lukiossa vaihdoin luonnontieteen kurssit lennossa puheilmaisuun.

Luonnontieteitä olisi pitänyt opiskella, kun niitä ei voinut noin vaan oppia. (Hissa kymppi, fyssa seiska.)

Sain itseni kiinni rysän päältä. Olen mielihyväoppija. Opin kaiken, mikä oli miellyttävää, ja koska sitä oli riittävän paljon, onnistuin torjumaan opiskelun koko kouluaikani. Nyt, kun pitäisi opiskella, pakenen hämmennykseeni.

Esko se vaan naureskeli ja haroi partaansa, kun sain ahaa-elämykseni.

Lopettelin tiistai-iltapäivänä kirjan ratikassa ylevissä tunnelmissa. (Oi, Esko!) Olin tehnyt päätöksen, sunnuntailapsen päätöksen. Ollaan tässä nimittäin sen verran naisen iässä, että kestän kyllä vähän opiskelukipuja. Varsinkin, kun kipu on epätodellista, pelkkiä ajatusten ja tunteiden väpäjäviä sähkökäyriä. Kaiken voi nähdä myös toisin. Olla mukavuusalueella myös epämukavuusalueellaan.

"Kenties aivot olivat evoluution myötä kehittyneet niin monimutkaisiksi, että ne tulivat tietoisiksi itsestään; kenties jokin mutaatio mahdollisti puhekyvyn kehittymisen aikaisempien murahteluiden ja viittelöintien sijaan, kenties jotain muuta tapahtui - mutta joka tapauksessa me heräsimme, havahduimme näkemään maailman ja itsemme aivan eri tavalla kuin aikaisemmin."

Lainaukset: Esko Valtaoja, Kaiken käsikirja, Ursa 2012

Esko Valtaoja, kuva on lainattu YLEN sivuilta: http://areena.yle.fi/radio/1742477 

Palatsit palasiks

"Pidätkö sä itsenäisestä opiskelusta?" Kävimme keittiön pöydän ääressä iltakeskustelua, jonka tarkoitus ainakin itselleni on bondata mukuloiden kanssa. Yleensä keskustelu menee näin: "Miten päivä?". "Ihan hyvin, meillä oli tanssia/matikankoe/kokous toimistuksessa".

Keskustelu jatkuu yleisistä bondaustarpeista riippuen. Tämän keskustelun alla olin ollut monta päivää missä lie kursseilla, yökylillä ja potkimassa ilmaan, joten yritin olla läsnä ja päädyimme keskustelemaan oppimisesta ja opiskelusta linssipadan syömisen ajan.

Minä ite ja mustikkapiirakka

Pidän oikeastaan kaikesta, mikä alkaa sanalla itsenäinen. Tämän elämäni merkittävimpiä opetuksia on ollut oppia toimimaan toisten ihmisten kanssa ja heidän ehdoillaan. Mutta pohjimmiltani, luontaisesti dusailisin kaikki asiat yksin ja omalla tavallani

Ystäväni L, jonka kanssa kävin peruskoulua, jaksaa muistuttaa muutaman kerran vuodessa köksän tunnista, jolloin teimme ryhmässä mustikkapiirakkaa. Koska olin vasta 13 ja kykenemätön työskentelmään kenekään muun kanssa, tein piirakan tietenkin yksin.

Kun piirakka otettiin uunista, pohja oli jännän vihertävä ja limainen. Vaikka olinkin Erinomainen Mustikkapiirakkaleipuri, niin tästä piirakasta olin jättänyt vehnäjauhon pois ihan itse.

Monien käännynnäisten ja parannuksen tehneiden tavoin minusta on kehittynyt erittäin hyvä työskentelemään ryhmässä ja työparina. Olen vuosien varrella jopa parantunut auktoriteettivammoistani, ja sielua on tullut tutkittua sen verran, että tunnistan kyllä mitä vahvuuksia tarvitsen toisilta ihmisiltä, kun ne itseltä puuttuvat.

Mutta oppiminen, Oi! oppiminen

Nykyään en mene enää asiakkaan luona kipsiin, kun menen kipsiin: "En osaa heti sanoa tähän mitään. Tää on sellainen asia, että mun täytyy vähän miettiä."

Minulla on oma tapani oppia. Itseoppia. Koska minun täytyy vähän miettiä. Minulle opetetaan sisältöjä, mutta koska opetustapa ei aina vastaa omaa oppimisen tapaani, keräilen tiedon- ja taidonmuruset mukaani ja mietin niitä itse.

Minulla on taito purkaa sisällöt osiinsa ja muodostaa niistä taas kokonaisuuksia. Osaan analysoida ja mallintaa. Mutta, jos joku toinen on mallintanut sisällön eri tavalla, voin olla aika pihalla sen mallin kanssa, vaikka sisältö olisi käsitettävä. Palatsit palasiks ja uusi malli, niin sitten opin.

Ja poikani kysymys, pidänkö itsenäisestä opiskelusta lykkäsi minut muistamaan, miksi minusta tuli alunperin opettaja. Pura ja rakenna -opiskelumetodini myötä minun on helppo avata tietoja ja taitoja. Osaan auttaa muita ihmisiä purkamaan ja kokoamaan omia kokonaisuuksiaan.

Kesällä 2009 veneilimme veljeni veneellä. Aurinko paistoi ja koko matka luukutettiin suomi reggaeta. Sillä sekunnilla, kun ajattelin sanaa paloitella, alkoi päässäni soida Raappanan biisi:  

"Maasta maahan ja maassa maan tavalla,

saarelt saareen mä sukellan pinnan alla,

palatsilt palatsilmää mä pistän palatsit palasiks

ja moni muukin tekis samalla kaavalla."

Kesää 2013 odotellessa.

Sisäinen sunnuntailapsi ja ameeba

Tunnistatko sunnuntailapsen, tyypin jolla on kaikki aina ok?

Mietin sunnuntailapsia tänään tiistaina. Ajelin junalla pois opettamasta. Maaliskuinen Tikkurila näytti massiiviselta lasipallolta, jossa lumi putoili hiljaa aseman remonttikulisseihin.

Vetämälläni kurssilla on sunnuntailapsi. Rakensimme tuotantosimulaatioita ja roolitusta varten piti listata vahvuudeksi kokemiaan ominaisuuksia. "Olen rento ja rauhallinen", sunnuntailapsi totesi. Opettaja allekirjoitti. Toiset vaan on.

En tiedä minä päivänä olen itse syntynyt. En usko kuitenkaan, että sunnuntaina. Viime viikkoina en ole ollut kovinkaan rauhallinen ja joudun työskentelemään kovasti pysyäkseni rentona. Olen siirynyt kauteen, jonka otsikkona voisi olla "Epämukavuusalue". Olen palannut vanhojen opintojeni pariin, päättänyt opiskella yhtä sun toista uutta asiaa ja harrastan lajeja, joihin minulta puuttuu luontaisia edellytyksiä.

Kysymys on kehittämättömien taitojen kohtaamisen lisäksi uusista opiskeluryhmistä ja niiden vieraista ihmisistä, kielen vaihtamisesta rakkaasta äidinkielestä toiseen ja pitkistä päivistä, jotka olen itse itselleni aikatauluttanut.

Ameeba

Aloitimme tiistaisen opiskelupäivän leikkimällä ameebaa. Leikki on herättely, missä kivi-paperi-sakset -valinnoilla edetään ameebasta heinäsirkaksi ja gorillaksi, kunnes ollaan jo ihmisiä. "Mä laitan oven kiinni. Mä oon viimeksi leikkinyt tätä yläasteella. Noloa", yksi opiskelijoista sanoi.

Onnistuin olemaan hiljaa, enkä kertonut, että elän ison osan päivistäni ameebana. Aloitan asioita nollasta tai nolla piste viidestä. Heilutan käsiäni ja ääntelen bulibulibuli.

Matkalla kaupunkiin katselin junan ikkunasta ja mietin, miksi on niin vaikeaa olla Alussa, olla Avuton, olla Osaamaton? Kun opetin vielä pieniä lapsia, toistin päivittäin: "Eihän sun tarvitse vielä osata, sähän olet täällä oppimissa." Nyt kuulen, kuinka tyypillinen aikuisen neuvo se oli. Hyvä, mutta mahdoton noudattaa.

Oppimisen ytimessä on osaamattomuus. Ennen tavoitetta on matka perille. Mistä kummasta nousee matkanteon häpeä, jota tunnistan itsestäni ja muista? Mistä tahansa aikuisopiskeluiden kurssista muodostuu hetkessä oppimislaboratorio, missä peitellään puuttuvia taitoja ja korostetaan osaamista. Voi pojat! En todellakaan ole hämmennyksessäni yksin. Puna nousee monille poskille.

Sunnuntailapsi

Täysin uutta asiaa oppiessamme muutumme lapsiksi. Käymme läpi kehityspolun ryömimisestä kävelyyn ja juoksuun. Laita asiantuntija joogtunnille tai pitkänmatkanjuoksija kamarikuoroon, viikon päästä tapaat joogalapsen ja kuorolapsen. Eikä heidän tiensä muutu sen lyhyemmäksi, vaikka kiirehtisivät kuinka. Opittava sisältö tai taito puretaan palasiksi, jotka nautitaan hitaasti ja pureskellaan huolellisesti.

Malmin kohdalla päädyin mietteisiin, että ameeban kehittyneempi versio ei ole heinäsirkka (nosta sormet tuntosarviksi ja sano tsirptsirp) vaan sunnuntailapsi. Sunnuntailapselle on ihan ok, vaikka kielioppi ei suju viestintäkurssilla. Sunnuntailapsi on kävelystä ja raittiista ilmasta nauttivaa sorttia, koska jokainen oppimisvaihe on ok, ja jos minä en osaa, joku toinen voi hoitaa tämän. Sunnuntailapsi on mukavuusalueella myös epämukavuusalueillaan.

Päätin, että jatkuvan tutinan ja tärinän vastapainoksi alan tietoisesti tankata mukavuusalueen fiiliksiä. Muistan tehdä asioita, joissa olen jo hyvä ja jotka hallitsen. Muistutan itseäni, miltä osaamisen flow tuntuu. Olen rauhallinen ja rento, nautin sisäisen sunnuntailapsen seurasta ja kuljetan tuota tunnetta läpi jokaisen päivän.

Pikku tiikeri

Harjoittelemme kungfussa Nanquan-tyyliä. Minulla on yhä massiivisia ongelmia käsisarjojen opettelun ja koko sarjan muistamisen kanssa. (Kiitos valmentajille jatkuvista toistoista,  pitkäpinnaisuudesta ja väännellyistä rautalankakeristä.)

Jotain olen kuitenkin oppinut, sillä minulle on kasvamassa tiikerintassut. Ne heiluvat vielä pentumaisen huterasti, mutta välillä tuntuu, että tassuissa on voimaa. Ajattelin olla hetken aikaa pikku tiikeri. Tiikereiden sunnuntailapsi.

Jokainen joutuu joskus Kapkaupunkiin

Yksi itseäni eniten puhutelleista zen-tarinoista kertoo, miten suhteellisia onni ja epäonni ovat. Ehkä niin -tarina kertoo kiinalaisesta maanviljelistä, jonka hevonen karkaa ja käynnistää tapahtumien sarjan. 

En ole vanha kiinalainen maanviljelijä, vaan suomalainen kaupunkilaisnainen. Elämäni ei ole kiinni hevosesta, vaan minulla on mahdollisuus valitsemisen luksukseen. 

Nuorempana valinnat tuli vedettyä fiiliksellä (hyvä), mutta koska nykyään tajuaa vuorokausien, voimiensa ja vuosien rajallisuuden, yrittää tehdä elämässään kantavia valintoja. Jos saa valita vain yhden tien, Lahdentie sulkee pois Tampereenväylän. Olen kuitenkin vähän ahne; haluaisin kulkea kumpaakin ja kokeilla vähän vesireittejä. Huomaan Isojen Valintojen tekemisen kestävän vuosia. 

Aika stoori

Tässä hetkessä arkeeni kuuluu miellyttävä ystäväpiiri, jonka kautta pääsen seuraamaan muiden valintoja ja arjen zen-tarinoita. Yhdessä niistä seikkailee fiksu ja kaunis aikuinen nainen, joka teki pitkään harkittuaan Ison Valinnan ja lähti ihmissuhteen perässä Etelä-Afrikkaan.  No. Perillä Pretoriassa (nyk. Tshawane) ilmeni, että pitkään ja huolella rakennettu ihmissuhde olikin sillä välin fiilispohjalta päätynyt aloittamaan suhteen fiksun aikuisen eteläafrikkalaisen naisen kanssa. 

Ystäväni ystävä oli myynyt asuntonsa Suomessa, tehnyt valinnan jättää työpaikkansa ja oli nyt ilman ihmisuhdetta ja kotia kirjaimellisesti toisella puolella maapalloa. "Voi kauheeta!", kiljuin siinä kahvilan pöydässä. 

"Ehkä niin", sanoi vanha kiinalainen maanviljelijä. 

Koditon soitti kotiin, lähimmäinen tuli Etelä-Afrikkaan, soitti kontakteilleen ja hoiti ystäväni ystävälle asuinpaikan Kapkaupungista jostain kivasta kommuunista. Tarinan viimeisimmässä osassa päähenkilö eli onnellista elämänvaihetta mukavien ihmisten ympäröimänä kapkaupunkilaisessa soluasunnossaan. 

Yritän muistaa tämän tarinan, kun kun mietin tulevia valintojani. Koska lähdinpä mille tielle tahansa, on aina olemassa valtava todennäköisyys, että Lahden sijasta päädyn Lohjalle ja Tampreenväylän valittuani voin olla Lempäälässä Pauliinan kyökissä kissoja paijaamassa. Tai Kapkaupungissa.

Ei voi tietää

Viime vuodet olen yrittänyt opetella tyhjän tilan jättämistä valintojen ympärille. Omat valintani voivat olla vääriä, vaikka ne tuntuisivat kuinka järkeviltä ja punnituilta. Yritän luottaa siihen, että elämä kuljettaa oikeaan aikaan, oikeiden ihmisten luo ja oikeille mantereille. 

Ikävää on tietenkin, että hetki, kun huomaa kaikesta huolimatta tehneensä väärän valinnan, on äärimmäisen tuskallinen. Pelkkä kuukausien ja vuosien pohdintakin aiheuttaa aina henkisiä hiertymiä ja marssimurtumia. Jos löytänyt itselleen kodin, ja on arvostettu ammattilainen sikahyvässä duunissa, on kovaa sisäistä työtä päättää luopua niistä, kuten tarinamme sankaritar päätti tehdä. 

Vaikeiden päätösten kohdalla itsestäni tuntuu erityisen epäreilulta, että jos on kerrankin harkiten kiivennyt nenä edellä puuhun ja tajuaa, että puu on väärä. Vaikka tulee perssi edellä maahan, niin tulee kovaa. 

"Ehkä niin."

Koska ehkä itselle turvallisempaa/hauskempaa/tarpeellisempaa onkin olla maassa, vaikka  takapuolta vähän särkisinkin. 

"Ehkä niin."

Yritän elää elämääni hyvin ja tehdä viisaitä valintoja. Yritän ottaa vastaan tarinani käänteet, joita en ole itse suunnitellut. Virhe voi olla mahdollisuus, enkä silloin halua keskittyä kipeän kannikkani suremiseen. Tai ehkä minun vaan täytyy.

Yritän oppia elämään sen kanssa, että vaikka voin yrittää vaikuttaa tähän hetkeen, en voi tietää sen merkitystä huomenna. 

Sama tarina on puhutellut muitakin kirjoittajia. Lainaisin kuvan täältä: http://www.zenplicity.org/2011/12/zen-story-maybe-so-maybe-not.html