Et ole turvassa, mutta ei se mitään

Paneuduimme viime syksynä Gertruden kanssa pohtimaan, miksi koulu, oppiminen ja opettaminen ovat kriisissä. Mietimme käytännön keinoja, mitä voisi tehdä ainakin toisin ja jopa paremmin. Gertruden luokse pääsee tästä linkistä.

Graduni yksi pointti oli, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme rationaliteetit muuttuvat ja sen näkyy koulun murroksena. Ajatus rationaliteettien murtumisesta tulee tulevaisuustutkimuksesta, ja itselleni se on toiminut hyvänä selityksenä monille arjen huomioilleni. Hannu Linturi on kirjoittanut asiasta fiksun kansantajuisesti kirjassa "Johtajuudella toimintakulttuurin muutokseen". (Sääli, että kirjan nimi on noin tappavan tylsä ja sulkee pois paljon lukijayhmiä, joita asia koskee ja kiinnostaa. Syy ei kuitenkaan siis ole Linturin, vaan varmaan toimittajan.)

Tulevaisuustutkijoiden mukaan elämme siis yhteiskunnallisten ja kulttuuristen megatrendien loivassa taitteessa (modernin) teollisen ja (post-modernin) jälkiteollisen ajan murroksessa. Samanlaisessa taitekohdassa, kun ihmiskunta eli siirtyessään keskiajalta uuteen aikaan tai maatalousyhteiskunnasta teolliseen aikaan. Täällä blogissani sullon kaiken kahteen lauseeseen, mutta pikkaisen isommista asioistahan tässä on kyse.

Monet yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot, kuten koulu, ovat rakentuneet aikaisempien aikakausien logiikalla. Gertruden kanssa lainasimme Sirkka Ahosen (2003) kirjaa "Yhteinen koulu" ja tulkitsimme asiaa siihen malliin, että suomalaisen koulun "DNA:ssa" elää paitsi käsitys ihmisarvosta ja jokaisen oikeudesta korkealaatuiseen koulutukseen myös ajatus ihmisestä talouden koneiston osana ja kulutuksesta sen polttoaineena. Peruskoulu on hyvinvointivaltion verso. Agraari- ja teollisuusyhteiskuntien koulunuudistajien lähtökohtana oli yhteiskuntapolitiikka, jonka yhteisiä nimittäjiä olivat tasa-arvo ja suunnittelu-usko. (Ahonen 2003)

Tarina on paljon pidempi ja siihen liittyy myös riipaiseva huomio didaktiikan ja kasvatustieteiden tutkimuksesta ja miten ne estävät koulua muuttumasta.  Palaan siihen joskus myöhemmin, mutta jos jollain on kiire keskustella aiheesta, niin voitte tosiaan kääntyä Gertruden puoleen tai laittaa viestiä minulle.

Vuoren laella 

Helmikuun alkupuolella osallistuin nykyisen työni puitteissa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin suomalaisen teollisuuden kilpailukyvystä. Jos joku opettaja nyt miettii, että ei paljon insinöörien jupinat ja höpinät kiinnosta, niin kannattaa kiinnostua. Kyse on nimittäin aivan samasta ilmiöstä kuin omassa työssäsi. Maailma muuttuu ja teknologia muuttuu, mutta systeemit (bisnesmallit, tieteen paradigmat, byrokratia, ajattelu- ja toimintatapamme) joissa toimimme, eivät ole vielä ehtineet mukaan muutokseen.

Työnantajani järjestämässä tutkimusjulkistuksessa tunsin hetken, kuin olisin seissyt vuoren laella; Toisella puolen rinnettä aukesi näkymä suomalaiseen kouluhallintoon ja opetus- ja opiskelukulttuuriin ja toisella maisema investointiteollisuuden kasvukipuiluun ja yt-rumbaan.

Modernin maailman ilmiöistä - suomalaisesta koulujärjestelmästä ja investointiteollisuudesta - tulee mieleen Avaran luonnon Afrikka-dokumentit.  Suomalainen koulu ja teollisuus ovat kuin kalaparvi, joka on pulleana syönyt ja kutenut sadekauden aikaisessa järvessä. Kun kuiva kausi alkaa, ja vesi vähenee, ne vetäytyvät kuraisiin syvänteisiin haukkomaan henkeään.

Tätä kuvaa tukee myös media: yt-ilmoitus, suhdannebarometri, selkärankaseminaari ja PISA-romahdus. Syntyy kuva, että pian kuolemme kaikki.

Luontodokumentit loppuvat aina uuteen toivoon ja taivaanrantaan kerääntyviin pilviin. Mutta miten käy oikeassa elämässä? Tavallisessa arjessa, pienen kansalaisen kiertokulussa, porskutus jatkuu kuin unessa. Sadetta tuntuu piisaavan ja happea riittävän. Ainoa indikaatio muutoksesta voi olla lähikulman videovuokraamon lopettaminen, jollei YT-peikko pure pakaraan.

Kuollaanko me kaikki? 

Vanhat hyvät ajat ovat takana, ja uudet ajat pelottavat. Kyselen itseltäni, että miksi hitossa? Yltäkylläisyytemme ei ole vain taloudellista, se on toistaiseksi myös sivistyksellistä, henkistä ja yhteisöllistä. Lammikossa on vielä vettä ja sen LISÄKSI me tiedämme, että vesi vähenee. Meillä on aikaa reagoida, meillä on suhdannebarometreista ja oireilevista opettajista huolimatta MAHDOLLISUUKSIA reagoida.

Kuulun näihin lammikossa porskuttelijoihin ja olen luonteeltani käytännöllinen, mutta naivi optimisti. Mottoni on, että kaikki järjestyy ja sitten jokaisen on aika kuolla.

Mutta ensin kannattaa elää.

Nyt tää kirkastui

Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että mahdollisuuksien lisäksi meillä on kaikki välineet rakentaa jälkiteollisen ajan yhteiskuntaa: menestyvää teollisuusbisnestä, tuloksellista koulua (tasa-arvo, ihmisarvo, oppiminen ja aikaan sopivat kompetenssit) ja hidastaa ekokatastrofeja.

Systeemisenä hidasteena on oma mielemme, organisaatioidemme jaettu mieli/kulttuuri ja haluttomuutemme muuttua, vaikka muutosta ja kriisiä hierotaan naamaan.

Kauhean suuria sanoja, mutta niitä ilmentävät hyvin pienet arjen ja toimintatapojen muutokset: vai olitko vielä 10 vuotta sitten ajatellut, että oppilaat opettavat opettajia? Ajatus, että työaikana tekee mitä haluaa, eikä mitä käsketään, olisi ollut vielä 80-luvulla ennenkuulumaton kaikkialla muualla paitsi taiteilijapiireissä. Hissiyritys keskittyy ihmisten kulkemiseen rakennuksissa eikä hisseihin. Mikä bisnesmalli se olisi ollut vielä 20 vuotta sitten?

Mikä näitä kaikkia pieniä ajatus- ja toimintatapojen muutoksia yhdistää?

Tää on koan, mutta vastaan itse.

Niitä yhdistää ajatus- ja toimintatapojen muutos. Asiat ovat mahdottomia, jos niitä pitää mahdottomina. Kun näkee mahdollisuuksia, alkaa toteuttaa mahdollisuuksia.

Me emme ole avuttomia kaloja olosuhteiden lammikossa. Olemme koulutettuja ja kokeneita ihmisiä tasa-arvoisessa ja yhä edelleen taloudellisesti yltäkylläisessä yhteiskunnassa. Meillä on mahdollisuus oppia ja meillä on mahdollisuus innovoida - tehdä mahdottomasta mahdollista.

Tämän näin vuoreltani.



Kuva: Saga Sinisalo

Ps. Olen tehnyt yhden korjauksen graduuni, verrattuna kirjastossa olevaan sidottuun versioon. Johdantotekstiin on jäänyt virheellinen viittaus vuoden 2014 uuteen opetussuunnitelmaan. Kysehän on siis 2016 OPS-uudistuksesta ja olen muuttanut sen linkin päässä olevaan versioon.

Pikku-Thaimaa

Viime lokakuussa olimme lenkillä. Kävimme keskustelua marraskuun alkuun suunnitellusta Barcelonan matkasta. Venkoilin, valittelin ja vääntelin matkalle lähtöä. Lopulta mieheni päätyi kysymään, että onko tää taas tätä, perinteinen "ei sittenkään lähdetä mihinkään", jonka järjestän aina ennen jokaista matkaa.

No. Peruimme Barcelonan matkaliput ja lähdimme mökille Mäntsälään.

En pidä matkustamisesta. Tai siis pidän tai ainakin luulen pitäväni, mutta aikuisten oikeasti teen mieluummin muita asioita, kun lähden vieraisiin maihin ja kaupunkeihin "rentoutumaan". Poikkeuksena ovat paikat, joissa voin tavata ystäviäni, tyhjentää matkalaukkuni jonkun vierashuoneeseen, istua pitkillä illallisilla ja tulla miellyttävään hiprakkaan nostalgiasta, hyvien ihmisten seurasta ja paikallisista juomista.

Oma teoriani on, että vaihto-oppilasvuoteni on pilannut minut. Minusta ei kasvanut kunnon turistia, mielessäni muutan aina johonkin asumaan. Reppumatkailu-urani jäi lyhyeksi, vaihdoin sen äitiyteen, heti kun kehtasin. Ja nyt, lomalla haluan rentoutua. Haluan olla aikaansaamaton, vaipua eteerisen runollisiin mielentiloihin ja jättää hiukset pesemättä. Se onnistuu kotona tai mökillä. Kerran olin mökillä yksin pari päivää. Totesin, että vielä pari, ja olisin taantunut puhekyvyttömäksi erakoksi, joka ei vaihda vaatteitaan ja syö kissojen kanssa samoja eineksiä, koska ne voi nauttia kätevästi lämmittämättä suoraan pussista.

Matkoilla sen sijaan pitää olla hereillä koko ajan: mistä taksi, ruokaa tai bussi? Vuokrataanko fillarit ja miten tohvelit vaihdetaan ryokanissa? Mitä maksaa, kauan kestää, riittääkö kameran muistikortti ja onko me lähetetty postikortit?

Se, että en itse pidä matkustelusta, ei estä minua kadehtimasta muiden matkoja. Tämä on paradoksi, johon törmäsin, kun joululomalla to-del-la moni oli Thaimaassa. Todella todella moni.

Onkos tullut loma, työn keskelle? 

Kirjoittelin syksyn korvilla väsymyksen ja jaksamisen anatomiasta. Siedän huonosti väsymystä, nälkää tai kylmää. Osan asioista voi hoitaa pitämällä ylälaatikossaan appelsiineja ja riisikakkuja tai pukeutumalla nilkkapituiseen untuvatakkiin elokuusta toukokuuhun. Väsymys on vähän toinen juttu. Järjellä ymmärrän, että joku painaa apinan raivolla vuoden ympäri ja sitten lähtee kuukaudeksi Thaimaahan, upottaa varpaat hiekkaan ja imee auringosta voimaa. Minulla se ei toimi.

Olen joutunut ratkaisemaan asian hieman toisella tavalla. Joskus kauan sitten puhuin lahnapäivistä. Nimitys on kovin kuvaava; ensin maataan yhdellä kyljellä, sitten toisella. Mutta litteenä ja lötkönä. Nykyään en ole niin paljon pitkälläni, ja olen jalostanut rentoutumisreseptiäni. Tavoitteena on luoda viikonoloppuun Pikku-Thaimaa, tila jossa pää tyhjenee, kroppa rentoutuu ja mihin voi mielessään palata, kun on vähemmän rentoa.

Toimintaloma

Perjantaisin on pyhä uintiaamu. Viides perättäinen 5.30 herätys ei tuntunut enää missään, koska tiesin, että edessä oli kolmen päivän Pikku-Thaimaa. Lomalla pitää olla tekemistä, joten uin puolikkaan ja menin bonuksena vesijumppaan. Parasta lomassa on lorviminen hyvässä seurassa. Istuimme aamiaisella riittävän pitkään, jotta pääsin kiinni siihen illuusioon, missä aika on loputonta ja kuuluu kaikki minulle. On ylellisyyttä, että ei tarvitse katsoa kelloa.

Paitsi sitten, kun on hoito. Lomallahan kaikki käyvät hoidoissa. Siksi olin varannut itselleni puolentoista tunnin urheiluhierojan. Okei, räntäinen Pasila, johon eksyin etsiessäni hierojaa, ei ollut ihan sama kuin Thaimaa, mutta lopputulos oli.

"Ei ihme, että pyörryttää", kaveri sanoi kokeillessaan niskalihaksiani. Puolentoista tunnin päästä olo oli sitä luokkaa, että ainoa terve ratkaisu oli kellahtaa kotona päiväunille.

Siitä olikin kätevää jatkaa iltaa lepäilyllä, pötköttelyllä ja loikoilulla.

Ostosloma

Lomalla shoppaillaan. En ole noin vuoteen ostanut juuri mitään. Pitkä lista asioita on siirtynyt uusittavien listalle. Perjantain lomapäivästä notkistuneena, siirryin lauantaina kaupungille. Ja hei! Ale ei ollutkaan ohi. Ja hei! Jos löytää uuden kappaleen lempiuimapuvustaan, oikeassa koossa ja 70% alennuksessa, niin voi sanoa jo onnen suosineen.

Illalla kotona oli hauska tunnelma, kun materiasta huumaantunut äiti ja elämäntapaoppaita vaihtoehtomessuilta myymästä tullut poika kohtasivat. Toinen oli henkistynyt ja toinen vaan hengästynyt. Totesin, että päivä ostoksilla oli tuonut elämääni mukavan annoksen mind emptynessiä ja poika taas oli täyttänyt mielensä kaikella, mitä sinne mahtuu.

Söimme lauantaiana talvisen tuhtia vuohenjuustotomaattipastaa. Tomaattien päälle kaadetaan kermaa ja se on ihan ok, jos on sitä ennen ulkoillut pari tuntia pakkasessa. Mutta oli se ihan ok ilman ulkoiluakin.

Rantaloma  

Kotona pyörii kirjoja, joita olen ajatellut lukevani sitten joskus... kun olen lomalla. Viikonloppuna yksin kotona kävin sisäistä keskustelua. Sen sijaan, että kysyin, menennäänkö rannalle, kysyn luetaanko vähän? Rannalla olo ja kirjassa olo näyttävät erilaisilta, mutta lopputulos on sama. Päästän mieleni valumaan sanoihin, kieleen ja toisen ihmisen ajatuksiin kuin kahlaisin lämpimään kirkkaaseen veteen.

Tassuun sattui Eat Pray Love. Olen nähnyt leffan ja katsonut kirjailijan, Elizabeth Gilbertin, TED-talks -puheen. Lomapäivinä kaipaa juuri tälläista lukemista. Jotain kevyttä, joka samalla työntää ajatuksia liikkeeseen. Lukiessa henkilökohtainen muuttuu yleiseksi ja yleinen yksityiseksi. On kiva olla Italiassa syömässä, kun ei tarvitse poistua omasta sängystään. Sivuilla kirjailijan läpielämä kriisi kevenee, kun tosielämässä se taisi olla aika painava. Kun sivu kääntyy, voi tuntea lukemisen lämmön. Vähän kuin ottaisi aurinkoa.

Herkutteluloma

Lomalla herkutellaan, enkä nyt listaa tähän kaikkea, mitä olen syönyt vuohenjuustopastan lisäksi. Mutta mukana on ollut paljon hiilihydraatteja, joista osa on ollut tosi nopeita. Illalla saan kylään vanhempani, ja pidämme pienet blinikekkerit. Lomalla on hyvä saada vaihtelua riisikakkuihin ja appelsiineihin.

Siirryn mielessäni vähitellen arkeen. Alan hamuta imuria kaapista ja järjestää keittiötä kokkailukuntoon. Kolmessa päivässä on mahdollista matkustaa arjesta niin kauas, että tuntuu hyvältä tulla taas kotiin.

Maalis-huhtikuun vaihteeseen on jo ostettu lentoliput. Ystäväperhe on palannut Barcelonaan, ja on sopiva hetki rämäyttää vuodesohva auki, laittaa kattilat höyryämään ja korkata viini. En pidä matkustelusta, mutta ystävien vuoksi vaihdan lomapaikaksi Vallilan sijaan Barcelonan.

Kerran yksissä bileissä juotiin vähän samppanjaa, ja päädyin ostamaan lentoliput Floridaan, ystävän ystävän luokse. 

Juokse ratsu reima

Vuosi sitten tähän aikaan tuntui, että maailma oli pysähtänyt ympärilläni. Työrintamalla oli hiljaista kaikesta vauhdin ja metelin nostatusyrityksistä huolimatta. Aamu-uinnin jälkeen oli aikaa istuksia uimahallin kahvilassa. Yksi aamu avasimme virtuaalisen runokahvilan Kahvila Utulan oudoille jutuillemme. Oli aikaa purjehtimiseen absurditeettien aavoilla kaukana horisontissa vain joku toinen hassusti rikattu sanavene.

Huhtikuussa ei mennyt paljon sen lujempaa, kun kirjoitin käärmeen vuodesta 2013 ja sen nostattamista tunnelmista. Pohdinnat uimahallilla kiersivät samoja ratoja: että, jos vaan olis ja antais tapahtumien tapahtua. Jos olis oma eksentrinen itsensä töissä ja vapaalla, niin mitä siitä seuraisi?

En mennyt aivan lastuna laineilla lopulta kuitenkaan. Tein työn ohessa yli 70 opintopistettä, sisältäen yhden sivuaineen ja gradun, joten painoin päämäärätietoisesti hommia opintojeni eteen. Siitä huomasin vuodenvaihteen tunnelmaa olevan ilmassa, kun yksi päivä pudotin käsilaukkuuni matkalukemisiksi romaanin. Siis kirjan, jota voi lukea h u- v i k s e e n tai olla lukematta, jos ei huvita!

Kuluneen vuoden ja vähän ylikin, mukanani on kulkenut vain tenttikirjoja, essee- ja graduaineistoja sekä tehtävä- ja opiskelumonisteita. Vuoteen ei mahtunut monta juna- tai bussimatkaa, iltaa ja viikonloppua, etten olisi tavannut jotain teosta opintopisteiden kiilto silmissäni. Helmikuussa tarkastin ratikassa business communications -kurssin esityskalvoja ja elokuussa kirjoitin parin vihkon verran kiinaa. Käärmeen vuodesta sanotaan, että se suosii opiskelua. Käärme tai ei, valmista tuli. Sen verran olen oppinut oppimaan.

Nouse ratsun selkään

Kun hevosen vuosi alkoi, seisoin lavalla Lasipalatsin aukiolla pitäen kiinni kulkuelohikäärmeen nivelestä. Luovutimme Kiinan kulttuuriministeriön lahjoittaman lohikäärmeen kaupunginjohtaja Pajuselle. Screeniltä tuli vuoden lähtölaskenta suoraan Kiinasta. Näkymä lavalla ja lavalta oli oudon elokuvamainen: asennossa seisova lohikäärme, yleisön pipo- ja lastenvaunumeri yllään tuulessa keinuvat punaiset lyhdyt, taustalla tumman sininen talvitaivas. Pajunen puhui hevosen vuoden vauhdista ja hepan selkään nousemisesta. Puheeseen mahtui tietenkin pari toiveikasta talousvertausta.

Kun vuosi vaihtui, alkoi lohikäärme tanssia.

Jos vuosi sitten oli hiljaista ja etsivää, on nyt kaikki nopeaa ja päämäärätietoista. Eihän tässä olla vain jäniksen, vaan peräti hevosen selässä. 2013 lastulaboratorion ajelehtimisen lopputuloshan oli, että valitsin kahdesta ammatistani sittenkin markkinoinnin ja viestinnän. En päätynyt kouluun, enkä amikseen opettamaan, vaan siisteihin sisätöihin tietojärjestelmien laadunvarmistuksen pariin. Se on jännä. Olin kuvitellut päättäväni toisin. Kun päätös oli itse päättänyt itsensä, se tuntui kuitenkin heti oikealta ja tukevalta. Marraskuussa seisoskelin jo hevosen vuoden tallin ovella ja sitten hyppäsin selkään.

Sittemmin olen opetellut pitämään kiinni harjasta ja nauttimaan vauhdista.

Mitä muuta opin ajelehtiessani?

Mietin pelkoa ja pelon voittamista koko vuoden. Häpeän pelkoa, epäonnistumisen pelkoa, liikkeen pelkoa ja fyysisen kivun pelkoa. Vähitellen olen oppinut ymmärtämään, että en voi voittaa pelkojani ponnistelemalla, vaan rakentamalla onnistumisen tunnetta. Luottamus korvaa pelon: itseluottamus, luottamus omaan osaamiseen ja oman kehon voimaan. Aikaahan siinä menee. Pitää tunnistaa pienimmätkin oppimisen ja osaamisen merkit, nostaa ne itselleen esiin ja alkaa tietoisesti vahvistaa niitä.

Hevosen vauhdissa ajattelin jaksaa terveyttäni suojellen. Käärmeen vuoden pidemmille yöunille sanoin heipat jo viime vuoden puolella, mutta jotain pysyviä muutoksia ujutin elämääni. Lakkasin juomasta alkoholia syksyllä. Mietin, että koska en ole koskaan pahemmin juonut, niin miksi juon lainkaan. Viini on hyvää, mutta se väsyttää. Lopputulema syksyn tipattomuuskokeilusta oli toteama, että miksipä ei joskus lasillinen kerta kuuhun, mutta arkitissuttelu ei tuo elämääni mitään muuta kuin väsymykselle menetettyjä päiviä.

Isoin oppimani asia ei ole ollut tietoinen. Se ei ole tullut oivalluksen tai pohdinnan kautta. Se on vain tapahtunut. Se on muutos, se voi olla kehitystä, se voi liittyä ikään. En todellakaan tiedä, mistä muutos johtuu, mutta kaikki tekeminen  on alkanut tuntua rauhallisen helpolta ja ponnistelu kevyeltä. Minulla on  sisäinen työrauha. Aivan sama, kuinka nopeasti maailma kiitää ohitseni.

Kulkulupa hevosen vuoteen 2014!

Vuosi vierähti - olen osannut oppia

Vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen postauksen. Olin voittanut itseni työrintamalla olleessa ponnistuksessa. Mietin oppimista ja oppimislukkojen avaamista.

Vuoden aikana olen sekä mielessäni että blogissani useamminkin kerran pyöritellyt samoja aiheita: rakkautta lajiin, koulun ja oppimisen kehittämistä ja kehittymistä ylipäätään.

Blogin lukijat ovat enimmäkseen pieni joukko ystäviä, tuttavia ja perheenjäseniä. Toisinaan tulee otettua kantaa keskusteluun, joka kiinnostaa muitakin. Antti Korhos -postaus kiinnosti yli 4000 ihmistä normaalin kahdenkymmenen sijaan.

Blogin anti on omalla äänellään kirjoittaminen ja omien aiheidensa löytäminen. Kun elää yritysviestinnän kielellisten ja muodollisten struktuurien keskellä päivät, on ihanaa ja rentouttavaa mennä ajatusten ja kielen virrassa.

Vuosi sitten aloitin akrobatiatreenit. Toinen postaukseni 15.1.2013 käsittelikin revähtäneitä nivelsiteitä. Eilen akrobatiassa alkoi kevätkausi, nivelsiteet ovat toistaiseksi ehjinä ja toukkahyppely kehittyy hitaasti ja epävarmasti perhoshypyiksi. Vaikka vielä ollaan lähempänä päin lamppua törmäilevää yöperhosta, niin perhosta kuitenkin.

Keskeneräisyys on uuden oppimista joka treeneissä, ja se on parasta. Samat alkeet ja lähes näkymättömät kehitysaskeleet viikosta toiseen.

Vuosi sitten siteerasin haavoittunutta lumilautailijaa, jota salakuuntelin Haartmannissa. Blogin syntymäpäivän kunniaksi siteeraan uudestaan, koska tää on niin hyvä:

Tyttö: "Mä hyppäsin, mut en saanut asentoa korjattua ja tulin naamalleni maahan."
Äiti: "Etkö sä ikinä opi?"
Tyttö: "Enhän mä voi ikinä oppia mitään, jos en kokeile jotain uutta."

Tällä tiellä jatketaan. Kiitos kaikille, että olette seuranneet, jakaneet ja ottaneet kantaa. Erityiskiitos Terhi Jaakkolalle kuvitusavusta ja sparraamisesta.

kuva: Terhi Jaakkola

Uudenvuoden tahdonvoimattomuus

Minulla on ystävä K., jota ihailen monestakin syystä. K. on niitä ihmisiä, jotka näkevät maailman mahtavan mutkattomasti ja käytännöllisesti. Olen saanut K:lta monta hyvää neuvoa, joista paras on ollut ehdotus, että yrittäisin hoitaa vuosien kroonisia vatsavaivoja lopettamalla kotimaisten viljojen syönnin.

Minäpä lopetin, ja aloitin samalla aivan uuden elämän. Paremman. Keliakiatestiin en mennyt koskaan. Aina välillä tulee vahingossa tai silkasta tahdonvoiman puutteesta tehtyä kotitestejä. Muutaman vastaleivotun korvapuustin nauttiminen tarjoaa noin kolmen päivän ajan mittaustuloksia, kuinka huonosti elimistö sietää korvapuusteja.

Viljansyönnin lopettamisesta on jo monta vuotta, niin monta, että voin katsoa taakse päin ja miettiä mitä kaikkia vaiheita olen kohdannut, kun olen tehnyt massiivisen ruokavalion muutoksen. Leivän, pastan ja pullansyönnin lopettaminen on ollut viimeaikoina mielessäni, koska yritän päästä eroon sokerista. Valkoisesta sokerista näin ensi alkuun ja sitten varmaan kaikesta sokerista mahdollisuuksien mukaan. Fantasiossani olen raakaruokaa nauttiva ja terveyssmoothieita soseutteleva Ella Woodward. Tosiasiassa söin tänään pakastimesta kaivettua kaupan alennushyllystä ostettua einesporkkanalaatikkoa ja seitä lisäainekevytkermassa. Mutta hei... eikö elämäntapavalmentajat käske aina visualisoimaan ihanteitaan? Mä oisin niiku Ella, muut vaaleahiuksisena. Katselen visualisointia ja kuulen  jo blenderin siellä surisevan pinaattisalaattisellerispirulinasmoothieta taustalla.

Tunne tahdonvoima, Luke

Oikeasti olin jo kaksi viikkoa sitten kirjoittamassa postausta uudenvuodenpäätöksistä ja -päättämättömyydestä. Sitä tehdessäni törmäsin Frank Martelan blogiin Tahdonvoiman käyttöohje. Aluksi mietin, että ihan fiksua kamaa. Jotenkin paljain jaloin juoksemisesta kirjoittavat ja puhuvat ihmiset ovat tosi cool ja vakuuttavia. Nahan kasvattaminen päkiöihin voi tehdä filosofistakin ihan potentiaalisen elämäntapaneuvojan.

Ohjeetkin olivat jotenkin järkeenkäypiä: "Valitse taistelusi" ja "Tee tai älä tee". Jossain zen-neuvoissakin sanotaan, että "Kävele, jos kävelet ja makaa, jos makaat". Olen aina miettinyt tätä ohjetta, kun otan päiväunia erittäin hyvällä omallatunnolla.

Martelan blogi linkittyy saman nimiseen kirjaan. Lueskelin kirjan johdantoa, kun huomasin jo aloittaneeni kovaäänisen sisäisen opponoinnin. Blogin kirjoittaminen jäi sikseen, mutta pääni sisällä olen jatkanut keskustelua. Mikä tahdonvoima? Miksi tahdonvoima? Ja oikeesti hei... menestyminen ja tahdovoima...?

Jäin hengästyksissäni miettimään Martelan tahdonvoimaa, jolla ei tuntunut olevan mitään tekemistä oman elämäni, tahtoni ja voimani kanssa. Mietin, että kenen elämän kanssa on... kolmekymppisten akateemisesti koulutettujen, filosfisten ja treenattujen miesten? Niiden, jotka juoksevat pakkasessa paljain jaloin sanoakseen, että ovat nousseet arkensa ja meidän kengissä kävelevien yläpuolelle?

Ei sitä blogia sitten tullut, mutta ajatus pyörii mielessäni yhä. Mitä tahdonvoima on ja tarvitsemmeko siihen Martelan ja muiden onnellisuusgurujen kirjoittamia pommikoneen kasausohjeita, joiden tulkintaankin menee päivä?

Tahdonvoiman kesyttämisestä

Oletan itsestäni, että minulla on kova tahto. Minulle on lapsesta asti hoettu, että olen itsepäinen. Nykyaikana ja onnellisuusfilosofin perheessä olisi kyllä varmasti sanottu nätimmin, että minulla on tahdonvoimaa.

Olen monien muiden tavoin yrittänyt elämässäni yhtä sun toista muutosta - pienentyä fyysisesti ja kasvaa henkisesti. Olen silti ylipainoinoinen, enkä pidä kotona siisteyttä yllä. Viimeksi tänään kaduin kaikkia läheiselle ärtyneenä sanottuja pahoja sanoja sekä työpaikalla neukkarin pöydälle sylkäistyjä sammakoita. Tahdonvoimattomuutta.

Tahdosta on kuitenkin nykyään hyötyä, koska elämänvaiheeni on sellainen, että minulla on mahdollisuuksia miettiä mitä haluan. Minulla on aikaa ja voimia itselleni ja nuoruden voimia kuluttaneet selviytymistaistelut ovat pitkällä takana. Tahtoa jää omaankin käyttöön ja käytän sitä tyypillisesti, kun neuvottelen itseni treeneihin, silloin kun väsyttää ja on autistinen olo.

Toisaalta väitän, että kovasta tahdosta on ollut takavuosina myös valtavasti haittaa, kun en ole vielä hallinnut sitä. Olen puskenut läpi asioita ja elämänmuutoksia, tullut ja mennyt tahdonvoimani viemänä tavalla, jota seesteisen jälkiviisaana hieman paheksun ja kadun.

Ja toisaalta, tunnen ihmisiä, joilla on heikko tahto, mutta he silti elävät ihan hyvää elämää. Heille elämä elämänä on riittävän ok, eivätkä he halua muuttaa mitään. Mielestäni he ovat silti hyviä ihmisiä, enkä tiedä olisiko kukaan heistä tai meistä sen onnellisempi, jos he olisivat tavoitelleet menestymistä, ja selvinneet elämän vaahtokarkkitesteistä (ks. Martelan kirjan johdanto) voittajina.

Muuttuisko sitä? 

Ei viljojen syönti loppunut kerralla. Mutta,  koska ruokavalion muutoksen myötä aloin nopeasti ja selkeästi voida fyysisesti ja henkisesti paremmin, oli helppo jatkaa valitsemallaan tiellä. Ensimmäisenä vuonna söin kuitenkin joka ainoana juhlapyhänä sesongin herkkuja. Tottumus oli vahvempi kuin tahto. Olin tahdonvoimaton tippaleivän, piparkakkujen ja joulutorttujen edessä. Seuraavana vuonna tottumukset olivat jo muuttuneet. Ostelin välillä gluteenittomia munkkeja ja muuta pahan makuista pahvia, kunnes lakkasin juhlapyhinä kaipaamasta ajankohdan pullarituaaleja. Olin oppinut niistä irti.

Eikä lopu sokerinsyöntikään viikoissa tai edes kuukausissa. Jos aikataulu on sama kuin edellisellä kerralla, niin kolmen vuoden päästä olen ehkä irti sokerista. Eikä kyse ole tahdonvoimasta, vaan hitaasta opiskelusta. Näköjään täytyy taas opetella lukemaan tuoteselosteita: gluteeniton leipä - sokeria, soijamaito - sokeria, välipalapatukka - sokeria! Kampaaja toi kahvin ja karkin. Karkki oli  jo suussani, kun muistin, että en syö sokeria. Täytyy opetella hidastamaan liikkeitään. Täytyy opetella käymään kemuissa olematta syömättä gluteenittomia herkkuja ja oppia sanomaan ei kiitos, kun namipussi on nenän alla. Lista on loputon.

En usko Martelan maalaamaan tahdonvoimaan, uskon oppimiseen ja tekemiseen. Oppiminen on mahdollista, vaikka tahdonvoima olisi villi tai sitä ei olisi. Tahdonvoiman käyttöohjeet eivät saa olla niin monimutkaisia, että niitä ei voi soveltaa ruuhkavuosiin, nuoruuteen, vanhuuteen tai sairauteen. Heikoilla ja vaikeissakin elämänvaiheissa elävillä ihmisillä täytyy olla oikeus itsekunnioitukseen ilman menestymisen vaatimusta.

Oppimisen ohjeet taas jokaisella on mukanaan. Jokainen luo ne itse, itsensä näköisiksi. Jokainen muuttuu, jos aidosti haluaa muuttua. Minä haluan jaksaa ja tuntea itseni terveeksi. Siksi olen valmis opettelemaan uusia tottumuksia.

Kuinka tanssittaa lohikäärmettä?

Tiedätkö, missä lohikäärmeet asuvat? Yksi ainakin nukkuu kerällä Kaisaniemessa, Caisan kulttuurikeskuksen varastossa. En tiedä sen nimeä. Tuskin on Puff, vaikka paljetit ovatkin hieman putoilleet.

Alhaalla salissa lohikäärme nojaa elottomana seinään. Salissa seisoksii, istuskelee, venyttelee ja vipeltää parisenkymmentä ihmistä: suomalaisia ja kiinalaisia aikuisia, lapsia ja teinejä. Lohikäärme katselee odotellessaan kuin pitkästyneenä ulos ovesta.

Kiinalainen vs. länsimainen lohikäärme

Lohikäärme on elimellinen osa kiinalaista kulttuuria. Se on ollut keisarin ja kaiken voiman symboli. Syksyllä kävin Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla katsomassa dokumenttielokuvan Dragon Girls, joka on saksalaisen dokumentaristin Inigo Westmeierin elokuva Shaolin Tagou kungfu -koulusta. Elokuva kurkistaa kiinalaisten kungfua sisäoppilaitoksessa opiskelevien tyttöjen arkeen. Dokumentti on samaan aikaan kiehtova ja karu kuvaus kungfun opiskelusta ja kiinalaisesta kasvatuksesta. Suomessa kukaan kersa ei suostuisi moiseen treeniin ja viranomaiset sulkisivat koko koulun, mutta toisaalta meillä syntyy hyvin vähän samanlaista äärimmäistä huippuosaamista. Siinä pohdittavaa pitkäksi aikaa elokuvan jälkeen.

Elokuvan pääosaan nousee karismallaan 9-vuotias Xin Chenxi, joka kertoo lohikäärmeen kulkevan aina mukanaan. Koulun eliittijoukkueessa harjoitteleva ja kilpaileva Xin tietää lohikäärmeen suojelevan häntä ja antavan voimaa. Xiniä katsellessaan ymmärtää jotain lohikäärmeistä ja tahdosta. Miellyttävä mukula, loistava miekankäyttäjä.

Xin Chenxi (kuva: http://www.drachenmaedchen-derfilm.de)

Omassa länsimaisessa perinteessämme lohikäärmeillä on toinen melko tuhoisa rooli. Niitä vastaan ovat taistelleet prinssit, hobitit ja viimeksi kai Harry Potterin nuoret velhokokelaat. Lohikäärmeet ovat omassa kerrotussa ja kirjallisessa perinteessämme ovelia, julmia, ahneita ja vaarallisia. Meillä ei ole lohikäärmetyttöjä, mutta olen kuullut kutsuttavan vihaisia naisia "varsinaisiksi lohikäärmeiksi". Hmm... Jotenkin kiinalainen voimaa-antava lohikäärme on itselleni tutumpi. 

Lohikäärmeen nikama

Tähän asti olen ihaillut lohikäärmettä vain kaukaa. Viimeksi Maailma Kylässä -festivaaleilla toukokuussa 2013, missä kungfuseuramme SWKS tanssitti sitä. 

Seuraavan kerran lohikäärme tanssii Helsingissä, kun vuosi vaihtuu kiinalaisessa kalenterissa käärmeen vuodesta hevosen vuodeksi 30.1.2014 Silloin minäkin olen mukana ensimmäistä kertaa. 

Lohikäärmeen taika on siinä, että sen saavat eloon vain ihmiset. Kun Kiina-seuran jäsenet järjestäytyvät lohikäärmeen yhdeksään niveleen eli sitä kannatteleviin keppeihin, lohikäärme alkaa hengittää, nousee ilmaan ja tanssii. 

Lohikäärmeen tanssittaminen vaatii hieman harjoittelua. Silti askeleitaankin hakeva lohikäärme on oudolla tavalla maaginen. Lohikäärmeen nivelessä liikkuessaan täytyy olla Täysin Hereillä, täytyy seurata edellistä, reagoida liikkeeseen ja tuntea hieman lohikäärmeen tapoja. Käärme osaa kumartaa, mennä ruumiinsa yli ja ali, käärmemäiselle kiepille, peruuttaa ja kiemurtaa kahdeksikkona. 

Jos me tahdomme niin, jos me teemme sen.  

Ilman tekoja lohikäärme nukkuu. Ilman yhdeksää ihmistä lohikäärme on eloton. Ilman harjoittelua ja koreografian tuntemusta lohikäärme tanssii, mutta pysähtelee. Ensimmäisellä oman seuran harjoituskerralla me hämmentyneet aloittelijat aiheutamme välillä hässäkkää lohikäärmeen kompastellessa omaan pyrstöönsä. Seuraavissa treeneissä lohikäärme on selvästi sulavampi. 

Teonsanat

Lohikäärme on seurannut minuakin miettiessäni suunnittelun roolia, tekemisen merkitystä, tuotantoketjuja, toimeen- ja toimeksi panemista. Hyvillä ideoilla on aina paikkansa varastossa, mutta ne ovat unisia ja elottomia ilman konkreettista niveliin tarttumista, aloittamista ja liikettä. Jos kukaan on koskaan yrittänyt saada mitään aikaiseksi, tehdyksi ja valmiiksi, tietää, että isoa ideaa on turha yrittää saada yksinään ilmaan - mitä isompi tavoite, sitä enemmän porukkaa tarvitaan tekemään siitä totta. Lohikäärmeen nivelissä eletäänkin yhtenä yhdeksästä. Jokaisella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Jos yksikin lohikäärmetanssija puuttuu, lohikäärme pysähtyy. 

Lohikäärmeen filosofia on tekemisen filosofiaa. Lohikäärmeen voima on tahdonvoimaa. Suomeksi sitä kutsutaan ryhtymiseksi ja aikaansaamiseksi. Mutta, mitä enemmän voimaa ja sulavuutta tekojensa lopputulokseen haluaa, sitä enemmän on syytä harjoitella. Mutta silläkään ei ole merkitystä, jos on yksin. Lohikäärmeen tanssittamiseen tarvitaan yhteistä tahtoa.  

Viikot Gertruden kanssa

Gertrude odottaa lähtöä teleportaalissa ja muuttuu tulostuskomennolla kohta 111 sivuksi paperia. Pahoittelen blogikatkosta. Vikahan ei ole minun vaan Gertruden.

Huomenna menen laitoksen kautta töihin. Jätän Gertruden hyviin käsiin ja kävelen kevein askelin. En palkitse itseäni urakan valmistumisesta kuohuvalla, vaan päätin, että saan viimein postata blogiini. Saan kirjoittaa omalla kielelläni, omia mielipiteitäni ja uskoo kuka uskoo. Juhlan kunniaksi minun ei tarvitse todistaa totuusarvoa.

Kuin se nyt onnistui? 

Gertrude on tehnyt tuloaan moneen kertaan. Tämä oli laskujeni mukaan neljäs vakava yritys. Onnistumisen takana oli muutama minusta riippumaton asia. Yksi niistä on opettajankoulutuslaitos, missä on maailman kiltein ja avuliain henkilökunta. Jos kaipaat empatiaa ja sympatiaa keskeytettyäsi loppumetreillä olevat opintosi kymmeneksi vuodeksi, niin sinne... Tai jos olet hankkinut jo jonkun muun ammatin ja puhunut pahaa ex-ammatistasi, niin ei se mitään! Opettajankoulutuslaitoksen neuvonnan tytöt kaivavat esiin suorituksesi, tekevät henkilökohtaisen suunnitelman ja kertovat kenelle pitää laittaa meiliä. Kirsikkana kakussa opettajankoulutuslaitoksella aloitettiin 2011 valmistumistalkoot. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Matti Meri on eläkkeeltä käsin kiskonut ja työntänyt kaltaisiani nelikymppisiä maailmalle kadonneita tyyppejä ulos laitoksesta kandidaatteina ja maistereina.

Mutta lopullinen onnistuminen on tietenkin omani. Tajusin viimein, että gradun tekeminen vaatii keskeytymätöntä aikaa. Aikakäsitykseni on hatara. Elämäni on teini-iästä asti ollut muutaman tunnin palasia, joiden aikana on hoidettava se mitä hoitaa. Aikaisemmista gradukokeiluista opin sen, että nyt pitää laittaa firma kiinni, keikat telakalle, perhe ja ystävät sivuun ja on mentävä kirjastoon. On istuttava kirjastossa tai kotona lukemassa.

Ja sitäpaitsi. Elokuussa tuli kirje, että deadline on nyt. Vedätykset oli vedätetty. Talkoot loppuvat, Matti on ansainnut eläkkeensä ja muutenkin... Kirje oli tietenkin hyvin kauniisti, ystävällisesti ja kannustavasti kirjoitettu, mutta viesti oli selvä: Nyt on pakko. Mutta, ei se mitään, koska olin varautunut ottamalla opintovapaata.

Vaihto-oppilas tiedemaailmasta

Oli vaan pari juttua, joihin en osannut varautua. Yksi oli tiede ja tieteen elämääni tuoma vaihto-oppilas: pro gradu -tutkielma eli kavereiden kesken Gertrude. Meillä meni pieleen vähän alkumetreiltä. Luulin, että puhun ja kirjoitan sujuvasti tiedettä, kun tulee muutenkin silleen kirjoiteltua... En puhukaan. En kirjoitakaan. Todellakaan.

Kirjoitin kymmenen sivua lennossa ja sain palautteen lennossa: Olepa tarkka lähteiden kanssa. Seuraavat kymmenenen sivua: Mia, kiinnitä erityisesti huomioita lähteisiin. Vielä kymmenen lisää: Mikä tässä on dispositio?

Anteeks. Dispositio?

Metodiopinnoistani on 15 vuotta ja graduryhmistä 10. En muistanut, mitä tarkoittaa dispositio. En muistanut muuta kuin Matin kertomassa, että lähteet olisi hyvä saada keskustelemaan keskenään. Mutta, kuinka tarkkaan keskustelut pitääkään merkitä. Se oli 15 vuodessa unohtunut. Ei ollut kivaa etsiä sivunumeroita jälkikäteen. Pirun Gertrude. Oi, menetetty vapaa sana!

Mökötin ja luin. Luin ja kiukuttelin. Rähisin ja kirjoitin. Kuka hemmetti käski ottaa vaihto-oppilaan elämäänsä? Vaativan, tarkan, hemmotellun haihattelijan? Koska oikeesti, Helkasta ei löytynyt lähteitä tai ne olivat muualla käytössä. Ja kun sopiva kirja löytyi, tuntui kuin olisi katsonut telkkaria, jossa katsotaan telkkaria, jossa katsotaan telkkaria. Kukaan ei sano mitään omaa. Kaikki viittaavat johonkin, jotka viittaavat taas eteenpäin johonkin. Hemmetin  napaa tuijottava tiedeyhteisö ja ensikäden lähteet! Oi, mä ja mun hatusta vedetyt mielipiteet!

Hyvät hetket

Mutta, oli meillä hetkemmekin. Kuten olen ennenkin kertonut, rakastan kirjastoja. Olen kotonani, kun luen. Nautin hetkistä, kun ajatus lähtee tekemään kuviota. Istuimme Gertruden kanssa milloin Kaisassa, milloin Minervassa. Hortoilin hyllyjen välissä keräämässä holtittomia kirjapinoja. G. lepäsi koneella ja minä selailin sisällysluetteloita. Opin paljon uutta. Aloin ymmärtää opettajuutta paremmin ja koulun murrosta selkeämmin. Tajusin, miksi didaktiikan kirjoja ei enää kirjoiteta ja kolmiosta seuraava kuvio ei ole neliö vaan moniulotteinen siivellinen härpäke - kouludidaktinen malli. Annoin periksi ja luin Uljensin kannesta kanteen. Fanitin Linturia, olin kiitollinen, että Laakso, M. sattui omalle ammattipolulleni. Surin, että Mika Mannermaa on vainaa ja itseltäni on jäänyt klassikoita niin paljon lukematta.

Gertrude vei minut tiedon lähteille ja tarjoili lähteestä. Välillä ihan itketti, kun oivallukset tai nostalgia iskivät tajuntaan. Kirjoitin ja kirjoitin. Muistin merkitä myös sivunumerot. Olin onnellinen.

Häpeää

Koko prossessi oli kuitenkin kivulias. Tunteet menivät vuoristorataa. Oli oivallusten päiviä, kun tajusin kristallinkirkkaasti k a i k e n. Seuraava päivä oli tahmea ja toivoton: ei ole helppo homma todistaa näkemyksiään tieteellisesti. Varsinkin, jos ei kirjoita ihan sitä, mitä on jo sanottu. Todisteet on kerättävä maailmalta: toi sanoi, että toi sanoi, että toi sanoi, että minä sanon.

Näin itseni jäämässä kiinni typeryydestä ja suunsoittamisesta, suurista puheista, joille ei ole mitään katetta. Jokainen työ on joskus vaiheessa, että se ei ole vielä alku eikä runko. Se vaihe voi olla pirun pitkä. Kirjoittaa, eikä tajua sanaa dispositio. On ajatuksia, mutta niitä ei saa kiinnitettyä toisiinsa. On vaan epäonnistumisen pelkoa ja mokaamisen häpeää.

Jossain koulutuksen historian ja tulevaisuusskenaarioiden välissä oli monta kuoppaista ja monttuista hetkeä, jonne kiepsahdin. Gertrude istui kuopan reunalla ja tuijotti tiiviisti. Meillä oli yhteistäkin kieltä, siinä sanottiin DEAD LINE.

"Ylös kuopasta. Tiedettä palvelemaan."
"Haluan kirjoittaa omalla äänelläni."
"Ihan sama. Tänään referoimme Ahosta."
"En ymmärrä, miten liitän Ahosen didaktiikkaan."
"Ylös kirjoittamaan. Sinulla on enää kolme viikkoa aikaa."

Ja minä nousin ja minä kirjoitin. Sain ajatukset liitettyä toisiinsa, muistin merkitä lähteet ja nyt Gertude makaa teleportaalissa lähtövalmiina ottamaan paperisen fyysisen muodon. On aika jakaa neuvoja ja kiittää.

Mitä pitää tietää, jos aikoo kirjoittaa kasvatustieteen gradun?

• Minervan yläkerrassa on opiskelijaruokala, mistä saa tosi hyvää hummusta. 
• Lyotardin (1985) suomennos on hävinnyt Kaisan pikalainoista. 
• Muut teokset kannattaa etsiä hyllystä, ei Helkasta.
• Ei kannata syödä eväitä koko ajan, koska vatsa tulee todella kipeäksi todella pitkäksi aikaa. 
• Pitää syödä eväitä, koska se lieventää graduneurooseja. 
• Pitää tietää, että epäonnistuminen on mahdollisuus, joka pitää vaan kestää. 
• Pitää tietää, että onnistuminen on todennäköinen mahdollisuus. (Onnistumiseksi lasketaan valmis, printterissä odottava työ, jossa on melkein kaikki sivunumerot.) 
• Pitää tietää, että kaksi kuukautta, josta on toisen töissä, on liian lyhyt aika gradun kirjoittamiseen. 
• Kannattaa ehtiä uimaan ja sauvakävelemään, vaikka ei ehtisikään kuperkeikkatreeneihin. Liikunta on tärkeää. 
• Tutkiminen tekee ekstrovertistakin nopeasti syrjäytyneen autistin. Se on ohimenevää, älä välitä. Kaverit odottaa sua ulkona leikkimään.
• Kun gradu on valmis, tekee mieli siivota. Eli ihan senkin takia kannatti puristaa.

Kiitän perhettä, joka on kestänyt autistista seuraani, hoitamatonta kotia ja parisuhdetta kaksi kuukautta. Kiitän T:tä, joka löysi listan Gertrudeista. Kiitän avusta I:tä, joka on vielä oman vaihto-oppilaansa kanssa siellä Espoossa. Kiitän samaan aikaan väitelleitä tai pian väitteleviä tuttavia. J. ja M., olette esikuvia! Kiitän S:ää, joka teki urotekonaan kielenhuollon Vallilan älyllisissä leivissä pönöksi levinneeseen Gertrudeen. Kiitän OKL:n neuvontaa! Ja vielä kerran kiitän Matti Merta, joka haastatteli minua pääsykokeissa ja Skypetti 17 vuoden päästä sunnuntaiaamuna lausuen tutulla äänellään maagiset sanat: "Kyllähän tää on teoreettisesti ihan ansiokas."

Selvisin.

Oi, Gerturde. Olen tehnyt tiedettä! Vähän ontuen, mutta perille päästen.